Siinä minä olin, rasvaamassa hirttoköyttä kaulani ympärille, kun kuulin tutun pim-äänen. Se oli merkki siitä, että internetiin on ilmestynyt jälleen kerran uusi artikkeli.

Ähkäisin. Juurihan minä olin hirttäytymässä, mutta pitäisikö minun vielä tsekata tämä yksi artikkeli? Jos tämä on samanlainen typerä klikkiotsikko kuin se viimeksi klikkaamani Katso tästä, onko Spede Pasanen herännyt henkiin – vastaus saattaa yllättää! (artikkelin vastaus oli, että ei ole. Yle on vajonnut tosi alas klikkihuorauksessaan.) sitten minä kyllä oikeasti tapan itseni!

Ahaa! Tällä kertaa kyseessä ei ollutkaan klikkiotsikko. Sen sijaan päädyin tähän Helsingin Sanomien juttuun ”xenniaaleista”. Xenniaalit, lehti valaisi minua, ovat ikäryhmä, jotka ovat eläneet jo pitkään täyttä internet-elämää mutta jotka ovat kuitenkin tarpeeksi vanhoja muistaakseen ajan ennen internetiä ja kännyköitä.

Kyllä, minähän olen juuri tällainen! ajattelin kiristäessäni huolella rasvaamani hirttoköyttä aavistuksen kireämmälle, jotta se varmasti napsaisisi kaularankani poikki kuin jääpuikon. Minä kuulun tähän ryhmään!

Mieleni palasi rauhallisempiin aikoihin – aikaan ennen internetiä ja kännyköitä. Lapsena minulla ja kavereillani oli todella tapana soitella toisillemme lankapuhelimella. Ja meillä oli tapana lähettää myös vanhanaikaisia kirjeitä, postimerkkeineen kaikkineen.

Muistelin tapausta, kun kerrankin eräs kaverini soitti minulle ja kysyi, saisinko lähteä ulos. Sanoin, että minun täytyy kysyä vanhemmiltani ja että palaan asiaan. Kävin kysymässä, sain luvan (Äiti: ”Tee mitä lystäät, ei minua kiinnosta!”) – mutta sitten ajattelin, että enpä viitsikään soittaa, laitan vain pikaviestin ”mesessä”, eli postissa, kuten minulla oli sitä siihen aikaan jostain syystä tapana kutsua.

Niinpä aloin etsiä paperia ja kirjekuorta, ja kynäilin ystävälleni pienen kirjeen (vain kolme sivua), missä kerroin aikovani tulla ulos hänen kanssaan. Sitten kuitenkin tajusin, ettei minulla ole postimerkkejä. Kävin kysymässä äidiltäni, olisiko hänellä niitä, mutta hän vain sanoi: ”Tee mitä lystäät, ei minua kiinnosta!” (Me xenniaalit myös muistamme, että siihen aikaan vanhemmat eivät niin kauheasti puuttuneet lastensa asioihin.) Joka tapauksessa ilman postimerkkejä kirjettä ei voinut lähettää, joten se ystävyys päättyi siihen. Yritin pari kertaa selittää asiaa hänelle lähettämällä kirjeitä Teksti-tv:n Nuorten palstalle, mutta en saanut koskaan vastausta. Tällaista se oli xenniaalin elämä!

Mieleen tuli myös, että kännyköitä edeltävänä aikana jos halusi soittaa kaverille, oli kiusallista, että puhelimeen vastasi usein heidän äitinsä tai isänsä. Vielä vaikeampaa oli vaikea vikitellä tyttöjä ja vongata heitä treffeille. Jos halusi soittaa tytölle, piti soittaa lankapuhelimella, ja usein siellä tietenkin vastasi tytön isä möreällä äänellään.

”Tuota… onko Jenni kotona?” sain kysyttyä. ”Minulla olisi vähän… asiaa”, lisäsin limaisemmalla äänellä. Ajattelin lisätä vielä kähellä Dylan McKayn äänellä: ”Kohteleeko poikaystäväsi sinua hyvin?” mutta se olisi ollut ehkä liikaa.

”Mitähän asiaa sinulla on?” Jennin isä kysyi.

”Älä sillä vaivaa päätäsi!” sanoin. ”Vakuutan, että aikeeni ovat kunnialliset… vai ovatko sittenkään?” Sitten aloin kikattaa villisti.

”Onko tämä joku pilapuhelu?” Jennin isä kysyi. ”Hetkinen… mikä tuo ääni on? Et kai sinä masturboi?”

”Mitä sinulla on päälläsi?” kysyin häneltä rasvaisella äänellä, jolloin hän löi luurin korvaan.

Typerät lankapuhelimet, ajattelin. Miksi täytyy olla vuosi 1992? muistan ajatelleeni. Miksi ei voisi olla esimerkiksi vuosi 2018, että voisin lähettää dick picejä ? Vuonna 2018 olen kuitenkin vanha mies, jolla ei ole tällaisia riettaita ajatuksia, ajattelin. Sitten ajattelin, että vuonna 2017 Yhdysvaltain presidentiksi luultavasti valitaan Donald Trump, ja varapresidentiksi tietysti Mike Pence.

Annoin käteni kulkea hirttoköydellä ja varmistin, että piirtämäni itsemurhapilakuvani oli näkyvällä paikalla lipaston päällä. Ehdin vielä muistella hetken Suosikin Bees and honey -palstaa. Jos niihin aikoihin halusi tietää jotain seksistä ja seksuaalisuudesta, se oli ainoa paikka, josta sai luotettavaa tietoa.

Muistan vieläkin kirjeen, jonka lähetin sinne kerran. ”Moicca! Voix tulla raskaaksi, jos antaa tytölle fritsun? Ei mulla muuta! P.S. Tiedätkö, mikä on 2 Girls 1 Cup? Täytyy sanoa että se on jotain uskomatonta. Moicca!

Tavallaan usein toivon edelleen, että eläisimme aikoja ennen internetiä. Siksi nykyisinkin, kun yritän hieroa tuttavuutta naisiin, minä soitan aina ensin kännykällä heidän isälleen. Sitten me muistelemme sota-aikaa, ja teen kaikkeni, ettei hän huomaisi, että olen syntynyt kauan sodan jälkeen. Lisäksi teen kaikkeni, ettei hän huomaisi masturboimistani, koska se on kiusallista.

Valmistauduin potkaisemaan tuolin altani. Nyökkäsin itselleni ja ajattelin, että ei minulla ehkä elämässäni paljon muuta ollut, mutta päässäni pyörivät ajatukset olivat aina aika laadukkaita. Heh heh, Dylan McKay, Spede Pasanen, 2 Girls 1 Cup… Mistä nämä ajatukset oikein tulevat?

Potkaisin tuolin altani. Painovoima alkoi vetää minua alas kohti maata ja köysi alkoi hiljalleen kiristyä. Aloin miettiä, että oliko sittenkään hyvä idea hirttäytyä vain siksi, että halusin kokeilla, miltä kuoleminen tuntuu edes kerran elämässäni. Aika alkoi hidaaaasssttt…. Pahus, tosi vaikea keksiä koherenttia loppua tälle postaukselle.

Siinä minä olin, tuijottaen kotonani kaukaisuuteen ja ajatellen Petraa, ainoaa naista, jota olen koskaan todella rakastanut.

Tämän blogin lukija varmasti muistavat Petran. Olen kirjoittanut hänestä ennenkin. Hän sai aikoinaan viime vuosikymmenen lopulla vauvan, ja olen muutaman kerran kirjoittanut vierailuistani hänen ja hänen perheensä luonaan.

Meidän polkumme olivat kulkeneet eri suuntiin. Hän jatkoi elämäänsä miehensä ja lapsensa kanssa; minä olen istunut kotonani kalustamattomassa huoneessa kaikki nämä vuoden tuijottaen kaukaisuuteen ja ajatellut kaikkia niitä vuosia elämästäni, jolloin emme ole olleet yhdessä.

Muistan esimerkiksi sen vuoden, kun olin 32-vuotias, emmekä olleet yhdessä, niin kuin olisin halunnut. Ja sen kun olin 28-vuotias. Ja ai niin, nyt mieleen palaa se, kun olin 36! Hoh hoh hoo, kaikki menee päinvastoin kuin olin suunnitellut! Jokainen vuosi on vuosi lisää tähän vuosien helminauhaan, jolloin me emme ole yhdessä. Ja jokainen kuluva vuosi tarkoittaa sitä, että olen lähempänä kuolemaa – ja koko ajan todennäköisemmältä näyttää, että olen hukannut elämäni hukkaan, kun en ole saanut olla sen ihmisen kanssa, jota todella rakastan.

Silloin mieleeni pälkähti ajatus.

Miksipä… miksipä en menisi jälleen vierailemaan Petran luona? Niin, miksipä vitussa en? Siitä onkin yhdeksän vuotta, kun olen nähnyt hänet. Saako hän yhä polveni notkahtamaan?

***

Silmänräpäystä myöhemmin huomasin seisovani Petran ulko-oven tapana. Se on aika näppärää tämä blogin kirjoittaminen, kun ei tarvitse olla turhia siirtymiä paikasta toiseen. Hengitin syvään ja soitin ovikelloa.

Petra tuli avaamaan oven. Hyvä luoja… Hän oli edelleen hengästyttävän kaunis. Toki vuosia oli tullut lisää, mutta ne vain kaunistivat ja viisastivat häntä. Hän oli yhtä siro kuin aina, ja hänellä oli se sama viekoitteleva kulmain alta -katse kuin aina. Näin hänessä edelleen sen saman tyrmäävän kauniin naisen, johon olin aikoinaan ihastunut (ja pilannut ainoat treffimme jatkuvilla munavoi-vitseilläni).

Kurkistin hänen taakseen asuntoon. Odotin näkeväni siellä taas jonkun vauvan tai pikkukakaran, mutta hieman yllättäen minua tuli tervehtimään hänen hyvin käyttäytyvä 12-vuotias poikansa. Tosiaan, ilmeisesti ajan kuluessa lapset kasvavat isommiksi.

”Mukava nähdä sinua pitkästä aikaa!” Petra sanoi kutsuessaan minut peremmälle. ”Mitä sinulle kuuluu?”

”Tiedäthän…” sanoin suurpiirteisesti. ”Olen lähinnä… masturboinut. Paljon. Ja kun minä sanon paljon, minä tarkoitan… paljon.”

Todellisuudessa en sanonut noin, vaan mutisin jotain siitä, että kiirettä pitää, heh heh, luusereilla ei ole kiirettä.

Petran mies huikkasi minulle terveiset keittiön ovensuusta. Hän näytti jostain syystä eri mieheltä kuin mikä Petralla oli aiemmin ollut.

Ja hän olikin. Petra selitti minulle, että hän oli eronnut miehestään joitakin vuosia sitten.

”Olen tavannut Jarkon vasta ihan hiljattain”, Petra sanoi. ”Ja me olemme yhdessä. Mutta minä olin sinkkuna montakin vuotta. Olin vähän mielessäni toivonut, että sinä olisit soittanut minulle…”

”Tjaa, minulla oli vähän kiireitä”, sanoin. ”Lähinnä Netflixin kanssa. Niin paljon sarjoja katsottavana. Ja usein niiden sarjojen elämän koko kirjo aukeaa vasta kolmannella katsomiskerralla.”

Istuimme alas sohvalle. Mielessäni välähti ajatus, että olisi kyllä ollut kiva tietää, että Petra on ollut sinkkuna ja olisi kaivannut soittoani. Asiat olisivat voineet mennä eri lailla… Mutta sitten mielessäni alkoi pyöriä jotain todellisempaa, kuten Game of Thronesin kolmas tuotantojakso. Heh heh, voi sitä Joeytä! Hetkinen, sekoitanko minä nyt Frendit ja Game of Thronesin?

”Missäs sinä nykyään olet töissä?” Petra kysyi.

”Tiedäthän…” sanoin. ”Olen edelleen pihvinpaistajana Kampin Scanburgerissa.”

”Kampin Scanburgerissa?” kuului Petran miehen ääni keittiöstä. ”Mutta eikös se ole lopetettu jo aikoja sitten?”

”Ei!” sanoin. ”Ei ole! Olen töissä Kampin Scanburgerissa.”

”Minä olen kyllä aika varma että…”

”Älkää sotkeko minun premissiäni”, keskeytin. ”Minä paistan pihvejä Kampin Scanburgerin saastaisessa keittiössä. Minä asun yksin Kruununhaassa pienessä yksiössäni. Olen nuorehko mies, joka kirjoittelee näitä tekstejä Macbookillaan.”

Petran mies tuli hänen viereensä istumaan sohvalle ja laittoi käsivartensa hänen ympärilleen.

”Kuuletteko tekin tuon oudon äänen?” kysyin heiltä.

He kuulostelivat huonetta. ”Emme kuule.”

”No jaa, se on vain hukkaan valuvan elämän ääni”, sanoin. ”Ei mitään.”

”Mitäs sinun romaanillesi kuuluu?” Petra kysyi. ”Vieläkö olet kirjoittanut sitä?”

”Tiedäthän…” sanoin jälleen suurpiirteisesti. ”Se on edistynyt aika pitkälle, mutta se ei ole vielä aivan valmis.”

”Mistä se kertoo?”

”Se on eräänlainen sukuromaani, joka kertoo erään suuren suvun kaikkien jäsenten tarinan kolmen sukupolven ajalta. Mutta sen lisäksi se kertoo tuon suvun kaikkien jäsenten kaikkien ystävienkin ja tuttujen ja kaimojenkin tarinat kahden vuosisadan ajalta. Ja heidän tuttavien. Ja kaikkien tarinat, joita he näkevät koskaan edes vilaukselta. Se kertoo itse asiassa miljoonien ihmisten tarinat tuhansien vuosien ajalta. Lienee selvää, että minulla on välillä vaikeuksia pitää kaikkia juonenpäitä käsissäni. Lisäksi se kertoo myös ihmisten lisäksi monien eläinten tarinoita, esimerkiksi kissojen, koirien ja sikojen tarinoita. Se kertoo myös lähes kaikkien elottomien esineiden tarinoita. Autojen tarinoita, parkkimittarien tarinoita, vesihanojen tarinoita. Sanomattakin on selvää, että kirjassani on loputtomasti risteäviä aikajanoja ja takaumia. Välillä käytän sekaisin imperfektiä ja preesensiä. Siellä täällä on pluskvamperfektejäkin, koska olen villi ja vaarallinen mies. Joskus yksittäiset kohtaukset etenevät tulevaisuudesta menneisyyteen. Usein dialogissa on mahdoton erottaa, milloin yksittäiset repliikit on lausuttu – joskus saman dialogin sisällä voi olla eri vuosituhansien aikana lausuttuja repliikkejä ilman mitään selitystä. (En usko siihen, että asioita selitetään liikaa. Show, don’t tell, tiättekste.) Lisäksi kirjassani usein aika alkaa hidaaaaasssttuuaaa…. Ja sitten sen jälkeen aika alkaa nopeutua niin että kaikki tapahtuu salamannopeastieikäasioitatahdoenääerottaatoisistaan.”

Sanoin tuon viimeisen virkkeen Aku Ankan äänellä, jolloin Petra ja mies vilkaisevat toisiaan hämmentyneinä.

”Välillä aika puolestaan pysähtyy kokonaan, ja välillä aikaa ei kirjassani lainkaan ole. Välillä siinä on kolme eri aikaa yhtäaikaa – en itsekään tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta niin se vain on! Siellä on yksi kohtaus, jossa kahdeksan eri ihmistä kävelee samassa pyöröovessa puhuen kännykkäänsä, mutta he ovat kaikki eri ajassa ja eri ulottuvuudessa, ja välillä heidän puhelunsa siitä huolimatta risteävät toistensa kanssa. Joillakin sivuilla olen kirjoittanut tekstiä päällekkäin toisen tekstin kanssa signaloidakseni sillä, että asiat tapahtuvat yhtäaikaa. Kenelläkään hahmolla ei ole omaa persoonallisuutta, vaan kaikki ovat täsmälleen samanlaisia. Kaikilla on myös sama etunimi, mutta eri sukunimi, jota ei kirjassa mainita. Suuri osa kirjasta meneekin siihen, kun ihmiset yrittävät selvitellä toisiltaan, kuka kukin on.”

Pysähdyin hengittämään.

”Miltä kuulostaa? Eikö ole hittiainesta?”

Petran mies sanoi käyvänsä keittiössä hakemassa viskipullon. Petra lähti hänen perässään. Huudan heidän peräänsä vielä hieman lisää tietoja kirjastani, muun muassa sivuhahmoina hyvin näkyvästi esiintyvät hullunkuriset räjähtävät ankat voisivat olla sivuhahmoja, joista syntyisi helposti spinoff-kirjasarja tai kaksikin!

Hiljensin hieman ääntäni, kun huomasin puhuvani kirkumalla.

***

Petra jäi vielä hetkeksi keittiöön; hänen miehensä tuli pitämään minulle seuraa sohvalle. Katsoin häntä epäluuloisena ja hieman katkerana. Tämä mies siis elää nyt unelmieni naisen kanssa… Mieleeni välähti äkkiä näky itsestäni tulevaisuudessa; ehkä 57-vuotiaana muistelemassa katkerasti kaikkia niitä menneitä vuosia, jotka olen elänyt niin, etten ole sen ihmisen kanssa jonka kanssa haluaisin olla. Ja 63-vuotiaana… Ja hei, 75-vuotiaana! Se on ihan parasta! Olisin vanha ja ryppyinen, ja muistelisin vieläkin katkerana kaikkia niitä hukkaan heitettyjä vuosia ja vuosikymmeniä elämästäni! Luultavasti silloinkin vielä päivittäisin tätä blogiani, joka siihen mennessä olisi todennäköisesti aika vitun pimeä blogi. Mahani alkoi hytkyä, kun nauroin tälle ajatukselle. Hoh hoh hoo!

”Kukas sinä muuten olet?” kysyin häneltä.

Petran mies katsoi minua kiusoittelevasti ja vinkkasi silmäänsä. ”Minä olen täydellinen mies”, hän sihahti minulle.

”Mitä?”

”Kuulit kyllä. Minä olen täydellinen mies. Minä olen kaikkea sitä, mitä sinä et ole. Siksi minä saan olla tämän maagisen naisen kanssa ja sinä et. Minä pakotan sinua näkemään oman epätäydellisyytesi ja kohtaamaan sen. Hoh hoh hoo! Kukas nyt hohottaa?”

”Mitä vittua?”

”En minä ole kovin erilainen kuin sinäkään”, mies kähisi minulle. ”Meillä on vain yksi ero. Sinä et ole täydellinen mies. Minä olen juuri sopivan miehekäs Petralle, mutta en liian miehekäs. Minä osaan ottaa aloitteen, mutta en silloin kun Petra haluaa päättää jotain. Minä osaan muuttua täsmälleen samalla hetkellä kuin Petrakin muuttuu. Voi mennä vuosia, että Petra ei halua lapsia ja vakuuttaa haluavansa elää vapaata elämää. Ja minä olen tietysti samaa mieltä! Mutta sinä päivänä kun Petra haluaa yhtäkkiä lapsia, minä muutun samana päivänä! Se on nerokasta! Ja olen tyytyväinen juuri siihen seksin määrään, mikä Petraa milloinkin miellyttää! Minun libidoni kulkee täsmälleen samassa tahdissa kuin hänen!”

”No hyvä sinulle vaan.”

”Haluatko muuten nähdä minun penikseni?” hän kysyi ja alkoi avata housujensa vetoketjua.

”No en todellakaan hal… Ai, sinä otit sen jo esiin. Uu, täytyy sanoa, että se on aika hyvä.”

”Eikö se olekin täydellinen?” hän kysyi silittäen sitä.

Täytyi myöntää. En saanut katsettani irti siitä. Se oli täydellisen muotoinen.

”Hetkinen…” kysyin. ”En oikein saa selvää. Onko se lepotilassa vai erektiossa?”

”Se on puolivälissä”, hän vastasi. ”Se on penikseni default-asento. Aina valmiina toimintaan ja niin, että se näyttää aina aika isolta, mutta ei silleen mitenkään creepyltä. Enhän haluaisi vaikuttaa creepyltä”, hän sanoi kiillottaen penistään nenäliinalla.

”Aika kätevää.”

Samassa Petra tuli sisään huoneeseen.

”Äh, te miehet, aina vertailemassa peniksenne kokoja!”

Saimme tästä hyvät naurut. Olihan se sattuvasti sanottu. Ja niin totta!

***

On jo myöhäinen ilta. Illanviettomme lähestyy loppuaan. Istun sohvallani; kädessäni on viskilasi, johon Petran mies kaataa viskiä. Jostain syystä aikamuoto on muuttunut imperfektistä preesensiksi.

”Kaada vain lisää”, kehotan. ”Kaada se ihan piripintaan.”

Petran mies kaataa lasin aivan piripintaan viskiä.

”Kaada vain lisää. Niin että se valuu yli”, kehotan.

Nojaudun taaksepäin ja otan kulauksen raakaa viskiä.

”Tuntuuko teistä koskaan siltä”, aloitan, ”että kaikki muut ihmiset ympärilleni kasvavat, muuttuvat, aikuistuvat, pääsevät eteenpäin – mutta että vain minä itse olen juuttunut johonkin menneisyyteen, versioksi kauan sitten olemassa olleesta itsestäni, menneisyyskapseliksi, joka ei pysty kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se on, ja joka on tuomittu ikuisiksi ajoiksi haaveilemaan siitä elämästä, joka olisi voinut olla?”

Hiljaisuus.

”Siis kaverin puolesta kyselen.”

Petra oli kohauttanut olkapäitään. (Mitä helvettiä; pluskvamperfekti?) ”On hyvä elää nykyhetkessä. Se on kaikki mitä meillä on. Totta kai menneessä on asioita, joita jokainen haluaisi muuttaa. Mutta se on mennyttä ja nyt on nyt.”

Nousen seisomaan sohvalta. Alkaa selvästi olla aika lähteä.

Kaivan vielä esiin lompakostani sadan euron setelin ja ojennan sitä Petran miehelle. ”Ei sinulle varmaan sopisi, että minä tulisin elämään sinun elämääsi sinun tilalle, jos annan sinulle tämän satasen?”

”Sinä taidat olla ottanut vähän liikaa tänä iltana”, mies sanoo. Hänen peniksensä roikkuu edelleen esillä.

”150 euroa?” korotan tarjousta.

He soittavat minulle taksin ja saattelevat minut ovelle. Hymy nousee huulilleni: ajattelin tulevia 60-vuotispäiviäni, jolloin aikanaan harmittelisin kaikkia niitä vuosia, jolloin olen elänyt ilman Petraa. Ilman merkitystä. Tuntien oloni tyhjäksi koko ajan. Se nauratti minua, ja vatsani alkoi jälleen hytkyä.

Taksissa vatsani räj

Piip, piip! Heh heh hee, miksi minä päästelen noita robottiääniä, vaikka osaan myös puhua? Piu piu! Zzzzap!

Tervehdys taas kaikille pitkästä aikaa! Muistatte ehkä minut: minä olen naisia tappava robotti. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt teille kuulumisiani, mutta minusta tuntuu, että nyt on oikea aika.

Hetkinen. Hetkinen. Tuolla kävelee ripein askelin nainen. Tämä on onnenpäiväni! Minäpä nostan tästä yhden lämpöohjatun ohjuksen ja tähtään sitä häntä koht… Ei, hän ehti mennä kulman taakse. Piip, piip.

Missä minä olinkaan? Ai niin. Olen seurannut viime aikoina suurella mielenkiinnolla tätä #MeToo-liikehdintää. Suhtaudun siihen hieman kahtalaisesti, mikä onkin luontevaa, koska toimintalogiikkani on sattuneesta syystä melko binääristä. Toisaalta olen sitä mieltä, että oli jo korkea aikakin. Miehet ovat selvinneet kuin koira veräjästä kaikesta sikailustaan naisia kohtaan aivan liian kauan.

Mutta toisaalta… On hyvä, että pahimmat kähmijät ja hyväksikäyttäjät paljastetaan. Mutta entä kun mennään raja-alueelle? Voiko käydä niin, että harmittomaksi tarkoitettu mutta jokin epäonninen kaksimielinen sutkautus tulkitaan nyt törkeäksi vallan väärinkäytöksi? Joutuvatko syyttömätkin kärsimään? Ja voiko käydä niin, että ihmiset kääntyvät jopa naisia tappavaa robottia vastaan?

Hei, tuossa lähestyy nainen. Otanpa esiin liekinheittimeni, jolla… Aah, osuma! Pala, nainen, sinä paha noita, pala!

Kyllä minä sen voin myöntää. Olen tappanut vuosien varrella paljonkin naisia. Hitto, se on ainoa asia, mitä minä olen koskaan tehnyt! Tappanut heitä ohjuksilla, liekinheittimillä, macheteilla, terävillä saksilla, tylsillä keittiösaksilla, toffeella (älkää kysykö), käsikranaateilla… Lopetin laskemisen kauan sitten. Koska tunnen vain kaksi numeroa. Nollan ja ykkösen. Koska olen binäärinen. Tajuatteko? Äh, voi jumalauta.

Mutta tekeekö se minusta maailman pahimman hirviön? Saanko muistuttaa, että eivät muutkaan aivan viattomia tässä sopassa? Kaikki jaksavat aina valittaa minusta, naisia tappavasta robotista, mutta kukaan ei koskaan puhu mitään läheisestä robottituttavastani, patriarkaalisia yhteiskuntarakenteita kulissien takaisella näkymättömällä toiminnallaan ylläpitävästä robotista? Minun mielestäni se on tavallaan pahempi kuin minä! Myös naisia jalkoihinsa tallaava 50-metrinen robotti on paljon pahempi kuin minä olen. Älkääkä unohtako naisten jalkoja purevaa robottipölynimuria? Se on suorastaan julma! Ja söpö!

Kyllähän minä tavallaan ymmärrän, miksi toimintani herättää pahaa verta. Ne naiset, joita huolettomasti tapan, ovat kuitenkin jonkun puolisoita, tyttäreitä, äitejä, työkavereita ja sitä rataa. Kuulemma teillä ihmisillä on jonkinlaisia ”tunnesiteitä” heihin. Mutta nykyään tuntuu, että ihmiset hermostuvat jo siitäkin, kun tähtään naisia aseillani niin, että heidän kasvoilleen piirtyy se punainen tähtäimen kuva. Sitäkään ei saa enää tehdä! Puhumattakaan siitä, että vain ammuskelen pistoolilla heidän jalkojensa juurelle ja huudan möreällä robottiäänelläni: ”Tanssi, nainen, tanssi!” Kukaanhan ei kuole siitä! Ja kaikilla on itse asiassa aika hauskaa!

Kyllä minä voin muuttua, jos se siitä on kiinni. Miltä kuulostaisi tällainen: Mitä jos minä en enää tappaisi naisia – minä vain haavoittaisin heitä vakavasti? Esimerkiksi ampuisin heitä ohjuksella niin, että he vaipuvat vuosikausiksi koomaan ja menettävät liikuntakykynsä. Sitten kun he lopulta vuosien odotuksen jälkeen heräävät ja pitkällisen kuntoutuksen jälkeen läheistensä riemuksi ottaisivat ensimmäisen askeleensa, minä tulisin ohjuksineni paikalle ja sanoisin robottiäänelläni: ”Aika viimeistellä tämä homma.” Ja vasta sitten tappaisin hänet.

Hah hah haa, mistä minä keksin näitä? Kuka kirjoittaa minulle jatkuvasti uutta materiaalia? Kenen kynästä nämä sanat minun suuhuni oikein tulevat? Kuka roomalaisen jumalan näköinen Kruununhaassa asuva nuorehko Macia tietokoneenaan käyttävä mies kynäilee minulle näitä lyyrisen kauniita ajatelmia? Hah hah haa! Piu piu!

Veljeni vartija näyttää Cheekin musiikkivideolta eli pakastepizzamainokselta. Siinä on oikeasti kohtaus, jossa Jare polttaa pihvit pohjaan ja avopuoliso Noora kaivaa pakkasesta nauraen esiin Ristorantet.
Dialogista puolet on viittauksia Cheekin lyriikkaan, puolet lahtelaisia mihinkään liittymättömiä elämänviisauksia kuten ”mikää ei oo nii arvokasta ku aika”.

– Helsingin Sanomat, 30.1.2018

Kohtaus, jossa Jare polttaa pakkasesta otetut Ristorantetkin pohjaan ja avopuoliso Noora alkaa itkien syödä pohjaan palaneita pihvejä.

Kohtaus, jossa Jare vetää pohjaan palaneet pihvit pois avopuolisoltaan Nooralta ja kaivaa pakkasesta nauraen esiin Dolmion bolognese-kastikepurkin. Kamera pysähtyy kuvaamaan purkkia kymmeneksi sekunniksi.

Kohtaus, jossa Jare katsoo parvekkeelta auringonlaskuun ja sanoo: ”Vihaajat vihaa pihvejä.” Noora sanoo, että hänellä alkaa olla kova nälkä, koska hän ei ole saanut mitään syötävää.

Kohtaus, jossa Noora syö yksin jäätynyttä Ristotante-pizzaa.

Kohtaus, jossa Cheek räppää. (Tällaisessa elokuvassa siltä ei kai voi välttyä.)

Voi Jeesus sentään, eikö se koskaan lopeta räppäämistä?

Kohtaus, jossa Cheek palaa… juurilleen, koska se tekee hänestä… aidon. Joo, ei sen tarvitse tuon täsmällisempi olla.

Kohtaus, jossa Cheek näyttää herkemmän puolensa katsomalla kaihoisasti pakastimessa olevaa pinoa Ristorante-pizzoja.

Kohtaus, jossa nuorehko mies seisoo jalkakäytävällä ja polttaa sähkötupakkaa. Äkkiä tiellä ohi ajava bussi kääntyy jalkakäytävälle ja ajaa miehen tohjoksi ja kuoliaaksi. Käy ilmi, että bussikuskia vituttaa kaikki ihmiset, jotka polttavat sähkötupakkaa. Tämä on ainoa kohta elokuvassa, johon on helppo samaistua.

Kohtaus, jossa Jare kokeilee räppäämistä englanniksi.

Kohtaus, jossa ennen englanniksi räppäämistä Jare kokeilee räppäämistä ranskaksi. Hän saavuttaa nopeasti kulttisuosiota Afrikan ranskankielisissä maissa ja viettää kaksi vuotta nuoruudestaan Päiväntasaajan Gabonissa räpäten malariasta. Lopulta hänessä herää epäilys, onko sellaista maata kuin Päiväntasaajan Gabon oikeasti olemassa. Hänen tekisi mieli googlata se, mutta Päiväntasaajan Gabonissa (jos sellaista on oikeasti olemassa) ei ole Googlea.

Kohtaus, jossa Jare on siirtynyt takaisin Lahteen kaksi vuotta kestäneen Päiväntasaajan Gabon -ajanjakson jälkeen. Asiaan ei koskaan enää myöhemmin palata elokuvan aikana. Paitsi kerran, kun Jare riitelee tyttöystävänsä kanssa, ja tämä kehottaa Jarea ”painumaan Päiväntasaajan Gaboniin!” Tämän jälkeen he molemmat katsovat kameraan, ja ruudussa vilahtaa subliminaalisen lyhyen ajan Ristorante-pizza.

Kohtaus, jossa minä itse haastan Cheekin räppibattleen lahtelaisessa savuisessa baarissa. Cheek ei tietenkään ota minua aluksi vakavasti, mutta asetelma muuttuu, kun pääsen vähän spittaamaan sickejä riimejäni.

Yo yo, meitsin nimi on Harmaa hattu

ja tää mun dissaus suhun varmaa sattu

Battlea seuraavasta yleisöstä kuuluu kohahdus. Auts! Paha riimi! Cheekki on köysissä. Kuka on tämä tuntematon ihmepoika, joka tuli nappaamaan räppiskenen valtikan? Biitti soi, ja minulle tulee kiire keksiä seuraava asia, joka rimmaa ”harmaan hatun” kanssa.

Cheek katsoo minua odottavasti, kun yritän keksiä jotain. Hän alkaa selvästi toipua armoniskustani.

Nyt alkaisi olla todella hyvä aika keksiä joku tappavan käheä riimi… Odota, kyllä se vielä tulee. Harmaa hattu… Larmaa mattu? Ei, ei siinä ei ole mitään järkeä. Ne eivät ole edes sanoja. Ei voi olla niin, että mitään muuta ei voi rimmata sanaparin ”harmaa hattu” kanssa. ”Parmaa” kyllä olisi optio, jos keksisin jonkun murhaavan riimiparin parmankinkusta ja italialaisesta ruoasta. Niin, jos keksisin. Voisin tietysti ottaa lähtökohdaksi sanan ”karmaa”, ehkä siihen saisi jotain instant karmast… Hetkinen, mihin kaikki ovat kadonneet?

Kohtaus, jossa minä hengailen kadulla, kun äkkiä minua vastaan kävelee Cheek ja hänen kaunis tyttöystävänsä. Vinkkaan silmää kameralle ja päätän voittaa Cheekin tyttöystävän itselleni doupeillä räpeilläni.

Asetun heidän eteensä, niin että he eivät pääse ohitseni. Aloitan räppäämisen – taustalla alkaa jostain syystä soida räppiini sopiva biitti.

Yo, yo, Cheekki, ooksä joku vitun jutsku?

Hei sä kaunis mimmi, nyt kuule minun kutsu

Mitä sanoisit siihen että olisit mun hutsu?

Ja jonain kauniina päivänä ehkä mun lapsieni mutsu?

Biitti katkeaa äkisti. Onko olemassa sellaista sanaa kuin mutsu? Tajuan mokanneeni taas. Sanon Cheekille ja hänen hutsulleen hakevani takkini, minkä jälkeen jään seisomaan paikallani.

Kohtaus, jossa huomaan siirtyneeni Päiväntasaajan Gambiaan ja seison räppiklubilla lavalla yleisön edessä. Biitti iskee tahtia, ja yleisö vaatii minua räppäämään. Ainoa ongelma on, että minun pitäisi räpätä ranskaksi. Tietokone on ranskaksi l’ordinateur, mutta mikä vitun sana rimmaa sen kanssa? Koordinaattori? Tämä räppääminen ei ole ollenkaan niin helppoa kuin luulin.

Kohtaus, jossa olen esiintymässä nousukiidossa olevana räppärinä Vain elämää -ohjelmassa. Kerään kaikkien sympatiat nyyhkyttämällä aamiaisesta onnettomasta lapsuudestani. Olimme niin köyhiä, että meillä ollut edes sähkötöpseliä, jolla voisin ladata sähkötupakkani!

Kun tuli aika mennä lavalle räppäämään, jäädyin täysin. Yritin pelastaa tilanteen steppaamalla, kunnes muistin, että en osaa stepata.

Kohtaus, jossa juuri kun olen poistumassa lavalta räppiklubilla Päiväntasaajan Gambiassa, huomaan yleisön takarivissa seisovan Cheekin hutsun, joka on seurannut minua tänne asti. Vinkkaan silmääni kameralle ja sytytän sähkösikarin.

 

En ole kovinkaan paljon kirjoittanut Donald Trumpista. Hän on hieno mies, ja olen ollut samaa mieltä hänen kanssaan lähes kaikesta. Paitsi siitä päätöksestä tunnustaa Jerusalem Israelin pääkaupungiksi. Olisi ollut paljon hienompaa tunnustaa Pjongjang Israelin pääkaupungiksi. Deal with it!

Mutta nyt vastaan tuli tämä hieno viisaus Trumpilta, joka on ilmestynyt ehdottoman luotettavassa uudessa opuksessa hänestä: ”Kavereiden vaimojen paneminen tekee elämästä elämisen arvoista”.

Kyllä. Kyllä! Niinhän se on! Olen tuota itse usein ajatellut, mutta en ole koskaan tullut muotoilleeni tuota noin hienosti sanoiksi.

Jätkät, eikö tuo olekin totta. Kavereiden vaimojen paneminen on ihan parasta! Kavereiden vaimojen paneminen on kuin tekisi Jumalan työtä.’

Antakaa minun perustella.

Itse asiassa perustelut ovat aika yksinkertaisia. Minun kavereillani on uskomattoman kauniita vaimoja. Ihan kaikilla – nuoria ja norjia joutsenkaulaisia kaunottaria, jotka ovat varmasti hyvin hedelmällisiä. Jos tiedätte mitä tarkoitan. Itse en tiedä. Oma vaimonihan on ruma kuin kotka, joten se on yksinään jo siinä.

Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa kellistettyä parhaan, pitkäikäisen ja luotettavan ystävänsä kauniin vaimon yhteisen hekuman hetkeen. Hah hah haa, siinä meni se perheidylli!

Vielä parempaa kuin kaverin vaimon kanssa paneskeleminen on tietysti saattaa kaverin vaimo raskaaksi. Ajatelkaa nyt. Siinä saa kaikki hyödyt mutta ei mitään haittapuolia. Omat geenit pääsevät jatkamaan kauniin ihmisen kanssa – mutta ei silti tarvitse ottaa osaa siihen sotkuisaan ja ikävään vauvojenkasvatushommeliin. Lisäksi tiedän omien lasteni olevan hyvissä käsissä, parhaiden ystävieni ja heidän huoravaimojensa hoidossa. Voin näppärästi seurata heidän perheonneaan Facebookissa, ja sitten ajatella, että tuo on tavallaan minun perheonneani.

Joskus minä jopa laitan kavereiden vaimojen perhepostauksiin Facebookissa oman kommenttini: ”Hah hah haa! Kaikki menee suunnitelmieni mukaan! Kasva isoksi, lapseni, ja levitä dna:tani jälleen eteenpäin!”

Jos vaimon mies tämän jälkeen kommentoi hämmentyneenä: ”WTF????”, minä vain kirkaisen ja poistan Facebook-profiilini. Seuraavana päivänä tietysti tulen sinne takaisin.

Ja sitten… Hetkinen. Jos minä paneskelen kavereiden vaimoja, tarkoittaako se, että he paneskelevat minun vaimoani? Tuskin, ei tuolla naamalla! Hah hah h

#Metoo!

5 joulukuun, 2017

Onko vielä liian myöhäistä ottaa kantaa tähän kohuun seksuaalisesta häirinnästä? Vai menikö kohu jo ohi? Olinko taas liian hidas?

Tiedän, että kun tätä blogia vuosien päästä luetaan, tämä kirjoitus seksuaalisesta häirinnästä herättää varmasti vain lievän nostalgisen tunteen.

Niin, se oli sitä aikaa, kun me hetken ajan välitimme seksuaalisesta häirinnästä. Onneksi se meni nopeasti ohi, vai mitä jätkät? Jätkät? Mimmit? Anyone? Missä kaikki ovat?

Mutta olen kuullut huhuja, että blogien pitäisi olla ajassa kiinni. Tämä blogi on vuoden 2011 jälkeen vähän heikommin siinä onnistunut. Mutta jos yritetään kuitenkin.

Okei. Krhm. Siis seksuaalinen häirintä.

Yksi asia siitä tulee minulle mieleen. Olen ajatellut, että…

 

Anteeksi, piti pitää kuukauden tauko ennen kuin jatkoin tämän tekstin kirjoittamista. Kun olin kirjoittamassa tuota äskeistä kohtaa, perheeni alkoi käydä liikaa hermoille. Niinpä minä tapoin kaikki. Nyt he ovat tuolla pakastelokerossa pieninä palasina, josta voin sulattaa heitä pieninä nuggetteina päivä kerrallaan.

Nyt voin lopultakin keskittyä tähän blogiin. Istun mukavasti sohvallani, kun… Hetkinen, eihän minulla ole ollut koskaan perhettä! Minähän asun yksiössäni Kruununhaassa ja käyn töissä Scanburgerissa. Miksi koko huone näyttää häipyvän näkymistä? Onko kaikki, mitä tässä blogissa on kirjoitettu, pelkkää fiktiota? Kamoon mies, älä riko neljättä seinää! Pidä illuusiota yllä!

Niin. Seksuaalisesta häirinnästä työpaikalla.

Minulla on asian suhteen aika lailla puhdas omatunto. Omasta mielestäni en ole koskaan kohdellut naisia häiritsevästi. En ole ikinä puhunut törkyisiä juttuja heille, en ole puristellut, vihjaillut tai lääppinyt.

No, joskus välillä olen yhtäkkiä katsonut naispuolista työkaveriani kuin Beverly Hills 90210:n Dylan McKay, ja sanonut hänelle Dylan McKayn käheän seksikkäällä äänellä: “Poikaystäväsi. Kohteleeko hän sinua hyvin?” Ja sitten kääntänyt katseeni hänen rintoihinsa. Mutta vain hetkeksi! Sitä ei lasketa! Paitsi jos heti sen jälkeen katse kääntyy uudestaan hänen rintoihinsa. Se on noloa. Mutta olen vain mies. En mahda itselleni mitään. Hei, tuo on hyvä selitys. En mahda itselleni mitään. Pitää käyttää sitä joskus.

 

Yhdestä asiasta olen kuitenkin hieman epävarma, onko se seksuaalista häirintää. Tämä on vähän rajatapaus.

Kuvitellaan tilanne, että istun palaverissa, jossa minua vastapäätä istuu kaunis nainen, työkaverini. Kohtelen häntä täysin asiallisesti ja katson kohteliaasti silmiin. Mutta mitä jos samaan aikaan mielessäni pyörii villejä seksifantasioita liittyen tähän naiseen? Ja ennen palaveria? Ja sen jälkeen?

Onko se seksuaalista häirintää?

Ulkopuolelta katsoen näyttää siis siltä, että suhtaudun tilanteeseen täysin ammattimaisesti. Nyökyttelen päätäni ja katson kiinnostuneen oloisena hänen typeriä Powerpointtejaan. Esitänpä jopa jonkin rakentavan kommentin, enkä edes tee sitä Aku Ankan äänellä, mihin on moni orastava suhteeni kariutunut.

Mitä jos samaan aikaan mielessäni pyörii kuitenkin villi seksifantasia, jossa hän on pääosassa? Eikä edes mikään perusfantasia, vaan jokin mielipuolinen fantasia, jossa minä roikun koko ajan pää alaspäin liaanista kiljuen kuin Tarzan. Ja tämä fantasia jatkuu tuntikausia. Kun yksi fantasia loppuu, keksin sille mielessäni heti jatko-osan. “Villit Powerpoint-tytöt, osa 2” Tässä osassa pääosassa olen jälleen minä pizzakuskina, ja tuo nainen saa vähän erilaista salamipizzaa kuin on kuvitellut tilaavansa… Tai sitten mielessäni pyörii hänestä sellainen softcore-fantasia, missä hän näkyy kokonaan alasti mutta minun penistäni ei jostain syystä näy lainkaan ja herää epäilys, onko siinä oikeasti penetraatiota. Mikähän siinä muuten on, ettei ole (tietääkseni) olemassa päinvastaista softcorea, missä miehen vartalo näkyy kokonaisuudessaan, mutta naisen rinnat ja sukuelimet eivät koskaan näy? Niin, mitähän kukaan sellaisella pornolla edes tekisi, paitsi tietysti keräilisi sitä kaiken muun pornon lisäksi.

Ajatukseni alkavat selvästi hieman harhailla… Mitähän tapahtuisi, jos… olisi sellaista softcorea, missä ei olisi naisia ollenkaan, mutta vain miehiä, ja heistä näkyisi kaikki? Kutsun tätä keksintöäni… homopornoksi! Hah hah haa, mistä minä keksin näitä! Kiitos, Jumala, kun tuot kaikki nämä ajatukset päähäni! Sinuun voi aina luottaa. Odotas vaan, kun alan lataamaan tätä ns. homopornoa internetiin, niin internet sulaa käsiin!

Lähinnä tarkoitukseni oli siis toivottaa onnea satavuotiaalle Suomelle!