Muistatko vielä vanhat hyvät ajat? Ne olivat hyviä aikoja

11 maaliskuun, 2018

Siinä minä olin, rasvaamassa hirttoköyttä kaulani ympärille, kun kuulin tutun pim-äänen. Se oli merkki siitä, että internetiin on ilmestynyt jälleen kerran uusi artikkeli.

Ähkäisin. Juurihan minä olin hirttäytymässä, mutta pitäisikö minun vielä tsekata tämä yksi artikkeli? Jos tämä on samanlainen typerä klikkiotsikko kuin se viimeksi klikkaamani Katso tästä, onko Spede Pasanen herännyt henkiin – vastaus saattaa yllättää! (artikkelin vastaus oli, että ei ole. Yle on vajonnut tosi alas klikkihuorauksessaan.) sitten minä kyllä oikeasti tapan itseni!

Ahaa! Tällä kertaa kyseessä ei ollutkaan klikkiotsikko. Sen sijaan päädyin tähän Helsingin Sanomien juttuun ”xenniaaleista”. Xenniaalit, lehti valaisi minua, ovat ikäryhmä, jotka ovat eläneet jo pitkään täyttä internet-elämää mutta jotka ovat kuitenkin tarpeeksi vanhoja muistaakseen ajan ennen internetiä ja kännyköitä.

Kyllä, minähän olen juuri tällainen! ajattelin kiristäessäni huolella rasvaamani hirttoköyttä aavistuksen kireämmälle, jotta se varmasti napsaisisi kaularankani poikki kuin jääpuikon. Minä kuulun tähän ryhmään!

Mieleni palasi rauhallisempiin aikoihin – aikaan ennen internetiä ja kännyköitä. Lapsena minulla ja kavereillani oli todella tapana soitella toisillemme lankapuhelimella. Ja meillä oli tapana lähettää myös vanhanaikaisia kirjeitä, postimerkkeineen kaikkineen.

Muistelin tapausta, kun kerrankin eräs kaverini soitti minulle ja kysyi, saisinko lähteä ulos. Sanoin, että minun täytyy kysyä vanhemmiltani ja että palaan asiaan. Kävin kysymässä, sain luvan (Äiti: ”Tee mitä lystäät, ei minua kiinnosta!”) – mutta sitten ajattelin, että enpä viitsikään soittaa, laitan vain pikaviestin ”mesessä”, eli postissa, kuten minulla oli sitä siihen aikaan jostain syystä tapana kutsua.

Niinpä aloin etsiä paperia ja kirjekuorta, ja kynäilin ystävälleni pienen kirjeen (vain kolme sivua), missä kerroin aikovani tulla ulos hänen kanssaan. Sitten kuitenkin tajusin, ettei minulla ole postimerkkejä. Kävin kysymässä äidiltäni, olisiko hänellä niitä, mutta hän vain sanoi: ”Tee mitä lystäät, ei minua kiinnosta!” (Me xenniaalit myös muistamme, että siihen aikaan vanhemmat eivät niin kauheasti puuttuneet lastensa asioihin.) Joka tapauksessa ilman postimerkkejä kirjettä ei voinut lähettää, joten se ystävyys päättyi siihen. Yritin pari kertaa selittää asiaa hänelle lähettämällä kirjeitä Teksti-tv:n Nuorten palstalle, mutta en saanut koskaan vastausta. Tällaista se oli xenniaalin elämä!

Mieleen tuli myös, että kännyköitä edeltävänä aikana jos halusi soittaa kaverille, oli kiusallista, että puhelimeen vastasi usein heidän äitinsä tai isänsä. Vielä vaikeampaa oli vaikea vikitellä tyttöjä ja vongata heitä treffeille. Jos halusi soittaa tytölle, piti soittaa lankapuhelimella, ja usein siellä tietenkin vastasi tytön isä möreällä äänellään.

”Tuota… onko Jenni kotona?” sain kysyttyä. ”Minulla olisi vähän… asiaa”, lisäsin limaisemmalla äänellä. Ajattelin lisätä vielä kähellä Dylan McKayn äänellä: ”Kohteleeko poikaystäväsi sinua hyvin?” mutta se olisi ollut ehkä liikaa.

”Mitähän asiaa sinulla on?” Jennin isä kysyi.

”Älä sillä vaivaa päätäsi!” sanoin. ”Vakuutan, että aikeeni ovat kunnialliset… vai ovatko sittenkään?” Sitten aloin kikattaa villisti.

”Onko tämä joku pilapuhelu?” Jennin isä kysyi. ”Hetkinen… mikä tuo ääni on? Et kai sinä masturboi?”

”Mitä sinulla on päälläsi?” kysyin häneltä rasvaisella äänellä, jolloin hän löi luurin korvaan.

Typerät lankapuhelimet, ajattelin. Miksi täytyy olla vuosi 1992? muistan ajatelleeni. Miksi ei voisi olla esimerkiksi vuosi 2018, että voisin lähettää dick picejä ? Vuonna 2018 olen kuitenkin vanha mies, jolla ei ole tällaisia riettaita ajatuksia, ajattelin. Sitten ajattelin, että vuonna 2017 Yhdysvaltain presidentiksi luultavasti valitaan Donald Trump, ja varapresidentiksi tietysti Mike Pence.

Annoin käteni kulkea hirttoköydellä ja varmistin, että piirtämäni itsemurhapilakuvani oli näkyvällä paikalla lipaston päällä. Ehdin vielä muistella hetken Suosikin Bees and honey -palstaa. Jos niihin aikoihin halusi tietää jotain seksistä ja seksuaalisuudesta, se oli ainoa paikka, josta sai luotettavaa tietoa.

Muistan vieläkin kirjeen, jonka lähetin sinne kerran. ”Moicca! Voix tulla raskaaksi, jos antaa tytölle fritsun? Ei mulla muuta! P.S. Tiedätkö, mikä on 2 Girls 1 Cup? Täytyy sanoa että se on jotain uskomatonta. Moicca!

Tavallaan usein toivon edelleen, että eläisimme aikoja ennen internetiä. Siksi nykyisinkin, kun yritän hieroa tuttavuutta naisiin, minä soitan aina ensin kännykällä heidän isälleen. Sitten me muistelemme sota-aikaa, ja teen kaikkeni, ettei hän huomaisi, että olen syntynyt kauan sodan jälkeen. Lisäksi teen kaikkeni, ettei hän huomaisi masturboimistani, koska se on kiusallista.

Valmistauduin potkaisemaan tuolin altani. Nyökkäsin itselleni ja ajattelin, että ei minulla ehkä elämässäni paljon muuta ollut, mutta päässäni pyörivät ajatukset olivat aina aika laadukkaita. Heh heh, Dylan McKay, Spede Pasanen, 2 Girls 1 Cup… Mistä nämä ajatukset oikein tulevat?

Potkaisin tuolin altani. Painovoima alkoi vetää minua alas kohti maata ja köysi alkoi hiljalleen kiristyä. Aloin miettiä, että oliko sittenkään hyvä idea hirttäytyä vain siksi, että halusin kokeilla, miltä kuoleminen tuntuu edes kerran elämässäni. Aika alkoi hidaaaasssttt…. Pahus, tosi vaikea keksiä koherenttia loppua tälle postaukselle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: