Hyvä mansikkasmoothie piristää kummasti harmaintakin aamua ja antaa voimaa tarttua päivän haasteisiin! Minä aloitan aamuni aina seuraavan reseptin mukaisella smoothiella.

  1. Hyvät ainesosat ovat kaiken a ja o. Valitse laadukkaita marjoja ja jogurttia.
  2. Soseuta kohmeiset mansikat, banaani, jogurtti ja maito tai mehu sauvasekoittimella tasaiseksi.
  3. Älä anna ainesosille armoa. Vaikka se alkaa olla aika tasaista, soseuta sitä vielä lisää. Soseuta sitä niin, että se sattuu. Huuda smoothielle kovaan äänen ja vaadi saada tietää, millainen sen ensimmäinen poikaystävä oli. Mitä kaikkea se tunki sinuun? Mihin sinun on koskettu, huora?! Läähätä se minun korvaani!
  4. Kaada smoothie laseihin. Tarjoile.

Tyylikäs pukeutuminen antaa ihmiselle itseluottamusta. Kun tietää olevansa pukeutuneena hyviin vaatteisiin, sitä kantaa itseään paljon ryhdikkäämmin. Tässä ovat suosikkivinkkini pukeutumiseen.

  1.  Kaikki alkaa kengistä. Jos panostaa kunnolla yhteen asusteeseen, kannattaa panostaa kenkiin. Kengät tekevät miehen. Ja ne tekevät naisenkin. Minun tekisi mieli vähän ”panostaa” naisia.
  2. Paita on asusteen silmiinpistävin yksityiskohta. Paita auttaa sinua erottumaan. Kannattaa suosia laadukkaita materiaaleja ja klassisia värejä. Niitä voi yhdistää pieniin, värikkäisiin yksityiskohtiin.
  3. Paidan voi myös varoittamatta repiä pois naisen päältä, koska sillä tavalla naisesta saa irti aidon reaktion. Plus tissit näkyvät.
  4. Huonosti istuvat housut pilaavat koko asusteen. Vähän samalla tavalla kuin huonosti istuvat naiset pilaavat elokuvan. Naisten pitää istua viettelevästi. Heidän pitää ajatella minua. Mieluiten alasti.
  5. Jos kaulassasi on rusetti, teet jotain väärin.

Rentoutuminen päivän päätteeksi on luonnollisesti tärkeää, mutta yhtä tärkeää on osata rentoutua työpäivän aikanakin. Tässä ovat  niksini siihen.

  1. Sanon muille meneväni huoneeseen kirjoittamaan pari sähköpostia. Sen sijaan oikaisen pitkäkseni ja otan 10 minuutin power napin huoneessani. Sen jälkeen olo tuntuu uudelta.
  2. Sanon muille meneväni huoneeseen kirjoittamaan pari sähköpostia. Sen sijaan vien sinne naisnäyttelijän, jonka rinnat haukun vääränkokoisiksi. Sanon hänelle, että hän voi korjata virheensä vain, jos saan lisätä hänen rooliinsa kolme alastonkohtausta.
  3. Kun naisnäyttelijä kysyy, minkä takia kukaan menisi Stockmannille ostoksille alasti ja miten se voi liittyä sisällissotaa käsittelevän elokuvan juoneen, sanon hänelle vain, että näyttelijän tehtävä ei ole kyseenalaistaa suuren taiteilijan visiota vaan vain poseerata alasti.
  4. Hyvän mielen voi saada, kun vaikka vain soittaa jollekulle ja sanoo hänelle jotain mukavaa. Esimerkiksi soittamalla äidilleen ja kyselemällä hänen kuulumisia. Tai soittamalla Minna Haapkylälle ja sanomalla, että jos seuraavassa leffassa hän ei suostu vähintään viiteen panokohtaukseen, hänet leikataan kokonaan pois elokuvasta ja korvataan käsinukella. Kyllä, kuulit oikein, panokohtaukseen! Ja ei mitään suojuksia sukupuolielinten päälle! Mitä panemista se sellainen on? Silloin kun pannaan, sitten pannaan ihan pornona! Tietysti takaapäin! Ehkä myös raiskauskohtaus. Se toisi leffaan syvyyttä. Ja tissejä.
  5. Muista hymy. Se kaunistaa.

Siinä minä olin, rasvaamassa hirttoköyttä kaulani ympärille, kun kuulin tutun pim-äänen. Se oli merkki siitä, että internetiin on ilmestynyt jälleen kerran uusi artikkeli.

Ähkäisin. Juurihan minä olin hirttäytymässä, mutta pitäisikö minun vielä tsekata tämä yksi artikkeli? Jos tämä on samanlainen typerä klikkiotsikko kuin se viimeksi klikkaamani Katso tästä, onko Spede Pasanen herännyt henkiin – vastaus saattaa yllättää! (artikkelin vastaus oli, että ei ole. Yle on vajonnut tosi alas klikkihuorauksessaan.) sitten minä kyllä oikeasti tapan itseni!

Ahaa! Tällä kertaa kyseessä ei ollutkaan klikkiotsikko. Sen sijaan päädyin tähän Helsingin Sanomien juttuun ”xenniaaleista”. Xenniaalit, lehti valaisi minua, ovat ikäryhmä, jotka ovat eläneet jo pitkään täyttä internet-elämää mutta jotka ovat kuitenkin tarpeeksi vanhoja muistaakseen ajan ennen internetiä ja kännyköitä.

Kyllä, minähän olen juuri tällainen! ajattelin kiristäessäni huolella rasvaamani hirttoköyttä aavistuksen kireämmälle, jotta se varmasti napsaisisi kaularankani poikki kuin jääpuikon. Minä kuulun tähän ryhmään!

Mieleni palasi rauhallisempiin aikoihin – aikaan ennen internetiä ja kännyköitä. Lapsena minulla ja kavereillani oli todella tapana soitella toisillemme lankapuhelimella. Ja meillä oli tapana lähettää myös vanhanaikaisia kirjeitä, postimerkkeineen kaikkineen.

Muistelin tapausta, kun kerrankin eräs kaverini soitti minulle ja kysyi, saisinko lähteä ulos. Sanoin, että minun täytyy kysyä vanhemmiltani ja että palaan asiaan. Kävin kysymässä, sain luvan (Äiti: ”Tee mitä lystäät, ei minua kiinnosta!”) – mutta sitten ajattelin, että enpä viitsikään soittaa, laitan vain pikaviestin ”mesessä”, eli postissa, kuten minulla oli sitä siihen aikaan jostain syystä tapana kutsua.

Niinpä aloin etsiä paperia ja kirjekuorta, ja kynäilin ystävälleni pienen kirjeen (vain kolme sivua), missä kerroin aikovani tulla ulos hänen kanssaan. Sitten kuitenkin tajusin, ettei minulla ole postimerkkejä. Kävin kysymässä äidiltäni, olisiko hänellä niitä, mutta hän vain sanoi: ”Tee mitä lystäät, ei minua kiinnosta!” (Me xenniaalit myös muistamme, että siihen aikaan vanhemmat eivät niin kauheasti puuttuneet lastensa asioihin.) Joka tapauksessa ilman postimerkkejä kirjettä ei voinut lähettää, joten se ystävyys päättyi siihen. Yritin pari kertaa selittää asiaa hänelle lähettämällä kirjeitä Teksti-tv:n Nuorten palstalle, mutta en saanut koskaan vastausta. Tällaista se oli xenniaalin elämä!

Mieleen tuli myös, että kännyköitä edeltävänä aikana jos halusi soittaa kaverille, oli kiusallista, että puhelimeen vastasi usein heidän äitinsä tai isänsä. Vielä vaikeampaa oli vaikea vikitellä tyttöjä ja vongata heitä treffeille. Jos halusi soittaa tytölle, piti soittaa lankapuhelimella, ja usein siellä tietenkin vastasi tytön isä möreällä äänellään.

”Tuota… onko Jenni kotona?” sain kysyttyä. ”Minulla olisi vähän… asiaa”, lisäsin limaisemmalla äänellä. Ajattelin lisätä vielä kähellä Dylan McKayn äänellä: ”Kohteleeko poikaystäväsi sinua hyvin?” mutta se olisi ollut ehkä liikaa.

”Mitähän asiaa sinulla on?” Jennin isä kysyi.

”Älä sillä vaivaa päätäsi!” sanoin. ”Vakuutan, että aikeeni ovat kunnialliset… vai ovatko sittenkään?” Sitten aloin kikattaa villisti.

”Onko tämä joku pilapuhelu?” Jennin isä kysyi. ”Hetkinen… mikä tuo ääni on? Et kai sinä masturboi?”

”Mitä sinulla on päälläsi?” kysyin häneltä rasvaisella äänellä, jolloin hän löi luurin korvaan.

Typerät lankapuhelimet, ajattelin. Miksi täytyy olla vuosi 1992? muistan ajatelleeni. Miksi ei voisi olla esimerkiksi vuosi 2018, että voisin lähettää dick picejä ? Vuonna 2018 olen kuitenkin vanha mies, jolla ei ole tällaisia riettaita ajatuksia, ajattelin. Sitten ajattelin, että vuonna 2017 Yhdysvaltain presidentiksi luultavasti valitaan Donald Trump, ja varapresidentiksi tietysti Mike Pence.

Annoin käteni kulkea hirttoköydellä ja varmistin, että piirtämäni itsemurhapilakuvani oli näkyvällä paikalla lipaston päällä. Ehdin vielä muistella hetken Suosikin Bees and honey -palstaa. Jos niihin aikoihin halusi tietää jotain seksistä ja seksuaalisuudesta, se oli ainoa paikka, josta sai luotettavaa tietoa.

Muistan vieläkin kirjeen, jonka lähetin sinne kerran. ”Moicca! Voix tulla raskaaksi, jos antaa tytölle fritsun? Ei mulla muuta! P.S. Tiedätkö, mikä on 2 Girls 1 Cup? Täytyy sanoa että se on jotain uskomatonta. Moicca!

Tavallaan usein toivon edelleen, että eläisimme aikoja ennen internetiä. Siksi nykyisinkin, kun yritän hieroa tuttavuutta naisiin, minä soitan aina ensin kännykällä heidän isälleen. Sitten me muistelemme sota-aikaa, ja teen kaikkeni, ettei hän huomaisi, että olen syntynyt kauan sodan jälkeen. Lisäksi teen kaikkeni, ettei hän huomaisi masturboimistani, koska se on kiusallista.

Valmistauduin potkaisemaan tuolin altani. Nyökkäsin itselleni ja ajattelin, että ei minulla ehkä elämässäni paljon muuta ollut, mutta päässäni pyörivät ajatukset olivat aina aika laadukkaita. Heh heh, Dylan McKay, Spede Pasanen, 2 Girls 1 Cup… Mistä nämä ajatukset oikein tulevat?

Potkaisin tuolin altani. Painovoima alkoi vetää minua alas kohti maata ja köysi alkoi hiljalleen kiristyä. Aloin miettiä, että oliko sittenkään hyvä idea hirttäytyä vain siksi, että halusin kokeilla, miltä kuoleminen tuntuu edes kerran elämässäni. Aika alkoi hidaaaasssttt…. Pahus, tosi vaikea keksiä koherenttia loppua tälle postaukselle.