Siinä minä olin, tuijottaen kotonani kaukaisuuteen ja ajatellen Petraa, ainoaa naista, jota olen koskaan todella rakastanut.

Tämän blogin lukija varmasti muistavat Petran. Olen kirjoittanut hänestä ennenkin. Hän sai aikoinaan viime vuosikymmenen lopulla vauvan, ja olen muutaman kerran kirjoittanut vierailuistani hänen ja hänen perheensä luonaan.

Meidän polkumme olivat kulkeneet eri suuntiin. Hän jatkoi elämäänsä miehensä ja lapsensa kanssa; minä olen istunut kotonani kalustamattomassa huoneessa kaikki nämä vuoden tuijottaen kaukaisuuteen ja ajatellut kaikkia niitä vuosia elämästäni, jolloin emme ole olleet yhdessä.

Muistan esimerkiksi sen vuoden, kun olin 32-vuotias, emmekä olleet yhdessä, niin kuin olisin halunnut. Ja sen kun olin 28-vuotias. Ja ai niin, nyt mieleen palaa se, kun olin 36! Hoh hoh hoo, kaikki menee päinvastoin kuin olin suunnitellut! Jokainen vuosi on vuosi lisää tähän vuosien helminauhaan, jolloin me emme ole yhdessä. Ja jokainen kuluva vuosi tarkoittaa sitä, että olen lähempänä kuolemaa – ja koko ajan todennäköisemmältä näyttää, että olen hukannut elämäni hukkaan, kun en ole saanut olla sen ihmisen kanssa, jota todella rakastan.

Silloin mieleeni pälkähti ajatus.

Miksipä… miksipä en menisi jälleen vierailemaan Petran luona? Niin, miksipä vitussa en? Siitä onkin yhdeksän vuotta, kun olen nähnyt hänet. Saako hän yhä polveni notkahtamaan?

***

Silmänräpäystä myöhemmin huomasin seisovani Petran ulko-oven tapana. Se on aika näppärää tämä blogin kirjoittaminen, kun ei tarvitse olla turhia siirtymiä paikasta toiseen. Hengitin syvään ja soitin ovikelloa.

Petra tuli avaamaan oven. Hyvä luoja… Hän oli edelleen hengästyttävän kaunis. Toki vuosia oli tullut lisää, mutta ne vain kaunistivat ja viisastivat häntä. Hän oli yhtä siro kuin aina, ja hänellä oli se sama viekoitteleva kulmain alta -katse kuin aina. Näin hänessä edelleen sen saman tyrmäävän kauniin naisen, johon olin aikoinaan ihastunut (ja pilannut ainoat treffimme jatkuvilla munavoi-vitseilläni).

Kurkistin hänen taakseen asuntoon. Odotin näkeväni siellä taas jonkun vauvan tai pikkukakaran, mutta hieman yllättäen minua tuli tervehtimään hänen hyvin käyttäytyvä 12-vuotias poikansa. Tosiaan, ilmeisesti ajan kuluessa lapset kasvavat isommiksi.

”Mukava nähdä sinua pitkästä aikaa!” Petra sanoi kutsuessaan minut peremmälle. ”Mitä sinulle kuuluu?”

”Tiedäthän…” sanoin suurpiirteisesti. ”Olen lähinnä… masturboinut. Paljon. Ja kun minä sanon paljon, minä tarkoitan… paljon.”

Todellisuudessa en sanonut noin, vaan mutisin jotain siitä, että kiirettä pitää, heh heh, luusereilla ei ole kiirettä.

Petran mies huikkasi minulle terveiset keittiön ovensuusta. Hän näytti jostain syystä eri mieheltä kuin mikä Petralla oli aiemmin ollut.

Ja hän olikin. Petra selitti minulle, että hän oli eronnut miehestään joitakin vuosia sitten.

”Olen tavannut Jarkon vasta ihan hiljattain”, Petra sanoi. ”Ja me olemme yhdessä. Mutta minä olin sinkkuna montakin vuotta. Olin vähän mielessäni toivonut, että sinä olisit soittanut minulle…”

”Tjaa, minulla oli vähän kiireitä”, sanoin. ”Lähinnä Netflixin kanssa. Niin paljon sarjoja katsottavana. Ja usein niiden sarjojen elämän koko kirjo aukeaa vasta kolmannella katsomiskerralla.”

Istuimme alas sohvalle. Mielessäni välähti ajatus, että olisi kyllä ollut kiva tietää, että Petra on ollut sinkkuna ja olisi kaivannut soittoani. Asiat olisivat voineet mennä eri lailla… Mutta sitten mielessäni alkoi pyöriä jotain todellisempaa, kuten Game of Thronesin kolmas tuotantojakso. Heh heh, voi sitä Joeytä! Hetkinen, sekoitanko minä nyt Frendit ja Game of Thronesin?

”Missäs sinä nykyään olet töissä?” Petra kysyi.

”Tiedäthän…” sanoin. ”Olen edelleen pihvinpaistajana Kampin Scanburgerissa.”

”Kampin Scanburgerissa?” kuului Petran miehen ääni keittiöstä. ”Mutta eikös se ole lopetettu jo aikoja sitten?”

”Ei!” sanoin. ”Ei ole! Olen töissä Kampin Scanburgerissa.”

”Minä olen kyllä aika varma että…”

”Älkää sotkeko minun premissiäni”, keskeytin. ”Minä paistan pihvejä Kampin Scanburgerin saastaisessa keittiössä. Minä asun yksin Kruununhaassa pienessä yksiössäni. Olen nuorehko mies, joka kirjoittelee näitä tekstejä Macbookillaan.”

Petran mies tuli hänen viereensä istumaan sohvalle ja laittoi käsivartensa hänen ympärilleen.

”Kuuletteko tekin tuon oudon äänen?” kysyin heiltä.

He kuulostelivat huonetta. ”Emme kuule.”

”No jaa, se on vain hukkaan valuvan elämän ääni”, sanoin. ”Ei mitään.”

”Mitäs sinun romaanillesi kuuluu?” Petra kysyi. ”Vieläkö olet kirjoittanut sitä?”

”Tiedäthän…” sanoin jälleen suurpiirteisesti. ”Se on edistynyt aika pitkälle, mutta se ei ole vielä aivan valmis.”

”Mistä se kertoo?”

”Se on eräänlainen sukuromaani, joka kertoo erään suuren suvun kaikkien jäsenten tarinan kolmen sukupolven ajalta. Mutta sen lisäksi se kertoo tuon suvun kaikkien jäsenten kaikkien ystävienkin ja tuttujen ja kaimojenkin tarinat kahden vuosisadan ajalta. Ja heidän tuttavien. Ja kaikkien tarinat, joita he näkevät koskaan edes vilaukselta. Se kertoo itse asiassa miljoonien ihmisten tarinat tuhansien vuosien ajalta. Lienee selvää, että minulla on välillä vaikeuksia pitää kaikkia juonenpäitä käsissäni. Lisäksi se kertoo myös ihmisten lisäksi monien eläinten tarinoita, esimerkiksi kissojen, koirien ja sikojen tarinoita. Se kertoo myös lähes kaikkien elottomien esineiden tarinoita. Autojen tarinoita, parkkimittarien tarinoita, vesihanojen tarinoita. Sanomattakin on selvää, että kirjassani on loputtomasti risteäviä aikajanoja ja takaumia. Välillä käytän sekaisin imperfektiä ja preesensiä. Siellä täällä on pluskvamperfektejäkin, koska olen villi ja vaarallinen mies. Joskus yksittäiset kohtaukset etenevät tulevaisuudesta menneisyyteen. Usein dialogissa on mahdoton erottaa, milloin yksittäiset repliikit on lausuttu – joskus saman dialogin sisällä voi olla eri vuosituhansien aikana lausuttuja repliikkejä ilman mitään selitystä. (En usko siihen, että asioita selitetään liikaa. Show, don’t tell, tiättekste.) Lisäksi kirjassani usein aika alkaa hidaaaaasssttuuaaa…. Ja sitten sen jälkeen aika alkaa nopeutua niin että kaikki tapahtuu salamannopeastieikäasioitatahdoenääerottaatoisistaan.”

Sanoin tuon viimeisen virkkeen Aku Ankan äänellä, jolloin Petra ja mies vilkaisevat toisiaan hämmentyneinä.

”Välillä aika puolestaan pysähtyy kokonaan, ja välillä aikaa ei kirjassani lainkaan ole. Välillä siinä on kolme eri aikaa yhtäaikaa – en itsekään tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta niin se vain on! Siellä on yksi kohtaus, jossa kahdeksan eri ihmistä kävelee samassa pyöröovessa puhuen kännykkäänsä, mutta he ovat kaikki eri ajassa ja eri ulottuvuudessa, ja välillä heidän puhelunsa siitä huolimatta risteävät toistensa kanssa. Joillakin sivuilla olen kirjoittanut tekstiä päällekkäin toisen tekstin kanssa signaloidakseni sillä, että asiat tapahtuvat yhtäaikaa. Kenelläkään hahmolla ei ole omaa persoonallisuutta, vaan kaikki ovat täsmälleen samanlaisia. Kaikilla on myös sama etunimi, mutta eri sukunimi, jota ei kirjassa mainita. Suuri osa kirjasta meneekin siihen, kun ihmiset yrittävät selvitellä toisiltaan, kuka kukin on.”

Pysähdyin hengittämään.

”Miltä kuulostaa? Eikö ole hittiainesta?”

Petran mies sanoi käyvänsä keittiössä hakemassa viskipullon. Petra lähti hänen perässään. Huudan heidän peräänsä vielä hieman lisää tietoja kirjastani, muun muassa sivuhahmoina hyvin näkyvästi esiintyvät hullunkuriset räjähtävät ankat voisivat olla sivuhahmoja, joista syntyisi helposti spinoff-kirjasarja tai kaksikin!

Hiljensin hieman ääntäni, kun huomasin puhuvani kirkumalla.

***

Petra jäi vielä hetkeksi keittiöön; hänen miehensä tuli pitämään minulle seuraa sohvalle. Katsoin häntä epäluuloisena ja hieman katkerana. Tämä mies siis elää nyt unelmieni naisen kanssa… Mieleeni välähti äkkiä näky itsestäni tulevaisuudessa; ehkä 57-vuotiaana muistelemassa katkerasti kaikkia niitä menneitä vuosia, jotka olen elänyt niin, etten ole sen ihmisen kanssa jonka kanssa haluaisin olla. Ja 63-vuotiaana… Ja hei, 75-vuotiaana! Se on ihan parasta! Olisin vanha ja ryppyinen, ja muistelisin vieläkin katkerana kaikkia niitä hukkaan heitettyjä vuosia ja vuosikymmeniä elämästäni! Luultavasti silloinkin vielä päivittäisin tätä blogiani, joka siihen mennessä olisi todennäköisesti aika vitun pimeä blogi. Mahani alkoi hytkyä, kun nauroin tälle ajatukselle. Hoh hoh hoo!

”Kukas sinä muuten olet?” kysyin häneltä.

Petran mies katsoi minua kiusoittelevasti ja vinkkasi silmäänsä. ”Minä olen täydellinen mies”, hän sihahti minulle.

”Mitä?”

”Kuulit kyllä. Minä olen täydellinen mies. Minä olen kaikkea sitä, mitä sinä et ole. Siksi minä saan olla tämän maagisen naisen kanssa ja sinä et. Minä pakotan sinua näkemään oman epätäydellisyytesi ja kohtaamaan sen. Hoh hoh hoo! Kukas nyt hohottaa?”

”Mitä vittua?”

”En minä ole kovin erilainen kuin sinäkään”, mies kähisi minulle. ”Meillä on vain yksi ero. Sinä et ole täydellinen mies. Minä olen juuri sopivan miehekäs Petralle, mutta en liian miehekäs. Minä osaan ottaa aloitteen, mutta en silloin kun Petra haluaa päättää jotain. Minä osaan muuttua täsmälleen samalla hetkellä kuin Petrakin muuttuu. Voi mennä vuosia, että Petra ei halua lapsia ja vakuuttaa haluavansa elää vapaata elämää. Ja minä olen tietysti samaa mieltä! Mutta sinä päivänä kun Petra haluaa yhtäkkiä lapsia, minä muutun samana päivänä! Se on nerokasta! Ja olen tyytyväinen juuri siihen seksin määrään, mikä Petraa milloinkin miellyttää! Minun libidoni kulkee täsmälleen samassa tahdissa kuin hänen!”

”No hyvä sinulle vaan.”

”Haluatko muuten nähdä minun penikseni?” hän kysyi ja alkoi avata housujensa vetoketjua.

”No en todellakaan hal… Ai, sinä otit sen jo esiin. Uu, täytyy sanoa, että se on aika hyvä.”

”Eikö se olekin täydellinen?” hän kysyi silittäen sitä.

Täytyi myöntää. En saanut katsettani irti siitä. Se oli täydellisen muotoinen.

”Hetkinen…” kysyin. ”En oikein saa selvää. Onko se lepotilassa vai erektiossa?”

”Se on puolivälissä”, hän vastasi. ”Se on penikseni default-asento. Aina valmiina toimintaan ja niin, että se näyttää aina aika isolta, mutta ei silleen mitenkään creepyltä. Enhän haluaisi vaikuttaa creepyltä”, hän sanoi kiillottaen penistään nenäliinalla.

”Aika kätevää.”

Samassa Petra tuli sisään huoneeseen.

”Äh, te miehet, aina vertailemassa peniksenne kokoja!”

Saimme tästä hyvät naurut. Olihan se sattuvasti sanottu. Ja niin totta!

***

On jo myöhäinen ilta. Illanviettomme lähestyy loppuaan. Istun sohvallani; kädessäni on viskilasi, johon Petran mies kaataa viskiä. Jostain syystä aikamuoto on muuttunut imperfektistä preesensiksi.

”Kaada vain lisää”, kehotan. ”Kaada se ihan piripintaan.”

Petran mies kaataa lasin aivan piripintaan viskiä.

”Kaada vain lisää. Niin että se valuu yli”, kehotan.

Nojaudun taaksepäin ja otan kulauksen raakaa viskiä.

”Tuntuuko teistä koskaan siltä”, aloitan, ”että kaikki muut ihmiset ympärilleni kasvavat, muuttuvat, aikuistuvat, pääsevät eteenpäin – mutta että vain minä itse olen juuttunut johonkin menneisyyteen, versioksi kauan sitten olemassa olleesta itsestäni, menneisyyskapseliksi, joka ei pysty kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se on, ja joka on tuomittu ikuisiksi ajoiksi haaveilemaan siitä elämästä, joka olisi voinut olla?”

Hiljaisuus.

”Siis kaverin puolesta kyselen.”

Petra oli kohauttanut olkapäitään. (Mitä helvettiä; pluskvamperfekti?) ”On hyvä elää nykyhetkessä. Se on kaikki mitä meillä on. Totta kai menneessä on asioita, joita jokainen haluaisi muuttaa. Mutta se on mennyttä ja nyt on nyt.”

Nousen seisomaan sohvalta. Alkaa selvästi olla aika lähteä.

Kaivan vielä esiin lompakostani sadan euron setelin ja ojennan sitä Petran miehelle. ”Ei sinulle varmaan sopisi, että minä tulisin elämään sinun elämääsi sinun tilalle, jos annan sinulle tämän satasen?”

”Sinä taidat olla ottanut vähän liikaa tänä iltana”, mies sanoo. Hänen peniksensä roikkuu edelleen esillä.

”150 euroa?” korotan tarjousta.

He soittavat minulle taksin ja saattelevat minut ovelle. Hymy nousee huulilleni: ajattelin tulevia 60-vuotispäiviäni, jolloin aikanaan harmittelisin kaikkia niitä vuosia, jolloin olen elänyt ilman Petraa. Ilman merkitystä. Tuntien oloni tyhjäksi koko ajan. Se nauratti minua, ja vatsani alkoi jälleen hytkyä.

Taksissa vatsani räj

Piip, piip! Heh heh hee, miksi minä päästelen noita robottiääniä, vaikka osaan myös puhua? Piu piu! Zzzzap!

Tervehdys taas kaikille pitkästä aikaa! Muistatte ehkä minut: minä olen naisia tappava robotti. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt teille kuulumisiani, mutta minusta tuntuu, että nyt on oikea aika.

Hetkinen. Hetkinen. Tuolla kävelee ripein askelin nainen. Tämä on onnenpäiväni! Minäpä nostan tästä yhden lämpöohjatun ohjuksen ja tähtään sitä häntä koht… Ei, hän ehti mennä kulman taakse. Piip, piip.

Missä minä olinkaan? Ai niin. Olen seurannut viime aikoina suurella mielenkiinnolla tätä #MeToo-liikehdintää. Suhtaudun siihen hieman kahtalaisesti, mikä onkin luontevaa, koska toimintalogiikkani on sattuneesta syystä melko binääristä. Toisaalta olen sitä mieltä, että oli jo korkea aikakin. Miehet ovat selvinneet kuin koira veräjästä kaikesta sikailustaan naisia kohtaan aivan liian kauan.

Mutta toisaalta… On hyvä, että pahimmat kähmijät ja hyväksikäyttäjät paljastetaan. Mutta entä kun mennään raja-alueelle? Voiko käydä niin, että harmittomaksi tarkoitettu mutta jokin epäonninen kaksimielinen sutkautus tulkitaan nyt törkeäksi vallan väärinkäytöksi? Joutuvatko syyttömätkin kärsimään? Ja voiko käydä niin, että ihmiset kääntyvät jopa naisia tappavaa robottia vastaan?

Hei, tuossa lähestyy nainen. Otanpa esiin liekinheittimeni, jolla… Aah, osuma! Pala, nainen, sinä paha noita, pala!

Kyllä minä sen voin myöntää. Olen tappanut vuosien varrella paljonkin naisia. Hitto, se on ainoa asia, mitä minä olen koskaan tehnyt! Tappanut heitä ohjuksilla, liekinheittimillä, macheteilla, terävillä saksilla, tylsillä keittiösaksilla, toffeella (älkää kysykö), käsikranaateilla… Lopetin laskemisen kauan sitten. Koska tunnen vain kaksi numeroa. Nollan ja ykkösen. Koska olen binäärinen. Tajuatteko? Äh, voi jumalauta.

Mutta tekeekö se minusta maailman pahimman hirviön? Saanko muistuttaa, että eivät muutkaan aivan viattomia tässä sopassa? Kaikki jaksavat aina valittaa minusta, naisia tappavasta robotista, mutta kukaan ei koskaan puhu mitään läheisestä robottituttavastani, patriarkaalisia yhteiskuntarakenteita kulissien takaisella näkymättömällä toiminnallaan ylläpitävästä robotista? Minun mielestäni se on tavallaan pahempi kuin minä! Myös naisia jalkoihinsa tallaava 50-metrinen robotti on paljon pahempi kuin minä olen. Älkääkä unohtako naisten jalkoja purevaa robottipölynimuria? Se on suorastaan julma! Ja söpö!

Kyllähän minä tavallaan ymmärrän, miksi toimintani herättää pahaa verta. Ne naiset, joita huolettomasti tapan, ovat kuitenkin jonkun puolisoita, tyttäreitä, äitejä, työkavereita ja sitä rataa. Kuulemma teillä ihmisillä on jonkinlaisia ”tunnesiteitä” heihin. Mutta nykyään tuntuu, että ihmiset hermostuvat jo siitäkin, kun tähtään naisia aseillani niin, että heidän kasvoilleen piirtyy se punainen tähtäimen kuva. Sitäkään ei saa enää tehdä! Puhumattakaan siitä, että vain ammuskelen pistoolilla heidän jalkojensa juurelle ja huudan möreällä robottiäänelläni: ”Tanssi, nainen, tanssi!” Kukaanhan ei kuole siitä! Ja kaikilla on itse asiassa aika hauskaa!

Kyllä minä voin muuttua, jos se siitä on kiinni. Miltä kuulostaisi tällainen: Mitä jos minä en enää tappaisi naisia – minä vain haavoittaisin heitä vakavasti? Esimerkiksi ampuisin heitä ohjuksella niin, että he vaipuvat vuosikausiksi koomaan ja menettävät liikuntakykynsä. Sitten kun he lopulta vuosien odotuksen jälkeen heräävät ja pitkällisen kuntoutuksen jälkeen läheistensä riemuksi ottaisivat ensimmäisen askeleensa, minä tulisin ohjuksineni paikalle ja sanoisin robottiäänelläni: ”Aika viimeistellä tämä homma.” Ja vasta sitten tappaisin hänet.

Hah hah haa, mistä minä keksin näitä? Kuka kirjoittaa minulle jatkuvasti uutta materiaalia? Kenen kynästä nämä sanat minun suuhuni oikein tulevat? Kuka roomalaisen jumalan näköinen Kruununhaassa asuva nuorehko Macia tietokoneenaan käyttävä mies kynäilee minulle näitä lyyrisen kauniita ajatelmia? Hah hah haa! Piu piu!

Veljeni vartija näyttää Cheekin musiikkivideolta eli pakastepizzamainokselta. Siinä on oikeasti kohtaus, jossa Jare polttaa pihvit pohjaan ja avopuoliso Noora kaivaa pakkasesta nauraen esiin Ristorantet.
Dialogista puolet on viittauksia Cheekin lyriikkaan, puolet lahtelaisia mihinkään liittymättömiä elämänviisauksia kuten ”mikää ei oo nii arvokasta ku aika”.

– Helsingin Sanomat, 30.1.2018

Kohtaus, jossa Jare polttaa pakkasesta otetut Ristorantetkin pohjaan ja avopuoliso Noora alkaa itkien syödä pohjaan palaneita pihvejä.

Kohtaus, jossa Jare vetää pohjaan palaneet pihvit pois avopuolisoltaan Nooralta ja kaivaa pakkasesta nauraen esiin Dolmion bolognese-kastikepurkin. Kamera pysähtyy kuvaamaan purkkia kymmeneksi sekunniksi.

Kohtaus, jossa Jare katsoo parvekkeelta auringonlaskuun ja sanoo: ”Vihaajat vihaa pihvejä.” Noora sanoo, että hänellä alkaa olla kova nälkä, koska hän ei ole saanut mitään syötävää.

Kohtaus, jossa Noora syö yksin jäätynyttä Ristotante-pizzaa.

Kohtaus, jossa Cheek räppää. (Tällaisessa elokuvassa siltä ei kai voi välttyä.)

Voi Jeesus sentään, eikö se koskaan lopeta räppäämistä?

Kohtaus, jossa Cheek palaa… juurilleen, koska se tekee hänestä… aidon. Joo, ei sen tarvitse tuon täsmällisempi olla.

Kohtaus, jossa Cheek näyttää herkemmän puolensa katsomalla kaihoisasti pakastimessa olevaa pinoa Ristorante-pizzoja.

Kohtaus, jossa nuorehko mies seisoo jalkakäytävällä ja polttaa sähkötupakkaa. Äkkiä tiellä ohi ajava bussi kääntyy jalkakäytävälle ja ajaa miehen tohjoksi ja kuoliaaksi. Käy ilmi, että bussikuskia vituttaa kaikki ihmiset, jotka polttavat sähkötupakkaa. Tämä on ainoa kohta elokuvassa, johon on helppo samaistua.

Kohtaus, jossa Jare kokeilee räppäämistä englanniksi.

Kohtaus, jossa ennen englanniksi räppäämistä Jare kokeilee räppäämistä ranskaksi. Hän saavuttaa nopeasti kulttisuosiota Afrikan ranskankielisissä maissa ja viettää kaksi vuotta nuoruudestaan Päiväntasaajan Gabonissa räpäten malariasta. Lopulta hänessä herää epäilys, onko sellaista maata kuin Päiväntasaajan Gabon oikeasti olemassa. Hänen tekisi mieli googlata se, mutta Päiväntasaajan Gabonissa (jos sellaista on oikeasti olemassa) ei ole Googlea.

Kohtaus, jossa Jare on siirtynyt takaisin Lahteen kaksi vuotta kestäneen Päiväntasaajan Gabon -ajanjakson jälkeen. Asiaan ei koskaan enää myöhemmin palata elokuvan aikana. Paitsi kerran, kun Jare riitelee tyttöystävänsä kanssa, ja tämä kehottaa Jarea ”painumaan Päiväntasaajan Gaboniin!” Tämän jälkeen he molemmat katsovat kameraan, ja ruudussa vilahtaa subliminaalisen lyhyen ajan Ristorante-pizza.

Kohtaus, jossa minä itse haastan Cheekin räppibattleen lahtelaisessa savuisessa baarissa. Cheek ei tietenkään ota minua aluksi vakavasti, mutta asetelma muuttuu, kun pääsen vähän spittaamaan sickejä riimejäni.

Yo yo, meitsin nimi on Harmaa hattu

ja tää mun dissaus suhun varmaa sattu

Battlea seuraavasta yleisöstä kuuluu kohahdus. Auts! Paha riimi! Cheekki on köysissä. Kuka on tämä tuntematon ihmepoika, joka tuli nappaamaan räppiskenen valtikan? Biitti soi, ja minulle tulee kiire keksiä seuraava asia, joka rimmaa ”harmaan hatun” kanssa.

Cheek katsoo minua odottavasti, kun yritän keksiä jotain. Hän alkaa selvästi toipua armoniskustani.

Nyt alkaisi olla todella hyvä aika keksiä joku tappavan käheä riimi… Odota, kyllä se vielä tulee. Harmaa hattu… Larmaa mattu? Ei, ei siinä ei ole mitään järkeä. Ne eivät ole edes sanoja. Ei voi olla niin, että mitään muuta ei voi rimmata sanaparin ”harmaa hattu” kanssa. ”Parmaa” kyllä olisi optio, jos keksisin jonkun murhaavan riimiparin parmankinkusta ja italialaisesta ruoasta. Niin, jos keksisin. Voisin tietysti ottaa lähtökohdaksi sanan ”karmaa”, ehkä siihen saisi jotain instant karmast… Hetkinen, mihin kaikki ovat kadonneet?

Kohtaus, jossa minä hengailen kadulla, kun äkkiä minua vastaan kävelee Cheek ja hänen kaunis tyttöystävänsä. Vinkkaan silmää kameralle ja päätän voittaa Cheekin tyttöystävän itselleni doupeillä räpeilläni.

Asetun heidän eteensä, niin että he eivät pääse ohitseni. Aloitan räppäämisen – taustalla alkaa jostain syystä soida räppiini sopiva biitti.

Yo, yo, Cheekki, ooksä joku vitun jutsku?

Hei sä kaunis mimmi, nyt kuule minun kutsu

Mitä sanoisit siihen että olisit mun hutsu?

Ja jonain kauniina päivänä ehkä mun lapsieni mutsu?

Biitti katkeaa äkisti. Onko olemassa sellaista sanaa kuin mutsu? Tajuan mokanneeni taas. Sanon Cheekille ja hänen hutsulleen hakevani takkini, minkä jälkeen jään seisomaan paikallani.

Kohtaus, jossa huomaan siirtyneeni Päiväntasaajan Gambiaan ja seison räppiklubilla lavalla yleisön edessä. Biitti iskee tahtia, ja yleisö vaatii minua räppäämään. Ainoa ongelma on, että minun pitäisi räpätä ranskaksi. Tietokone on ranskaksi l’ordinateur, mutta mikä vitun sana rimmaa sen kanssa? Koordinaattori? Tämä räppääminen ei ole ollenkaan niin helppoa kuin luulin.

Kohtaus, jossa olen esiintymässä nousukiidossa olevana räppärinä Vain elämää -ohjelmassa. Kerään kaikkien sympatiat nyyhkyttämällä aamiaisesta onnettomasta lapsuudestani. Olimme niin köyhiä, että meillä ollut edes sähkötöpseliä, jolla voisin ladata sähkötupakkani!

Kun tuli aika mennä lavalle räppäämään, jäädyin täysin. Yritin pelastaa tilanteen steppaamalla, kunnes muistin, että en osaa stepata.

Kohtaus, jossa juuri kun olen poistumassa lavalta räppiklubilla Päiväntasaajan Gambiassa, huomaan yleisön takarivissa seisovan Cheekin hutsun, joka on seurannut minua tänne asti. Vinkkaan silmääni kameralle ja sytytän sähkösikarin.