Siinä minä olin, kävelemässä rennosti iltakävelylläni Joensuun keskustassa ja ihmettelemässä, miten hampaistani voi jatkuvasti valua verta, kun huomasin minua vastaan kävelevän seitsemän tai kahdeksan maihareihin ja maastohousuihin pukeutuneen siilitukkaisen isokokoisen miehen porukan kävelevän minua vastaan.

Nämä ovat varmaan niitä uusia muodikkaita katupartioita, ajattelin mielessäni. Vilkaisin kameraan, josta tämän blogin lukijat katsovat minua, vinkkasin silmääni ja sanoin: ”Pidetäänpä vähän hauskaa!”

Pysähdyin paikoilleni, viittilöin miesporukan suuntaan, vislasin heille ja huusin: ”Neidit, tulkaapa käymään vähän täällä!”

Heh heh, ajattelin mielessäni. Neidit. Pääsinpä sanomaan.

Miehet huomasivat minut ja kokoontuivat rinkiin ympärilleni. Isokokoisin miehistä, joka näytti tavallista rumemmalta Mordorin örkiltä, laittoi kätensä puuskaan ja sanoi minua arvioiden: ”Sanopa uudelleen, mitä sanoit äsken.”

Päästin ilmoille valloittavimman hymyni ja sanoin: ”Homot, tulkaapa käymään vähän täällä!”

Vilkaisin jälleen kameraan ja vinkkasin silmääni. Eiköhän kohta ala tapahtua. Huomasin, että jotkut miehistä alkoivat kääriä hihojaan. Joku kaivoi esille lievästi huolestuttavan näköisen rautaketjun.

”Jumalauta”, joukon johtaja sanoi. ”Kaverihan kerjää turpaan.”

”Ette te voi koskea minuun”, sanoin. ”Sehän on kiellettyä. Poliisin mukaan te ette saa ottaa oikeutta käsiin. Vaikka tällainen talkootoiminta on sinänsä tervetullutta. Siinäs kuulitte. Homot!”

Virnistin ja vinkkasin taas silmää kameralle, josta tämän blogin lukijat ovat seuranneet elämääni jo vuodesta 2006, jolloin aloin kirjoittaa tätä blogia.

Yksi miehistä kääntyi katsomaan katseeni suuntaan. ”Kenelle sinä oikein vinkkaat silmääsi?” hän kysyi.

”Harmaan hatun lukijoille tietysti”, sanoin osoittaen kameran suuntaan. ”Siellä he ovat!”

Muutkin Soldiers of Odinin jäsenet kääntyivät katsomaan kameran suuntaan. Ilmassa leijailevan aika-avaruuden vääristymän läpi miehet näkivät… sinut. Juuri sinut, arvoisa lukija. Kyllä, sinä siellä selailemassa tätä tekstiä typerän älykännykkäsi näytöltä. Tai läppärisi. Anna kun arvaan. Älä sano. Se on Mac. Jumalauta, te ja teidän iänikuiset homo-Macinne.

”Siis mitä vitun porukkaa noi oikein ovat?” joukon johtaja kysyi minulta ja katsoi blogin yleisöä. Hänen katseensa pysähtyi katsomaan juuri sinua. Ei, ei sitä toista anonyymia lukijaa jossain muualla. Juuri sinua.

”Älkää niistä välittäkö”, sanoin. ”Ne ovat harmittomia.”

”Ovatko noi niitä… suvakkeja?” joku miehistä kysyi inhoten.

Katsoin kameran linssin toiselle puolelle. ”No kyllähän nuo aika suvakeilta näyttävät. Sen verran homon näköistä porukkaa.”

Nostin käteni ilmaan ja ojensin sitä blogini lukijoille. High five? Kukaan?

”Pitäisiköhän vetää niitä pataan?” joukon johtaja sanoi.

Samaan aikaan toinen jengin jäsenistä katsoi hämmentyneenä käsiään ja sormiaan. Hän käänteli niitä, ikään kuin olisi nähnyt ne ensimmäistä kertaa.

”Olenko minä… todellinen?” hän kysyi itseltään. ”Vai onko tämä kaikki vain mielikuvituksen tuotetta? Onko kaikki vain tuon kameran toisella puolella olevien lukijoiden kollektiivista houretta, jota todellisuudesta irtaannuttava media on ruokkinut jo vuosia? Koko elämämme on muuttunut algoritmein tuotetuksi Facebook-virraksi ja jatkuvasti päivittyväksi yhdentekeväksi Twitter-virtadadaistiseksi sekamelskaksi. Onko mikään todell

***
Äh, en jaksa kirjoittaa tätä postausta loppuun. Onko ketään käynyt katsomassa sen uuden avaruusleffan? Olix hyv