Siinä minä olin, tekemässä ruokaostoksiani Prismassa, kun satuin hedelmä- ja vihannesosastolle. Ilahduin suuresti, koska tämä oli suosikkihetkeni ruokaostosten tekemisessä. Ryntäsin ostoskärryni kanssa suoraan laatikolle, jossa oli myynnissä appelsiineja. Otin käteen pari appelsiinia ja aloin puristella niitä käsissäni. Tämä appelsiinien puristelu nimenomaan on suosikkihetkeni Prismassa käymisessä – koska se tuo minulle mieleeni tissien puristelun. Kyllä, tissien puristelun. Hih hih hii! (Ei jumalauta, näistä aineksista ei taida syntyä kovin eeppistä postausta. -editori)

Edellinen ajatus kaipaa ehkä hieman täsmentämistä. Appelsiinien puristelu on itse asiassa täsmälleen samanlaista kuin tissien puristelu. Useimmat appelsiinit ovat nimittäin sopivasti pehmeitä, mutta puristelun tarkoitus on paljastaa liian pehmeät tai liian homeiset appelsiinit. Samalla tavalla tissien puristelu paljastaa näppärästi liian homeiset tissit. Ei niin että olisin koskaan nähnyt tissejä tai koskenut niihin. Olen enemmän sellainen teoreettinen tissienpuristelija, erotukseksi käytännön tissienpuristelijoista.

Ja sitten… Ja sitten… Ei jumalauta, ei kai tämä postaus vielä tähän kuihdu?

Seuraavaksi pääsin perunalaarien luokse. Valmistaudun ottamaan perunoita repäisemällä telineestä uuden pienen pussin, johon perunoita on tarkoitus lappaa. Mutta pussia olikin yllättävän vaikea saada auki. Miksi tämä on tehty niin vaikeaksi? Kymmenen sekunnin räpellyksen jälkeen tunsin oloni epätoivoiseksi ja maailmanhistorian suurinta kärsimystä kokevaksi ihmiseksi. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” kiljuin.

Silloin huomasin, että lähelläni olevat muut kaupan asiakkaat olivat pysähtyneet katsomaan minua oudosti. ”Onko se… Jeesus?” kuulin erään lapsen kuiskaavan vanhemmalleen.

”Se näyttää ihan Jeesukselta!” joku toinen kiljahti.

Katsoin itseäni. Miksi joku luulisi minua Jeesukseksi? Olin tosin pukeutunut valkoiseen toogakaapuun ja sandaaleihin, ja viime vuosina tumma tukkani oli kasvanut pitkäksi ja olin kasvattanut itselleni parran… Itse asiassa kun aloin ajatella asiaa, minähän näytin täsmälleen Jeesukselta! Miksi en ollut tullut ajatelleeksi asiaa aikaisemmin?

Päätin harrastaa hieman käytännön piloja ihmisten kustannuksella. Nostin käteni ja sanoin: ”Kyllä, minä se olen, Jeesus! Olen palannut, kuten Raamatussa sanottiin!”

Ihmiset kerääntyivät ympärilleni.

”Voisitko kertoa jonkun uuden vertauksen?” joku kysyi. ”Raamatussahan puhuit usein vertauksin!”

”Jaa… tuota noin…” änkytin. ”Ja tapahtui niinä päivinä, että… appelsiinien puristeleminen on kuin tissien puristelemista!”

Vertaukseni ei tehnyt vaikutusta ihmisiin. Eräs mies huudahti vihaisena, että minun suomuinen käteni oli ehtinyt jo käydä hänen housuissaan. Hups! Yritin olla kyllä huomaamaton…

Väkijoukko alkoi selvästi suuttua ja mutista, että minä en olekaan juutalaisten kuningas vaan vaarallinen kansankiihottaja, etenkään koska en pitänyt toogani alla kalsareita.

”Ristille vaan!” väkijoukko alkoi mylviä.

Tilanne alkoi käydä huolestuttavaksi, ja siinä vaiheessa kun minulle iskettiin rautanaulat läpi käsistä ja asetettiin ristille roikkumaan Prisman kenkäosastolla, joka muistuttaa aika paljon Öljymäkeä, aloin kehitellä mielessäni suunnitelma B:tä. Suunnitelma B:n suunnittelu kuitenkin kaatui siihen, että menetin tajuntani ja kuolin.

Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että Jumala ilmeisesti erehtyi luulemaan minua Jeesukseksi, joten nousin kolmantena päivänä kuolleista ja tein ylösnousemuksen. Ilman sitä tämä olisi voinut päättyä köpelösti!

***

Ylhäällä taivaassa huomasin, että Jumalan vasemmalle puolelle oli minua varten varattu oma pallotuoli. Istahdin siihen ja tervehdin Jumalaa muina miehinä. Hän ei varsinaisesti katsonut minua kovin tarkkaan, koska räpläsi älykännykkäänsä.

”Terve, mitäs hauskaa tekisimme tänään! Ehkä nyt ainakin yksi maanjäristys Kaakkois-Aasiaan. Siellä ei olekaan aikoihin ollut sellaista! Hoh hoh hoo!”

Täräytin Indonesiaan 8,8 richterin järistyksen, joka aiheutti suurta mutta koomista tuhoa koko alueella. Kikattelin pilvenreunalla katsoessani alas ihmisten erilaisia tapoja kuolla. En koskaan kyllästy hukkumiskuolemien katsomiseen! Hukkuvat ihmiset näyttävät niin epätoivoisilta, että on vaikea vastustaa kiusausta osoittaa heitä sormellaan ja sanoa ”Haa haa!”

”Tuota, sinun ei ehkä pitäisi…” Jumala sanoi.

Äkkiä näin suomalaisen 5-vuotiaan iloisen ja terveen lapsen. Sain ajatuksen: miksi en lähettäisi hänelle… nopeasti tappavaa aivokasvainta! Hah haa, sehän on vain Jumalan tahto. Ja sitten kun lapsi pääsisi taivaaseen, minä koko ajan pilkkaisin ja huutelisin hänelle. Ei olisi lapselle helppo paikka se, kun ensin kuolee kasvaimeen ja sitten taivaassa Jeesus alkaa kiusata hänt…

Jumala keskeytti minut. Hänen mukaansa käyttäydyin nyt hyvin epäsopivasti.

”Aivan turha komennella minua!” sanoin. ”Etkö muista, me olemme oikeasti saman asian eri ilmenemismuotoja! Jos olet eri mieltä minun kanssani, sinä et ole enää olemassa!”

Jumala alkoi miettiä kuulemaansa, ja sitten hän… räjähti. Joo, räjähti! Heh hee, mistä minä keksin näitä vuodesta toiseen… Tästä seuraa monenlaisia uusia ongelmia kaikille teologeille: Jeesus elää, mutta Jumala on räjähtänyt.

Jumalan riekaleiden laskeuduttua lattialle katselin ympärilleni. Jaahas, näyttää siltä, että minä hallitsen nyt taivasta ja koko maailmankaikkeutta. Kohta lentelee päitä! Kohta alkaa lennellä aivokasvaimia viattomille lapsille!

Ennen kuin ryhdyin jumaltöihin, vilkaisin takavasemmalle. Huomasin pilvenreunalla komeilevan valtavan marmorisen palatsin. Sehän oli Jumalan henkilökohtainen yksityisasunto – poikamiesboksi, voisi sanoa -, jonne kenelläkään muulla ei ole ollut asiaa, paitsi tietysti portoilla! Nyt kun Jumala oli kuollut, päätin käydä vilkaisemassa, millaisessa kämpässä Jumala oikeastaan majaili.

Suurten ovien takana aulassa ensimmäinen asia, jonka havaitsin, oli pikkusikarien tuoksu. Ilmeisesti siis Jumala vetäytyi tänne aika useinkin polttelemaan vähän sikkeä… Sivupöydällä näkyi keskenjäänyt annos avokadopastaa. Myös lattialla oli keskenjäänyt annos avokadopastaa, huomasin. Ja katossa.

Siellä täällä makasi lattialla, kuten odottaa saattaa, kuolleita porttoja.

Kiertelin hieman asuntoa. Se näytti ihan peruskämpältä – ei mitään ylellistä, mutta ei ihan köyhääkään. Asuntomessutasoa.

Eräässä nurkassa oli hämmentävästi auki valkoinen Macbook-tietokone. Menin lähemmäs katsomaan: koneella oli auki WordPress-ikkuna, jolla oli auki… Harmaan hatun blogipostausikkuna? Mitä helv…? Jumalako tämän kaiken oli kirjoittanut? Kun seurasin ruutua, sillä eteni teksti, jolla oli juuri tämä postaus jaÄH MENEE LIIAN MONIMUTKAISEKSI

Sitten huomioni kiinnitti yksi syrjäisessä nurkassa oleva ovi, jossa oli kyltti ”Pääsy kielletty!”

Käänsin  narisevan oven auki. Siellä paljastui iso tv-huone, jonka seinälle oli ripustettu jättimäinen taulutelevisio ja sen eteen leposohva ja tietokone. Kun tutkin konetta, tein hämmästyttävän havainnon. Jumala näytti koonneen tietokoneelle pornovideoita kaikista maailman ihmisistä. Siis ei toteutuneita, oikeasti kuvattuja pornovideoita, vaan pornovideoita, joissa ihmiset esiintyvät Jumalan kuvittelemalla tavalla.

Päättelin, että kyse on siitä, että Jumala on niin pettynyt ihmisiin, että hän on tehnyt kaikista ihmisistä vähän kostopornoa. Voi sitä Jumalaa, aina kostamassa ihmisille!

Mutta ei ihme, jos maailman asiat ovat niin huonosti! Tänne Jumala siis aina vetäytyi päivittäin tuntikausiksi – katsomaan kostopornoaan maailman ihmisistä ja tumputtamaan pikkusikari suussaan! Aloin ymmärtää paremmin, miksi Syyria on mennyt niin pahaksi vituiksi.

Hetkinen… Onkohan Jumala tehnyt minustakin kostopornonauhan? Kädet vapisten kaivoin tietokoneelta esiin oman nimeni – ja toden totta: minustakin oli tehty pornovideo. Huohotin siinä raskaasti (ja myös itkin, kuten aina harrastaessani seksiä) painaen jotain neitosta… Mutta kenet Jumala oli sijoittanut samaan elokuvaan kanssani? Hetkinen – tunnistin hänet kasvonsa. Sehän oli… se huora joka jätti minut! (<– edellisen vitsin ymmärtävät vain pitkäaikaiset Harmaan hatun lukijat. -editori) Kärsi, huora! Tule takaisin! Paikka on vielä lämmin…

Uteliaisuuteni heräsi. Löytyisikö Jumalalta video siitä Jennistä, josta aina haaveilin lukiossa? Se sairaalloisen laiha neurootikko? Uu, juuri se! Tsekkasin Jumalan tekemän poken Jennistä. Lopultakin, hetkeni on koittanut! Jennii! MacDonald’sin Janetteeeeedwu

***

Kostopornoakaan ei jaksa katsella loputtoman kauan, ja koska Jumala ei ollut tehnyt sitä mitä todella halusin nähdä eli vihapornovideoita, jouduin palaamaan Jumalan valtaistuimelle. Hmm… Nyt olisi varmaan hyvä aika alkaa johtaa tätä maailmaa. Mutta miten? Tekemällä kaikista kokoomuslaisia…? Ei. Tekemällä Kuusta vähän pienemmän, niin että auringonpimennysten aikaan aurinko näkyisi kirkkaasti kuun takaa, niin että pimennystä tuijottavat ihmiset sokeutuisivat? Ehkä… Poistamalla vahvan elektromagneettisen voiman maailmankaikkeudesta? Hih hii, se johtaisi moniin ongelmiin etenkin kvanttitasolla…

Lopulta keksin hyvän idean: loin maailmaan uuden numeron numeroiden 7 ja 8 väliin, jota kukaan ei olisi aiemmin huomannut. Sitten valitsin tiedemiehen, joka tekisi tämän mullistavan löydön. Siinähän hajoilevat 10-järjestelmiinsä, kun huomaavat, että numeroon 10 mennessä onkin 11 numeroa. Hoh hoh hoo!

Ja entäs jos lisäisin uuden päivän torstain ja perjantain väliin, jonka tiedemiehet saisivat myös löytää?

Juuri kun olin poistamassa syyskuuta ja korvaamassa sitä nelipäiväisellä kostealla viikonlopulla, joku yskähti takanani. Käännyin ympäri. Se oli Pyhä henki.

”Sinun ei pitäisi tehdä tuota”, Pyhä henki yritti jyristä, mutta hän kuulosti lähinnä Aku Ankalta.

”Ja millähän natsoilla sinä minua komentelet?” kysyin. ”Saanko muistuttaa, että minä olen itse Jeesus ja nykyisin myös Jumala.”

”Etkö muistaa pyhää kolmiyhteyttä? Isä, poika ja pyhä henki? Minäkin olen tavallaan Jumalan yksi olomuoto, vaikka useimmat ihmiset muistavat aina vain Jumalan ja Jeesuksen.”

”Ai niin, niinpäs oletkin!” naurahdin. ”Minä aina unohdan sinut, Pyhä henki! Selitäpäs nyt vielä uudestaan, mikä sinun funktiosi tässä Jumala-hommelissa olikaan?”

Pyhä henki meni vaikeaksi ja hän selvitti kurkkuaan. ”Katsopas… Asiahan on niin, että… En minä tiedä! Kukaan ei koskaan välitä Pyhästä hengestä! Minulla ei ole mitään sananvaltaa – Jumala ja Jeesus määräävät aina ylitseni, vaikka yritän sanoa tai tehdä mitä! Olen ihmisille pelkkä vitsi! En voi edes pysäyttää sinua tekemästä mitään – aina kun yritän koskettaa jotain, kosketukseni menee vain suoraan sen läpi, koska olen Pyhä henki!”

Ehdotin Pyhälle hengelle, että hän voisi lohduttautua kurkistamalla Jumalan kostopornovideoita, ja niin hän tekikin.

Muutaman minuutin kuluttua Jumalan talosta kuului kuitenkin kovaa kiroilua. ”Voi helvetin helvetti, enhän minä pysty edes tumputtamaan, koska olen Pyhä henki! En voi koskea penikseeni!”

***

Vaikka olinkin kohonnut Jumalaksi, päätin tsekata blogimaailman uusimmat kuulumiset. Mitähän Pää aukille nykyään kuuluu? Hetkinen, viimeinen päivitys vuonna 2013? Krapulablogi – kiinni? Ilmestyyköhän Schizoblogkaan enää? Jätkät, muistatteko vielä Schizoblogin? Tuskinpa vain. He ovat kaikki kuolleita. Kuolleita! Vain minä jäin eloon! Jotenkin jännittävää ajatella, että Suomessa on julkaistu vain neljää blogia, ja minä olen ainoa, joka jäi eloon. Pahuksen mutavyöryt…

Silloin muistin, että Jumalan velvollisuuksiin kuuluu huolehtia paitsi tämän maailmankaikkeuden asioista myös kaikista rinnakkaistodellisuuksista. Pahus, ei olisi pitänyt luoda niitä supersäikeitä, niin tältäkin paskalta olisi vältytty. Pahus, kuulostan idiootilta, kun toistelen sanaa ’pahus’.

Onneksi kaikissa muissa maailmankaikkeuksissa asiat olivat hyvin, eikä siellä ollut mitään erityistä tekemistä. Muissa maailmankaikkeuksissa ihmiset sentään ymmärsivät äänestää kokoomusta… Mutta ei tässä paskaläjässä, jossa ihmiset vaativat saada äänestää keskustaa ja mitä niitä muita onkaan.

Mietin, voisinko ratkaista ongelman luomalla uuden puolueen keskustan ja kokoomuksen välillä, nimeltään koskusta – tai mahdollisesti kekeemus -, mutta se vaikutti liian työläältä. Ja muutenkin… En saanut mieltäni pois niistä Jumalan kostopornofilkoista. Mieleeni tuli muutama muukin henkilö, jonka pornoleffan mielelläni haluaisin katsoa.

Ajatukseni keskeytyivät, kun nuori, hemaiseva portto tuli luokseni.

”Anteeksi, mutta missäköhän Jumala on? Minulla olisi hieman… asiaa hänelle”, hän kujersi kuin pulu italialaisella piazzalla, mikä on oikeastaan aika hirveää kuultavaa.

”Jumalaa ei ole. Minä olen uusi Jumala”, sanoin istuutuen asentoon, jossa kävi selväksi, että toogani alla ei ollut mitään.

Portto hymyili ja tuli lähemmäs (selvä opportunisti, kuten kaikki portot), niin että yletyin koskettamaan häntä. Tartuin häntä rinnoista ja puristin niitä pehmeästi. Ne olivat miellyttävän kiinteät, eivätkä lainkaan homeiset…

Silloin havahduin päiväunelmistani ja huomasin olevani edelleen Prismassa puristelemassa appelsiineja. Yritin karistaa todellisuuden mielestäni ja palata fantasiaani, mutta pettymyksekseni se oli jo haihtunut.

Onneksi paprikoiden luona keksin toisen fantasian, jossa olin kolmipäinen elefantti, jonka jokaisessa päässä oli kolme kärsää, ja jossa hallitsin maailmaa, jossa kaikki muut olennot olivat kaksipäisiä elefantteja, jotka pysyivät tyytyväisinä, kunhan saivat syödäkseen viikinkikypärää käyttäviä jättiläismuurahaisia. Mutta se on toisen blogipostauksen paikka.

Kävipä hassusti!

21 helmikuun, 2015

Aina välillä elämässä tapahtuu hassuja sattumuksia, joille ei voi kuin nauraa. Tämä ajatus juolahti äskettäin mieleeni, kun itselleni sattui hassu sattumus erään etelähelsinkiläisen koulun pihan ulkopuolella.

Katsokaas, varsin usein minä täytän päiväni siten, että seisoskelen koulujen pihojen ulkopuolella katsoen kuolaten salskeiden lukiolaisten piukkoja peppuja. Lopulta en kestänyt enää, vaan päätin heittäytyä koulun pihalle ja yritin juosta koulun pihaa ympäröivän teräsristikkoaidan lävitse. Tietenkään tämä ei onnistunut, vaan kimposin aidasta ja rojahdin selälleni asfaltille.

”Hei pappa, tuossa vieressä olisi porttikin, josta koulun pihalle pääsee”, lukiolaiset huusivat minulle tirskuen ilkeästi. Vielä minä niille näytän…

Tilanne oli kuitenkin tavallaan huvittava. Oli sattunut hassu väärinkäsitys: olin yrittänyt juosta aidan läpi, vaikka portista olisi ollut paljon järkevämpää mennä. Siinä maassa maatessani mieleen tuli toinenkin asia, jonka olin käsittänyt pitkään väärin.

Nimittäin (Voi Jeesus sentään, olen lukenut tämän postauksen loppuun ja luvassa on aika hirveää kamaa. -editori) koulussahan me olemme kaikki oppineet, että tytöillä on pimpissään immenkalvo, josta voi näppärästi tarkistaa, onko hän pysynyt neitsyenä. Noh – jostain syystä sain jo lapsena päähäni ajatuksen, että kaikilla ihmisillä on myös peräsuolessaan immenkalvo, joka puhkaistaan siinä vaiheessa, kun peräneitsyys menetetään.

Minusta ajatus on itsestään selvä ja kesti vuosia – vuosia – ennen kuin totuus valkeni minulle. Ajatus johti myös moniin hauskoihin väärinkäsityksiin.

Nimittäin… Aina kun harrastin nuoruudessani uuden ihmisen kanssa sitä hauskempaa seksiä (jos tiedätte mitä tarkoitan), tein aina mielessäni veikeän havainnon, että en ole näköjään ensimmäinen ihminen, joka korkkaa tämänkin ihmisen anuksen. Nimittäin koskaan en löytänyt sitä immenkalvoa kenenkään pepusta. Kaikki olivat järjestään jo menettäneet peräneitsyytensä, ajattelin. Tämähän on suosittua!

Joku voi tietysti kysyä, että jos ajattelin itsellänikin olleen immenkalvon peräsuolessa, miten oikein kuvittelin ulosteen pääsevän ihmisestä ulos ennen sen puhkaisemista? No, minulla on tähänkin looginen vastaus! Olen aina kuvitellut, että uloste tulee ulos ihmisen peniksestä. Katsokaas, kun käyn vessassa, en koskaan ilkeä katsoa erityisen tarkasti, mitä siellä alakerrassa oikein tapahtuu. Ei kai kukaan muukaan kaan ilkeä? Sehän on ällöttäävvdis

***

(Jyväskylän kunnantalolle on kokoontunut suuri joukko ihmisiä. Puheenjohtaja pyytää ihmisiä hiljentymään.)

PUHEENJOHTAJA: No niin, tervetuloa kaikki! Olemme siis kokoontuneet keskustelemaan tänne Harmaan hatun uusimmasta blogipostauksesta. Kuka haluaisi jakaa ensimmäisenä ajatuksiaan?

PARIKYMPPINEN MIES (nousee seisomaan): Minusta tämä oli aivan rautainen postaus. Yksi kaikkien aikojen parhaimpia. Vahva tematiikka – anaaliseksi – ja juttu on rakennettu hykerryttävästi. Loppuhuipennus, eli ajatus siitä, että paska tulee ehkä sittenkin ulos pippelistä, on lähinnä runoutta.

VANHA NAINEN: Immenkalvot naurattavat aina. Olen samaa mieltä. Tämä oli paras postaus mitä kukaan koskaan on kirjoittanut.

NUORI NAINEN, LUULTAVASTI JOKU FEMAKKO: En ole ihan samaa mieltä. Minusta tämä oli aika nopeasti ja huolimattomasti kokoon rykäisty pökäle. Siis oikeasti, siinä oli vain yksi varsinainen vitsi, joka toistetaan uudestaan ja uudestaan. Pepussa immenkalvo? Miten vammainen täytyy olla, että saa päähänsä kirjoittaa tuollaista ja julkaista blogissaan?

PUHEENJOHTAJA: Taas näitä femakkoja! Voisiko joku listiä ne?

NUORI MIES: Parasta tässä postauksessa on että se siirtyi tähän keskusteluun. Ja itse asiassa se siirtyi maagisesti tähän hetkeen, näihin sanoihin joita olen sanomassa. Hetkinen, jos se siirtyy vielä edemmäs tulevaisuuteen, minä räjäh (Räjähtää.)

KESKI-IKÄINEN ARVOKKAAN NÄKÖINEN MIES: Tämä postaus oli kyllä samalla tasolla vuoden 2008 Vähän sekavan postauksen kanssa, eli klassikko. Mitä enempää voimme pyytää tältä suurelta nerolta! Hänhän on kirjoittanut blogeja eri inkarnaatioissa vuodesta 2003 lähtien. Joten hänen täytyy olla jo aika vanha! Nämä tullaan muistamaan hänen myöhempien aikojen klass…

(Kunnansalin ovi aukeaa narahtaen. Sisälle astuu elähtäneen gigolon näköinen mies, joka on ruskettanut itseään liikaa solariumissa ja jonka hampaat ovat luonnottoman valkoiset. Hän hymyilee leveästi ja vilkuttaa ihmisille suomuisella kädellään.)

PUHEENJOHTAJA: Arvoisa yleisö, saanko esitellä… Tässä hän on, omassa persoonassaan – H.H.!

(Yleisö kohahtaa. Muutama nuori nainen pyörtyy, kun he huomaavat suomuisan käden ehtineen käväistä heidän paitansa sisällä. Kohinan jälkeen seuraa hiljaisuus, kun mies miettii sanottavaa. Lopulta…)

H.H: Hei vaan lapsukaiset! Onko täällä ehjiä immenkalvoja?

ÄÄNI YLEISÖSTÄ KIRKAISEE: Yäk! Se on ällöttävä!

(H.H. tekee rivon eleen suomuisalla sormellaan.)

(Pienen epäröinnin jälkeen H.H:n eteen alkaa muodostua jono.)

H.H.: Yksi kerrallaan! Yksi immenkalvo kerrallaan! Tai no, miksi ei kaksikin! Hoh hoh hoo!

KOKO YLEISÖ YHTEEN ÄÄNEEN: Paras postaus ikin

Hoh hoh hoo, luulitte varmaan, etten päivittäisi tätä blogia enää koskaan! Sen sijaan teenkin heti seuraavana päivänä uuden päivityksen, kun sitä ennen olin pitänyt jälleen kerran 14 kuukauden tauon.

Huomasin nimittäin, kun selaisin tämän blogin kojelautaa, sieltä löytyi vuonna 2012 kirjoitettu luonnos, joka paljastui julkistamattoman blogitekstin aluksi.

Ajattelin julkaista kyseisen keskeneräisen luonnoksesen seuraavaksi tässä. Tässä on ilmiselviä klassikon aineksia.

Hei vaan, kaikki! Nimeni on Paul 2Pac, ja ajattelin hieman räpätä teillä näkemyksiäni yhteiskunnasta ja sen sellaisesta. Olen nimittäin sitä mieltä, että me kokoomusnuoret emme saa ääntämme tarpeeksi kuuluville nykyisessä mediaympäristössä. Kokoomusjohdon nössöilylinja sen sijaan nousee esille julkisuudessa aivan liian helposti.

Mutta se muuttuu pian. Kunhan nykyinen kokoomusjohto syrjäytetään, arjalaiset arvot nousevat taas kunniaan…

Hetkinen, missä olinkaan. Niin, se yhteiskunnallinen keskustelu. Olen kehitellyt ehdotuksiani yhteiskunnan kehittämiseksi mielessäni pitkään, ja nyt aion tässä blogipostauksessa osallistua ensimmäistä kertaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Ensinnäkin lapsilisät. Meitsi on vähän ajatellut asioita näin. Lapsilisät pitäisi lopettaa. Mitä siitäkin tulee, kun kaiken maailman paskasakki pääsee sikiämään yhteiskunnan tuella? Sehän rap

Ja siihen se loppui. Pidemmälle en koskaan päässyt jostain syystä. Mutta ai-jai, tuosta olisi tullut niin hyvä kirjoitus! Muistelen, että tarkoitukseni oli tehdä jutussa jonkinlainen käänne, jonka seurauksena paljastuu, että kokoomusnuoret ovat sittenkin hyviksiä ja kaikki muut syövät lapsiaan. Heh heh, naurattaa vieläkin. Naurattaa aika paljon, itse asiassa. Heh heh! (Uhkaavasti): Heh heh, kuulitteko!

Aika usein kun eksyn tutkimaan tätä blogiani aikeenani kirjoittaa jotain uutta, unohdun lueskelemaan vanhoja juttujani ja hämmästelemään niitä. Kuten tätä juttua Kohtauksia leipäveitsimiehen päivästäh vuodelta 2007. Mitä minä olen oikein ajatellut? Miten voin koskaan pistää paremmaksi noista ajoista? Paitsi tietysti näillä uusilla panemisvitseillä, ja ehkä vitseillä joissa yhdistetään eri puoluekannat ja lasten syöminen.

Panemisesta puheenollen…

Ei, ei saa sanoa sitä vitsiä. Se on liian hauska. Etenkin naisten mielestä! Huh huh, olen pääsemässä taas vauhtiin tässä bloggaamisessa. Nähdään taas ensi viikolla tai vuonna 2017!

Mitä, onko jo vuosi 2015?

15 helmikuun, 2015

Hah hah haa, luulitte varmaan, että en päivittäisi enää koskaan! Ehei, Harmaa hattu ei jätä koskaan vuotta väliin blogissaan, kuten tämän blogin arkistoista selvästi näkyy. (Paitsi vuonna 2011, jolloin makasin kuolleena Kampin Scanburgerin hampurilaisgrillin edessä.) Viimekin vuonna kirjoitin yhden kirjoituksen, ja minähän en vittu jätä väliin vuotta 2015!

On tosin mahdollista, että tulevaisuudessa tätä menoa jokin vuosi saattaa jäädä väliin, tai ehkä jopa vuosikymmen. Mutta sitä suurempi ilon aihe lukijoille toisaalta olisi vaikkapa vuonna 2032, kun Harmaa hattu herää henkiin 15 vuoden päivitystauolla uudella postauksella, jossa väijyn herkkupeppuisia lukiolaispoikia koulun aidan takana. Tännepäin, peppuset, tännepäin… Minulla on täällä vessapap…äh.

No, joka tapauksessa on turvallista sanoa, että Harmaa hattu päivittyy nykyisin reilusti useammin kuin Pää auki tai esimerkiksi… Turisti. Jätkät, muistatteko te vielä Turistin? Heh heh, se mimmi oli aika sekaisin…

Joka tapauksessa: mikäpä minut kirvoitti tällä kertaa kirjoittamaan postauksen? No, tulin lukeneeksi Helsingin Sanomista jälleen yhden pitkän esseen, jossa äidiksi tullut toimittaja pohdiskelee, millaista oikeastaan on olla äiti ja onhan se aika rankkaa. Kirjoitukselle naureskeltiin makeasti somessa – miten sekaisin täytyy olla, että saa väännettyä vanhemmaksi tulosta tällaisen numeron?

Mieleeni tuli ajatus, miksiköhän miehet eivät koskaan kirjoita tällaisia angstikolumneja siitä, miltä tuntuu tulla isäksi. Nyt kun itsellenikin on jälkikasvua tullut, ajattelin koota yhteen joitakin ajatuksia siitä, millaisia tuntemuksia isänä oleminen minussa herättää.

Ei se kovin paljon ole muuttanut. Päällimmäinen ajatus isyydestä minulla on, että koko ajan vain panettaa. Ihan koko ajan. Aamuin, päivisin, illoin, öin – tekisi mieli koko ajan vain panna. Panna, panna, panna. Enimmäkseen tekisi mieli panna vaimoani, mutta joskus tekee mieli panna muitakin. Tätä minä ajattelen kaiket päivät: tekisi mieli paneskella.

Tilanne ei sinänsä muutu riippumatta siitä, mitä teen lapseni kanssa. Kun annan hänen leikkiä iPadillani, minun tekee mieli panna. Kun istutan hänet telkkarin eteen, mielessäni alkaa pyöriä paneskellu. Leluja siivotessa, ruokaa laittaessa, pyykkiä pestessä – ajattelen vain panemista. Naiset, te ette tajua, millaista helvettiä tämä isyys on!

Ainoa hetki, kun ei paneta, on se kun panen vaimoani. Silloin olen impotentti koska pelkään että hän tulee uudestaan raskaaksi.

Joskus tosin ajattelen myös pekonia. Sellaista tosi rapeaksi paistettua, melkein mustunutta pekonia. Kun sen sekoittaa pasta carbonaraan. Ai että se on hyvää. Ei niin hyvää kuin paneminen. Mutta hyvä korvike.

Luulen, että mitä isommaksi lapset kasvavat, sitä enemmän minun tekee mieli panna. Etenkin kun ne menevät kouluun. Sitten on aikaa taas panna.

Mitä sanoit? Että jonain päivänä lapset menevät… yliopistoon? He muuttavat pois kotoa? Mikset sanonut tuota aiemmin? Merkitsen kalenteriini sen päivämäärän jo nyt – siitä eteenpäin edessä on pelkkää panemista tai ainakin panemisen ajattelua, ei niin että niillä tässä vaiheessa enää on mitään eroa.

(Lisää tähän vielä yksi panemisvitsi, niin vuosi 2015 on pulkassa. -editori)