Että sellainen vuosikymmen

30 joulukuun, 2009

Nyt kun vuosikymmen on päättymässä, on hyvä aika luoda katsaus vuosikymmenen kohokohtiin. Tiedän, että tämä on aika radikaali idea, mutta kokeillaan silti. Mitä päättyneestä vuosikymmenestä (jota ei mielestäni ole lainkaan vaikea nimetä: olen alusta lähtien kutsunut sitä muna-munaksi tai penis-penikseksi) jäi mieleen?

Henkilökohtaisessa elämässäni päättyvä vuosikymmen oli suurten mullistusten aikaa. Ehkä suurin muutos oli se, kun vaihdoin työpaikkaa Hesburgerista Scanburgeriin. Vai oliko se päinvastoin? Joka tapauksessa vaihdoin grilliä, jonka äärellä paistan pihvejä.

Tämä pihvien paistaminen on muuten vähän hassu juttu. Lueskelin tänään Yleisradion sivuita juttua, joka kertoi ryntäyksestä matalapalkkaisten ammattien pariin – ja jutun otsikko oli ”Pihvinpaistajan paikastakin saa nyt taistella”.

En tiedä, pitääkö tätä nyt pitää joko hieman imartelevana tai loukkaavana. Vihjaako Yleisradio, että pihvinpaistajan homma olisi jotenkin stereotyyppinen paskaduuni? Ehkä jossain hikisessä Hesburgerissa se oli, mutta Scanburger, etenkin Kampin Scanburger, joka sijaitsee viihtyisästä linja-autoterminaalin vieressä, on vähän laadukkaampi paikka. Oletteko te käyneet siellä? Harvassa paikassa trööttäillään majoneesia niin sotkuistasti purilaisten päälle, ja muualla tuskin saatte niin lötköjä ja sisältä kylmiä ranskalaisia. Eivät ne puoliraa’at pihvit siellä paistu itsestään! Siellä on kaltaisiani ihmistä muistuttavia hahmoja töissä!

Olen sanonut tämän ennenkin tässä blogissa – tai sitten en, kuka näitä muistaa – pihvinpaistaminen on rehellistä, aitoa työtä.Kun lätkäisen sen epämääräisen lihankaltaisen mötikän likaiselle grillille, tunnen olevani osa jotain suurempaa, koko maailman kattavaa elämän ja kuoleman ketjua.

Sama tunne toisaalta täyttää minut aina virtsatessani. Tiedättehän: aluksi on vettä, joka on ollut maapallolla miljardeja vuosia – ja sitten se kulkeutuu sisälleni ja muuttuu kuseksi. Aika deeppiä.

Muuten päättynyt vuosikymmen ei jättänyt minulle suuria muistijälkiä. Se tsunami siellä Aasiassa oli kyllä aika cool. Etenkin kun ajattelen Aki Sirkesalon viimeisiä hetkiä. Kuinka hän ensin oli istumassa aamiaispöydässä, ja sitten aalto iski sisään ikkunasta. Lisäksi matkapuhelinrintamalla tapahtui paljon mielenkiintoista: viittaan tietenkin Samsungin puhelimiin vuonna 2001. Lisäksi vesisänkyvillitys oli kaikin puolin myönteinen asia. Hoh hoh hoo, vesisängyt, tuo tulevaisuuden teknologia!

Myös Pringlesit tulivat pysyvästi elämääni tällä vuosikymmenellä.

Mitä odotan seuraavalta vuosikymmeneltä? Ennen kaikkea uusia edistysaskeleita synteettisten ruokien saralla, sekä jotain todella muhevaa terrori-iskua. Olen ajatellut, että olisi aika hauska, jos joku räjäyttäisi Ruotsin-laivan. Miettikää niitä turvatoimen kiristyksiä sen seurauksena: matkustajien olisi pysyttävä hiljaa hyteissään koko matkan ajan, huopia ei saa käyttää nukkuessa ja Dr Albania ei saisi soittaa diskossa kello 22 jälkeen.

Hoh hoh hoo, räjäyttäisi Ruotsin-laivan! Mistä minä keksin näitä? Jonkun pitäisi kirjoittaa näitä muist

Joulut olivat yksinkertaisempia, kun olin huoleton sinkku, jonka ei tarvinnut ottaa elämässään huomioon muita ihmisiä. Jouluun ei tarvinnut valmistautua mitenkään. Riitti, että pakkasi kapsäkkinsä aatonaattona, hyppäsi traktorin ohjaamoon ja lähti köröttelemään kohti Helsingin rautatieasemaa, josta sitten pääsi junalla vanhempien luo.

Siellä sai olla täysin äidin passattavissa vailla huolen häivää. Mitä nyt välillä tuli ikäviä flashbackeja omasta lapsuudesta, kun katselin pöydän päässä istuvaa vanhenevaa isääni, joka tuijotti kaukaisuuteen katseessaan pelkkää tyhjyyttä, aivan niin kuin lapsena. Näin, että hän oli ympäripäissään, aivan kuten lapsena.

”Voi isä, miten voisin koskaan miellyttää sinua?” kysyin mielessäni.

”En tiedä”, isäni vastasi mielessäni. ”Ehkä sinun pitäisi yrittää jatkuvasti saada minut nauramaan, kuten lapsena, ja antaa muiden ihmisten naurattamisesta kasvaa itsellesi pakkomielle, ja kirjoittaa hiipuvaa huumoriblogia.”

”Taas isä on humalassa”, kuiskasin äidilleni, joka oli juuri kaatamassa itselleen lisää likööriä. ”Äiti, sinäkin?”

”Tämä on vain likööriä. Se on hyvää rommin kansha”, hän sammalsi.

Kyllähän minun vanhempani kovasti aina lapsena ollessani yrittivät luoda minulle mieluisia jouluja. Oli meillä joulukuusikin. Tosin se oli aina sama joulukuusi. Vuodesta toiseen. Se seisoi olohuoneessamme kesät talvet, piikittömänä, hiljalleen tummuen, lahoten ja haisten. Joulupukkikin kävi, tosin vanhempani ottivat aina esille hänen tullessaan Heideggerin teokset ja yrittivät todistaa hänelle niiden avulla, että häntä ei ollut olemassa ja että hänen partansa oli vain tekoparta.

Kaiken kaikkiaan voisi siis sanoa, että lapsuuteni joulut eivät olleet kummoisia, ja aikuisena joulun vietto vanhempieni kanssa oli kiusallista – jo siksi, että isäni oli aina pakko kirjoittaa omalla verellään seinälle teksti: ”Poika, olen pettynyt sinuun.”

Mutta entä joulut nykyisin? Olen vakiintunut, minulla on lapsia – ja voin sanoa, että kaipaan kovasti noita huolettomia nuoruuteni jouluja, jolloin saatoin ottaa rennosti ja välittää vain itsestäni ja keksimään rauhassa keinoja, miten tappaisin itseni.

On kaunis ajatus yrittää luoda perinteinen joulu – mutta vanhempani eivät koskaan kertoneet minulle, miten kovaa työtä se on. Jouluruoat ovat tietysti oma lukunsa: kuka olisi arvannut, miten vaikea niitä joulutorttujen sakaroita on saada symmetrisesti leikattua? Vittu, eihän se onnistu! Ja miten sinne saa sitä luumuhilloa siististi? Ei jumalauta!

Ja sitten esimerkiksi kuusen haku. Alan vähitellen ymmärtää, miksi vanhempani eivät koskaan hakeneet uutta kuusta vanhan tilalle. Ehkä yksi kerta Prisman joulukuusien myyntipisteessä riitti. Kaikki kuuset ovat pelkkää paskaa! Joissakin ei ole oksia, joissakin ei ole runkoa, joistakin puuttuu tähti – miten kukaan voi valita järkevän kuusen? Ja mitä on kaikki tämä paska joulukuusen kastelemisesta? Miksi joulukuusi ei voi kastella itse itseään?

Ja nykyajan lapset! Ne olettavat, että tämä maaginen ’joulupukki’-hahmo ilmestyy jostain taivaasta ja loihtii lapsille kasan lahjoja. No, itse asiassa, se ei ole lainkaan kohtuuton toive. Kyllähän lasten kuuluu saada kaikki mielihalunsa täytettyä. Mitä järkeä lapsuudessa muuten on? Minä olen edelleen katkera siitä, että en saanut lapsena hartaasti toivomaani pumpattavaa David Hasselhoff-nukkea, enkä halua omien lasteni kokevan samaa katkeruutta. ”Mitä sinä muka tekisit pumpattavalla David Hasselhoff-nukella?” äitini aina kysyi. ”Eihän sellaisia edes valmisteta!”

”Eikö seksuaalisuutensa kanssa epävarmuutta kokevalla esipuberteettisella pojalla ole lainkaan oikeutta yksityisyyteen?” kivahdin hänelle. ”Haluan vain kokeilla seksuaalisuuteen liittyviä… jutskia. Tiedäthän?” kysyin ja vinkkasin silmää.

Lapset tekevät muutenkin elämän vaikeaksi. Niillä on aina jotain asiaa. Edes vessassa ei saa olla rauhassa. Tämä tuli mieleeni, kun ajattelin sitä miestä, jota oli luultu terroristiksi mutta joka olikin vain ollut ripuloimassa lentokoneen vessassa syötyään lentoyhtiön paskaruokaa. Kuvittelin mielessäni, miten lentoemännät olivat vaatineet häntä tulemaan ulos samalla kun ripuli ruiskahteli hänen anuksestaan ja hän manaili mielessään, että tähänkö tämä minun elämäni sitten päättyy, ripuliin Amsterdam-Detroit-lennon vessassa. Luulin aina, että kymppiklubi tarkoitti jotain hieman hohdokk… Äh, lisää ripulia! Samalla tavalla minunkin lapseni tulevat ränkyttämään ovenkahvaa, kun yritän hengähtää hetken paskalla. Jumalauta, suokaa miehelle paskahetkensä! Ja antakaa minun pitää elektroniikkaa sylissäni! Te voitte viedä monia asioita minulta enkä minä valita, mutta älkää viekö elektronisia laitteita sylistäni! Tarvitsen jotain lämmittämään kiveksiäni. Ne ovat niin kylmät. Ja käyttämättömät. Aika pehmeät, kylläkin. Vähän kuin avokadot. Sallikaa minun edes hetkeksi päästä nettiin tekemään jotain hyödyllistä. Tarkemmin sanoen, haluaisin päästä taas Twitteriin levittämään perättömiä huhuja julkkisten kuolemasta. Hei, kuulitteko, että Elvis on kuollut? Ihan oikeasti, ajattelin siirtyä Twitteriin, olen siellä @harmaahattu. Ehkä Twitterissä jaksaisin blogata enemmän. Tai blogissa twiitata enemmän. Ei jumalauta, miten vajaalta minä kuulostan. Ajattelen yhä lasteni ilmettä, kun he avasivat joululahjapakettinsa, jossa oli pumpattava David Hasselhoff -nukke. ”Isi taitaa leikkiä sillä ensin”, urahdin ja jäin katsomaan kaukaisuu

teen.