Tikku

22 marraskuun, 2009

Henkisesti olen aina ollut täydellinen, mutta en ole aina ollut täysin tyytyväinen fyysiseen olomuotooni. Viime kesänä, seisoessani eräänä iltana alasti peilini edessä, päätin kolmen tunnin tuijotuksen jälkeen tehdä asialle jotain. Sen jälkeen päätin, että ostaisiin kylpyhuoneeseeni isomman peilin kuin se pieni kämmenen kokoinen käsipeilini, josta näen vain toisen puolen kasvoistani kerrallaan.

Lihavahan minä en ole koskaan ollut, vaikka olenkin vitsaillut usein tässä blogeissa (ja edellisissä blogeissani) (ja tulevissa blogeissani) painavani 235 kiloa. Se oli vain vitsi, gimmat! Joskus esitän hieman kärjekkäitä ajatuksia koomisen vaikutuksen aikaansaamiseksi! Oikeasti minä olen ollut suhteellisen sutjakkaassa kunnossa. Paitsi silloin hulluna lihapiirakkakesänä -99. Silloin pääsin vähän repsahtamaan.

Lihapiirakat ovat muuten aivan vitun hyviä.

Hetkinen, missä minä olinkaan?

Niin, viime kesänä siis ajattelin, että koska mieleni ja älyni kerran ovat täydellisiä, miksi en saman tien trimmaisi kehoani täydelliseksi? Ehkä laihduttaisin pois sellaiset kymmenen kiloa, jotta olisin reippaasti alipainoisuuden puolella – ja samaan aikaan yrittäisin panostaa lihaskuntooni ja käydä salilla vähän enemmän.

Jos kaikki menisi suunnitelmani mukaan, olisin pian hoikka kuin tuulen raiskaama suolaheinä – mutta samaan aikaan myös muhkean lihaksikas.

Hah hah haa, sitten pibaa alkaisi irr… Hetkinen. Tekisin tämän siis oman itseni vuoksi.

En oikein tiennyt, miten aloittaisin tämän uuden, paremman elämäni, mutta minusta tuntui heti paremmalta. Heti seuraavana päivänä marssin itsevarmoin askelin kuntosalilleni. Sen sijaan että vain istuisin pyyhe lanteillani pukuhuoneessa katsellen uneliaasti ja vienosti hymyillen suihkuun ja sieltä tulevia komistuksia, ehkäpä voisin käydä tsekkaamassa itse kuntosalin.

Eikä se ollut ollenkaan pahan näköinen paikka! Jäin hetkeksi tuijottamaan uneliaasti vieno hymy kasvoillani puntteja nostelevia nuoria miehiä, ja sitten menin peilin eteen seisomaan. Tartuin kevyisiin viiden kilon puntteihin, ja… mitä? No, aloin vain nostella niitä ylös alas. Ei kai siitä haittaakaan olisi?

Kun katsoin peilikuvaani punttia nostellessani, huomasin, että hauislihakseni oli alkanut kasvaa. Joka vedolla se kasvoi hieman isommaksi, kunnes kymmenen noston jälkeen se oli tennispallon kokoinen. Keskeytin punttien vedon, jolloin hauislihakseni kutistui entiselleen.

Hmm. Tämäpä kummallista. Nostin punttia ylösalaisin uudestaan, ja lihas kasvoi takaisin. Kun lopetin, lihas tyhjeni.

Okei. Tämä oli hieman outoa. Tein seuraavaksi pari vatsalihasliikettä, minkä jälkeen huomasin sixpackin pongahtaneen näkyville vatsassani. Kun nousin ylös ja hengitin ulos, ne olivat kadonneet.

Tavallaan tämä on tietenkin johdonmukaista. Olen huomannut aiemmin, että aina kun teen kotonani (tai kuntosalin vessassa) penisliikkeitä, aluksi se paisuu suureksi, mutta treenattuani tarpeeksi se taas kutist… enn… Ei jumalauta!

Liikunnan lisäämisen lisäksi minun piti tarkistaa myös ruokavaliotani. Se oli helppoa – toteutin vain metodia, jossa jokaisesta syömästäni yhdyssanaruoasta jätin pois sen lihottavamman ainesosan. Esimerkiksi pekonikakkujen sijasta aloin syödä pelkkää kakkua. Kinkkupiiraiden sijasta aloin syödä pelkkiä piiraita. Suklaajäätelön sijasta pelkkää suklaata, ja välillä jäätelöä, koska en tiennyt, kumpi on epäterveellisempää.

Aivan kaikkiin ruokiin en halunnut ulottaa tätä metodia, esimerkiksi suureen herkkuuni tuulihattuihin. Ratkaisin ongelma niin, että aloin kutsua tällaisia ruokia muilla nimellä. Esimerkiksi tuulihattuja aloin kutsua porkkanoiksi, jonka jälkeen voin syödä niitä miten paljon halusin. Hampurilaisia aloin kutsua huttyvbkssksi. Kermaa aloin kutsua sperm… EI JUMALAUTA!

Joka tapauksessa, muutama kuukausi on nyt kulunut, ja ilokseni on sanottava, että elämänmuutokseni näkyy. Olen laiha kuin tikku, mutta toisaalta erittäin lihaksikas. Sitä on vähän vaikea kuvailla tarkemmin, mutta omasta mielestäni olen nyt saavuttanut täydellisyyden.

Omituista on, että elämäni ei ole muuttunut merkittävästi mihinkään suuntaan, mitä nyt huomaan kuntosalilla muiden miesten katsellen minua uneliaasti vieno hymy kasvoillaan. Beibi, mä voin olla sun soutukon

Viime viikolla minulle sattui jäämään joutilas hetki eräänä päivänä, kun lounaani sattui loppumaan kesken ennen päivällisen valmistelujen alkamista. Joten minä päätin, että nyt kun tässä kerran on vapaata aikaa, voisin käydä hakemassa sen sikainfluenssarokotuksen. Miksipäs ei, kerranhan sitä vain eletään!

Niin minä lähdin terveysasemalle. Hämmästyksekseni terveysaseman ulkopuolella kiemurteli satojen metrien pituinen jono. Olivatko nämä kaikki ihmiset todella jonottamassa rokotukseen pääsyä? kysyin mielessäni pääni sisällä olevalta ääneltä, joka vain kikatti vastaukseksi ja sitten röyhtäisi.

Menin jonon viimeisenä seisovan henkilön luo. Hän oli nuori nainen, jolla oli kärryissä pieni vauva.

”Anteeksi”, sanoin hänelle. ”Voisinko päästä ohitsesi jonossa? Minulla on pikkuisen kiire.”

Hän jäi katsomaan minua. ”Hetkinen”, hän sanoi. ”Sinä olet terveen näköinen kolmikymppinen mies, etkä siis kuulu riskiryhmään. Ja nyt sinä siis pyydät päästä ohitseni, vaikka minulla on tässä pieni vauva, joka kuuluu riskiryhmään?”

”Mitä kohtaa pyynnöstäni et ymmärtänyt?” kysyin kärsimättömällä äänellä.

Hän kohautti olkapäitään ja sanoi: ”Okei”, ja päästi minut edelleen jonoon. Tyytyväisenä kiilasin hänen eteensä ja jäin jonottamaan.

Parinkymmenen minuutin kuluttua kuitenkin tajusin, että edessäni jonossa oli edelleen satoja ihmisiä. Tässähän voisi kestää vaikka miten kauan! Päätin viritellä keskustelua muiden jonottajien kanssa.

”Aika pitkä tämä jono”, virkoin. ”Aina näihin Sedun ravintoloihin on pitkät jonot, mutta ovat ne sen väärti. Kuulin, että Martina Aitolahti kävi täällä viime viikolla.”

Hiljaisuus.

”Mitä me oikeastaan jonotammekaan tässä?” kysyin pian ääneen. ”Kuulin vähän huhuja”, jatkoin ääntäni madaltaen, ”että tämä jono johtaa kaasukammioon. Natsit kaasuttavat meidät kaikki…”

Ihmiset ympärilläni huokailivat raskaasti. He näyttivät toivovan, että pitäisi turpani kiinni. En vain voinut tehdä sitä.

”Mitä jos rokote loppuu kesken?” kysyin äkkiä hätääntyneellä äänellä. ”Ja mitä jos siihen rokotteeseen kuolee? Apua, rokote on vaarallista, ja sitä on aivan liian vähän!” Aloin kirkua, mutta suustani tuli ulos vain kurlausta ja sitten hedelmämysliä.

”Anteeksi”, edelläni jonossa kahden pienen lapsen kanssa seisova nainen sanoi. ”Sinä et taida kuulua mihinkään riskiryhmään. Sinun rokotusvuorosi on vasta viikkojen päästä.”

”Come on!” minä sanoin. ”Älkää nyt viitsikö nipottaa! Kyse on sentään minusta! Meitsistä! Tarvitseeko kaiken olla aina niin pilkun tarkkaa? Jos minä haluan rokotteen, niin kyllä minun pitäisi se myös saada.”

Jonossa olevat ihmiset alkoivat mutista, käyttäytyä ja elehtiä uhkaavasti. Otin nopeasti karate-asentoni ja laitoin silmäni sikkaralle aasialaiseen tyyliin. Heilautin pari kertaa kättäni siinä toivossa, että se saisi minut näyttämään karate-jediritarilta.

Mutta juuri ennen kuin tilanne ehti revetä tappeluksi, huomasin, että jono oli edennyt niin nopeasti, että olimme jo ovella.

”Lopultakin!” sanoin ovella seisovalle portsarille.

”Kymmenen euroa”, hän sanoi.

”Kymme… Mitä helvettiä?”

”Tervetuloa Tigeriin”, hän sanoi.  ”BB-Maki on täällä tänäääänhgyfijk