Terve! Mihinkäs me jäimmekään?

Olen ollut poissa hieman aikaa, tiedän. Kesätauot eivät saisi venyä marraskuuhun asti. Ja tämän blogin joulutaukokin lähestyy huomattavaa vauhtia…

Oli miten oli, kesälomani on nyt ohi, ja ajattelin käydä lähiaikojen postauksissa läpi muutamia tapahtumia henkilökohtaisessa elämässäni viime aikoina. Jokaisen postauksen jälkeen järjestetään lyhyt kysymys-vastaus-sessio, jossa minä esitän vastauksia ja te saatte esittää niihin kysymyksiä, tai vastauksia, jos se teitä miellyttää enemmän.

Mistä aloittaisin? Ah, vaikka Petrasta.

Muistattehan ystäväni Petran? Hän on se toinen osapuoli siitä pariskunnasta, joka sai lapsen pari vuotta. Kirjoitin vierailusta hänen luonaan jo toissakesänä, sitten viime vuoden talvena, sitten viime kesänä. No, viime viikolla he kutsuivat minut jälleen kylään.

Siinä minä olin, heidän ovensa edessä. Siinä se tapahtui, ovi aukesi. Siinä minä olin, näkemässä Petran jälleen.

Mitä voin sanoa? Minä olen aina ollut hieman lätkässä häneen, mutta nyt polveni notkahtivat pahasti. Petra oli vain kaunistunut. Hän näytti eteeriseltä, photoshopatulta. Miten kukaan voi olla niin kaunis? Ehkä äitiys on tehnyt hänelle hyvää.

Vilkaisin hänen selkänsä taakse. Äh, siellä se hänen aviomiehensä edelleen luuhasi. Ja kuulin myös lapsen iloista kiljuntaa. Vieläkö se lapsi asui siellä niiden kanssa, sehän oli jo lähes kolmevuotias? Eikö senikäisille ole jotain tarhoja tai sirkuksia tai sen sellaisia?

Tervehdin Petraa ja jäin katsomaan häntä. Siristin silmiäni kuin Dylan McKay Beverly Hills -sarjasta (sori teinit, kun käytän näin aataminaikaisia kulttuurisia viittauksia) ja sanoin hänelle viskinpolttamalla äänellä: ”Mitä sinulle kuuluu? Kohteleeko poikaystäväsi sinua oikein?”

”Poikaystäväni? Hänhän on aviomieheni. Mistä sinä oikein puhut?”

”Jos hän kohtelee sinua huonosti, kerro minulle. Minä hoitelen asian. Me voisimme alkaa elää yhdessä. Sinä ja minä, Petra. Sinä ja minä.”

Tässä vaiheessa tajusin, että tämä keskustelu käytiin vain pääni sisällä mielikuvituksessani, mutta what the hell, antaa mennä vain.

”Me yhdessä?” Petra vastasi. ”Mutta come on? Sinähän olet pihvinpaistaja Kampin keskuksen Scanburgerissa? Millä me eläisimme?”

”Yksi sana”, sanoin. ”Pikavipit.”

”Mutta niissähän on hirveän korkeat korot!”

”Mutta sitten me voimme aina ottaa pikavippejä muilta firmoilta, ja maksaa edelliset velat niillä”, sanoin. ”Älä nyt vastustele. Mikään ei voi mennä pieleen!”

Tartuin Petraa olkapäistä ja vedin häntä puol… Äh, fantasiaa kaikki. Hän pyysi minua sisäänsä ja me menimme. Tervehdin hänen nössöä miestään ja yritin vääntää hymyn minua tervehtimään tulleelle lapselle.

***

”Mitäs sinulle kuuluu?” Petran mies, jonka nimeä en koskaan ole vaivautunut kysymään, koska hänen nimensä ei suoranaisesti kinnostaa minua, kysyi tuodessaan minulle illan ensimmäistä sinistä enkeliäni.

”Noh, tiedättehän”, vastasin Petran miehen tuodessa minulle illan toista sinistä enkeliäni. ”Olen yrittänyt… kirjoitella…”

”Sitä romaaniasiko?” Petran kysymys kuului keittiöstä. ”Olet kirjoitellut sitä jo aika kauan. Samaan aikaan muut nuoret juipit… mikä se sana olikaan? Ai niin, julkaisevat romaanejaan! Eikö sinunkin olisi aika jo, tiedätkö, julkaista se?”

”Se ei ole vielä ihan valmis”, mutisin kaapiesani sormellani illan kolmannen sinisen enkelin tähteitä lasini pohjalta. ”Minun pitää keksiä vielä juoni… Mutta monia avainkohtauksia on jo valm…”

Äkkiä ääneni muuttui käheäksi, ja sanoin: ”Oletko koskaan kyllästynyt arkeesi, Petra? Tuntuuko sinusta koskaan, että tässäkö tämä nyt on? Lapsi, mies ja työ? Vaivaako sinua epämääräinen kaipaus… Muista, minä ja pikavipit…”

Hätkähdin. Olinko sanont tuon ääneen, vai oliko kaikki tapahtunut vain mielikuvituksessani? Aika alkoi hidastua… Äkkiä tajusin seisovani Kampin Scanburgerissa paistavani pihviä grillillä. Paitsi että se ei ollut pihvi. Se oli Petran miehen heppi. Kyllä, heppi! Minä sanoin tuon sanan ääneen! ”Yksi heppiburgeri, kiitos1” kikattelin mielessäni. Ehkä jos laittaisin tuon hepin kahden testikkelin väliin.. Mutta mikä on testikkeli? Minllal on niitä kaksi, mutta joskus tuntuu, että ne on liimattu yhteen. PItäisi kai yrittää erotta nitää. Pahus, ei pitäisi juoda viiniä jaa alkaa blogata pitäkän tauo jälkeene. Noj jaa. Petra, Petra, olet projektio takavuosien onnettomista rakkauksiatsani?! Niin monta katuunu. FITTU! katumusta?!! pitäisi oikeasti saada se romaani pikkuhiljaa valmiiksi. Ehkä oli huono idea yrittää kirjoittaa romaani, jolla ei ole päähenkilöä – tai jonka virkkeillä ei ole ensimmäistä sanaa. Jokaisen virkkeen ensimmäinen sana on – tyhjä. Tai ei edes tyhjä. Sitä ei oe … Petra… Petrrrrrrr