Moi! Tällaisen kesäruokaohjeen kirjoitin neljä vuotta sitten. Se on edelleen ihan kurantihko.

***

Moi! Paljonhan sitä puhutaan siitä, että globaali ilmastonmuutos aiheutta kaikenlaista ikävää jutskaa, kuten aavikoitumista, merenpinnan kohoamista, lisääntyneitä myrskyjä ja peruuttamatonta ekosysteemin tuhoutumista. Mutta on siinä sellainen hyvä puoli, että tulee tällaisia hirmu hienoja kesäkelejä!

Mutta kesälläkin pitää syödä. Siksi on aika kurkistaa Sellistin kesäkeittiöön ja tarjota muutama näppärä kesäinen resepti. Voilá!

Kermaiset sisäfilépihvit italialaisittain kasvispedillä ja jäädykkeillä

Ainekset:

2 kpl härän sisäfilépihvejä
kananmuna
kermaa 2 dl
juustoraastetta
parsaa
kesäkurpitsaa
sitä todella hyvää vihreää kasvismönjää
jäädykkeiden raaka-aineita

1. Tee vaikutus muihin keittiössä olijoihin jonglööraamalla keittiöveitsiä ilmassa. Jos saat pidettyä viisi veistä ilmassa kymmenen sekunnin ajan, saat siirtyä kohtaan 2.

2. Ota pihvit esille jääkaapista lämpiämään. Nuiji niitä laiskasti, jotta ne saavat oikean… muodon, jos tajuat, mistä puhun. Vink… vink?

3. Erota keltuainen valkuaisesta. Ja Jumalan tähden, koeta olla vetämättä tätäkin vituiksi. Se ei ole niin vaikeaa.

4. Kuumenna öljy pannussa ja kerro muille ympärilläsi oleville ihmisille näsäviisaita, pikkutuhmia vitsejä nesteistä, joita haluaisit toimittaa tiettyihin ”paikkoihin” ”sihisemään”.

5. Kaada pihvit pannulle, ja seuraa tapahtuuko jotain. Jos niistä pääsee sihisevää ääntä, olet oikeilla jäljillä. Kaada keltuainen pihvien päälle ja odota kärsivällisesti.

6. Sekoita muut ainekset kulhossa. Sekoitusprosessin valmistuttua huomaat kasvispedin olevan valmis.

7. Ota esiin jäädykkeiden raaka-ain

Tomaatti-gorgonzolakeitto liisankadulaisittain
VAROITUS! RUOASSA EI OLE LAINKAAN LIHAA!

3 tomaattia
3 gorgonzolaa
3 keittoa
3 suolaa
3 pippuria

1. Viipaloi tomaatit, gorgonzolat ja keitot. Sekoita ne keskenään jonkinlaisessa avatussa kartion muotoisessa metalliesineessä, jossa on kahva.

2. Laita metalliesine jonkinlaiselle pyöreälle pinnalle, jonka kuumuutta voit säätää eräänlaisilla säätönapeilla.

3. Mausta.

4. Olet siis saanut päähäsi idean kirjoittaa näytelmä, jonka nimi on Kyöstin kysta? Toteuta se!

Jättiläislihapulla

600 g kermaviiliä
3 dl korppujauhoja
3 sipulia
3 rkl voita
1,5 kg jauhelihaa
3 munaa (kyllä, munaa, hah haa)
suolaa
mustapippuria

1. Sekoita kermaviiliin korppujauhot ja anna seoksen turvota noin 15 min.

2. Itke katkerasti kaikkien entisten rakkauksien perään.

3. Hienonna sipuli ja paista voissa pehmeäksi.

4. Itke katkerasti nykyisen parisuhteesi tilaa.

5. Yhdistä kaikki ainekset ja sekoita hyvin.

6. Pyyhi urheasti kyyneleesi ja jatka elämääsi. Palauta sitten mieleesi koulumuisto kolmannelta luokalta, jolloin esiinnyit ensimmäistä kertaa koulunäytelmässä. Paikalle tulleet vanhempasi eivät oikein luottaneet näyttelijäntaitoihisi, sillä he olivat pukeutuneet suojaviittaan ja kaasunaamariin. Purskahda uudelleen itkuun.

7. Muotoile taikinasta pyöryköitä vedellä kostutetuin käsin.

8. Purskahda uudestaan itkuun, koska näit miehen jolla ei ole jalkoja ja hänellä oli niin hieno paita, jollaisen olisit halunnut itsellesikin.

9. Yhdistä pyörittelemäsi lihapullat yhdeksi suureksi, valtavaksi lihapullaksi, joka täyttää koko paistinpannun.

10. Paista se voissa kypsäksi.

11. Jää tuijottamaan aikaansaannostasi lasinen ilme kasvoillasi.

Näppärä kesäsalaatti

vesimeloni
sitruuna
appelsiini
banaani
4 tomaattia

1. Halkaise tomaatit kahtia ja aseta ne salaattikulhoon.

2. Halkaise kaikki muutkin ainekset kahtia ja laita ne salaattikulhoon.

3. Nauti korianterilla maustetun juuri ammutun ankan kera.

4. Jeesuksen tähden, sinun on pakko mennä näyttämään lääkärille sitä takaraivossasi olevaa hirveää pattia! Se ei parane pelkästään sillä, että pidät tukkaasi kammattuna sen päälle.

Me voidaan kaikki olla kuolleita huomenna -voileipä

12 viipaletta paahtoleipää
suklaalevy
kolme pihviä
camembert-juustoa
neljän juuston pizza
marijuanaa
wokattuja vihanneksia
irtomakeisia

1. Lado paahtoleipäviipaleiden väliin eri aineksia.

2. Yritä kehittää joku tsydeemi, jolla 12-kerroksinen voileipä pysyy pystyssä tai mahtuu suuhusi.

3. Mene kotisi parvekkeelle ja ammuskele aseella ilmaan. Kun poliisi tulee paikalle, huuda heille: ”Me kaikki voidaan kuolla huomenna, joten meidän kannattaa nauttia elämästämme!” ja ala syödä leipääsi. Voitpa uskoa, että skoudeja vituttaa, kun he ovat niin kadeja. Hah hah haa! Paskalakeille käy aina köpelösti!

Tämä salaatti sulattaa naisen kuin naisen sydämen -salaatti

Roquefort-kastiketta
salaatinlehtiä
kitkerää selleriä

1. Oletko rakastunut? Tunnetko jonkun todella hemaisevan nuoren neidon tai herran, joka on siis niin ältsin ihq? Mutta et kuitenkaan uskalla mennä juttelemaan hänelle, koska mitä jos hän purskahtaa nauruun ja heittelee sinua banaaninkuorilla?

2. Tee hänelle salaattia – naiset rakastavat salaatteja! Sellaista naista ei olekaan, ketä ei voisi hurmata salaatilla. Vaikka nainen on vanha, naimisissa ja telaketjufeministi, yksikin puraisu salaatista viettelee hänet välittömästi. Mutta älä lauo hänelle vitsejä, joiden huumori perustuu siihen, että virke loppuu kesk

3. Sekoita ylläolevat ainekset. Ottaessasi esiin kondomia koeta varoa, ettet riko sitä. Koska, tiätsä, jos se menee rikki, voi käydä tosi ikävästi ja DNA:si pääsee levittäytymään, ja syntyy uusia rikuollej

Isoäidin todella ruokaisa paistos-seos
(tämän valmistamiseen kannattaa varata hieman aikaa)

400 g jauhelihaa
1/2 tl mustapippuria
2 rkl meiramia
2 tl suolaa
2 rkl sokeria
700-900 g valkokaalia suikaleina
1 sipuli hienonnettuna
3-4 (400 g) punajuurta suikaleina
1 prk (2 dl) Valio ruokakermaa
4 dl Valio kevytmaitoa
2 munaa
400 g Polaria
200 g Valio Turunmaata
3 dl kuivaa valkoviiniä
1 rkl maissitärkkelysjauhoja
1 tl sitruunamehua
1/4 tl rouhittua mustapippuria
1 valkosipulin kynsi
(2 rkl kirsikkaviinaa)
1 kg kirjolohifileetä
2 kpl System of a Down -yhtyeen kitaristi ja lauluntekijä Daron Malakian
1 rkl sitruunamehua
2 tl sitruunapippuria
1 tl inkivääriä
1/2 tl currya
2 dl Valio ruokakermaa, 15 %, HYLA
1 dl kookoshiutaleita
1/2 rkl hunajaa tai sokeria
500 g avattuja pikkukaloja
10 dl vettä
3 kg universumin näkymättömiin ainesosiin kuuluvaa ”pimeää ainetta”
1/2 dl suolaa
2 dl Valio laktoositonta ruokakermaa
3/4 dl vehnäjauhoja
1 tlk Valio laktoositonta kevytmaitojuomaa
1 pak (150 g) pakastepinaattia
1 tl sokeria
1/2 – 3/4 tl suolaa
1/4 tl valkopippuria
(1/4 tl muskottipähkinää)
kinkku
1/2 dl kinkun paistolientä
2 homoa
1/2 dl Valio omenatäysmehua
1 1/2 dl omenasosetta
1 prk (150 g) Valio crème fraîchea, 28 %
1 rkl sitruunamehua
1 rkl vahvaa sinappia
1 keitetty muna hienonnettuna
1 hieno muna keitettynä
1 munattu keitto hienonnettuna
3 norsun syöksyhammasta
1/4 tl suolaa
2 tl sokeria
1/2 tl mustapippuria
1/2 dl hienonnettua tilliä

1. Liuota suola veteen. Liuota sitten vesi suolasta.

2. Käytä kaloja vedessä ennen kypsennystä, että suolautuvat hiukan. Laita avatut kalat öljyttyyn halsteriin. Kypsennä kuin nuotiolla. Laula ”Meill’ on metsässä nuotiopiiri”, pidä silmiäsi kiinni ja tartu ystäviäsi kädestä. Tirauta kyynel. Kirkaise kauhusta, kun huomaat, että pidät oikealla kädelläsi kiinni Björn Wahlroosista.

3. Paahda jauheliha kattilassa. Mausta. Lisää joukkoon kaali, sipuli ja punajuuri. Hauduta pehmeäksi. Glaseeraa. Mausta. Glaseeraa. Mausta. Lisää joukkoon tarvittaessa pieni määrä vettä tai jotain muuta ainetta. Tarkista maku. Kaada seos voideltuun vuokaan. Yhdistä munamaidon aineet keskenään ja kaada vuokaan. Kypsennä 175 asteessa noin 1 1/2 tuntia (varhaiskaali kypsyy nopeammin). Lisää maitoa tarvittaessa. Peitä vuoka kannella tai foliolla, kun pinta on saanut sopivasti väriä. Astu taaksepäin, laita kädet puuskaan ja hymyile tyytyväisenä itseksesi.

4. Toista kohta 3 silmät kiinni.

5. Raasta juustot hienoksi raasteeksi. Sekoita fonduepadassa viini, kaksi homoa, maissitärkkelys ja sitruunamehu. Kuumenna sekoittaen. Lisää kiehuvan kuumaan viiniin raastetut juustot pienissä erissä ja sekoita, kunnes juusto on sulanut. Mausta (halutessasi perinteiseen tapaan myös kirsikkaviinalla tai isoäitisi verellä).

6. Nosta kinkku ritilälle uunipannun päälle kamarapuoli ylöspäin. Työnnä lihalämpömittari kinkun paksuimpaan kohtaan siten, että se ei ota kiinni luuhun. Kinkulla viittaamme siis kinkkuun, ei vaimoosi. Paista kinkkua (viittaamme siis vaimoosi) miedossa uunilämmössä n. 125 asteessa, kunnes lämpömittari osoittaa 77 astetta. Laske paistoaikaa n. 50 minuuttia lihakiloa kohti.

7. Poista kinkusta kamara ja osa silavaa. Niin, mutta mikä osa? Emmepä kerro! Mikäli haluat koristella pinnan, tee siihen veitsellä n. 1 cm:n syvyisin viilloin hakaristejä. Voitele pinta sinapilla ja ripottele päälle 1 rkl sokeria ja 3 rkl korppujauhoja. Ruskista kinkku nopeasti kuumassa uunissa, 275 asteessa noin 15 minuuttia, kunnes pinta saa väriä. Kiehauta kinkun paistoliemi ja laimenna mehulla tarpeen mukaan. Lisää joukkoon omenasose ja kuumenna kastike. Kiinnitä päähäsi norsun syöksyhammas ja syöksy kaupungille.

8. Se Hanna hymyili minulle tänään aika ystävällisesti, kun hän käveli ohitse. Mahtaakohan hän pitää minusta? Kannattaisikohan minun lähettää hänen sähköpostiinsa intohimosta höyryävä eroottinen novelli?

9. Leikkaa fileet annospaloiksi ja lado ne voideltuun uunivuokaan. Mausta. Laita kastikkeen ainekset kattilaan ja kiehauta muutaman minuutin ajan. Mausta. Kaada maustetun kalan päälle. Mausta. Kypsennä 175 asteessa noin 35 minuuttia. Mausta. Mausta. Mausta. Mausta. Mausta. Olenpa hausta. Eiku siis hauska.

10. Seuraa? Keravan suunnalta?

11. Sekoita kattilassa laktoositon ruokakerma ja vehnäjauhot tasaiseksi seokseksi.

12. Lisää kevytmaitojuoma. Kuumenna kiehuvaksi koko ajan sekoittaen. Lisää pakastepinaatti. Kypsennä. Mausta ja tarkista maku.

13. Sekoita kaikki tähän asti tuotetut ainekset oikein isossa kulhossa ja kumoa ne oikein isoille lautasille. Tarkista maku; lisää tarvittaessa suolaa.

Kesäuusinta – Rapu kausi

21 heinäkuun, 2009

Minä muistan tämän blogitekstin vuodelta 2005 hyvin. Kirjoitin sen mielessäni kerran masturboidessani.

***

Siinä minä olin, makailemassa sohvallani videon kaukosäädin kädessäni ja kelaamassa videossa olevaa kasettia edestakaisin, kun kuulin kovan piippauksen. Lopultakin! Tätä hetkeä olen odottanut kuukausikaupalla! Rapu kausi on alkanut!

Kyllä: rapu kausi!

Nii-in. Rapu kausi.

No ei vaan. Se on yhdyssana. Rapukausi.

Ponnahdin kuin vieteriukko ylös sohvaltani ja kävin hakemassa kännykkäni. Ajattelin soittaa ystävilleni ja kysyä, olisiko joku heistä järjestämässä rapujuhlia. Mutta kun aloin käydä läpi kännykkäni nimilistaa, huomasin, että jokaisen numeron kohdalle oli merkitty nimeksi joko ”Vt” tai ”PA”. Mitä ihmettä tämä oli? Kuka on sotkenut kännykkäni?

Juoksin jääkaapille, niin kuin aina juoksen, kun mieleeni tulee ”Kuka”-sanalla alkava virke. Katsoin maitopurkkia – sen päällä luki ”PA”. Margariinipurkin päällä luki ”Vt”. Jauhelihan päällä luki ”Jauhelih… Eiku Vt”.

Kirkaisin. Miksi kaikkialla luki ”Vt” ja ”PA”? Yritin sanoa jotain. ”Vt. PA. Vt. PA”, kykenin vain sanomaan. HuomaVtsin, että aPAjatukVtsenikinPA alkVtoivPAt muuttua nVtiin, ePAttä kykVtenPAin ajaVtttePAlemaan vainVtPAVtPAVtPAVtPAVt

Virkistäydyin juomalla lasillisen mansikkahilloa, ja ajatukseni selkiytyivät. Mitäs minä ajattelinkaan? Ai niin: rapu kausi on alkanut! Se on suosikkiaikani vuodesta!

Rapu kauden kunniaksi ajattelin laatia pienen rapujuhlien etikettioppaan. Tai siis ajattelin ajatella mielessäni rapujuhlien etikettioppaan, ja toivoa, että se siirtyisi blogiini. Automaattisestihan ajatukseni eivät siirry verkkoon. Joskus julkaisematta jää todellisia helmiä. Esimerkiksi hiljattain ajattelin, mitä tapahtuisi, jos kaikki mihin koskisin, muuttuisi räjähtäviksi Applen Mighty Mouse -hiiriksi. Siitä seurasi monenlaista hauskaa, mutta ne ajatukset eivät siirtyneet verkkoon.

Ajattelemalla rapujuhlien käytösopasta voisin todella koskettaa lukijoitani ja osoittaa, miten ymmärrän kaksi- ja kolmekymppisen itseään trendikkäänä pitävän mutta viime kädessä aika köyhän lukijakuntani arkea. Koska siis rapujuhlat on just sun arkee, eiks vaan?

Mutta siis. Suljin silmäni ja aloin ajatella ohjeita rapujuhlissa käyttäytymiseen.

1. Miten saada kutsu

Rapujuhliin ei ole helppo saada kutsuja. Kannattaa tuntea joku rapujuhlia järjestävä henkilö, heiluttaa hänen edessään usein kelloa ja toistaa hänelle: ”Kutsu minut rapujuhliiVtPAVtPAÄH! Rauhoitu, hullu alitajuntani! …si.”

Rapujuhlille on syytä mennä ajoissa. Ilmesty paikalle useita tunteja ennen ilmoitettua alkamisaikaa ja jää hengailemaan isännän kanssa keittiöön. Toistele näiden tuntien ajan hänelle uudestaan ja uudestaan sanaa ”Rapu”. ”Rapu. Rapu. Rapu. Rapu.”

2. Jos olet isäntä/emäntä, miten valmistaudut

Sinun tehtäväsi on valmistaa ravut, jos isännöit rapukekkereitä. Ravut pitää keittää elävältä ja viilentää sitten nopeasti. Sinä voit ehkä ajatella, että rapujen keittäminen elävältä on ällöttävää. Mutta mikään ei voi olla kauempana totuudesta. Jos Jumala ei olisi tarkoittanut rapuja keitettäväksi elävältä ja syötäväksi, miksi niiden kovan kuoren alla on pieniä määriä ei juuri miltään maistuvaa lihaa? Kuka vielä sanoo, että älykäs suunnittelu ei ole tieteellinen teoria?

3. Miten rapujuhlilla käyttäydytään

Rapujen syöminen on sotkuisaa puuhaa. Kannattaa ripustaa kaulan ympärille liina, jotta roiskeet ja veret eivät purskahtele Seppälästä hankitulle pikeepaidallesi.

Rapupöytään on tapana varata jokaiselle ruokailijalle pieni vesikulho käsien huuhtelua varten. Pienen vessahädän tullessa kulhon voi myös näppärästi ottaa käteensä ja viedä pöydän alle ja hoitaa tarpeensa siihen, ettei suotta tarvitse mennä vessaan.

Voit järjestää rapujuhliin hauskan ohjelmanumeron teeskentelemällä, että vesikulhosi vesi on tulikuumaa koko illan ja kirkaisemalla aina koskiessasi siihen. Mutta aina kun joku muu koskee vettä eikä se ole kuumaa, sanot: ”Se viileni välillä.”

Okei. Olemme valmiita syömään rapuja. Ennen jokaisen ravun syömistä on viisasta katsoa rapua ja keksiä sille nimi. Sitten voit antropomorfoida sen ja keksiä sille elämäntarinan, jotta ravusta tulisi inhimillisempi. Sitten voit syödä sen, ja sinusta tuntuu siltä, kun söisit siskoasi. Mm…. siskoasi…

Mutta a-aa! Miten rapu kuuluu syödä? Se ei olekaan ihan helppoa. Kas tässä ohjeet.

4. Miten ravut syödään?

Ravun syöminen on helppoa. Ensimmäiseksi todellinen kulinaristi kaivaa lusikalla irti ravun silmät ja syö ne kertoen samalla seurueellaan paavivitsin.

Irroita sakset tyvestä. Käytä apunasi vasaraa, jos tarpeen. Poista saksen pienempi haara. Jos tämä ei onnistu, luovuta ja lähde kotiin.

Ime saksessa oleva mehu tyveen syntyneestä reiästä. Sano ”Slurps!” ja hymyile.

Halkaise saksi rapuveitsellä ja irrota liha syötäväksi.

Aina välillä kannattaa kääntyä katsomaan muita pöydässä istuvia vieraita ja sanoa heille: ”Jos et syö rapuasi loppuun, minä voin ottaa sen varastoihini.”

Seuraavaksi irroita selkäpanssari ja kaavi panssarin sisällä oleva rapuvoi talteen. Ime keskivartalosta maukas mehu ja etuvartalosta mauton mehu.

Väännä ravun pyrstö irti keskiruumiista: ota luja ote pyrstöstä ja toisella kädellä ravun yläruumiista. Kierrä pyrstöä kunnes se irtoaa. Ähkäise miehekkäästi.

Halkaise pyrstö alapuolelta rapuveitsen avulla. Käytännössä siis töki rapua niin kauan, että osia alkaa irtoilla siitä. Irroita liha ja poista siitä peräsuoli. Peräsuolet kannattaa laittaa talteen illan loppuhuipennusta varten.

Ravun lihan voi syödä sitä mukaa kun lihaosat on irroitettu, mutta se maistuu erinomaiselta myös paahtoleivän tai patongin päällä. Kokoa leivälle rapuvoi, sekä saksien ja pysrtön lihat.

Illan mittVtaan on syytä nauttia tasPAaiseen tahtiin myös snapseja. Jos Vtolet isänVttä, VthuoleVthdithan PAmyös siPAVtitä, että kaikkPAien lVtasitVtVt……….. VPAtVt……………….. VtVtVt………………………………………………..PAPA………………VtVtVtVtPA ………………………….. VtPAPAVtVt………… PA………………………………………………………………………………….. ……………………………PAPAVtVPAPAPA PAPAPA…………………………………………………………………………………………………….. PAPA tVtVtno nyt tämä meni tällaiseksiPA………………….PAPAVtVPAtVtVt

………
……………………….Vt PA Vt VtPA Vt……………………… PA PA…………. PA Vt VtPA Vt PA……………………………………………………………………………. PA Vt PA Vt Vt PAPA

………………………………………………………… PAPAPAPAVt PA

…………..Jauhelih…. Vt Vt……………………………………………… PA PA Sell…. Jau… Vt………………………………… Vt Vt…………………………………………….. VtPA VTPa Vt…………………………………………… VtVt……………..Jeesus pelastaa……………………… VtVt…………………….VtVt PA PA VtPA PA……………………………… Vt Vt PA…………………………………………… ……………………………………………………………. PA PA

Vt

…………………………………………Sell… PA……………………….. RIKUOLLI

…………….. Sel… Vt Vt……………………………….. Kosa Vipu……………………………………………………………. Turis… Vt Vt…………………………………………………………………… PA

….Sinä painat 235 kiloa

…………………………….PA

……editori Vt Vt………………………………………………………. PA Vt Vt PA…………………… PA PAPAPA………………….. PA…BLO…

..Vt…PA PA…lasit ovat täytettyjä. Huh huh, olipa tuo outo matka alitajuntaani! No, ehkä tuossa nyt enimmät paineet tuli purettua.

Näillä ohjeilla saat varmasti rakennettua itselleni hyvät ja ikimuistoiset rapujuhlat.

5. Lopuksi

Rapujuhlat saattavat parhaimmillaan kestää tuntikausia. Teet hauskan säväyksen, kun illan päätteeksi eteisessä pukiessasi takkia yllesi kirkaiset ja sanot: ”Voi ei! Tajusin juuri, että söimme koko illan ajan kuolleita rapuja! Ällöttävää!” ja alat itkeä.

Ja nyt seuraa ratkaiseva kohta. Muistithan kerätä rapujen peräsuolet illan aikana. Nyt on oikea hetki kaivaa peräsuolet esille taskustasi ja työntää ne nenääVtPAPAPA……….PA

Nyt kun käytän kesälomaani esikoisromaanini raivoisaan edistämiseen, on virkistävää katsella vanhaa tekstiäni, jossa olen tarkastellut aikaisempien kirjojeni syntyä. Myivätköhän ne hyvin? Julkaistiinko niitä? Alan unohdella asioita.

***

Kirjoitin esikoisromaaniani, Pete ja Peten kaverit ja Peten kavereiden kaverit, kolme vuotta. Sain idean siihen tavattuani erään Peten, hänen kaverinsa ja hänen kavereidensa kavereita. He olivat niin hauskoja kavereita, että ajattelin, että heistähän voisi kirjoittaa vaikkapa kirjan! Näin ajauduin kirjailijan uralleni, jolla olen edelleen – paitsi perjantaisin, jolloin vetäydyn ruumisarkkuuni masturboimaan.

Minulta kysytään usein, miten kirjani ovat syntyneet. Kysymykseen on vaikea vastata, koska kirjoja kirjoittaessani olen usein kuin sumussa, enkä muista kokemuksesta juuri mitään jälkeenpäin. Mutta sitten minulta intetään uudestaan ja uudestaan, miten kirjani ovat syntyneet, ja pakkohan minun on jotain sanoa, koska sadat tuhannet ihmiset katsovat minua, kaikki kamerat on suunnattu minua kohti ja Eva Polttila alkaa käydä kärsimättömäksi.

Pete-kirjani perusrakenne oli yksinkertainen. Muistan luonnostelleeni sen tulitikkuaskin kanteen eräänä kesäyönä. Luonnoksessani oli pelkkä ympyrä, jonka sisällä oli P-kirjain. P-kirjain symboloi Peteä. ”Pete! Peteeee! Peteeeeeeeeeeeeeee!” muistan huutaneeni innoissani ja syöksyneeni tietokoneeni ääreen kirjoittamaan. Kolme minuuttia myöhemmin nousin ylös tietokoneeni äärestä kirjoitettuani romaanini ensimmäisen sanan, joka oli ”Pete”.

Tämän jälkeen minulla oli pitkä luova katkos. En pystynyt kirjoittamaan mitään kahteen vuoteen. Mutta tämä ”Pete” oli jäänyt kummittelemaan mieleeni ja kutittamaan alitajuntaani. Kuka oli tämä Pete? Millainen oli hänen tarinansa? Miten voisin kertoa sen? Pyörittelin näitä kysymyksiä pitkään mielessäni, kunnes muistin sen tapaamani Peten, Peten kaverit ja heidän kavereidensa kaverit, ja ajattelin, että ehkäpä voisin kirjoittaa heistä! Sehän sattuisi sopivasti, koska kirjani päähenkilön nimi oli valmiiksi Pete.

Tässä vaiheessa ongelmaksi muodostui, että en juuri muistanut, millainen tyyppi tämä tapaamani Pete, Peten kaverit ja heidän kaverinsa oikein olivat. Vaikka miten pinnistelin, muistin vain, että hän oli pitkä hujoppi, joka oli hulluna jauhelihaan. Ja sitten tajusin, että sehän olin minä! Minä olen ihan hulluna jauhelihaan, ja usein hieron sitä hiuksiini!

Mutta millainen tämä Pete oli? Minun täytyi tunnustaa, että en muistanut. Tapasin hänet, hänen kaverinsa ja hänen kavereidensa kaverit eräissä bileissä vain kerran. Ja siitä oli aikaa jo yli kaksi vuotta.

Muutamalla puhelinsoitolla pääsin tämän Peten jäljille ja soitin hänelle. Pete oli aluksi hämmentynyt kuultuaan minusta, koska hän muisti minut vain (ja tämä on suora siteeraus) ”sinä hulluna jauhelihatyyppinä niissä yksissä bileissä”. Pienen suostuttelun jälkeen hän kuitenkin suostui kertomaan oman elämäntarinansa, ja samalla hän tuli kertoneeksi kavereidensa elämäntarinan sekä heidän kavereiden elämäntarinan.

Tämä elämäntarinoiden kertominen kesti useita viikkoja ja vaati kymmeniätuhansia puhelinsoittoja, koska kännykästäni loppui aina akku enkä koskaan viitsinyt ladata sitä kymmentä sekuntia kauempaa, joten puhelumme kestivät yleensä kolme sekuntia. Kun lopulta olin kuullut Peten, Peten kavereiden ja Peten kavereiden kavereiden elämäntarinat kokonaisuudessaan, aikaa oli kulunut niin paljon, etten muistanut, miksi oikeastaan halusin kuulla ne.

Asia unohtui muutamaksi kuukaudeksi, kunnes tietokoneellani jotain säätäessä törmäsin tiedostoon, jonka nimi oli ”Pete”. Avasin sen, ja siellä oli vain sana ”Pete”. En muistanut lainkaan, mikä tiedosto tämä oikein oli. Kuka oli tämä Pete? Millainen oli hänen elämäntarinansa? Annoin asian olla pari viikkoa, ja hauduttelin aihetta mielessäni. Parin viikon jälkeen en kuitenkaan hauduttelusta huolimatta ollut keksinyt mitään ”Peteen” liittyvää. Mietin pääni puhki, kuinka voisin kertoa Peten tarinan.

Äkkiä muistin, että reilu pari vuotta sitten oli tavannut eräissä bileissä Peten, Peten kaverit ja Peten kavereiden kaverit. Ehkä heidän elämäntarinansa kertominen tuottaisi hyvän kirjan! Innostuin ideastani.

Tässä vaiheessa ongelmaksi muodostui, että en juuri muistanut, millainen tyyppi tämä tapaamani Pete, Peten kaverit ja heidän kaverinsa oikein olivat. Vaikka miten pinnistelin, muistin vain, että hän oli pitkä hujoppi, joka oli hulluna jauhelihaan. Ja sitten tajusin, että sehän olin minä! Minä olen aivan hulluna jauhelihaan, ja hieron sitä usein silmiini!

Mutta millainen tämä Pete oli? Minun täytyi tunnustaa, että en muistanut. Tapasin hänet, hänen kaverinsa ja hänen kavereidensa kaverit eräissä bileissä vain kerran. Ja siitä oli aikaa jo yli kaksi vuotta.

Muutamalla puhelinsoitolla pääsin tämän Peten jäljille ja soitin hänelle. Pete oli aluksi hämmentynyt kuultuaan minusta, koska hän muisti minut vain (ja tämä on suora siteeraus) ”sinä hulluna jauhelihatyyppinä niissä yksissä bileissä, jolle muutama viikko sitten kerroin elämäntarinani”. Pienen suostuttelun jälkeen hän kuitenkin suostui kertomaan oman elämäntarinansa, ja samalla hän tuli kertoneeksi kavereidensa elämäntarinan sekä heidän kavereiden elämäntarinan.

Tämä elämäntarinoiden kertominen kesti useita viikkoja ja vaati kymmeniätuhansia puhelinsoittoja, koska kakkulautaseltani loppui aina kakku. Kun lopulta olin kuullut Peten, Peten kavereiden ja Peten kavereiden kavereiden elämäntarinat kokonaisuudessaan, aikaa oli kulunut niin paljon, etten muistanut, miksi oikeastaan halusin kuulla ne.

Eräänä päivänä tyhjentäessäni tietokonettani vuohipornosta törmäsin tiedostoon, jonka nimi oli ”Pete”. Avasin sen, ja huomasin, että siellä oli vain sana ”Pete”. Tämähän oli kuin romaani, joka vain odotti kirjoittamistaan. Aloin pohtia mielessäni, millainen henkilö tämä Pete voisi olla. Tunsinko ketään Peteä, jonka pohjalle voisin perustaa tarinani Petestä? Äkkiä muistin tavanneeni reilu pari vuotta sitten erään Peten eräissä bileissä. Hänen elämäntarinassaan oli muistaakseni jotain mielenkiintoista, mutta en kuolemaksenikaan muistanut sitä. Pitäisikö minun soittaa tälle Petelle ja kysyä?

Tässä välissä oli vielä joitakin muitakin työvaiheita, mutta prosessi oli kaiken kaikkiaan tuo. Muutaman viikon kuluttua tarinani Petestä oli valmis. Luulin, että olisi vaikea saada se kustannettavaksi, mutta juuri kun olin saanut käsikirjoituksen valmiiksi, WSOY:ltä tuli pari tummiin pukeutunutta tyyppiä ja he veivät sen painettavaksi. Palkkioksi sain heiltä 100 000 euroa ja 400 grammaa jauhelihaa. Tämä kirjailijan ura alkoi vaikuttaa lupaavalta!

Seuraavat kirjani syntyivätkin helpommin. Ennen jokaisen kirjani aloittamista olen aina soittanut pari pilasoittoa Petelle ja pyytänyt häntä kertomaan elämäntarinansa. Sitten olen istunut tietokoneen ääreen ja alkanut kirjoittaa asioista, jotka eivät mitenkään liity Peteen. Harmi – hänen elämäntarinansa on mielenkiintoinen, jos muistan oikein! Täytyy kai soittaa hänelle ja kysyä hänen elämäntarinaansa.

Nykyisin kirjoitan kirjani käyttäen visualisointimetodia. Tämä tarkoittaa, että visualisoin mielessäni, miltä kirjoittamani kirja näyttää valmiina – ja sitten vain kirjoitan sen! Tämä olisi tietysti pitänyt keksiä jo kauan sitten.

Ensin vain näen mielessäni ensin kirjan kannen. Kirjoitan sen.

Sitten näen kirjan ensimmäiset sivut, joissa on tiedot muiden muassa kustantajasta, painoksesta ja ilmestymisvuodesta. Kirjoitan nekin. Sitten tulee pari tyhjää sivua, ja kirjoitan ne.

Sitten näen silmissäni, miltä ensimmäinen luku näyttää, ja kirjoitan vain sen paperille. Teksti valuu silmieni edessä, ja minä vain kirjoitan sen muistiin, sellaisenaan, alusta loppuun asti. Aikas helppoa! Tämä kätevä metodi myös säästää editoinnin vaivan, koska tekstini ja juonirakenteeni on kerralla loppuun asti hiottua.

Romaanini Lollo, hullu jauheliharuhtinatar, Yhden kakkapalan mies sekä Tarkoitatko, että peppuni näkyy tämän läpi? ovat syntyneet tätä metodia hyväksikäyttäen. Kirjat ovat olleet suuria myyntimenestyksiä, ja odotan metodini tuovan minulle suosiota myös koko loppuelämäni ajan, ellen kuole sitä ennen.

Tämänkin tekstin synnytin vuonna 2005, kauan sitten, kun kirjoittajantaitoni eivät ole vielä puhjenneet nykyiseen kukkaansa.

***

Eräs nettitesti sen jälleen todisti: olen Myers-Briggsin persoonallisuuslajittelun mukaan INTJ, eli tiedemies. Tämä tarkoittaa lyhyesti, että olen suhteellisen sisäänpäin kääntynyt kaveri, jolla on tapana kelailla kaikessa rauhassa omiaan ja olla vakuuttunut omien ajatustensa oikeellisuudesta.

No niinhän se on. Minä olen aika introvertti kaveri (en mielelläni hakeudu tilanteisiin, joissa minulla ei ole suoraa näköyhteyttä ainakin yhteen vessanpönttöön), ja minulla on tapana kelailla omiani. Varsin usein, esimerkiksi sellaisina kun olen pudottanut kaakaojauheen lusikasta kohti maitolasia mutta kaakaojauhe ei ole ehtinyt vielä pudota maitoon, minulla on aikaa uppoutua syvällisiin ajatuskuvioihin.

Viime aikoina olen ajatellut seuraavanlaista tilannetta:

Kuvitellaan, että maapallolla on tapahtunut jokin valtava kataklysminen katastrofi. Ydintuho, globaali ilmastokatastrofi, Antti Tuiskun uusi levy. Kaikki sivilisaatiot maailmassa ovat tuhoutuneet ja hautautuneet sata metriä maan alle. Jäljellä on vain ”luonnontilainen” maailma, samanlainen kuin 20,000 vuotta sitten.

Fantasiassani ainoat henkilöt, jotka olisivat jääneet jäljelle tästä katastrofista olisivat minä sekä noin 50 viisivuotiasta lasta, tyttöjä ja poikia, joiden tehtävä olisi aikanaan kansoittaa maailma uudestaan. Minä tietäisin kaiken, mitä tietäisin nytkin, ja lapset luonnollisesti eivät tietäisi mitään juuri mistään. Minä olisin se henkilö, jossa on tallessa kaikki sivilisaation historian aikana syntynyt viisaus ja tieto.

(Oletetaan vielä, että jollain mystisellä tavalla tässä skenaariossa me kaikki saisimme vaivattomasti ruokaa ja mukavan asuinsijan. Siitä ei tarvitsisi huolehtia.)

Ihmiskunnalta kesti 10,000 vuotta päästä maatalouden keksimisestä nykyaikaan. Näin jälkiviisaana tahtoisin ajatella, että kehitys oli toivottoman hidasta. Mutta mitä jos silloin olisi elänyt yksi ihminen, joka tietäisi kaiken, mitä keskiverto nykyihminen tietäisi? Pystyisinkö tiedoillani auttamaan yhteisöämme nousemaan nopeasti kivikaudesta nykyaikaan?

Fantasiassani hartioillani on valtava vastuu. Kaikki tieto, jota en pystyisi välittämään eteenpäin opetuslapsilleni, katoaisi ikuisiksi ajoiksi – tai jos ei katoaisi, ihmiskunnan pitäisi keksiä ne uudestaan hitaasti, yrityksen ja erehdyksen kautta.

Ainakin voisin välttää yhteisöämme harhautumasta niiden harhakuvien valtaan, jotka ovat vuosisatoja tai -tuhansia hidastuttaneet ihmiskunnan kehitystä. Minun avullani ihmiskunta saisi tietää, että Maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin – näin tiede säästyisi vuosituhansien pituiselta harhareitiltä. Pystyisin estämään sen, ettei antiikin Kreikan filosofin Empedokleen 2,500 vuotta vanha ja täysin väärä ajatus maailmankaikkeuden neljästä peruselementistä ei leviäisi ihmisten mieliin. Niin ikään pystyisin estämään sen, että 1600-luvulla levinnyttä flogistoniteoriavirhettä ei toistettaisi – ei, palavista esineistä ei vapaudu mitään flogiston-nimistä ainetta. Yhtä lailla voisin tiedoillani kumota tiedettä pitkään vaivanneen eetteriteorian ja säästää ihmiskunnan tältäkin virheeltä.

Yhteisössämme nousisin fantasiassani luonnollisesti ikäni ansiosta johtajan asemaan. Tekisin kaikille selväksi, että minulla on hallussani arvokasta tietoa tulevaisuudesta – tietoa, jonka avulla meidän kaikkien elämämme muuttuu paremmaksi.

”Katsokaa esimerkiksi taivaalle”, sanoisin heille. ”Siellä on aurinko. Valolta kestää kahdeksan minuuttia saapua auringosta tänne.”

Joku huomauttaisi minulle, että tästä tiedosta ei ole mitään käytännön hyötyä.

Se tieto minun pitää ainakin kertoa eteenpäin, että aurinko ei kierrä maata vaan päinvastoin.

”Jaa. Milläs todistat sen, papparainen?” lapset kysyvät katsoen minua mietteliäästi.

”No sehän on…”

Pysähdyn ajattelemaan asiaa. Millä oikeastaan voisin todistaa mitään tietämättömille opetuslapsilleni, että Maa kiertää aurinkoa eikä päinvastoin. Ja tarkemmin ajatellen, miten oikeastaan voin todistaa, että Maa on pyöreä? Ehkä voisin käyttää sekstanttia…? Mutta miten sellainen oikeastaan toimii?

Pysähdyn miettimään, mitä yhteisöllemme kannattaisi opettaa. Ahaa, matematiikkaa, tieteiden kuningatarta! Voin auttaa yhteisöämme oikaisemaan vuosituhansien verran hidasta keksimistä.

”Ympyrän säteen ja halkaisijan suhde on pii. Piin arvo on 3,141592… jotain.”

Oppilaani istuvat kädet puuskassa. ”Todista se!” joku sanoo. ”Miksi meidän pitäisi uskoa tätä? Voimmehan mekin väittää, että ympyrän säteen ja halkaisijan suhde on pöö, ja sen arvo on 3,4452223. Miksi uskoisimme sinua?”

Alan miettiä, miten piin arvo oikeastaan on aikoinaan saatu selville, kunnes tajuan, ettei minulla ole aavistustakaan. Tarkemmin ajatellen en myöskään osaa selittää edes Pythagoraan lausetta. Joo, hypotenuusan neliö on kateettien neliöiden summa – mutta miten helvetissä sen voi todistaa? Niin, ja e-vakio on 2,78 ja jotain, mutta mistä se luku on revitty? Lopuksi yritän kertoa heille toisen asteen yhtälön ratkaisukaavasta, mutta kun he pyytävät minua selittämään, miksi olin päätynyt tällaiseen kaavaan, en tiedä sitäkään.

”Hei, opiskellaan jotain muuta!” yritän vaihtaa puheenaihetta.

Enhän voisi olla siirtämättä eteenpäin esimerkiksi maailmankirjallisuuden perinnettä. Esimerkiksi antiikin Kreikan historia yksinään…

Siis. Antiikin Kreikassa oli Sokrates, joka… No, hän osasi väitellä hyvin. Vai oliko se Demokritos? Ja Ptolemaios – oliko hänkin kreikkalainen?

”Nämäkö ovat niitä sinun arvokkaita, käytännöllisiä tietoja tulevaisuudesta?” lapset kysyvät.

Hei, ainahan voisin avittaa yhteisöämme teknologisen kehityksen alkuun kertaamalla heille polttomoottorin rakentamisen periaatteet. Polttomoottorihan toimii niin, että… Tuota… Siinä on pyörivä osa ja… Äh.

Entä höyrykone? Se on helppo. Rakennetaan vain tuli, ja sitten se jonkin… mekanismin… kautta… pyörittää… jotain… osaa?

Pian tajuan, etten osaisi selittää heille edes, miten tulitikku valmistetaan. Okei, siihen tarvitaan vuollettu puupalanen (mutta millä minä sen vuolisin?). Mutta mistä minä saisin siihen päähän sitä syttyvää ruskeaa jutskaa? Olikohan se fosforia? Mutta missä vitussa fosforia löytyy?

Alan masentua. Yhteisö ympärilläni kasvaa aikuiseksi, mutta minä pyöritän päässäni tyhjänpäiväisiä ajatuksia. Fantasiassani olen niin koko ajan niin kiireinen, että minulla on aikaa ajatella vain niinä lyhyinä hetkinä, kun uloste on irronnut takapuolestani mutta ei ole vielä pudonnut vessanpöntön veteen. [Äh. – paskalla oleva editori]

Vuodet kuluvat. Alan ymmärtää, että vaikka elän tietoyhteiskunnassa ja laajasti koulutettuna vuonna 2005, en oikeastaan tiedä juuri mistään mitään. Jos utopiani lapset kysyvät minulta, miten tulivuoret toimivat, mutisen vain jotain, että laavaa… tulee… maan sisältä, syistä jotka… ovat… vaikea selittää.

Hitaasti alan ymmärtää, että yksinkertaisetkin asiat ovat oikeasti aivan helvetin monimutkaisia. Tietoni koostuvat vain triviatiedoista, kuten entropian laista, Pythagoraan lauseesta tai tiedosta atomin rakenteesta, mutta kun ajattelen asiaa, minulla ei ole aavistustakaan siitä, minkälaisten typerryttävän monimutkaisten ajatusketjujen kautta nämä tulokset on saatu.

(Muistan kerran istuneeni luennolla, jossa joku professori näytti meille, miten toisen asteen yhtälön ratkaisukaava on johdettu. Itkin neljä päivää putkeen sen jälkeen, mutta niin teki professorikin. Ja toisen asteen yhtälön ratkaisukaava on sentään aika simppelin näköinen härpäke, kunhan on syönyt ensin vähän silliä.)

Hiljalleen opetuslapsilleni selviää, että vaikka heidän mielestään minulla on tosi päheän kuuloisia juttuja, kuten tietoni siitä, mikä on kapillaari-ilmiö, minusta ei oikeastaan ole heille mitään hyötyä, koska en varsinaisesti tiedä mistään mitään.

Tässä vaiheessa alan erakoitua. Alkaisin kirjata muistikirjaani tietojani siinä toivossa, että tälle alkukantaiselle yhteisölle olisi niistä hyötyä. Kirjaan muistiin esimerkiksi tiedon, että kaatamalla puita, keittämällä niitä ja levittämällä ne ohuesti (suurin piirtein) saadaan paperia, jonka päälle voi kirjoittaa musteella. Mutta mistä mustetta saadaan? Mustekaloista?

Muistikirjani täyttyy koko ajan synkkenevistä tiedoista ja huomioista: yritän luonnostella ompelukoneen toimintaperiaatetta, kunnes tajuan, etten tiedä lainkaan, miten ompelukone toimii. Päätän kirjata ylös Kalevalan tapahtumia, jotta kansalliseepoksemme ei jäisi unholaan, mutta muistan vain, että se alkaa sanoilla: ”Mieleni minun tekeepi”. Vai oliko se…? Öö… Marginaalit täyttyvät merkinnöillä tyyliin: ”Mikään ei kulje valoa nopeammin”, ”Sinivalas on maailman suurin nisäkäs”, ”Vispaamalla munanvalkuaisia saadaan marenkia”, ”Alkuaine kaliumin numero jaksollisessa järjestelmässä on 19”, ”Aristoteles määritteli tragedian niin, että… jotain… pahaa tapahtuxxxäh” ja niin edelleen. Lisäksi onnistun hahmottelemaan sivuille epäselviä sommitelmia siitä, miten teepannu ja vipuvarsi toimivat, joskin joudun pian myöntämään, etten oikeasti ymmärrä edes vipuvarren toimintamekanismia.

Muutamaa vuotta myöhemmin yhteisöni lapset tulevat täysikäisiksi. Tajuan, että minusta on edes jotain hyötyä: voin opettaa heille uusia jännittäviä seksiasentoja. Valitettavasti nopeasti käy ilmi, että he ovat keksineet doggy-stylen jo vuosia sitten, minkä lisäksi he ovat keksineet 37 muutakin seksiasentoa, joista en ole koskaan kuullutkaan. Siis voiko seksiä todella harrastaa kasvot vastakkain? Mitä järkeä siinä on? Siinä asennossahan ei näe peppua!

Tässä vaiheessa havahdun hereille ajatuksistani, koska kaakaojauhe on pudonnut maitoon ja kaakao on valmis.

Osoituksena kyvyistäni nähdä seksuaaliseen tulevaisuuteeni, tässä eräs klassikkoproosapostaukseni noin vuodelta 2005.

***

Monissa käytännön asioissa, kuten kirsikkakohokkaiden valmistamisessa ja erilaisissa verhoilutöissä, Konsta oli kelvottoman kömpelö ja hän myönsi sen itsekin. Etenkin mitä tuli poronhoitoon, Konsta oli täysi törppö. Konsta kesti huonoutensa ja toheloutensa näillä elämänalueilla, sillä oli toinen elämänalue – tärkeämpi elämänalue – jolla hän oli hyvä, loistava, suorastaan ässä. Hän oli hyvä seksissä.

Tietenkään Konsta ei itse koskaan ottanut asiaa puheeksi, ei ainakaan suoraan. Useimmissa tilanteissa se olisi ollut sopimaton puheenaihe. Hänen rakastajan taidoillaan kehuskeleminen ei olisi nopeuttanut hänen asiointiaan Valintatalon kassalla. Hän tajusi itsekin, että olisi vastenmielistä itsekehua elvistellä omilla seksitaidoillaan.

Mutta kun se vain oli niin. Mitä tuli seksiin, Konsta hallitsi asian. Konsta oli The Mies. Konsta ruletti. Hän tiesi, minne se piti laittaa, miten kauan sitä piti pitää siellä ja millainen sanavalmis ironinen sukkeluus olisi paikallaan otettaessa sitä sieltä pois ja laitettaessa sitä takaisin varmaan talteen foliopaperiin.

Konsta? Olet tavannut hänet. Tai jonkun hänen kaltaisensa. Konsta oli 27. Etunimeään hän ei suostunut pitämään enteenä, mutta hän oli konsultti, tarkemmin ottaen liikkeenjohdon konsultti, jossain niistä isoista amerikkalaisista firmoista jotka olivat yhdistyneet kymmeniä kertoja ja joiden nimi hädin tuskin mahtui niiden toimistotalojen katoille. Konsultin ura oli hänelle luonteva valinta: hän oli päättänyt hakeutua konsultiksi jo kauppakorkeakoulun toisessa vuosikurssilla, syyslukukaudella. Hänen sydämensä käski häntä ryhtymään liikkeenjohdon konsultiksi. Mikä hän oli taistelemaan sydäntään tai muitakaan sisäelimiään vastaan?

Kun kertoo, että Konsta oli liikkeenjohdon konsultti, se herättää mielikuvan jokaisen tätä lukevan päässä. Meillä kaikilla on mielessämme kuva, miltä 27-vuotias kauppakorkeasta valmistunut, menestystä ja firman luottokortin vapaata käyttöoikeutta janoava sieluton liikkeenjohdon konsultti näyttää. Konstan tapauksessa tämä kuva on täsmällinen. Hän näytti lipevällä tavalla miellyttävältä, mutta myös raivostuttavalla tavalla menestyvältä ja puoleensavetävältä. Tarkempi analyysi olisi paljastunut, että kaikki selittyi melko pitkälti Konstan käyttämällä hiusgeelillä. (L’Oréal – koska olet sen arvoinen.)

Paitsi uralla, Konstan ulkonäkö oli myös auttanut häntä rakentamaan intiimejä suhteita vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa nuoresta lähtien. Konstalla on käytännössä aina ollut tyttöystävä 17-vuotiaasta lähtien. Hänen seurusteluhistoriaansa mahtui muutama pidempi suhde, pari säätötäyteistä sinkkuvuotta, ja nykyinen, neljä vuotta kestänyt seurustelusuhde, joista kolme viime vuotta oli kulunut saman katon alla.

Ihmissuhdehistoriansa ansiosta Konsta oli hyvin ansiokas seksissä. Hänen kanssaan tyytyväisyys oli taattu, mikä oli hyvä uutinen hänen kanssaan seksiä harrastaville naisille. Menemättä liikaa ällöttäviin yksityiskohtiin – pois se meistä – voidaan ehkä sanoa, että tärkeimmät Konstan seksuaalisuuden taitavuuden osaset olivat ketteryys, pitkäkestoisuus, itsehillintä, hyvin muodostunut keho sekä halukkuus kuunnella naisen toiveita. Hän oli myös mestari teeskentelemään kiinnostusta naisten yhdentekeviä murheita kohtaan.

Konstasta voisi siis sanoa, että nyt, 27 vuoden iässä, hän ei ollut vielä kertaakaan epäonnistunut seksissä. Olivathan ensimmäiset kerrat olleet hutiloivia tai hätäisiä, mutta teknisesti katsoen ne olivat kuitenkin onnistuneita seksisuorituksia.

Siksi hänelle oli järkyttävä kokemus, kun hän ensimmäistä kertaa elämässään epäonnistui seksissä.

Se oli tavallinen lauantai-ilta. Se oli hänelle ja hänen tyttöystävälleen Annelle niin normaali seksinharrastamiskerta, että se luultavasti osui täsmälleen heidän seksihistoriansa mediaanille. Päiväruoan syötyään he olivat lojuneet sohvalla, minkä jälkeen Konsta oli alkanut silitellä Annea, minkä seurauksena Anne oli alkanut silitellä häntä, minkä seurauksena… No, se oli heille hyvin tyypillistä, etenkin lauantai-iltapäivien tyhjinä hetkinä. Siitä he päätyivät heidän sänkyynsä harrastamaan seksiä, niin kuin he olivat tehneet lukemattomat kerrat kahden vuoden yhteiselonsa ajan. Ja jos kaikki olisi käynyt tavallisesti, Konsta olisi ollut tavanomaisen taidokas, herkkä, kyltymätön, intohimoinen, taitava, osaava ja viriili. Töölön Johnny Depp. Anne oli jopa hieman tottunut odottamaan sellaista.

Mutta nyt… Kesken kaiken, ilman mitään varoitusta – ja ennen kaikkea ilman mitään syytä, Konstan erektio yksinkertaisesti lerpahti. Hän yritti jatkaa vielä hetken huomattuaan tämän, mutta joutui sitten vetäytymään.

”Mitä nyt? Mitä tapahtui?” Anne kysyi.

”Minä… Minä…” Konsta jäi jumiin. ”Mulla… nyt taisi mennä jotain pieleen.”

”Eiks sulla seiso?”

”Ei!” Konsta sanoi äänellä, johon sekoittui huolestunut nauru. ”Se vaan… lakkasi. Miten mä nyt… Ei tuollaista ole minulle ennen tapahtunut.”

”No, eihän se nyt mitään”, Anne sanoi vetäessään peittoa päälleen. ”Ei maailma siihen kaadu. Joku toinen kerta sitten.”

Konstan teki mieli yrittää vielä uudelleen, mutta sitten hänelle tuli mieleen, että ehkä se oli huono idea. Lisäksi jokin hänen jalkovälissään kertoi hänelle, että yrityksestä ei tänä iltana tulisi mitään.

Anne ei valittanut. Hän otti asian rennosti. Häntä seksiaktin keskeytyminen ei haitannut. Hyvä vaan, loppui sekin jyystäminen tällä kertaa.

”Hyvää yötä”, Anne sanoi ja käänsi kylkeä.

Viereisellä paikalla sängyllä Konstakin käänsi kylkeä ja yritti nukkua. Hän kuitenkin kieri valveilla kolme ja puoli tuntia, ennen kuin uni lopulta tuli. Impotenssikohtauksen iskettyä häneen hän oli ollut ensin shokissa – ikään kuin se olisi tapahtunut jollekulle muulle. (Hän oli kymmenen minuutin ajan vakuuttunut, että impotenssikohtaus oli sattunut Nelosen uutistuottajalle.) Puoli tuntia Annen nukahtamisen jälkeen hän pystyi kuitenkin hyväksymään, että se oli todella tapahtunut hänelle. The Miehelle.

Ja sitten alkoi analysointi.

Hänellä oli ollut seksielämä 17-vuotiaasta lähtien, siis kymmenen vuotta. Tähän asti jokainen seksikerta oli sujunut erektuaalisesti oikein. Jokainen. Joka ikinen. Ne jotkut hieman kännisetkin kerrat. Tämä suorastaan kirkui kysymystä: miksi juuri nyt erektio ei sitten kestänytkään? Mikä meni pieleen? Mitä tapahtui, mies?

Olisiko se johtunut… väsymyksestä, stressistä? Kumpaakaan ei kuitenkaan ollut epätavallisen paljon. Ehkä tämänkertainen seksi (Sekstaus? Seksaus? Konsta yritti miettiä sopivaa sanaa.) oli ollut tavallista rutiininomaisempaa. Sehän ainakin noudatti heidän kaikkein tavallisinta kaavaansa. Se tapahtui heidän kaikkein tavanomaisimpaan aikaansa, heidän kaikkein tavanomaisimmalla tavalla. Kuin tarkkaan koreografioitu näytelmä. Josta ohjaaja on imenyt improvisoinnin ilon. Niin, ehkä se oli jotain tuollaista. Ja sitten, kun rutiini on turruttanut, Konsta ei ehkä keskittynytkään sataprosenttisesti niin kuin tavallisesti… Ja sitten… Sitten kävi näin.

Ei mikään iso juttu, siis. Konsta oli lukenut lehdistä ja kuullut televisiosta, että näin sattuu joskus kaikille, eikä se ole mikään iso juttu. Jokaisessa komediassa on kohtaus, jossa nainen lohduttaa miestä sängyssä ja sanoo, että näin sattuu kaikille… Hän oli luullut aiemmin, ettei sitä nyt oikeasti kaikille satu. Mutta ehkä sitä sittenkin sattuu? Ja sitä paitsi kaikissa niissä komedioissa nainen oli lohduttelunsa jälkeen jäänyt tuijottamaan kaukaisuuteen ja haaveillut salaa siitä jykeväleukaisesta apinamiehestä, jolle ei vittu koskaan käynyt näin…

Ja nyt kun Konsta ajatteli, hän muisti, että hänelle oli kerran aiemminkin käynyt samalla tavalla. Melkein samalla tavalla. Se oli ollut hänen edellisen tyttöystävänsä kanssa, heidän suhteensa loppuvaiheilla. Kerran heidän sekstatessaan (kyllä) Konsta huomasi kesken normaalisti käynnissä olevan aktin, että hänen erektionsa alkoi… paremman sanan puutteessa… väsyä. Hän oli kuitenkin niin pitkällä, että hän tuli. Mutta tullessaan hänen erektionsa oli aika surullisessa kunnossa. Se oli Konstan mielestä eräs surrealistisimpia kokemuksia hänen koko elämässään. Eikä hän mielellään muistellut sitä jälkeenpäin.

Viimeinen selkeä ajatus ennen ajatusten harhailua unten maille oli, että parempi olla ajattelematta koko juttua. Koko sen yön Konsta näki unta kumimaisista junista, jotka kieltäytyivät menemästä tunneliin sisään.

Seuraavana päivänä, ja sitä seuraavina, Konsta yritti palauttaa heidän elämänsä normaalille tolalle. Hän ei ottanut puheeksi taannoista seksuaalista katastrofiaan, joskaan hänen päänsä sisällä aiheesta riehuva dialogi ei ottanut loppuakseen.

Kaksi päivää välikohtauksen jälkeen Konsta tapasi töiden jälkeen kahvilassa Teijon, erään läheisimmistä ystävistään. Konsta pohti mielessään, voisiko hän uskaltaa avautua Teijolle välikohtauksesta. Se tuntui hyvältä idealta, koska Konsta halusi epätoivoisen paljon puhua aiheesta jollekin.

Tarkempi ajattelu kuitenkin himmensi ajatuksen nerokkuutta. Mitä Konsta olisi odottanut Teijon sanovan? Mikä olisi käytännöllinen neuvo tässä tilanteessa? ”Ensi kerralla, koeta säilyttää erektio loppuun asti”? Mikään puhuminen ei kuitenkaan muuttaisi tapahtunutta. Eikä mikään puhuminen valmistaisi häntä seuraavaan kertaan.

Niin, seuraavaan kertaan. Seuraava kerta koitti neljän päivän kuluttua. Aika oli armollisen pitkä. He molemmat olivat niin väsyneitä työpäiviensä jälkeen, että he vain makailivat sohvalla ja katselivat televisiota. Mutta neljäntenä päivänä oli lepopäivä. Ja Annen halut olivat palanneet normaaliksi.

Hiljalleen hänen silittelynsä ja hyväilynsä muuttuivat vaativimmiksi. Konstalle oli ilmiselvää, että hänen Annensa oli täysin unohtanut taannoisen fiaskon. Miten nainen kykeni ohittamaan asian olankohautuksella? Konsta ihmetteli. Eikö se merkinnyt sitä, että… Konsta ei kyennyt viemään ajatusta loppuun. Edes hänen sotkuiset ajatuksensa eivät estäneet sitä, että hänkin alkoi päästä vireeseen.

He menivät sänkyyn. Ja kaikki alkoikin hyvin. Ulkopuolisen silmin heidän seksinsä näytti jopa seksikkäältä. Se näytti softcorelta. Mutta se oli oikeaa pornoa… siis seksiä. Tosin seksi on aika lailla sama asia kuin porno… Ja jos tarkkaan ajatteli, seksitön porno on aika masentavaa… Ja mitä jää pornosta jäljelle, jos pornoilun ottaa pois…? (Tällaisia asioita Konsta ajatteli usein harrastaessaan seksiä. Se oli hänen keinonsa pitkittää nautintoa.)

Mutta jälleen kerran jokin meni pieleen. Kun he vaihtoivat asentoa, Konsta onnistui vahingossa survaisemaan polvellaan Annea poskeen. Aika lujaakin.

”Oi! Ei kai sattunut?” Konsta sanoi.

”Aiih… Kyllä tuo itse asiassa sattui.”

”Tota… Haluuksä jatkaa? Mä ainakin… haluan.”

Poskeaan hierova Anne katsoi Konstaa, joka selvästi oli hyvin innokas jatkamaan. Annen lähin impulssi oli mennä kylpyhuoneeseen katsomaan, oliko kaikki hänen hampaansa vielä paikoillaan potkun jäljiltä. Tätä impulssia Anne myös noudatti ja jätti Konstan sänkyyn epämukavaan tilanteeseen.

”Sattuiko se noin pahasti?” Konsta kohotti ääntään, jotta Anne kuulisi hänet kylpyhuoneeseen.

”Sattui se aika pahasti”, kuului vastaus. ”Mitä jos jatkettaisiin tätä joku toinen ilta?”

Joku toinen ilta tarkoitti tässä tapauksessa kuutta iltaa myöhemmin. Siihen asti heidän seksielämänsä oli taas tauolla. Ja tämä oli heille jotain aivan poikkeuksellista. Yleensä heidän taukonsa kestivät korkeintaan kaksi päivää.

Yhtä selittämättömistä syistä kuin aiemminkin, seksi meni taas jotenkin pieleen. Tällä kertaa he pääsivät sentään penetraatioon asti. Mutta kun tuli aika vaihtaa asentoa – Konsta halusi olla takaapäin – hän onnistui jotenkin tumpuloimaan… Eikä hän saanut itseään telakoitua. Kymmenen sekunnin sähläyksen jälkeen Anne ärähti ja kääriytyi peiton alle.

”Ei väkisin, jos ei onnistu”, hän sanoi, ilmeisen ärtyneenä.

He sanoivat toiselleen vaisut hyvät yöt ja nukahtivat selin toisiinsa. Konsta näki unta nahistuneista, kumimaisista nachoista. Internetistä löytämänsä unientulkintasivun perusteella Konsta sai tietää, että uni tarkoitti impotenssin pelkoa.

Viisi päivää myöhemmin. Esileikit sujuivat moitteetta. Mitä nyt Konsta oli vähän hätäilevä ja innokas, ja hänen kännykkäänsä tuli koko ajan tekstiviestejä. Mutta muuten meni hyvin. Toivo alkoi heräillä. Selviäisivätkö he seksisuorituksesta tällä kertaa? Suorittaisivatko he yhden (1) seksin? Täyttäisivätkö he kansalaisvelvollisuutensa? Ainakin he molemmat olivat alasti ja kiihottuneessa tilassa. Alku oli hyvä.

Ongelmat alkoivat, kun Konsta yritti laittaa kondomia päälleen. Hän onnistui jotenkin repäisemään sen kahtia. Uusi yritys: nyt Konsta raapaisi siihen kynsillään reiän. Roskiin. Kolmas yritys… mutta kondomit olivat loppu.

”Ehkä meidän pitäisi harrastaa seksiä ilman kond…?” Konsta ajatteli tämän mutta päätti olla sanomatta sitä ääneen. Jossain toisessa tilanteessa lausahdus olisi ollut romanttinen. Nyt heidän parisuhteessaan oli kuitenkin väärä hetki alkaa vihjailla lasten tekemisestä.

Me kaikki uskomme mielellämme itsestämme, että me olemme sentään aika hyviä seksissä. Ainakin, jos meillä on takanamme edes jonkinlainen seurustelu- tai seksihistoria. Ainakin pari seksisuhdetta. Useimmilla ihmisillä on takanaan ainakin jotain sellaista, kun he ylittävät 25 ikävuoden rajan.

Se on ajatus, johon me mielellämme takerrumme. Meidän älynlahjamme eivät ehkä ole riittäneet saavuttamaan meille sitä seksikkään rentoa uraa, josta haaveilemme. Ja meidän kehomme ja meidän kasvomme… Parempaan päin ne eivät ainakaan mene. Mutta taitomme seksissä – sitä ne eivät voi ottaa meiltä pois. Me uskomme olevamme hyviä.

Tietysti totuus on se, että useimmat meistä eivät nyt niin kaksisia panoja ole. Oikeasti. On tilastollinen itsestäänselvyys, että puolet ihmisistä on keskimääräistä huonompia seksissä. Eikä se taso ole häikäisevää siellä mediaaninkaan kohdalla.

Mutta yhtä oikeasti Konsta oli tähän asti ollut kaksinen pano. Naisten mielestä. Konsta oli seksielämänsä alusta lähtien tsempannut, nähnyt vaivaa asian eteen, eikä vain keskittynyt yksituumaisesti oman nautintonsa mahdollisimman nopeaan varmistamiseen. Hän oli oppinut vähän epäitsekkyyttä, vähän luottavaisuutta, ja siten hänestä oli kouliintunut oikea seksitaituri.

Mitä se tarkoittaa, olla seksitaituri? Miten se poikkeaa normaalista, sinänsä nautinnollisesta seksistä? No, sen tiesi vasta, kun kohtasi jonkun sellaisen kuin Konsta. Hänen olemuksessaan oli jotain, joka innosti naisia. Se liittyi jotenkin siihen, että hänessä yhdistyi poikamainen nuorekkuus ja miehekäs aikuisuus. Konsta näki paljon vaivaa sen eteen, että hän opetteli seksikumppaninsa nimen. Tämä vetosi naisiin, hän oli huomannut. Se on Birgit, ei Birgitta tai Pirjo tai Pia. Kun sanoo nimen oikein, se on jo puoli voittoa. Koska mikä on meille tärkeämpää tai läheisempää kuin oma nimemme?

Ja tiesi Konsta toki asian jos toisenkin seksitekniikasta. Hän tiesi – vain yhden asian mainitaksemme – että naisilla oli kahdenlaisia orgasmeja, klitoraalisia ja vaginaalisia. (Ja jos hän olisi oikeasti tiennyt seksistä jotain, hän olisi tiennyt myös ne kaikki muut naisten orgasmityypit, mutta se on toinen asia.) Se tieto yksin on panonsa… painonsa arvoinen kultaa.

Mutta miksei se ollut nyt? Miten ihminen voi unohtaa jotain niin perustavanlaatuista kuin taitonsa harrastaa seksiä, taitonsa olla sankarillinen rakastaja?

Tässä kohtaa tarinan yksityiskohdat muuttuvat hieman epäselviksi. Ei ole yksiselitteisesti tiedossa, miten tarina päättyy. Konsta itse on pitänyt tarinan lopun visusti tiedossaan ja lopetti kerran baarissa aloittamansa avautumisensa itselleen esittämäänsä kysymykseen: miten ihminen voi unohtaa seksitaitonsa?

Jututtamalla Konstan ympärillä olevia läheisiä ihmisiä joitakin yksityiskohtia on kuitenkin mahdollista selvittää. Näistä yksityiskohdista voimme myös vetää johtopäätöksiä.

Siitä kaikki ovat yksimielisiä, että sen jälkeen kun Konsta oli alkanut vakavasti epäillä kykyjään, siitä seurasi vain lisää seksuaalisia katastrofeja. Hän yritti kaikkea. Hän yritti lukea säästämiään vanhoja Suosikin Bees & Honey -palstan ohjeita, mutta hän näki vain x-kirjaimia. Hän yritti liukastusvoiteita, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen, että niistä on hyötyä vain hiuksia kammatessa. Hän yritti ottaa kynttilät avukseen onnistuakseen seksissä, mutta tietäähän sen, että kun steariini vastoin odotuksia jähmettyy naisen sukupuolielimien sisään, eroottinen tuulahdus on tiessään. Annen seksuaalinen itsetunto joutui lujille, kun hänen ennen niin intohimoinen miehensä vajosi – ei, syöksyi – kohti seksuaalista amatööriutta. Anne alkoi ajatella (aivan oikein) että jossain muualla saattaisi olla mies, joka kykenisi rakastelemaan hänen kanssaan onnistuneesti. Itse asiassa monet tätä tarinaa varten haastatellut miehet uskoivat olevansa valmiita haasteeseen.

Tarina kertoo myös, että näihin aikoihin Anne alkoi lihoa. Joidenkin mielestä tämä ei ollut ajallista sattumaa. Hän menetti peruuttamattomasti norjan, kauniin muotonsa. Okei, hänen rintansa ehkä kasvoivat yhden koon isommaksi, mutta niin kasvoi kaikki muukin hänessä. Joten tavallaan kokonaissaldo jäi tappion puolelle.

Annen ulkomuodossa tapahtunut muutos teki kaiken seksiin liittyvän vielä vaikeammaksi Konstalle. Aiemmin hän oli sentään ajatellut, että Annen näköisen naisen takia edes periaatteessa kannatti yrittää. Nyt Annen housuista tursuava pieni ihrakerroksen alku ajoi Konstan perimmäisten kysymysten äärelle. Miksi hänen pitäisi enää edes yrittää? Kannattiko suhdetta jatkaa, jos seksielämä oli tuhoutunut? Toki Anne teki hyvää pippuripihviä, ja pitkään Konsta piti tätä riittävänä syynä pysyä suhteessa Annen kanssa. Mutta kun Konsta sai vahingossa selville, että Annen pippuripihvien salaisuus on, että Anne laittoi niihin pippuria, Konstalta katosi viimeinenkin syy luuhata suhteessa mukana.

Eräänä lauantaiaamupäivänä heidän kiertäessään Kauppahallissa kalaostoksilla Konsta onnistui töksäyttämään pitkään hautomansa tiedonannon, että hän aikoi jättää Annen. Konsta oli etukäteen pelännyt, että Anne järkyttyisi tästä. Vaikutti kuitenkin siltä, että Annelle tämä oli jopa pienoinen helpotus, eikä hän tehnyt mitään kovin dramaattisesta. Lääkärit saivat poistettua ruodot Konstan kurkusta puolen tunnin leikkauksen jälkeen.

Kaksi viikkoa myöhemmin Konsta tapasi Marian, kaikin puolin älykkään, suhteellisuudentajuisen ja viehättävän nuoren naisen. He tapailivat pari viikkoa, ennen kuin he päätyivät sänkyyn. Tilanne oli etukäteen huolettanut Konstaa, mutta kaikki sujuikin nyt aivan normaalisti, kuin tanssi. Hän onnistui seksissä kuin vanha tekijä. Seurasi kuumia, seksintäyteisiä öitä ja onnen läikähdyksiä, aidon onnen läikähdyksiä.

Tämän tarinan opetus on siis se, että vaihtamalla seksikumppania tasaisin väliajoin seksielämään tulee kummasti potkua.

Nyt kun Harmaa hattu on kesätauolla, ajattelin, että olisi hyvä, tai suorastaan vitun hyvä idea, julkaista vanhoja klassikkokirjoituksiani uusintoina. Hei, tämä blogi on ilmainen! (Ei koske premium-lukijoitani.)

Seuraava kirjoitus julkaistiin aikoinaan vähälle huomiolle jääneessä mutta kosmetologipiireissä suurta arvostusta herättäneessä Karu selli -blogissa elokuussa 2005, otsikolla A Day in the Life:

***

Tänään heräsin sängyssäni täynnä energiaa ja voitontahtoa. Olin valmis ottamaan vastaan minkä tahansa haasteen, minkä maailma tänään laittaisi tielleni, oli se sitten vihainen alligaattorilauma tai kokonaisen perunalastupussin syöminen.

Uhkuen hyvää tuulta menin keittiöön. Laitoin tehosekoittimeen kaksi banaania, jugurttia, suklaata, omenan, eilisen Janssonin kiusauksen jäänteet sekä kourallisen porkkanoita. Muusasin ainekset sekoittimessa ja join kannusta ison tujauksen tehojuomaani.

Nauroin ääneen. ”Hah hah haa! Kaikki menee suunnitelmieni mukaan!”

Sitten vatsaani tuli raskas olo ja jouduin asettumaan vatsalleni pariksi tunniksi.

Kun heräsin, kello oli jo yli kymmenen. Myöhästyisin töistäni! Nyt tuli kiire!

Samaan aikaan toinen ajatus heräsi mielessäni. Olisikohan netissä sivustoa, jossa joku aikuinen mies vakavalla naamalla jakaisi seksiohjeita lukijoilleen?

Olin kahden vaiheilla. Lopulta huokaisin ja laahustin tietokoneeni ääreen lukemaan blogeja.

Mutta mitä blogeja? Blogilistalla on varmaan miljoona blogia. Kirkaisin! Miten voin valita, mitä blogia lukisin? Masennuin niin, että melkein lähdin töihin. Kokeilin kuitenkin summamutikassa yhtä blogia, ja huomasin päätyneeni  Visukintun seksikouluun.

Ihq!

Eikun housut pois ja lukemaan!
”Käsien käytössä kannattaa muistaa se, että on olemassa muitakin tekniikoita kuin nipistely ja puristelu… Ehdottomasti kannattaa pitää huolta siitä, että ei käytä käsillään liikaa voimaa. Naisessa on alueita, jotka ovat niin herkkiä, että pienenkin voiman käyttö aiheuttaa kipua.”
Mutta… mutta… minä kun luulin, että naiset kiihottuvat liiasta voimasta.
”Niitä paikkoja, mitä naisessa voi kosketella, voi myös suudella. Usein, tietysti naisesta riippuen, se on myös suositeltavaa.”

Mutta… mutta… minä luulin, että… ei se ole niin.
”Jos haluat olla väkisin hauska, niin kannattaa harkita kahdesti, ennenkuin puristat naisen rintaa ja sanot ”honk honk”. Usko pois, naiset ovat kuulleet sen jo monta kertaa.”
Mutta… mutta… mistä minä tiedän, että juuri tämä nainen on kuullut sen?

”Ihan perusasioihin kuuluu, että tekee sen, mikä tuntuu luonnolliselta.”

Mutta… mutta… minä luulin, että pitää tehdä sen, mikä tuntuu luonnottamalta.

Ja sitten money quote:
”Koska miehelle on nyt annettu paisuvaiskudoksen myötä pitää pientä lepotaukoa seksin aikana, niin se ei tarkoita, että sitä pitäisi käyttää.”
Olenko minä ihan  PA, kun en ymmärrä tätä virkettä ollenkaan? Noustiinko tässä jollekin korkeammalle seksuaalitiedon tasolle, josta kertovaa nettisivua minä en löydä koskaan? Apua!
”Ihan oikeasti kannattaa unohtaa ne pornoleffat viimeistään tässä vaiheessa ja miettiä enemmänkin naisen anatomiaa. Silminkin nähtävissä on klitoris, joka on se pieni nyppylä siinä yläosassa. Sen lisäksi löytyy ns. G-piste, jonka sijainnista tuntuu olevan mitä kummallisinta legendaa liikenteessä. Se kuitenkin sijaitsee emättimen sisäpuolella, sen yläosassa (suuntahaasteellisille: navan suunnassa). Näiden kahden pisteen stimulointi on käsien (ts. sormen) käytössä tärkeintä ja kun löydät oikean tekniikan, niin siinä tottavieköön kannattaa pysyä.”

Tottavieköön! Tästähän ei saa edes parodiaa!

Katsoin kelloa. Olin myöhässä töistä jo kaksi tuntia. Alistuneena kohtalooni kirmasin ulos ja juoksin työpaikalleni.

”Jätkät, ette usko, mitä minulle tapahtui, mutta jogurttini syttyi liekk…” aloitin selitykseni jo ovensuusta.

”Ihanaa! Sinä tulit!” työkaverini hihkuivat. ”Päivä on pelastettu!”

”Sell…isti tuli”, eräs työtoverini kiljahti.

”Sell… mutta miten… enhän ole kertonut kenell… miksi sinä kutsuit minua Sell…?” änkytin.

”Koska sinä kirjoitat sitä blogia!” he huusivat naama punaisina. ”Kamoon, ei ollut vaikea päätellä, että se olet sinä. Etenkin kun menet vessaan, ja me muut odotamme vessan oven ulkopuolella, ja vessasta kuuluu sinun nauruasi ja huutosi: ’Hah hah haa! Kaikki menee suunnitelmieni mukaan!'”

”Ja se, että sinä painat 235 kiloa, kertoo aika paljon”, toinen työtoverini sanoi ja läiskäytti minua toverillisesti mahalleni, jonka läskit hölskyivät minuuttikaupalla sen jälkeen.

”Ja sitten sinulla on noita hassuja ruoasta tehtyjä hattuja. Ja sinä puhut aina PA:sta ja Vt:stä”, lattian alta tuleva ääni sanoi.

”Ja sitten sinä aina valitat, ettet voi kirjoittaa Karu selliin meidän kassapäätteiltämme”, sanoi kengästäni tuleva ääni.

”Ette kai te aio kertoa kenell…?” kysyin.

”Emme”, kaikki vastasivat vakavalla äänellä ja menivät töihinsä.

”Okei, eiköhän myydä sitten vähän hampurilaisia!” kiljahdin.

Ryntäsin paikalleni pihvinpaistokoneen luo ja upotin pihvejä upporasvaan paistumaan.

Kun ohikulkijat näkivät minut siellä, he pysähtyivät.

”Hei, eiköhän mennä maistamaan tuollaisen Hesburgerin hampurilainen, kun siellä on tuo yksi tyyppi paistamassa niitä pihvejä?” he sanoivat toisilleen lasisen katseen kera ja marssivat tahdottomasti kassalle.

Asiakkaita alkoi tulla kymmenittäin ja sadoittain, ja minulla oli täysi työ paistaa pihvejä heidän kumisiin hampurilaisiinsa. Jonot ulottuivat pitkälle kadulle saakka. Kun päivä oli ohi, olimme tehneet liikevaihtoa 400 miljoonaa euroa.

”Aika hyvä päivä tänään, Sell…isti”, pomo sanoi minulle päivän päättyessä.

”Minun päiväni on vasta alk… anut”, sanoin ja lähdin nauraen ulos ravin… tolasta.

Kävelin Esplanadin puistoon ja istuin penkille. Laitoin käteni korvani taakse ja kaivoin sieltä esiin taikatempunomaisesti kannettavan tietokoneeni. Päätin jatkaa uusinta projektiani, eli suuren puolalaisen romaanin kirjoittamista.

Minähän en osaa puolaa sanaakaan siitä huolimatta, että luin koulussa B-puolan. Mutta minä osaan keksiä sellaisia sanoja, että ne kuulostavat puolalta. Jos asettelen sellaisia sanoja tarpeeksi peräkkäin, en ehkä saa aikaiseksi suurta puolalaista romaania, mutta voin saada aikaiseksi suuren puolalaiselta kuulostavan romaanin. Wjótkala Wcrychis! Eikö siinä olisi hieno nimi suurelle puolalaiselta kuulostavalle romaanilleni?

Od 1 sierpnia serwisy internetowe!

”Są niedostępne w portalu Onet”, Co tydzień kilka artykułów z Polityki udostępnimy w sekcji Kiosk pod adresem.

Tämähän on hauskaa, ajattelin – ja sitten kyllästyin siihen.

Laitoin tietokoneeni takaisin korvani taakse. Lähdin Olympiastadionille ja menin VIP-tilojen ovelle.

”Anteeksi, tänne ei pääse…” ovella seissyt vartija sanoi.

”Minä olen akkreditoitunut toimittaja”, sanoin arvokkaalla äänellä.

”Akkr… Mielenkiintoista”, vartija vaikutti hämmentyneeltä.

”Ette kai te aio estää akkreditoituneen toimittajan työntekoa?” mylvin hänelle ja hän päästi minut sisään. Seuraavan tunnin vietin buffet-pöydässä syöden niitä herkullisia sinappikastikkeessa uivia lohirullia.

Huomasin parin urheilijan lähestyvän minua. Vinkkasin silmääni taakseni ja sanoin: ”Pidetäänpä vähän hauskaa.”

Otin käteeni haarukan ja laitoin sen mikrofonin tavoin yhden urheilijan suun eteen.

”Uutis-Pulusta, päivää, toimittaja… A. Naali (tsihi)”, sanoin. ”Saanko haastatella sinua?”

”Saat toki, mutta miksi sinä työnnät tuota haarukkaa minun naamalleni?”

”Muuten vaan. Hei, aika sateiset kisat on, eikä Suomi oikein saa mitaleita. Miltäs se tuntuu?”

”No…” urheilija aloitti vastauksensa, mutta huomasin, että hänen o-kirjaimensa alkoi venyä ja hänen liikkeensä hidastui melkein paikalleen. Sitten aika pysähtyi kokonaan ja kaikki ihmiset jähmettyivät paikalleen. Vain minä pystyin liikkumaan normaalisti, ja havaitsin myös että pitopöydän oluthanoista yksi toimi. Havaitsin sen pelkästään katsomalla siihen suuntaan ja päättelemällä sen.

Huomasin ilmassa leijailevan tekstin: ”Aika pitkä blogikirjoitus tämäkin, eikä sinulla nähdäkseni ole mitään pointtia. Ja nyt kun kelaan tätä tekstiä eteenpäin, huomaan, että tämä on ihan älyttömän pitkä. Taidan lopettaa lukemisen tähän.”

Kirkaisin lukiessani tämän.

Tai siis – ajattelin kirkaisevani, ja ajatus kirkaisusta meni… blogiini… maagisesti.

Sitten menin kävin ajankulukseni läpi julkaisutyökaluni tekstejä, ja huomasin, että sinne oli jäänyt yksi keskeneräinen julkaisematon teksti! Oho!

Se liittyi siihen, että blogeissa oli hiljattain joku ruokakeskustelu parhaista ruokakokemuksista käynnissä, ja hahmottelin siihen aikaan jonkinlaista tekstin alkua aiheeseen liittyen. Mutta sitten minä vain unohdin sen!

Julkaisen kyseisen tekstin ajatukseni voimalla tässä sellaisenaan.

1. Muistan, kun syntyessäni tulin ulos äitini kohdusta. Siihen asti minulla ei koskaan ollut ollut erityisen kova nälkä. Kun kuitenkin tupsahdin päivänvaloon kätilön syliin, minulle tuli nopeasti nälkä – sen verran rankkaa oli ollut tulla synnytyskanavaa ulos.

Muistan, että aloin rääkyä itkusta ja vaadin heti saada ruokaa. Minut kuitenkin vietiin punnittavaksi, pestäväksi ja puettavaksi, ja minulta meinasi hermot mennä. Lopulta minut kuitenkin vietiin äitini rinnalle. Pienen hamuamisen jälkeen aloin imeä hämärästi erottamaani punaista pistettä, ja sieltä tuli suuhuni herkullisen makuista lämmintä maitoa.

Syötyäni kyllikseni maiskautin tyytyväisenä suutani ja vaivuin uneen tuntikausiksi.

2. Kun olin 2-vuotias, minun teki mieleni syödä jotain hyvää. Lensin Pariisiin, missä menin kolmella Michelin-tähdellä seppelöityyn huippuravintolaan, missä laitoin kaiken ruoan päälle paljon ketsuppia. Mutta se ei ollut se hieno ruokakokemus, vaan se lounas, mikä meille lentokoneessa tarjoiltiin. Kun revin pois foliopaperin sen muovipaketin ympäriltä, sieltä paljastui mitä herkullisin pieni pihvi, jonka söin suurella ruokahalulla muovihaarukalla ja -veitsellä.

3. Kolme minuuttia sitten olin syömässä Kampin McDonald’sissa, missä sain elämäni kolmannen hyvän aterian. Se oli yksinkertaista. Kävelin tiskille ja katselin ympärilleni. Myyjä kysyi minulta: ”Mitä saisi olla?”

Kysyin: ”Missä Janette on?”

”Häh?”

”Janette. Kampin McDonald’sin Janette, jonka tein kuolemattomaksi ajattelemalla häntä nettiblogissani. Missä hän on?”

”Tuolla hän on takana…”

”Haluaisin hänen tekevän hampurilaisen minulle. Haluaisin nimenomaan hänen tekevän hampurilaisen. Janeten purilaiset ovat parhaita…”

Jouduin keskeyttämään puhumisen, sillä suustani tuli majoneesia, jota olin sinne keskustelun aika tursuttanut.

”Minä käyn kys…” myyjä sanoi.

Sitten äkkiä tapahtui jotain outoa. Huomasin, että aika alkoi kulkea eteenpäin tavallista nopeammin, ja tapahtumat alkoivat vilistä ympärilläni. Vittu, ei kai taas tätä paskaa? En halua enää vuoteen 4386.

Tuo teksti kaipaa selvästi hiomista, ajattelin seistessäni VIP-teltassa ja lukiessani edessäni leijailevalta ruudulta tuota tekstiä, joka ajatukseni voimalla oli aikanaan lentänyt internetiin mutta jäänyt julkaisematta.

Sellaista se on. Aloin muistella, miten päiväni oli mennyt. Heräsin, putosin sängystä, ja raahasin kampaa pääni poikki. Löysin alakerran ja join kupillisen – ja kun katsoin ylös, huomasin olevani myöhässä Hesburgerista… Otin takkini ja hattuni ja ehdin juuri ja juuri bussiin. Löysin tieni yläkertaan ja pistin tupakaksi. Joku sanoi minulle jotain ja minä vajosin uneen…

Oliko tämä se kohtaus Hesessä? Se missä kaikki tunsivat minut?

VIP-teltassa oli kyllä se iso kyltti, jossa luki: ”Tervetuloa, Sellisti!”

Juuri kun tapahtumien momentum alkoi hiipua, luokseni lensi kolme miestä. Heillä oli selässään rakettimoottorit, jonka voimalla he lensivät.

”Hei, sinä siinä, sinun täytyy tulla mukaamme”, he sanoivat ja ottivat minua kädestä kiinni.

Ennen kuin ehdin sanoa mitään, lensin jo taivaalla heidän mukanaan.

”Minne olemme menossa?” kysyin kauhistuneena.

”Etkö tiedä?” he kysyivät. ”Me menemme nyt Puolaan!”

He selittivät, että kirjoittamani suuri puolalaiselta kuulostava romaani oli julkaistu Puolassa, ja siitä oli tullut jymymenestys. Puolan kansa halusi nyt tavata minut.

Olin hämmästynyt, sillä olin kirjoittanut romaania vasta kolme sivua enkä ollut lähettänyt sitä minnekään. En kuitenkaan valittanut, sillä tämä tuntui mukavalta vaihtelulta päivään. Kiisimme Itämeren ylitse ja laskeuduimme pian Varsovan keskustorille.

Siellä meitä oli vastassa riemuitseva väkijoukko. He hurrasivat minulle ja heittelivät ilmaan kukkia ja dvd-soittimia.

”Sellisti zcvede brzoiwjilia!” minut esiteltiin väkijoukolle ja minulle hurrattiin.

”Sell… mutta miten… enhän ole kertonut kenell… Miksi te kutsuitte minut Sell…?” änkytin, mutta minut vietiin pöydän ääreen antamaan nimikirjoituksia ihmisille.

Tuhannet ihmiset kävivät hakemassa minulta nimikirjoituksen, ja jokainen heistä koki tarvetta kertoa minulle elämäntarinansa puolaksi. En ymmärtänyt puolan kielestä mitään, mutta nyökkäilin heille hymyillen ja söin samalla isoja voileipiä, joiden päällä oli munakokkelia.

Tätä kesti muutaman tunnin. Sitten minut vietiin tv-studioon. Tajusin, että minun oli määrä osallistua televisioituun paneelikeskusteluun kahden muun vakavan näköisen professorin kanssa. Minulle kerrottiin, että paneelikeskustelun aihe oli ”Djoitshlawa Walesa Lech Warzwa Broitdólo”.

Nyökkäsin hymyillen ja kakistelin kurkkuani. Olinpas minä nyt taas pinteeseen hankkiutunut. Aloin muistella vanhoja hyviä aikoja, jolloin vielä elin huoletonta elämää akkreditoituneena toimittajana MM-kisojen vip-teltassa syöden lohirullia.

Ne olivat hyviä lohirullia…

Saisinpa niitä taas…

Äkkiä kuului kova piipaus. Tajusin, että tv-ohjelma oli alkanut. Seisoin pöydän takana professorien kanssa. Juontaja seisoi pöydän toisella puolella. Hän tuijotti kameraan ja puhui siihen. Äkkiä hän kääntyi minuun päin ja sanoi. ”Sellisti, I rzeczywiście, kolejny sondaż Gazety pokazał?”

Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Ilmeisesti minulta kysyttiin jotain kirjoittamastani kirjasta. Mutta miksi he kaikki tuijottivat jalkoväliäni?

No, koska olin tullut kuuluisaksi kirjoittamalla suuren puolalaiselta kuulostavan romaanin, ehkä voisin jatkaa puhumalla puolalta kuulostavaa kieltä.

Sanoin: Tusk dostaje właśnie premię za potężną kampanię billboardową i interwencję w Grodnie w obronie polskiej mniejszości na Białorusi. Wcześniej miał swoje pięć minut Lech Kaczyński, Zbigniew Religa, potem Cimoszewicz. Każdy z nich (poza Religą) ciągnął przy okazji w górę swą partię.”

Ihmiset studioyleisössä nyökkäilivät hyväksyvästi, ja kuulin sieltä täältä hurrausta. Miellyttävä olo levisi minuun. Oikeastaan oli aika mukavaa olla Puolan kansallissankari! Eikä siihen tarvittu muuta kuin sokeltaa vähän puolalta kuulostavia sanoja.

Valmistauduin avaamaan suuni uudestaan ja sanomaan jotain, mutta studioyleisön joukosta alkoi kuulua kiljahduksia. Huomasin, että studion ovelle oli ilmestynyt norjaa puhuva, kaksipäinen ankka, ja kaikki tuijottivat sitä innostuneesti. Hurmos levisi yleisön joukossa, ja äkkiä norjaa puhuvasta kaksipäisestä ankasta tuli Puolan kansallissankari minun sijastani. Vihainen väkijoukko heitti minut pois paneelikeskustelusta ja istutti kaksipäisen ankan tilalleni.

Minut heitettiin Varsovan kadulle yksin.

”Jätkät hei, miten minä pääsen täältä pois?” kysyin heiltä. Mutta he eivät vastanneet, koska he olivat niin lumoutuneita norjaa puhuvasta kaksipäisestä ankasta.

Äkkiä huomasin, että edessäni ilmassa leijaili tietokone. Siinä oli nettiyhteys! Perustin nopeasti itselleni blogin, johon aloin kirjoittaa puolalta kuulostavia tekstejä. Annoin blogilleni nimeksi Carzú Zełłi. Nopeasti blogini alkoi saavuttaa suosiota Puolassa, mutta se Carzú Zełłin suosio jämähti sille tasolle, että jouduin tyytymään olemaan vain Puolan 17:nneksi suosituin nettipäiväkirjailija. Olin tosin kymmenen linkatuimman puolalalaisbloggaajan joukossa, mutta se lohdutti minua vain vähän.

En saanut blogista suositumpaa, vaikka miten yritin. Yritin muistella vanhoja tekstejäni Karu sellistä, mutta minulle tuli mieleen vain tämä kuntosaleja käsittelevä kirjoitus, jonka julkaisen uudestaan kokonaisuudessaan tässä, jotta lukijoiden ei tarvitse erikseen klikata tuota linkkiä löytääkseen tuon tekstin:
Jumalani, miten vanha minä olenkaan! Siis minä olen tosi vanha! Minun käteni on vanha! Minun pääni on vanha! Minun toinen käteni on vanha! Minun hiukseni ovat vanhoja! Minun iPodini on wanha! Olen Vanha! Olen Ylioppilastalo!

No niin, rauhoitutaan sitten.

Pointsini on se, että meigäläinen ei tästä nuorru, kliffan nuorekkaasta språåkinkäyttötavastani huolimatta. Pahinta on, että kehoni ei nuorru. Se vanhenee ja rapistuu. Vaikka olen aina pitänyt ruumistani vain välineenä, joka kuljettaa nerokkaita ajatuksiani paikasta toiseen, olen viime aikoina alkanut pelätä ruumiini rappeutumista.

Tiedättehän. Ensin takapuoli pikkuisen levenee. Seuraavaksi se on niin iso, että Google julkistaa siitä karttapalvelun.

Siksi päätin hiljattain järjestää itselleni kuntosalille sellaisen kunto-ohjelman. Tiedättehän – sellaisen, että oikein ohjaajan kanssa katsotaan, miten meiqäläinen saataisiin kuntoon.

Ja tietäähän sen, että siitä seuraa monenlaisia hupaisia sattumuksia, joista voin kirjoittaa blogiini! Tämän takiahan minä nykyisin teen useimmat asiat elämässäni – josko niistä voisi kirjoittaa blogiini!

Saavuin kuntosalille sovittuna aikana pukeutuneena kireimpiin voimisteluvaatteisiini. Kuntosaliohjaajani oli järjettömän kaunis nuori nainen. Siis ihan järjettömän kaunis! Hänen kauneudessaan ei ollut järkeä, niin järjettömän kaunis hän oli! Bella, bella! Miten kuvailisin hänen kauneuttaan? Se oli järjetöntä! Nielaisin suuhuni kerääntyneen vaahdon ja yritin pysyä rauhallisena, vaikka oikeasti vain halusin ottaa hänet syliini ja katsella hänen kanssaan tuhansittain vanhoja diakuvia paikoista, joissa hän ei ole koskaan ollut ja ihmisistä, joita hän ei ole koskaan nähnyt.

Tuo järjettömän kaunis nainen selaili papereitaan ja katsoi minua.

”Jaahas, sinä olet siis Sellisti”, hän sanoi.

”Sell… mitä… miten voit… enhän ole kertonut kenel…” änkytin.

”Minä kutsun sinua Sellistiksi vain sinun blo…”

Hän jähmettyi hetkeksi ja minä jäykistyin kauhusta. Sitten hän jatkoi:

”Blobloblobloblobloblo! Anteeksi! Lääkärini on määrännyt minua harjoittamaan kieltäni ja sanomaan monta kertaa päivässä bloblobloblobloblo. Mutta siis. Aloitetaan. Mitä sinä haluat?”

Mitäkö minä haluan, minä ajattelin. Minä haluan kellistää sinut juoksumatolle ja pyytää sinut editoimaan opinnäytetyöni! Hillitsin kuitenkin itseni ja sanoin vaatimattomasti:

”Tjaa… Vähän jäntevyyttä jos saisin lihaksistooni…”

Sitten aloin pullistella hänelle hauislihaksiani, koska halusin hänen näkevän ne.

”Mutta…” järjettömän kaunis nainen sanoi. ”Sinun takanasihan seisoo joku ihminen, jolla on isot lihakset, ja sinä yrität saada hänen lihaksensa näyttämään sinun lihaksiltasi!”

”Äh! Vaari, mene pois!” jouduin käskemään isoisääni, joka lähti pois pullistelemasta isoja lihaksiaan.

”No, millaisen kunto-ohjelman sinä haluaisit?” kuntotyttö sanoi minulle.

Jäin tuijottamaan lumoutuneena hänen järjetöntä kauneuttaan. Minulle tulivat mieleen merenneidot. Tiedättehän, ne olennot, joilla on kalan alaruumis ja naisen yläruumis. Minulle tuli kuitenkin valitettavasti mieleen sellainen merenneito, että hänen ruumiinsa oli jakautunut pystysuunnassa kahtia, jolloin puolet hänen kasvoistaan oli naisen kasvot ja puolet kalan kasvot. Pudistin tämän ajatuksen mielestäni.

”Haluan lihaksia”, töksäytin.

Pullistin hauiksiani kunto-ohjaajalle.

”Mitä sinä teet?” hän kysyi.

”Näytän sinulle hauislihaksiani. Menisitkö naimisiin kanssani, jos ne olisivat isommat?” suustani tullut ääni kysyi.

”Miten paljon isom…? En!” hän heräsi ajatuksistaan. ”Oletko hullu? Miksi menisin naimisiin hauislihaksiesi vuoksi?”

Sitten hän jäi tuijottamaan eteenpäin odottaen, että tekisin tai sanoisin jotain. Niin minulle käy aina muuallakin. Heti, kun en tee tai sano jotain, kaikki toiminta ympärilläni pysähtyy. Autot seisovat kadulla, raitiovaunut pysähtyvät.

Katselin hermostuneena ympärilleni. Miksei tapahdu mitään hauskaa, josta voisin kirjoittaa blogiini? Miksei missään ole esimerkiksi banaaninkuorta, johon voisin liukastua? Kunto-ohjaajanikin vain tuijotti eteenpäin lasisen katseen kera.

Hauskaa, hauskaa – jostain on pakko löytyä jotain hauskaa… Pakko blogata jotain! Tarvitsen matskua blogiini!

Menin käymään vessassa. Katselin koko ajan ympärilleni, josko jossain tapahtuisi jotain huomionarvoista. Vessassa ei kuitenkaan ollut ketään. Kävelin pisuaarille. Avasin vetoketjuni ja otin esille penikseni. Kyllä, penikseni! Ette varmaan uskoneet, että sanoisin sen ääneen! Tai siis ajattelisin… ja että ajatukseni liitäisi Karu selli -blogiin… Vilkuilin kattoon siinä toivossa, että siellä olisi jotain hauskaa, josta voisin kirjoittaa blo… Silloin tapahtui jotain hulvatonta! Penikseni päästä alkoi suihkuta jotain kullankeltaista nestettä!

Käänsin katseeni siihen ja hihkuin riemusta! Lopultakin jotain, mistä voisi kirjoittaa blogiin! Kaivoin esiin muistilehtiöni ja… Mutta sitten muistin, että minä en kirjoita blogia, minä vain ajattelen sitä. Samalla kultainen suihku lakkasi. Suljin housuni tyytyväisenä ja kävelin takaisin kuntosalin puolelle.

Kunto-ohjaaja odotti minua siellä. Kirkaisin, sillä olin unohtanut hänet täysin. Mitä minä tein täällä kuntosal…?

”No, eiköhän aloiteta”, kunto-ohjaaja sanoi.

”Aloiteta mikä, kaunis nainen?” kysyin pelokkaasti.

”Kunto-ohjelman laatiminen”, hän sanoi.

Suostuin.

Hän katsoi kädessäni olevaa muovipussia ja kysyi, mikä se on. Avasin sen ja näytin sitä. Se oli täynnä Arnold’silta ostettuja donitseja. ”Näitä minä aina syön samalla kun teen harjoituksia, ettei se tuntuisi niin tylsältä.”

”Kuulostaa hyvältä”, kunto-ohjaaja sanoi hetken mietittyään. ”Aloitetaanpa sit…”

”Sinä olet kaunis!” keskeytin hänet. ”Olet kuin ruusunmarjapensas Kouvolassa! Hiuksesi ovat kuin hienoin peruukki! Nenäsi on kuin kaksi usb-porttia! Suusi on kuin samettia…”

Sitten hän näytti minulle, miten vatsavetolaitetta kuului käyttää. Se oli oikeastaan yksinkertaista. Asetuin laitteeseen ja painoin nappulaa. Sitten vatsavedot alkoivat. Puolen tunnin kuluttua lopetin: olin tehnyt 6000 vatsavetoa, ja sixpackini alkoi pullistua.

”Olipa näppärä laite”, sanoin.

”Eikös vaan ollutkin”, hän sanoi hymyillen kuin Michael Jackson.

”Oli”, sanoin hymyillen kuin paavi.

”Mm-hm”, hän sanoi hymyillen kuin ”Kaarina”.

Menimme tutkimaan käsipunnuksia.

”Jaahas, mistäs nappulasta nämä lähtevät käyntiin?” kysyin.

Hän näytti punnuksissa olevaa ON/OFF-kytkintä. Painoin niitä, ja punnukset suhahtivat käyntiin. Tein niillä 300 liikettä ja tunsin, kuinka hauikseni alkoivat pullistua.

Katsoin kunto-ohjaajaa. Hän näytti punastuvan, kun hän katsoi kasvavia hauislihaksiani. Hänen hengityksensä kiihtyi hieman.

”Mikä hätänä, beibi?” kysyin.

”Ei… ei mitään”, hän sanoi selvittäen kurkkuaan.

”Pitäisikö meidän seuraavaksi tutkia soutulait… Kohteleeko sinun poikaystäväsi sinua oikein?” kysyin yhtäkkiä viskinpolttamalla äänellä.

”Ei aina”, hän sanoi.

Vedin henkeä.

”Sellaista elämä on”, sanoin. ”Rakkaus on kärsimystä. Jos et halua kärsiä, sinun ei pidä rakastaa. Mutta sitten kärsit siitä, ettet rakasta. Joten rakastaminen on kärsimystä, ilman rakkautta oleminen on kärsimystä ja kärsimys on kärsimystä. Onnellisuus on rakastamista, joten onnellisuus on kärsimystä. Mutta kärsimys tekee sinut onnettomaksi, joten tullaksesi onnettomaksi sinun on rakastettava, tai kokeaksesi kärsimystä sinun rakastettava, tai kärsiä liiasta onnellisuud… Kai sinä kirjoitat tätä muistiin?”

Katsoin kun hän kirjoitti puheitani muistiin kynä savuten.

”Jos olisin Rikuolli, työntäisin rakkauden muumilimsani sinun muumilimsapulloosi”, heittäydyin runolliseksi.

Menimme katsomaan soutulaitetta. Viereisellä laitteella ollut kuntoilija tuijotti minua kiinteästi ja sanoi sitten: ”Terve Sellisti! Milloinkas aiot julkaista tästä kuntosalikäynnistäsi kertovan laajan blogikirjoituksen?”

”Sell… mutta… enhän ole kertonut kenel… Miksi sinä kutsut minua Sellistiksi?” änkytin jo tuttuun tyyliini.

”Koska sinä kannat mukanasi tuota selloa, jolla peität muuten alastoman kehosi”, hän sanoi.

Hups, niinpä teinkin! Lurautin ilmoille parit sävelet sellostani, jolloin paljastuin alastomaksi. Kirkaisin ja laitoin selloni takaisin peitokseni.

Juuri kun olin tarttumassa soutulaitteeseen, toisella puolellani ollut kuntoilija sanoi: ”Sellisti, kiva blogi sulla! Milloin hienovarainen piilovittuilija palaa?”

”Sell… mutta… enhän ole kertonut kenel… Miksi sinä kutsuit minua Sellistiksi?” sanoin vapisten.

”Mitä? Oletko sinä Sellisti? Minä kutsun kaikkia tuntemattomia Sellistiksi siinä toivossa, että saan Sellistin kiinni!”

Sitten hän kuristui vatsavetolaitteeseen ja kuoli, ennen kuin pääsi bloggaamaan salaisuudestaan.

Huh-huh. Tämähän alkaa käydä tukalaksi. Ihan kuin kaikki ihmiset aavistaisivat, että minä olen Sellisti. Täytyy pian käydä Lasipalatsin nettikahvilassa katsomassa, ovatko nämä ajatukset menneet Karu selliin.

Kunto-ohjaaja napsautteli sormiaan edessäni. ”Hei? Oletko sinä hereillä?”

”Häh?”

”Näytit olevan ajatuksissasi. On kulunut tunteja, kun sanoit mitään.”

Oho. Menipä kauan ajatella: Huh-huh. ”Tämähän alkaa käydä tukalaksi. Ihan kuin kaikki ihmiset aavistaisivat, että minä olen Sellisti. Täytyy pian käydä Lasipalatsin nettikahvilassa katsomassa, ovatko nämä ajatukset menneet Karu selliin.”

Onpa tämä pitkä ajatusketju! Ja tämä vain jatkuu! Mahtuukohan yhteen postaukseen näin paljon ajatuksia? Mitähän seuraavaksi tapahtuu?

Järjettömän kaunis kunto-ohjaaja alkoi juuri ohjata minua kohti selkävetolaitetta, kun pysäytin hänet.

”Ei tästä taida tulla mitään. Ei täältä kuntosalilta löydy minulle mitään hauska blo… gattavaa”, jatkan ihmetellen, miksi olin katkaista sanan ilman syytä.

Katsoin kunto-ohjaajaa. Hän oli edelleen sama nainen, mutta nyt hän oli vuosikymmeniä vanhempi. Ilo oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmiensä iloinen valo oli muuttunut bionisten implanttien iloiseksi valoksi. Hän asettui lattialle ja sanoi: ”Tässä minä makaan kuolinlattiallani ja toivon, että olisin viettänyt enemmän aikaa perheeni kanssa.”

Sitten hän kuoli vanhuuteen. Tajusin, että aika alkoi edetä yhä nopeammin. Vuodet kuluivat muutamassa sekunnissa, vuosikymmenet kuluivat silmänräpäyksessä. Sukupolvet kuntoilijoita vilisivät ympärilläni, kävivät muutaman vuoden ajan kuntosalilla ja sitten pian pariuduttuaan lopettivat. Kuntosali ympärilläni rappeutui, ja lopulta koko rakennus romahti. Ympärilläni oli valtavan korkeita futuristisia pilvenpiirtäjiä, ja lentävät autot risteilivät taivaalla. Suuresta valotaulusta näin, että olin siirtynyt vuoteen 4386. Yhtäkkiä tuli vuosi 4387. Sitten aika alkoi taas edetä normaalia vauhtia.

Katsoin varovasti ympärilleni. Kiireiset ihmiset juoksivat salkkujensa kanssa töihin kiinalaisten robottien valvomina. Erään pilvenpiirtäjän seinällä oli valtava valotaulu, josta erottuivat Karu selli -nimisen blogin uusimmat merkinnät. Siristin silmiäni ja luin sitä. ””Mm-hm”, hän sanoi hymyillen kuin ”Kaarina”.”, silmäni erottivat. Ruudulle tuli koko ajan hiljalleen lisää tekstiä. ”Menimme tutkimaan käsipunnuksia. ”Jaahas, mistäs nappulasta nämä lähtevät käyntiin?” kysyin”, luin. What the?

Yhtäkkiä yksi kiinalainen robotti huomasi minut ja alkoi lähestyä minua. Kirkaisin kauhusta.

”Sellistikö se siinä?” robotti sanoi kiinaksi, joten en ymmärtänyt sitä.

”Sell… miten sinä…?”

Yhtäkkiä aika alkoi liikkua taaksepäin. Kuulin huuliltani sanat:

”?…änis netim… lleS”

Ja robotti sanoi:

”?äniis es ökitsilleS”

Tapahtumat alkoivat vyöryä taaksepäin. Syöksyin taas läpi vuosisatojen; katsoin vuosisatojen ajan kuntoilua takaperin kuntosalilla. Lähestyessäni 2000-luvun alkua vauhti alkoi hidastua. Vauhti ei kuitenkaan hidastunut tarpeeksi nopeasti, ja huomasin joutuneeni vuoteen 1991. Kirkaisin. Ajattelin soittaa kännykällä apua, mutta tajusin, että minulla ei ole varaa Mobira Citymaniin. Yritin ajatella apua pyytäviä ajatuksia, jotka siirtyisivät blogiini, mutta missään ei ollut nettikahviloita, joissa blogeja voi lukea.

Vilkaisin lööppejä, ja hetken luulin joutuneeni nykyaikaan, koska lööpissä luki: ”Bush hyökkäsi Irakiin”. Sitten tajusin heidän puhuvan ei-daböljuu-Bushista. Kirkaisin. Radiosta alkoi tulla Hausmyllyn musiikkia. Kirkaisin.

Äkkiä tajusin taas jotain outoa tapahtuvan. Lähtisikö aika jälleen liikkeelle? Ei se lähtenyt, mutta yhtäkkiä kolmas ulottuvuus katosi, ja jouduin kaksiulotteiseen avaruuteen. Miten voisin ikinä harrastaa seksiä, jos minulla ei ole syvyysakselia, kirkaisin ääneen.

”Mieti miltä minusta tuntuu”, sanoi kunto-ohjaaja, joka oli joutunut yksiulotteiseen avaruuteen ja pystyi liikkumaan enää x-akselilla.

Purskahdin nauruun, koska hänen hätänsä oli niin hassua.

”Katsopa minua”, elvistelin. ”Näin meikäpoika se vaan seilaa y-akselilla”, sanoin seilaten y-akselilla.

Kunto-ohjaaja loukkaantui ja käänsi selkänsä minulle.

”Hei, minä vain laskin leikkiä. Kai me nyt voidaan silti harrastaa sek

siä?” kysyin.

Oho, käteni lipsahti painamaan Enter-nappulaa. Tarinani on looginen, koska vuonna 1991 oli Enter-nappuloita. Tosin ne olivat kaksiulotteisia.

Äkkiä huomasin avaruuskoordinaatistossa singulariteetin. Tajusin sinne muodostuneen mustan aukon! Siksi ulottuvuudet olivat menneet sekaisin – ja siksi ehkä kiisin kohti singulariteettia. Tai ehkä minä olin jo singulariteetti? Eihän singulariteettiä voi määritelmällisestikään tarkastella ulkopuolelta? Onpa outoa… Nyt tämä menee jo ihan ihmeelliseksi!

Sitten heräsin unestani, ja huomasin taas olevani kaksiulotteinen viiva ja naureskelevani yksiulotteiselle kunto-ohjaajalle. Koko juttu mustista aukoista ja singulariteeteista oli ollut vain unta! Nauroin helpottuneesti ja nousin y-akselilla kolme yksikköä ylöspäin.

Sitten muistin julkaisematonta ruokakirjoitustani, jonka julkaisen uudestaan kokonaisuudessaan tässä.

1. Muistan, kun syntyessäni tulin ulos äitini kohdusta. Siihen asti minulla ei koskaan ollut ollut erityisen kova nälkä. Kun kuitenkin tupsahdin päivänvaloon kätilön syliin, minulle tuli nopeasti nälkä – sen verran rankkaa oli ollut tulla synnytyskanavaa ulos.

Muistan, että aloin rääkyä itkusta ja vaadin heti saada ruokaa. Minut kuitenkin vietiin punnittavaksi, pestäväksi ja puettavaksi, ja minulta meinasi hermot mennä. Lopulta minut kuitenkin vietiin äitini rinnalle. Pienen hamuamisen jälkeen aloin imeä hämärästi erottamaani punaista pistettä, ja sieltä tuli suuhuni herkullisen makuista lämmintä maitoa.

Syötyäni kyllikseni maiskautin tyytyväisenä suutani ja vaivuin uneen tuntikausiksi.

2. Kun olin 2-vuotias, minun teki mieleni syödä jotain hyvää. Lensin Pariisiin, missä menin kolmella Michelin-tähdellä seppelöityyn huippuravintolaan, missä laitoin kaiken ruoan päälle paljon ketsuppia. Mutta se ei ollut se hieno ruokakokemus, vaan se lounas, mikä meille lentokoneessa tarjoiltiin. Kun revin pois foliopaperin sen muovipaketin ympäriltä, sieltä paljastui mitä herkullisin pieni pihvi, jonka söin suurella ruokahalulla muovihaarukalla ja -veitsellä.

3. Kolme minuuttia sitten olin syömässä Kampin McDonald’sissa, missä sain elämäni kolmannen hyvän aterian. Se oli yksinkertaista. Kävelin tiskille ja katselin ympärilleni. Myyjä kysyi minulta: ”Mitä saisi olla?”

Kysyin: ”Missä Janette on?”

”Häh?”

”Janette. Kampin McDonald’sin Janette, jonka tein kuolemattomaksi ajattelemalla häntä nettiblogissani. Missä hän on?”

”Tuolla hän on takana…”

”Haluaisin hänen tekevän hampurilaisen minulle. Haluaisin nimenomaan hänen tekevän hampurilaisen. Janeten purilaiset ovat parhaita…”

Jouduin keskeyttämään puhumisen, sillä suustani tuli majoneesia, jota olin sinne keskustelun aika tursuttanut.

”Minä käyn kys…” myyjä sanoi.

Sitten äkkiä tapahtui jotain outoa. Huomasin, että aika alkoi kulkea eteenpäin tavallista nopeammin, ja tapahtumat alkoivat vilistä ympärilläni. Vittu, ei kai taas tätä paskaa? En halua enää vuoteen 4386.

Kirkaisin! Samat teemat alkavat toistua minulla! Minä toistan itseäni! Ei ihmekään, etten ole tämän suositumpi. Masennuin syvästi.

Onnistuin kuitenkin ansaitsemaan puolalaisella blogillani sen verran rahaa, että minulla oli varaa ostaa itselleni lippu Suomeen matkaavaan rahtilaivaan. Kun tulin Suomeen, oli jo myöhäinen ilta, ja kävelin kohti kotiani Liisankadulla kerraten mielessäni päivän tapahtumia.

Huomioni kiinnittyi siihen, että siellä täällä kaduilla makasi kuolleita ihmisruumiita, ja heidän ruumiinsa olivat kärventyneitä. Sitten näin isopäisen marsilaisen kävelevän minua vastaan laser-pistoolin kanssa. Toimien nopeasti kaappasin marsilaiselta hänen aseensa ja ammuin hänet. Jouduin tappamaan kymmeniä muitakin marsilaisia, ennen kuin pääsin kotiini. Pahuksen marsilaiset, ajattelin mielessäni – aina hyökkäämässä tänne maapallolle.

Kotona riisuin vaatteeni ja kävin suihkussa. Asettauduin sängylleni makaamaan syvään huokaisten, kun äkkiä kuulin särkyvän lasin helinää. Kolme puolalalaismiestä, joilla oli rakettimoottorit selässään, tulivat ikkunan läpi makuuhuoneeseeni. He veivät minut mukanaan ja lennättivät minut Puolaan.

Kävi ilmi, että eräs paikallinen viikkolehti oli tekemässä menneisyyden staroja kuvailevaa Missä hän on nyt? -palstaansa, ja he halusivat ottaa valokuvan minusta juttua varten. En voinut olla huomaamatta, että valokuvaajan kamera oli norjaa puhuvan, kaksipäisen ankan muotoinen, mutta niin oli nykyään kaikki muukin Puolassa. Kahden tunnin valokuvaussession jälkeen he lennättivät minut takaisin kotiin.

Kotona huokaisin syvään ja asetuin selälleni sängylleni. Mikä päivä! minä ajattelin.

Olin juuri vaipumassa uneen, kun yhtäkkiä heräsin. Kaikki olikin ollut vain unta! Visukintun seksineuvot, Hesburger, akkreditoituminen, kansallissankaruus Puolassa, kaksipäinen ankka – kaikki! Huokaisin helpotuksesta ja valmistauduin uuteen päivään.

Olin valmis ottamaan vastaan minkä tahansa haasteen, minkä maailma tänään laittaisi tielleni, oli se sitten vihainen alligaattorilauma tai kokonaisen perunalastupussin syöminen.

Uhkuen hyvää tuulta menin keittiöön. Laitoin tehosekoittimeen kaksi banaania, jugurttia, suklaata, omenan, eilisen Janssonin kiusauksen jäänteet sekä kourallisen porkkanoita. Muusasin ainekset sekoittimessa ja join kannusta ison tujauksen tehojuomaani.

Nauroin ääneen. ”Hah hah haa! Kaikki menee suunnitelmieni mukaan!”

Sitten vatsaani tuli raskas olo ja jouduin asettumaan vatsalleni pariksi tunniksi.

Kun heräsin, kello oli jo yli kymmenen. Myöhästyisin töistäni! Nyt tuli kiire!

Samaan aikaan toinen ajatus heräsi mielessäni. Miksi minusta tuntui, että olin kokenut tämän jo aikaisemminkin? Ja toinen kysymys: Olisikohan netissä sivustoa, jossa joku aikuinen mies vakavalla naamalla jakaisi seksiohjeita lukijoilleen?

Olin kahden vaiheilla. Lopulta huokaisin ja laahustin tietokoneeni ääreen lukemaan blogeja.

Mutta mitä blogeja? Blogilistalla on varmaan miljoona blogia. Kirkaisin! Miten voin valita, mitä blogia lukisin? Masennuin niin, että melkein lähdin töihin. Kokeilin kuitenkin summamutikassa yhtä blogia, ja huomasin päätyneeni Visukintun seksikouluun.

Ihq!

Eikun housut pois ja lukemaan!
”Käsien käytössä kannattaa muistaa se, että on olemassa muitakin tekniikoita kuin nipistely ja puristelu… Ehdottomasti kannattaa pitää huolta siitä, että ei käytä käsillään liikaa voimaa. Naisessa on alueita, jotka ovat niin herkkiä, että pienenkin voiman käyttö aiheuttaa kipua.”

Mutta… mutta… minä kun luulin, että naiset kiihottuvat voimasta.
”Niitä paikkoja, mitä naisessa voi kosketella, voi myös suudella. Usein, tietysti naisesta riippuen, se on myös suositeltavaa.”

Mutta… mutta… minä luulin, että… ei se ole niin.
”Jos haluat olla väkisin hauska, niin kannattaa harkita kahdesti, ennenkuin puristat naisen rintaa ja sanot ”honk honk”. Usko pois, naiset ovat kuulleet sen jo monta kertaa.”

Mutta… mutta… mistä minä tiedän, että juuri tämä nainen on kuullut sen? Honk honk! Verratonta!

”Ihan perusasioihin kuuluu, että tekee sen, mikä tuntuu luonnolliselta.”

Mutta… mutta… minä luulin, että pitää tehdä sen, mikä tuntuu luonnottamalta.

Ja sitten rahalainaus:
”Koska miehelle on nyt annettu paisuvaiskudoksen myötä pitää pientä lepotaukoa seksin aikana, niin se ei tarkoita, että sitä pitäisi käyttää.”

Olenko minä ihan PA, kun en ymmärrä tätä virkettä ollenkaan? Noustiinko tässä jollekin korkeammalle seksuaalitiedon tasolle, josta kertovaa nettisivua minä en löydä koskaan? Apua!
”Ihan oikeasti kannattaa unohtaa ne pornoleffat viimeistään tässä vaiheessa ja miettiä enemmänkin naisen anatomiaa. Silminkin nähtävissä on klitoris, joka on se pieni nyppylä siinä yläosassa. Sen lisäksi löytyy ns. G-piste, jonka sijainnista tuntuu olevan mitä kummallisinta legendaa liikenteessä. Se kuitenkin sijaitsee emättimen sisäpuolella, sen yläosassa (suuntahaasteellisille: navan suunnassa). Näiden kahden pisteen stimulointi on käsien (ts. sormen) käytössä tärkeintä ja kun löydät oikean tekniikan, niin siinä tottavieköön kannattaa pysyä.”

Tottavieköön! Tästähän ei saa edes parodiaa!

Katsoin kelloa. Olin myöhässä töistä jo neljä tuntia. Alistuneena kohtalooni kirmasin ulos ja juoksin työpaikalleni.

”Jätkät, ette usko, mitä minulle tapahtui, mutta kenkäni syttyi liekk…” aloitin selitykseni jo ovensuusta.

”Ihanaa! Sinä tulit!” työkaverini hihkuivat. ”Päivä on pelastettu!”

”Sell…isti tuli”, eräs työtoverini kiljahti.

”Sell… mutta miten… enhän ole kertonut kenell… miksi sinä kutsuit minua Sell…?” änkytin.

”No, vanha Visukinttu-Vt, Koska sinä kirjoitat sitä blogia!” he huusivat naama punaisina. ”Kamoon, ei ollut vaikea päätellä, että se olet sinä. Etenkin kun menet vessaan, ja me muut odotamme vessan oven ulkopuolella, ja vessasta kuuluu sinun nauruasi ja huutosi: ’Hah hah haa! Kaikki menee suunnitelmieni mukaan!'”

”Ja se, että sinä painat 235 kiloa, kertoo aika paljon”, toinen työtoverini sanoi ja läiskäytti minua toverillisesti mahalleni, jonka läskit hölskyivät minuuttikaupalla sen jälkeen.

”Ja sitten sinulla on noita hassuja ruoasta tehtyjä hattuja. Ja sinä puhut aina PA:sta ja Vt:stä ja Visa Kopusta”, lattian alta tuleva ääni sanoi.

”Ja sitten sinä aina valitat, ettet voi kirjoittaa Karu selliin meidän kassapäätteiltämme”, sanoi kengästäni tuleva ääni.

”Ette kai te aio kertoa kenell…?” kysyin.

”Emme”, kaikki vastasivat vakavalla äänellä ja menivät töihinsä.

”Okei, eiköhän myydä sitten vähän hampurilaisia!” kiljahdin.

Ryntäsin paikalleni pihvinpaistokoneen luo ja upotin pihvejä upporasvaan paistumaan.

Kun ohikulkijat näkivät minut siellä, he pysähtyivät.

”Hei, eiköhän mennä maistamaan tuollaisen Hesburgerin hampurilainen, kun siellä on tuo yksi tyyppi paistamassa niitä pihvejä?” he sanoivat toisilleen lasisen katseen kera ja marssivat tahdottomasti kassalle.

Asiakkaita alkoi tulla kymmenittäin ja sadoittain, ja minulla oli täysi työ paistaa pihvejä heidän kumisiin hampurilaisiinsa. Jonot ulottuivat pitkälle kadulle saakka. Kun päivä oli ohi, olimme tehneet liikevaihtoa 400 miljoonaa euroa.

”Aika hyvä päivä tänään, Sell…isti”, pomo sanoi minulle päivän päättyessä.

”Minun päiväni on vasta alkanut”, sanoin ja lähdin nauraen ulos ravintolasta.

Kävelin Esplanadin puistoon ja istuin penkille. Laitoin käteni korvani taakse ja kaivoin sieltä esiin taikatempunomaisesti kannettavan tietokoneeni. Päätin jatkaa uusinta projektiani, eli suuren puolalaisen romaanin kirjoittamista. Minähän en osaa puolaa sanaakaan siitä huolimatta, että luin koulussa B-puolan. Mutta minä osaan keksiä sellaisia sanoja, että ne kuulostavat puolalta. Jos asettelen sellaisia sanoja tarpeeksi peräkkäin, en ehkä saa aikaiseksi suurta puolalaista romaania, mutta voin saada aikaiseksi suuren puolalaiselta kuulostavat romaanin. Wjótkala Wcrychis! Eikö siinä olisi hieno nimi suurelle puolalaiselta kuulostavalle romaanilleni?
Od 1 sierpnia serwisy internetowe!

”są niedostępne w portalu Onet”, Co tydzień kilka artykułów z Polityki udostępnimy w sekcji Kiosk pod adresem.

Tämähän on hauskaa, ajattelin – ja sitten kyllästyin siihen.

Laitoin tietokoneeni takaisin korvani taakse. Lähdin Olympiastadionille ja menin VIP-tilojen ovelle.

”Anteeksi, tänne ei pääse…” ovella seissyt vartija sanoi.

”Minä olen akkreditoitunut toimittaja”, sanoin arvokkaalla äänellä.

”Akkr… Mielenkiintoista”, vartija vaikutti hämmentyneeltä.

”Ette kai te aio estää akkreditoituneen toimittajan työntekoa?” mylvin hänelle ja hän päästi minut sisään. Seuraavan tunnin vietin buffet-pöydässä syöden niitä herkullisia sinappikastikkeessa uivia lohirullia. Keksin jopa lohirulliin liittyvän runon, joka meni seuraavasti:

Hei dorka, mun jutut taitaa mennä ohi sulla
pistä siis poskeesi tää lohirull… a

Ähkäisin. Huomasin parin urheilijan lähestyvän minua. Vinkkasin silmääni taakseni ja sanoin: ”Pidetäänpä vähän hauskaa.”

Otin käteeni haarukan ja laitoin sen mikrofonin tavoin yhden urheilijan suun eteen.

”Uutis-Pulusta, päivää, toimittaja… R. Aiskaaja (tsihihi möreällä äänellä)”, sanoin. ”Saanko haastatella sinua?”

”Saat toki, mutta miksi sinä työnnät tuota haarukkaa minun naamalleni?”

”Kysyn vaan. Hei, aika sateiset kisat on, eikä Suomi oikein saa mitaleita. Miltäs se tuntuu? Kuseeko skene?”

”No…” urheilija aloitti vastauksensa, mutta huomasin, että hänen o-kirjaimensa alkoi venyä ja hänen liikkeensä hidastui melkein paikalleen. Sitten aika pysähtyi kokonaan ja kaikki ihmiset jähmettyivät paikalleen. Vain minä pystyin liikkumaan normaalisti, ja havaitsin myös että pitopöydän oluthanoista yksi toimi. Havaitsin sen pelkästään katsomalla siihen suuntaan ja päättelemällä sen. Lisäksi taivaalta satoi lohirullia.

Huomasin ilmassa leijailevan tekstin: ”Aika pitkä blogikirjoitus tämäkin, eikä sinulla nähdäkseni ole mitään pointtia. Lisäksi vitsi alkaa toistaa itseään, enkä ole ollenkaan varma, kannattaako minun lukea tätä enää tästä eteenpäin.”

Kirkaisin lukiessani tämän.

Sitten menin kävin ajankulukseni läpi julkaisutyökaluni tekstejä, ja huomasin, että sinne oli jäänyt yksi keskeneräinen julkaisematon teksti! Oho!

(Ei niin, että minulla on mitään julkaisutyökaluja, koska kaikki tapahtuu vain aivoissan… No joo.)

Se liittyi siihen, että blogeissa oli hiljattain joku ruokakeskustelu parhaista ruokakokemuksista käynnissä, ja hahmottelin siihen aikaan jonkinlaista tekstin alkua aiheeseen liittyen. Mutta sitten minä vain unohdin sen!

Julkaisen kyseisen tekstin ajatukseni voimalla tässä sellaisenaan.

1. Muistan, kun syntyessäni tulin ulos äitini kohdusta. Siihen asti minulla ei koskaan ollut ollut erityisen kova nälkä. Kun kuitenkin tupsahdin päivänvaloon kätilön syliin, minulle tuli nopeasti nälkä – sen verran rankkaa oli ollut tulla synnytyskanavaa ulos.

Muistan, että aloin rääkyä itkusta ja vaadin heti saada ruokaa. Minut kuitenkin vietiin punnittavaksi, pestäväksi ja puettavaksi, ja minulta meinasi hermot mennä. Lopulta minut kuitenkin vietiin äitini rinnalle. Pienen hamuamisen jälkeen aloin imeä hämärästi erottamaani punaista pistettä, ja sieltä tuli suuhuni herkullisen makuista lämmintä maitoa.

Syötyäni kyllikseni maiskautin tyytyväisenä suutani ja vaivuin uneen tuntikausiksi.

2. Kun olin 2-vuotias, minun teki mieleni syödä jotain hyvää. Lensin Pariisiin, missä menin kolmella Michelin-tähdellä seppelöityyn huippuravintolaan, missä laitoin kaiken ruoan päälle paljon ketsuppia. Mutta se ei ollut se hieno ruokakokemus, vaan se lounas, mikä meille lentokoneessa tarjoiltiin. Kun revin pois foliopaperin sen muovipaketin ympäriltä, sieltä paljastui mitä herkullisin pieni pihvi, jonka söin suurella ruokahalulla muovihaarukalla ja -veitsellä.

3. Kolme minuuttia sitten olin syömässä Kampin McDonald’sissa, missä sain elämäni kolmannen hyvän aterian. Se oli yksinkertaista. Kävelin tiskille ja katselin ympärilleni. Myyjä kysyi minulta: ”Mitä saisi olla?”

Kysyin: ”Missä Janette on?”

”Häh?”

”Janette. Kampin McDonald’sin Janette, jonka tein kuolemattomaksi ajattelemalla häntä nettiblogissani aikoinani. Missä hän on?”

”Tuolla hän on takana…”

”Haluaisin hänen tekevän hampurilaisen minulle. Haluaisin nimenomaan hänen tekevän hampurilaisen. Janeten purilaiset ovat parhaita…”

Jouduin keskeyttämään puhumisen, sillä suustani tuli majoneesia, jota olin sinne keskustelun aika tursuttanut.

”Minä käyn kys…” myyjä sanoi.

Sitten äkkiä tapahtui jotain outoa. Huomasin, että aika alkoi kulkea eteenpäin tavallista nopeammin, ja tapahtumat alkoivat vilistä ympärilläni. Vittu, ei kai taas tätä paskaa? En halua enää vuoteen 4386.

Tuo teksti kaipaa selvästi hiomista, ajattelin seistessäni VIP-teltassa ja lukiessani edessäni leijailevalta ruudulta tuota tekstiä, joka ajatukseni voimalla oli aikanaan lentänyt internetiin mutta jäänyt julkaisematta.

Sellaista se on. Aloin muistella, miten päiväni oli mennyt. Heräsin, putosin sängystä, ja raahasin kampaa pääni poikki. Löysin alakerran ja join kupillisen – ja kun katsoin ylös, huomasin olevani myöhässä Hesburgerista… Otin takkini ja hattuni ja ehdin juuri ja juuri bussiin. Löysin tieni yläkertaan ja pistin tupakaksi. Joku sanoi minulle jotain ja minä vajosin uneen…

Oliko tämä se kohtaus Hesessä? Se missä kaikki tunsivat minut?

VIP-teltassa oli kyllä se iso kyltti, jossa luki: ”Tervetuloa, Sellisti!”

Voisinko siirtyä tapahtumissa taaksepäin siirtämällä katsettani ylöspäin tässä tekstissä?

Olenko keksinyt ikiliikkujan? Loppumattoman tarinan? Sen kun vain kopipeistaan tämän jutun uudestaan ja uudestaan – ajatuksissani, toki – ja te typerykset luette tätä! Suckers! Te ette ikinä pääse tämän tekstin loppuun! Ette ikinä! Aina kun palaan kotiin toiselta Puolan-reissultani, minä kuitenkin herään unestani ja kaikki alkaa alusta!

Vai alkaako sittenkään? Voisiko tarina silti lähteä yllättäville urille, ja teidän on pakko lukea tätä yhä eteenpäin, jotta näkisitte, tuleeko täällä vielä jotain mielenkiintoista?

Minä näen sinut, arvoisa lukijani! Minä näen sinut hieromassa silmiäsi – minä näen tummat silmänalusesi ja turhautuneen ilmeesi, kun olet eksynyt tähän loppumattomaan tekstilabyrinttiin, jonka kieroutunut mieleni on luonut sinua varten tähän blogiin.

Te vain jatkatte lukemista, vaikka minä heittäisin väliin käsittämättömiä puolalaisia tekstipätkiä, kuten tämä:

Co, jeśli nie centra finansowe, jest lepszym celem, kiedy chce się uderzyć we władzę, skrzywdzić ludzi i spowodować maksymalne zniszczenia jednocześnie – pyta retorycznie James Hart na łamach ”FT”.

Hart powiedział gazecie, że od 11 września 2001 roku City wielokrotnie było Jeesus pelastaa penetrowane przez terrorystów, którzy przeprowadzali tam – jak to określił – ”wrogie rozpoznania”. ”Nie ulega wątpliwości, że wiele razy przeprowadzano tutaj rekonesanse” – zaznaczył Hart w rozmowie z dziennikarzami ”FT”. Uspokoił jednak, że dotychczas w takich przypadkach skutecznie interweniowała policja i odpowiednie służby.

Te ette pysty lopettamaan! Ja miksi ette? Koska tämä on paras blogipostaus kautta aikojen! Paras! Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut mitään näin nerok

Juuri kun tapahtumien momentum alkoi hiipua, luokseni lensi kolme miestä. Heillä oli selässään rakettimoottorit, jonka voimalla he lensivät.

”Hei, sinä siinä, sinun täytyy tulla mukaamme”, he sanoivat ja ottivat minua kädestä kiinni.

Ennen kuin ehdin sanoa mitään, lensin jo taivaalla heidän mukanaan.

”Minne olemme menossa?” kysyin kauhistuneena.

”Etkö tiedä?” he kysyivät. ”Me menemme nyt Puolaan!”

He selittivät, että kirjoittamani suuri puolalaiselta kuulostava romaani oli julkaistu Puolassa, ja siitä oli tullut jymymenestys. Puolan kansa halusi nyt tavata minut.

Olin hämmästynyt, sillä olin kirjoittanut romaania vasta nolla sinua enkä ollut lähettänyt sitä minnekään. En kuitenkaan valittanut, sillä tämä tuntui mukavalta vaihtelulta päivään. Kiisimme Itämeren ylitse ja laskeuduimme pian Varsovan keskustorille.

Siellä meitä oli vastassa riemuitseva väkijoukko. He hurrasivat minulle ja heittelivät ilmaan kukkia ja lp-levy-soittimia.

”Sellisti zcvede brzoiwjilia!” minut esiteltiin väkijoukolle ja minulle hurrattiin.

”Sell… mutta miten… enhän ole kertonut kenell… Miksi te kutsuitte minut Sell…?” änkytin, mutta minut vietiin pöydän ääreen antamaan fellaatioita ihmisille.

Tuhannet ihmiset kävivät hakemassa minulta nimikirjoituksen, ja jokainen heistä koki tarvetta kertoa minulle elämäntarinansa puolaksi. En ymmärtänyt puolan kielestä mitään, mutta nyökkäilin heille hymyillen ja söin samalla isoja voileipiä, joiden päällä oli munakokkelia.

Jumalani – minä, tätä lukeva ihminen, olen luuseri… Minä olen luuseri… Minun työpaikkani tappaa minut hitaasti… Minä en koskaan tule saavuttamaan unelmieni työtäni, koska en vain pärjää… En ole tarpeeksi fiksu… Ja hiljalleen minä lihon… En ole koskaan enää niin timmi kuin nuorena… Koska minulta vain puuttuu itsekuri… Rakastaakohan kukaan minua oikeasti…? Välittääkö kukaan minusta… Parhaat vuoteni ovat takanani… Ja minä hukkasin ne…

Tätä kesti muutaman tunnin. Sitten minut vietiin tv-studioon. Tajusin, että minun oli määrä osallistua televisioituun paneelikeskusteluun kahden muun vakavan näköisen professorin kanssa. Minulle kerrottiin, että paneelikeskustelun aihe oli ”Djoitshlawa Walesa Lech Warzwa Broitdólo”.

Nyökkäsin hymyillen ja kakistelin kurkkuani. Olinpas minä nyt taas pinteeseen hankkiutunut. Aloin muistella vanhoja hyviä aikoja, jolloin vielä elin huoletonta elämää akkreditoituneena toimittajana MM-kisojen vip-teltassa syöden lohirullia.

Ne olivat hyviä lohirullia…

Saisinpa niitä taas…

Äkkiä kuului kova piipaus. Tajusin, että tv-ohjelma oli alkanut. Seisoin pöydän takana professorien kanssa. Juontaja seisoi pöydän toisella puolella. Hän tuijotti kameraan ja puhui siihen. Äkkiä hän kääntyi minuun päin ja sanoi. ”Sellisti, I rzeczywiście, kolejny sondaż Gazety pokazał?”

Kaikki kääntyivät katsomaan minua. Ilmeisesti minulta kysyttiin jotain kirjoittamastani kirjasta. Mutta miksi he kaikki tuijottivat jalkoväliäni?

No, koska olin tullut kuuluisaksi kirjoittamalla suuren puolalaiselta kuulostavan romaanin, ehkä voisin jatkaa puhumalla puolalta kuulostavaa kieltä.

Sanoin: Tusk dostaje właśnie premię za potężną kampanię billboardową i interwencję w Grodnie w obronie polskiej mniejszości na Białorusi. Wcześniej miał swoje pięć minut Schizoblog on väsynyt Lech Kaczyński, Zbigniew Religa, potem Cimoszewicz. Każdy z nich (poza Religą) ciągnął PAVt przy okazji w górę swą partię.”

Ihmiset studioyleisössä nyökkäilivät hyväksyvästi, ja kuulin sieltä täältä hurrausta. Miellyttävä olo levisi minuun. Oikeastaan oli aika mukavaa olla Puolan kansallissankari! Eikä siihen tarvittu muuta kuin sokeltaa vähän puolalta kuulostavia sanoja.

Valmistauduin avaamaan suuni uudestaan ja sanomaan jotain, mutta studioyleisön joukosta alkoi kuulua kiljahduksia. Huomasin, että studion ovelle oli ilmestynyt Savon murretta puhuva, kaksipäinen ankka, ja kaikki tuijottivat sitä innostuneesti. Hurmos levisi yleisön joukossa, ja äkkiä Savon murretta puhuvasta kaksipäisestä ankasta tuli Puolan kansallissankari minun sijastani. Vihainen väkijoukko heitti minut pois paneelikeskustelusta ja istutti kaksipäisen ankan tilalleni.

Minut heitettiin Varsovan kadulle yksin.

”Jätkät hei, miten minä pääsen täältä pois?” kysyin heiltä. Mutta he eivät vastanneet, koska he olivat niin lumoutuneita Savon murretta puhuvasta kaksipäisestä ankasta.

Äkkiä huomasin, että edessäni ilmassa leijaili tietokone. Siinä oli nettiyhteys! Perustin nopeasti itselleni blogin, johon aloin kirjoittaa puolalta kuulostavia tekstejä. Annoin blogilleni nimeksi Carzú Zełłi. Nopeasti blogini alkoi saavuttaa suosiota Puolassa, mutta se Carzú Zełłin suosio jämähti sille tasolle, että jouduin tyytymään olemaan vain Puolan 15:nneksi suosituin nettipäiväkirjailija. Olin tosin kymmenen linkatuimman puolalalaisbloggaajan joukossa, mutta se lohdutti minua vain vähän.

En saanut blogista suositumpaa, vaikka miten yritin. Tosin olin nyt menestyneempi kuin unessani, koska ohitin puolalaisen Sediksen… Yritin muistella vanhoja tekstejäni Karu sellistä, mutta minulle tuli mieleen vain tämä kuntosaleja käsittelevä kirjoitus, jonka julkaisen uudestaan kokonaisuudessaan tässä:
Jumalani, miten vanha minä olenkaan! Siis minä olen tosi vanha! Minun käteni on vanha! Minun pääni on vanha! Minun toinen käteni on vanha! Minun hiukseni ovat vanhoja! Minun iPodini on wanha! Olen Vanha! Olen Ylioppilastalo!

No niin, rauhoitutaan sitten.

Pointsini on se, että meigäläinen ei tästä nuorru, kliffan nuorekkaasta språåkinkäyttötavastani huolimatta. Pahinta on, että kehoni ei nuorru. Se vanhenee ja rapistuu. Vaikka olen aina pitänyt ruumistani vain välineenä, joka kuljettaa nerokkaita ajatuksiani paikasta toiseen, olen viime aikoina alkanut pelätä ruumiini rappeutumista.

Tiedättehän. Ensin takapuoli pikkuisen levenee. Seuraavaksi se on niin iso, että Google julkistaa siitä karttapalvelun.

Siksi päätin hiljattain järjestää itselleni kuntosalille sellaisen kunto-ohjelman. Tiedättehän – sellaisen, että oikein ohjaajan kanssa katsotaan, miten meiqäläinen saataisiin kuntoon.

Ja tietäähän sen, että siitä seuraa monenlaisia hupaisia sattumuksia, joista voin kirjoittaa blogiini! Tämän takiahan minä nykyisin teen useimmat asiat elämässäni – josko niistä voisi kirjoittaa blogiini!

Saavuin kuntosalille sovittuna aikana pukeutuneena kireimpiin voimisteluvaatteisiini. Kuntosaliohjaajani oli järjettömän kaunis nuori nainen. Siis ihan järjettömän kaunis! Hänen kauneudessaan ei ollut järkeä, niin järjettömän kaunis hän oli! Bella, bella! Miten kuvailisin hänen kauneuttaan? Se oli järjetöntä! Nielaisin suuhuni kerääntyneen vaahdon ja yritin pysyä rauhallisena, vaikka oikeasti vain halusin ottaa hänet syliini ja katsella hänen kanssaan tuhansittain vanhoja diakuvia paikoista, joissa hän ei ole koskaan ollut ja ihmisistä, joita hän ei ole koskaan nähnyt.

Tuo järjettömän kaunis nainen selaili papereitaan ja katsoi minua.

”Jaahas, sinä olet siis Sellisti”, hän sanoi.

”Sell… mitä… miten voit… enhän ole kertonut kenel…” änkytin.

”Minä kutsun sinua Sellistiksi vain sinun blo…”

Hän jähmettyi hetkeksi ja minä jäykistyin kauhusta. Sitten hän jatkoi:

”Blobloblobloblobloblo! Anteeksi! Henkilääkärini on määrännyt minua harjoittamaan kieltäni ja sanomaan monta kertaa päivässä bloblobloblobloblo. Mutta siis. Aloitetaan. Mitä sinä haluat?”

Mitäkö minä haluan, minä ajattelin. Minä haluan kellistää sinut juoksumatolle ja pyytää sinut editoimaan opinnäytetyöni! Hillitsin kuitenkin itseni ja sanoin vaatimattomasti:

”Tjaa… Vähän jäntevyyttä jos saisin lihaksistooni…”

Sitten aloin pullistella hänelle hauislihaksiani, koska halusin hänen näkevän ne.

”Mutta…” järjettömän kaunis nainen sanoi. ”Sinun takanasihan seisoo joku ihminen, jolla on isot lihakset, ja sinä yrität saada hänen lihaksensa näyttämään sinun lihaksiltasi!”

”Äh! Vaari, mene pois!” jouduin käskemään isoisääni, joka lähti pois pullistelemasta isoja lihaksiaan.

”No, millaisen kunto-ohjelman sinä haluaisit?” kuntotyttö sanoi minulle.

Jäin tuijottamaan lumoutuneena hänen järjetöntä kauneuttaan. Minulle tulivat mieleen merenneidot. Tiedättehän, ne olennot, joilla on kalan alaruumis ja naisen yläruumis. Minulle tuli kuitenkin valitettavasti mieleen sellainen merenneito, että hänen ruumiinsa oli jakautunut pystysuunnassa kahtia, jolloin puolet hänen kasvoistaan oli naisen kasvot ja puolet kalan kasvot. Pudistin tämän ajatuksen mielestäni.

(tästä on lyhennetty hieman tekstiä, jotta tämä blogipostaus ei olisi liian pitkä)

Katselin hermostuneena ympärilleni. Miksei tapahdu mitään hauskaa, josta voisin kirjoittaa blogiini? Miksei missään ole esimerkiksi banaaninkuorta, johon voisin liukastua? Kunto-ohjaajanikin vain tuijotti eteenpäin lasisen katseen kera.

Hauskaa, hauskaa – jostain on pakko löytyä jotain hauskaa… Pakko blogata jotain! Tarvitsen matskua blogiini!

Menin käymään vessassa. Katselin koko ajan ympärilleni, josko jossain tapahtuisi jotain huomionarvoista. Vessassa ei kuitenkaan ollut ketään. Kävelin pisuaarille. Avasin vetoketjuni ja otin esille penikseni. Kyllä, penikseni! Ette varmaan uskoneet, että sanoisin sen ääneen! Tai siis ajattelisin… ja että ajatukseni liitäisi Karu selli -blogiin… Vilkuilin kattoon siinä toivossa, että siellä olisi jotain hauskaa, josta voisin kirjoittaa blo… Silloin tapahtui jotain hulvatonta! Penikseni päästä alkoi suihkuta jotain kullankeltaista nestettä!

Käänsin katseeni siihen ja hihkuin riemusta! Lopultakin jotain, mistä voisi kirjoittaa blogiin! Kaivoin esiin muistilehtiöni ja… Mutta sitten muistin, että minä en kirjoita blogia, minä vain ajattelen sitä. Samalla kultainen suihku lakkasi. Suljin housuni tyytyväisenä ja kävelin takaisin kuntosalin puolelle.

Kunto-ohjaaja odotti minua siellä. Kirkaisin, sillä olin unohtanut hänet täysin. Mitä minä tein täällä kuntosal…?

”No, eiköhän aloiteta”, kunto-ohjaaja sanoi.

”Aloiteta mikä, kaunis nainen?” kysyin pelokkaasti.

”Kunto-ohjelman laatiminen”, hän sanoi.

Suostuin.

Hän katsoi kädessäni olevaa muovipussia ja kysyi, mikä se on. Avasin sen ja näytin sitä. Se oli täynnä Arnold’silta ostettuja donitseja. ”Näitä minä aina syön samalla kun teen harjoituksia, ettei se tuntuisi niin tylsältä.”

(Tästä on tilanpuutteen vuoksi poistettu yksi virke.)

”Sinä olet kaunis!” keskeytin hänet. ”Olet kuin ruusunmarjapensas Kouvolassa! Hiuksesi ovat kuin hienoin peruukki! Nenäsi on kuin kaksi usb-porttia! Suusi on kuin samettia…”

Sitten hän näytti minulle, miten vatsavetolaitetta kuului käyttää. Se oli oikeastaan yksinkertaista. Asetuin laitteeseen ja painoin nappulaa. Sitten vatsavedot alkoivat. Puolen tunnin kuluttua lopetin: olin tehnyt 6000 vatsavetoa, ja sixpackini alkoi (Tästä on tilan säästötarpeen vuoksi poistettu yksi sana).

”Olipa näppärä laite”, sanoin.

”Eikös vaan ollutkin”, hän sanoi hymyillen kuin Michael Jackson.

”Oli”, sanoin hymyillen kuin paavi.

”Mm-hm”, hän sanoi hymyillen kuin ”Kaarina”.

Menimme tutkimaan käsipunnuksia.

”Jaahas, mistäs nappulasta nämä lähtevät käyntiin?” kysyin.

Hän näytti punnuksissa olevaa ON/OFF-kytkintä. Painoin niitä, ja punnukset suhahtivat käyntiin. Tein niillä 300 liikettä ja tunsin, kuinka hauikseni alkoivat pullistua.

Katsoin kunto-ohjaajaa. Hän näytti punastuvan, kun hän katsoi kasvavia hauislihaksiani. Hänen hengityksensä kiihtyi hieman.

”Mikä hätänä, beibi?” kysyin.

”Ei… ei mitään”, hän sanoi selvittäen kurkkuaan.

”Pitäisikö meidän seuraavaksi tutkia soutulait… Kohteleeko sinun poikaystäväsi sinua oikein?” kysyin yhtäkkiä viskinpolttamalla äänellä.

”Ei aina”, hän sanoi.

Vedin henkeä.

”Sellaista elämä on”, sanoin. ”Rakkaus on kärsimystä. Jos et halua kärsiä, sinun ei pidä rakastaa. Mutta sitten kärsit siitä, ettet rakasta. Joten rakastaminen on kärsimystä, ilman rakkautta oleminen on kärsimystä ja kärsimys on kärsimystä. Onnellisuus on rakastamista, joten onnellisuus on kärsimystä. Mutta kärsimys tekee sinut onnettomaksi, joten tullaksesi onnettomaksi sinun on rakastettava, tai kokeaksesi kärsimystä sinun rakastettava, tai kärsiä liiasta onnellisuud… Kai sinä kirjoitat tätä muistiin?”

Katsoin kun hän kirjoitti puheitani muistiin kynä savuten.

”Jos olisin Rikuolli, työntäisin rakkauden muumilimsani sinun muumilimsapulloosi”, heittäydyin runolliseksi.

Menimme katsomaan soutulaitetta. Viereisellä laitteella ollut kuntoilija tuijotti minua kiinteästi ja sanoi sitten: ”Terve Sellisti! Milloinkas aiot julkaista tästä kuntosalikäynnistäsi kertovan laajan blogikirjoituksen?”

”Sell… mutta… enhän ole kertonut kenel… Miksi sinä kutsut minua Sellistiksi?” änkytin jo tuttuun tyyliini.

”Koska sinä kannat mukanasi tuota selloa, jolla peität muuten alastoman kehosi”, hän sanoi.

Hups, niinpä teinkin! Lurautin ilmoille parit sävelet sellostani, jolloin paljastuin alastomaksi. Kirkaisin ja laitoin selloni takaisin peitokseni.

Juuri kun olin tarttumassa soutulaitteeseen, toisella puolellani ollut kuntoilija sanoi: ”Sellisti, kiva blogi sulla! Milloin hienovarainen piilovittuilija palaa?”

”Sell… mutta… enhän ole kertonut kenel… Miksi sinä kutsuit minua Sellistiksi?” sanoin vapisten.

”Mitä? Oletko sinä Sellisti? Minä kutsun kaikkia tuntemattomia Sellistiksi siinä toivossa, että saan Sellistin kiinni!”

Sitten hän kuristui vatsavetolaitteeseen ja kuoli, ennen kuin pääsi blogaamaan salaisuudestaan.

Huh-huh. Tämähän alkaa käydä tukalaksi. Ihan kuin kaikki ihmiset aavistaisivat, että minä olen Sellisti. Täytyy pian käydä Lasipalatsin nettikahvilassa katsomassa, ovatko nämä ajatukset menneet Karu selliin.

Kunto-ohjaaja napsautteli sormiaan edessäni. ”Hei? Oletko sinä hereillä?”

”Häh?”

”Näytit olevan ajatuksissasi. On kulunut tunteja, kun sanoit mitään.”

Oho. Menipä kauan ajatella: Huh-huh. ”Tämähän alkaa käydä tukalaksi. Ihan kuin kaikki ihmiset aavistaisivat, että minä olen Sellisti. Täytyy pian käydä Lasipalatsin nettikahvilassa katsomassa, ovatko nämä ajatukset menneet Karu selliin.”

Onpa tämä pitkä ajatusketju! Ja tämä vain jatkuu! Mahtuukohan yhteen postaukseen näin paljon ajatuksia? Mitähän seuraavaksi tapahtuu?

Järjettömän kaunis kunto-ohjaaja alkoi juuri ohjata minua kohti selkävetolaitetta, kun pysäytin hänet.

”Ei tästä taida tulla mitään. Ei täältä kuntosalilta löydy minulle mitään hauska blo… gattavaa”, jatkan ihmetellen, miksi olin katkaista sanan ilman syytä.

Katsoin kunto-ohjaajaa. Hän oli edelleen sama nainen, mutta nyt hän oli vuosikymmeniä vanhempi. Ilo oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen silmiensä iloinen valo oli muuttunut bionisten implanttien iloiseksi valoksi. Hän asettui lattialle ja sanoi: ”Tässä minä makaan kuolinlattiallani ja toivon, että olisin viettänyt enemmän aikaa perheeni kanssa.”

Sitten hän kuoli vanhuuteen. Tajusin, että aika alkoi edetä yhä nopeammin. Vuodet kuluivat muutamassa sekunnissa, vuosikymmenet kuluivat silmänräpäyksessä. Sukupolvet kuntoilijoita vilisivät ympärilläni, kävivät muutaman vuoden ajan kuntosalilla ja sitten pian pariuduttuaan lopettivat. Kuntosali ympärilläni rappeutui, ja lopulta koko rakennus romahti. Ympärilläni oli valtavan korkeita futuristisia pilvenpiirtäjiä, ja lentävät autot risteilivät taivaalla. Suuresta valotaulusta näin, että olin siirtynyt vuoteen 4386. Yhtäkkiä tuli vuosi 4387. Sitten aika alkoi taas edetä normaalia vauhtia.

Katsoin varovasti ympärilleni. Kiireiset ihmiset juoksivat salkkujensa kanssa töihin kiinalaisten robottien valvomina. Erään pilvenpiirtäjän seinällä oli valtava valotaulu, josta erottuivat Karu selli -nimisen blogin uusimmat merkinnät. Siristin silmiäni ja luin sitä. ””Mm-hm”, hän sanoi hymyillen kuin ”Kaarina”.”, silmäni erottivat. Ruudulle tuli koko ajan hiljalleen lisää tekstiä. ”Menimme tutkimaan käsipunnuksia. ”Jaahas, mistäs nappulasta nämä lähtevät käyntiin?” kysyin”, luin. What the?

Yhtäkkiä yksi kiinalainen robotti huomasi minut ja alkoi lähestyä minua. Kirkaisin kauhusta.

”Sellistikö se siinä?” robotti sanoi kiinaksi, joten en ymmärtänyt sitä.

”Sell… miten sinä…?”

Yhtäkkiä aika alkoi liikkua taaksepäin. Kuulin huuliltani sanat:

”?…änis netim… lleS”

Ja robotti sanoi:

”?äniis es ökitsilleS”

Tapahtumat alkoivat vyöryä taaksepäin. Syöksyin taas läpi vuosisatojen; katsoin vuosisatojen ajan kuntoilua takaperin kuntosalilla. Lähestyessäni 2000-luvun alkua vauhti alkoi hidastua. Vauhti ei kuitenkaan hidastunut tarpeeksi nopeasti, ja huomasin joutuneeni vuoteen 1991. Kirkaisin. Ajattelin soittaa kännykällä apua, mutta tajusin, että minulla ei ole varaa Mobira Citymaniin. Yritin ajatella apua pyytäviä ajatuksia, jotka siirtyisivät blogiini, mutta missään ei ollut nettikahviloita, joissa blogeja voi lukea.

Vilkaisin lööppejä, ja hetken luulin joutuneeni nykyaikaan, koska lööpissä luki: ”Bush hyökkäsi Irakiin”. Sitten tajusin heidän puhuvan ei-daböljuu-Bushista. Kirkaisin. Radiosta alkoi tulla Hausmyllyn musiikkia. Kirkaisin.

Äkkiä tajusin taas jotain outoa tapahtuvan. Lähtisikö aika jälleen liikkeelle? Ei se lähtenyt, mutta yhtäkkiä kolmas ulottuvuus katosi, ja jouduin kaksiulotteiseen avaruuteen. Miten voisin ikinä harrastaa rullaluistelua, jos minulla ei ole syvyysakselia, kirkaisin ääneen.

”Mieti miltä minusta tuntuu”, sanoi kunto-ohjaaja, joka oli joutunut yksiulotteiseen avaruuteen ja pystyi liikkumaan enää x-akselilla.

Purskahdin nauruun, koska hänen hätänsä oli niin hassua.

”Katsopa minua”, elvistelin. ”Näin meikäpoika se vaan seilaa y-akselilla”, sanoin seilaten y-akselilla.

Kunto-ohjaaja loukkaantui ja käänsi selkänsä minulle.

”Hei, minä vain laskin leikkiä. Kai me nyt voidaan silti harrastaa anaalisek

siä?” kysyin.

Oho, käteni lipsahti painamaan Enter-nappulaa. Tarinani on looginen, koska vuonna 1991 oli Enter-nappuloita. Tosin ne olivat kaksiulotteisia.

Äkkiä huomasin avaruuskoordinaatistossa singulariteetin. Tajusin sinne muodostuneen mustan aukon! Siksi ulottuvuudet olivat menneet sekaisin – ja siksi ehkä kiisin kohti singulariteettia. Tai ehkä minä olin jo singulariteetti? Eihän singulariteettiä voi määritelmällisestikään tarkastella ulkopuolelta? Onpa outoa… Nyt tämä menee jo ihan ihmeelliseksi!

Sitten heräsin unestani, ja huomasin taas olevani kaksiulotteinen viiva ja naureskelevani yksiulotteiselle kunto-ohjaajalle. Koko juttu mustista aukoista ja singulariteeteista oli ollut vain unta! Nauroin helpottuneesti ja nousin y-akselilla kolme yksikköä ylöspäin.

.

Sitten muistin julkaisematonta ruokakirjoitustani, jonka julkaisen uudestaan kokonaisuudessaan tässä.

1. Muistan, kun syntyessäni tulin ulos äitini kohdusta. Siihen asti minulla ei koskaan ollut ollut erityisen kova nälkä. Kun kuitenkin tupsahdin päivänvaloon kätilön syliin, minulle tuli nopeasti nälkä – sen verran rankkaa oli ollut tulla synnytyskanavaa ulos.

Muistan, että aloin rääkyä itkusta ja vaadin heti saada ruokaa. Minut kuitenkin vietiin punnittavaksi, pestäväksi ja puettavaksi, ja minulta meinasi hermot mennä. Lopulta minut kuitenkin vietiin äitini rinnalle. Pienen hamuamisen jälkeen aloin imeä hämärästi erottamaani punaista pistettä, ja sieltä tuli suuhuni herkullisen makuista lämmintä maitoa.

Syötyäni kyllikseni maiskautin tyytyväisenä suutani ja vaivuin uneen tuntikausiksi.

2. Kun olin 2-vuotias, minun teki mieleni syödä jotain hyvää. Lensin Pariisiin, missä menin kolmella Michelin-tähdellä seppelöityyn huippuravintolaan, missä laitoin kaiken ruoan päälle paljon ketsuppia. Mutta se ei ollut se hieno ruokakokemus, vaan se lounas, mikä meille lentokoneessa tarjoiltiin. Kun revin pois foliopaperin sen muovipaketin ympäriltä, sieltä paljastui mitä herkullisin pieni pihvi, jonka söin suurella ruokahalulla muovihaarukalla ja -veitsellä.

3. Kolme minuuttia sitten olin syömässä Kampin McDonald’sissa, missä sain elämäni kolmannen hyvän aterian. Se oli yksinkertaista. Kävelin tiskille ja katselin ympärilleni. Myyjä kysyi minulta: ”Mitä saisi olla?”

Kysyin: ”Missä Jeesus on?”

”Häh?”

”Janette. Kampin McDonald’sin Janette, jonka tein kuolemattomaksi ajattelemalla häntä nettiblogissani. Missä hän on?”

”Tuolla hän on takana…”

”Haluaisin hänen tekevän hampurilaisen minulle. Haluaisin nimenomaan hänen tekevän hampurilaisen. Janeten purilaiset ovat parhaita…”

Jouduin keskeyttämään puhumisen, sillä suustani tuli majoneesia, jota olin sinne keskustelun aika tursuttanut.

”Minä käyn kys…” myyjä sanoi.

Sitten äkkiä tapahtui jotain outoa. Huomasin, että aika alkoi kulkea eteenpäin tavallista nopeammin, ja tapahtumat alkoivat vilistä ympärilläni. Vittu, ei kai taas tätä paskaa? En halua enää vuoteen 4386.

Kirkaisin! Samat teemat alkavat toistua minulla! Minä toistan itseäni! Ei ihmekään, etten ole tämän suositumpi. Masennuin syvästi.

Onnistuin kuitenkin ansaitsemaan puolalaisella blogillani sen verran rahaa, että minulla oli varaa ostaa itselleni lippu Suomeen matkaavaan rahtilaivaan. Kun tulin Suomeen, oli jo myöhäinen ilta, ja kävelin kohti kotiani Liisankadulla kerraten mielessäni päivän tapahtumia.

Huomioni kiinnittyi siihen, että siellä täällä kaduilla makasi kuolleita ihmisruumiita, ja heidän ruumiinsa olivat kärventyneitä. Sitten näin isopäisen marsilaisen kävelevän minua vastaan laser-pistoolin kanssa. Toimien nopeasti kaappasin marsilaiselta hänen aseensa ja ammuin hänet. Jouduin tappamaan kymmeniä muitakin marsilaisia, ennen kuin pääsin kotiini. Pahuksen marsilaiset, ajattelin mielessäni – aina hyökkäämässä tänne maapallolle.

Kotona riisuin vaatteeni ja kävin suihkussa. Asettauduin sängylleni makaamaan syvään huokaisten, kun äkkiä kuulin särkyvän lasin helinää. Kolme puolalalaismiestä, joilla oli rakettimoottorit selässään, tulivat ikkunan läpi makuuhuoneeseeni. He veivät minut mukanaan ja lennättivät minut Puolaan.

Kävi ilmi, että eräs paikallinen viikkolehti oli tekemässä menneisyyden staroja kuvailevaa Missä hän on nyt? -palstaansa, ja he halusivat ottaa valokuvan minusta juttua varten. En voinut olla huomaamatta, että valokuvaajan kamera oli norjaa puhuvan, kaksipäisen ankan muotoinen, mutta niin oli nykyään kaikki muukin Puolassa. Kahden tunnin valokuvaussession jälkeen he lennättivät minut takaisin kotiin.

Kotona huokaisin syvään ja asetuin selälleni sängylleni. Mikä päivä! minä ajattelin.

Olin juuri vaipumassa uneen, kun yhtäkkiä heräsin. Kaikki olikin ollut vain unta! Visukintun seksineuvot, Hesburger, akkreditoituminen, kansallissankaruus Puolassa, kaksipäinen ankka, kaiken tapahtuminen uudestaan todellisessa elämässäni – kaikki! Huokaisin helpotuksesta ja valmistauduin uuteen päivään.