Ajatelmia popin kuninkaasta

26 kesäkuun, 2009

Minun piti jäädä hyvin ansaitulle kesätauolle bloggaamisesta, mutta enhän voi jättää lukijoitani ilman, että lausuisin muutaman ajatuksen Michael Jacksonin kuolemasta. (Kyllä! Hän on kuollut! Luitte sen täältä ensin!)

Ensimmäinen muistikuvani Michael Jacksonista oli se kerta, kun hän roikotti omaa pientä vauvaansa parvekkeelta esitellessään sitä lehdistölle. Muutamaa vuotta myöhemmin julkisuuteen tihkui tietoja, että hän oli juottanut nuorille pojille valkoviiniä kutsuen sitä Jeesus-mehuksi.

Tämä Michael Jacksonhan kuulostaa mielenkiintoiselta, ajattelin tuolloin mielessäni. Minunkin tekisi mieli juoda tätä ”Jeesus-mehua”! Mistähän sitä saisi?

Kävin kysymässä asiaa Alkosta. Huomasin, että Alkon myyjä oli itse Jeesus! Tämäpä kävisi näppärästi! ”Hei Jeesus, oisko Jeesus-mehua tarjolla?” huudahdin hänelle.

Mutta sitten hän alkoi muuttua, kunnes yhtäkkiä edessäni seisoi Michael Jackson, jolla oli hevosen takaruumis. Sitten hän räjähti. No jaa, Rick Astley on parempi. Hän ei räjähtele.

Sellainen muistikuva se sitten oli.

Taidan olla kesätauon tarpeessa. Minun täytyy nyt todella keskittyä romaanini kirjoittamiseen. On todella vaikea keksiä uusia keinoja kuvata räjähdyksiä. Hmm… ”Kuului kova ääni, ja paineaalto iski luj…” Ei, olen käyttänyt sen jo, enkä keksinyt muuta.

Mutta vakavasti puhuen. Mieleeni tuli ajatus, ja se on pakko saada romaaniini mukaan: ”Rakkautta tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä.”

Rakkaudetonta kesää itse kullekin! Nähdään taas joskus, jos en tapa its

Arvoisat lukijat, älkää vielä lopettako tämän postauksen lukemista, vaikka en ole lohkaissut vielä yhtään anaaliseksi-vitsiä! En mitenkään pysty olemaan nopeampi! Teidän täytyy vain odottaa!

Mennään heti asiaan. Ajattelin jakaa kanssanne muutamia ajatelmia itseästäni.

Noin niin kuin yleensä ottaen pidän itseäni aika huolettomana kaverina. Onhan minulla elämässäni joitakin ongelmia, mutta ei yleensä mitään niin vakavaa, etteikö sitä voisi korjata puolen vuoden pituisella kynsisilsalääkekuurilla tai kivuliaalla sädehoito- ja sytostaattihoidolla.

Yksi vakava ongelma minulla kuitenkin on. Tämä ongelma on hieman eksistentialistinen.

Minulla on nimittäin tapana koko ajan puuhastella jotain. On ollut jo pitkään. En pysty olemaan jouten, tekemättä mitään. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi olla jouten ja laiskotella. Mutta heti kun pysähdyn hetkeksikään paikalleni, alan välittömästi ja peruuttamattomasti ajattelemaan kuolemaa, ja ennen kaikkea omaa kuolevaisuuttani.

Se on aika ikävä ajatus. Joutilaina hetkinäni mieleni valtaavat loputtomat ajatukset siitä, että jonain päivänä minä tulen kuolemaan. Ajatukset ovat musertavan masentavia, ja ne kulkevat suunnilleen seuraavia latuja: ”Siis voiko olla niin, että jonain päivänä minua ei enää ole! Minä vain kuolen! Miten muu maailma pystyy toimimaan ilman minua? Millaista on olla kuollut? Voiko kuolleena olla Facebookissa? Voiko kuolleena tehdä ylipäänsä mitään? Ymmärtääkseni ei… Mutta mitä hauskaa siinä on? Kuolema kuulostaa todella surkealta hommalta! En minä halua kuolla! Minä haluan elää! Miksi minun täytyy kuolla? Onko kuolema tila, jossa ei enää ole mitään? Ja se on vielä väistämätöntä? Mut emmä haluu!” Jne.

Siis tuollaisella kehällä ajatukseni alkavat kiertää välittömästi, kun pysähdyn hetkeksikin.

Mutta heti kun alan tehdä jotain – töitä, kotitöitä, virkkuutöitä -, nuo ajatukset katoavat mielestäni välittömästi ja pystyn nauttimaan elämästäni täysin. Ja jälleen kun hetkeksikään herpaannun, ajatukseni kääntyvät välittömästi kuolemaan ja etenkin siihen, miten kuolema koskettaa minua.

Tämä on ollut hankalaa, mutta olen pitkään pärjännyt siten, että olen vain pysynyt touhussa ja puuhassa, ja olen kyennyt työntämään syrjään ajatukset kuolemasta.

Tämä kaikki muuttui pari viikkoa sitten. Jostain syystä – ei olisi varmaan pitänyt ahmia sitä meksikolaista ruokaa – ajatukseni vinksahtivat niin, että heti kun alan tehdä jotain, alan välittömästi ajatella kuolemaa. Mutta jos vain pysyn paikallani enkä tee mitään, kykenen hetkeksi rentoutumaan.

En kykene enää menemään töihin, koska heti kun läväytän pihvin Kampin Scanburgerin grillille, ajatukseni kääntyvät siihen, että jonain päivänä minun ruumiini on syvällä maan sisällä puisessa arkussa, matojen ruokana. Mitä tapahtuu kaikille paidoilleni? Etenkin Seppälästä ostetuille paidoilleni? Luoja, mitä niille tapahtuu?… Ja heti jos kotona teen kotitöitä tai vaikka yritän ajaa partaani, ajatukset omasta kuolemastani valtaavat mieleni ja tekevät minut kyvyttömäksi tekemään mitään. Jopa tämän blogitekstin kirjoittaminen saa minut ajattelemaan kuolemaani. Miksi juuri minä, kaikista maailman ihmisistä, jonain päivänä kuolen? Eikö voisi olla mieluummin niin, että kaikki muut kuolevat, mutta minä jäisin henkiin ja eläisin ikuisesti? Lisäksi voisin olla hieman lihaksikkaampi ja komeampi, ehkä hieman nuorempikin, ja voisin olla aina ilman paitaa…?

Äh. Tämän lisäksi minua on kohdannut toinenkin kriisi.

Nuorempana minä ajattelin seksiä aina silloin kun en harrastanut seksiä. Vain seksin harrastaminen sai ajatukseni hetkeksi pois seksistä.

No, kuten arvata saattaa, sen taannoisen quesadilla-annoksen ahmimisen jälkeen ajatukseni ovat vinksahtaneet niin, että aina kun harrastan seksiä, alan ajatella kuolemaa ja sitä, että tämä saattaa olla viimeinen kertani, kun harrastan seksiä. Parempi tehdä tästä siis ainutkertainen tapahtuma, ajattelen mielessäni. ”Et viitsisi laittaa käsirautoja käteesi”, huohotan. ”Minä saatan kuolla milloin vain”, lisään nähdessäni hämmästyneet kasvot edessäni.

Äkkiä huomaan, että olenkin Lidlin kassajonossa ostamassa itselleni lakritsaa. ”Käsirautoja?” kassaneiti sanoo. ”Kuolla?” hän lisää.

Kuolla? ajattelen itsekseni. Mikä minulle pitikään tulla mieleeni sanasta Kuolema? Hetkinen… Se, että jonain päivänä minä kuolen? Ei Jeesus, en minä halua sitä? Minä haluan vain harrastaa seksiä! Niin, itse asiassa – sen sijaan että kuolisin, minä haluaisin vain harrastaa seksiä! Se on hyvä tapa kiteyttää eksistentialistinen kriisini. En ole kuitenkaan päässyt harrastamaan seksiä vuonna 2002 tapahtuneen ikävän chilikastike-välikohtauksen jälkeen. Naiset, minkä minä sille mahdan, että ejakuloidessani eritän chilikastiket(Ei jumalauta. Nyt minä tapan its… Hetkinen, minähän kuolisin. En minä halua kuolla! -editori)

Siinä minä olin, Kampin keskuksen aamuruuhkassa matkallani töihin Scanburgeriin, toivoen sitä vapauttavaa hetkeä, joka päästäisi minut kärsimyksistäni. Ehkä jonkin kaupan näyteikkuna voisi särkyä räjähtäen kävellessäni sen ohi ja katkaista kaulavaltimoni? Ehkä liukuporras saa oikosulun astuessani siinä, kiihtyisi valon nopeuteen ja vetäisi minut mukanaan siihen salaperäiseen käänteiseen maailmaan, joka vallitsee liukuportaiden alla? Ehkä voisin vain saada sydärin ja delata? Kaikki vaihtoehdot olisivat tervetulleita, ehkä yhtäaikaakin?

Äkkiä huomasin väenpaljoudessa tutun näköiset kasvot. Ne kuuluivat suunnilleen ikäiselleni naiselle, mutta kenelle? Äkkiä muistin – kyseessä oli eräs nainen opiskelija-ajoiltani! Mutta mitä hänelle oli tapahtunut? Hänhän oli suunnattoman lihava! Aika-avaruus kaareutui hänen ympärillään. Katsoin hetken, kun hänen kolmoisleukansa hyllyi ohitseni ja hän käveli matkoihinsa.

Pysädyin. Muistot valtasivat mieleni. Mieleni palasi kultaisiin opiskelijavuosiini, tai kuten minä niitä kutsun: tortilla-vuosikseni. (Tai oikeastaan tortilla- ja selibaattivuosikseni, erotukseksi nykyisistä enchilada- ja selibaattivuosistani. Mitä voin sanoa: minä vain pidin kovasti tortilloista niihin aikoihin! Ainejärjestössä minut tunnettiin lähellä nimellä se tortillatyyppi, tai se tortilla- ja selibaattityyppi.)

Joka tapauksessa: tutustuin tuohon naiseen niissä ympyröissä. Muistan, että hän oli mielestäni jossain määrin söde. Hän kyllä seurusteli jonkun pitkätukkaisen ylimielisen heeben kanssa niihin aikoihin. Mutta söde silti. Meidän välillämme oli pariin otteeseen kevyttä flirttailua, tosin tarkemmin ajatellen kyse taisi vain olla siitä, että yritin iskeä hänelle koko ajan silmää. Puhuimme joskus puhelimessakin, ja muistan vieläkin, että casual keskustelumme kääntyi jossain vaiheessa melko flirttisävyisäksikin. Tosin tarkemmin ajatellen kyse taisi olla siitä, että minä aloin vain huohottaa.

No, se juttu hiipui nopeasti muiden mielikuvitusseikkaluideni tieltä. Vuodet alkoivat vieriä, aika alkoi nopeutua. Kunnes sitten nyt yhtäkkiä näiden vuosien jälkeen törmäsin häneen. Ja hän muistutti huolestuttavan paljon ryhävalasta.

Mitä tapahtui? Mitä helvettiä tapahtui?

Kun tarkemmin ajattelen, ehkä hän ei ollut silloinkaan mitenkään sairaalloisen laiha. Olisi ehkä pitänyt arvata, että hän on niitä naisia, joissa on taipumusta lihomiseen. Olen aika hyvä huomaamaan tällaisia asioita. Naismakuni on aina suosinut anorektisiä naisia: he ainakin ymmärtävät, miten tärkeää on pitää itsestään huolta ja pysyä hoikkana! Anorektisissä naisissa on sekin hyvä puoli, että heillä ei useinkaan ole kuukautisia. Jätkät, uskokaa minua, kun sanon: kannattaa varoa naisia, joilla on kuukautiset!

Aloin sääliä tätä naista. Hänelle ei varmaan kuulu kovin hyvää. Miten kukaan nainen voi olla onnellinen noin lihavana? Tai edes normaalipainoisena? Onneksi hän ei sentään tunnistanut minua kävellessään ohi! Se oli ollut hirveää! Mitä olisin voinut sanoa hänelle: ”Terve! Pitkästä aikaa! Mitä sinä olet puuhaillut – siis syömisen lisäksi?” Tai: ”Jeesus sentään! Jeesus, anna armoa tälle lihavalle naiselle!”

Toisaalta aina kun tapaan normaalipainoisia naisystäviäni, tervehdin heitä täsmälleen samoilla sanoilla.

Ja kun tapaan anorektisiä naisystäviäni, laitan käten heidän reitensä ympärille ja lausun hiljaisen kiitoksen Jumalalle. Anorektikot eivät koskaan liho: he ymmärtävät selkeästi, miten suuri riski lihominen on. Ja se on viisasta: olisi todella ikävä päätyä tällaisten blogikirjoitusten kohteeksi ja kuulla mielessään satojen ihmisien naurun kaikkia hieman ylipainoisia ihmisiä kohtaan.

No jaa. Eiköhän ole aika syödä vähän enchiladaa ja elää selibaatissa! Terkkuja kaikille anorektikoille!

Sun taso on noussut

6 kesäkuun, 2009

En millään keksinyt seuraavalle ajatukselle sopivaa aasinsiltaa, jonka avulla voisin sujuttaa sen keskelle blogitekstiä, joten ehkä sujautan ajatuksen tämän aasinsillan avulla tämän blogitekstin alkuun.

Nimittäin: muistan takavuosina joskus jätkien kanssa puhuessa tulleen esille sellaisen ajatuksen, että naisten on ihan turha pihtailla tavaraansa. ”Eihän se piba panemalla kulu!” paras ystäväni formuloi ajatuksensa erään saunaillan aikana, jonka jälkeen jäin tuijottamaan mietteliäänä hänen jalkoväliään.

Ajatus jäi kytemään mieleeni pitkäksi aikaa. Se kuulosti järkevältä. Vaikka nainen olisi sukupuoliyhdynnässä kuinka paljon, eiväthän hänen sukupuolielimensä sinänsä siitä kulu, joten on ihan turha olla panematta jokaista, joka sattuu vastaan tulemaan. Niinhän se on. Niinhän se tietysti on!

Siitä tuli mieleeni kuitenkin ajatus. Jos tämä sääntö pätee naisiin, miksei se yhtälailla päde miehiinkin? Kyllä: eihän miestenkään penikset mihinkään panemalla kulu! Joten miksi ei siis panna kaikkea mikä liikkuu?! Nerokas suunnitelma, ja aukoton kehäpäätelmä!

Tämä teoria ei kyllä selitä sitä, miksi esinahkani on alkanut kuoriutua irti…

Hoh hoh hoo! Toivottavasti vaimoni ei koskaan löydä tätä blogiani…

Hetkinen, mitä minä oikein puhun? Äiti, unohda tuo äskeinen. Se ei johtunut kasvatuksestasi. Se johtui jauhelihapihveistäsi.

No jaa, varsinaiseen asiaani. Jokin aika sitten makasin apaattisena sängyssäni katselemassa telkkaria ja nyyhkyttämässä keskellä eksistentialistista kriisiäni, johon olin ajautunut tajuttuani syöneeni elämäni aikana aivan liian vähän kalapuikkoja, kun televisiosta tuli siitepölytiedotus.

Huomasin, että suustani alkoi kuulua hohotusta. Ensin se kuului hiljaisena kuin bussissa vierustoverin iPodin korvakuulokkeista kuuluva Metallican biisi, mutta äkkiä hohotus muuttui niin kovaksi, että pelästyin itsekin. Mikä minua nauratti?

Sitten tajusin. Joku ihminen ihan oikeasti laatii työkseen siitepölytiedotteita. Se on jonkun ammatti: kerätä tietoa pujon ja muiden rehujen kukinnasta ja toimittaa sitä julkaistavaksi eri kanavissa. Ehkä sitä työtä tekee jopa jonkinlainen tiimi ihmisiä! Ei jumalauta! Voiko maailmassa olla turhempaa ammattia?

Aloin kuvitella mielessäni siitepölyennusteita tekevän ihmisen tavallista työpäivää. Millainen se on? Jeesus, millainen se on? Tuleeko hän työpaikalleen olkapäät nyyhkyttämisestä hytkyen ja sulkeutuu sitten työhuoneeseensa selvittämään, onko Etelä-Suomessa pujon kukinta alkanut? Kun he ovat selvittäneet sen, he lähtevät ilmeisesti kotiin, koska mitä muutakaan siinä voi tehdä? Mitä vitun duunia se sellainen oikein on? Miten sellaiset ihmiset selviävät päivästä toiseen?

No, toisaalta minä säälin kyllä kaikkia muitakin ihmisiä ja heidän surkeita töitään. Miten vaikkapa lehdenjakajat jaksavat elää? He heräävät keskellä yötä jakamaan ihmisten postiluukkuihin kauan sitten vanhentuneita uutisia, jotka ihmiset selailevat hajamielisesti ja heittävät sitten roskiin. Mitä järkeä siinä on? Miten he jaksavat elää? Tai vaikka sairaanhoitajat – hehän vain hoitavat joitakin sairaita ihmisiä, jotka kuitenkin kuolevat ennemmin tai myöhemmin. Tarkemmin ajatellen: sairaanhoitajat itsekin kuolevat ennemmin tai myöhemmin! Miksi he vaivautuvat nousemaan vuoteesta? Miksi he vaivautuvat menemään edes vuoteeseen, kun lattiallakin voisi maata?

Säälin jopa kaikkia työkavereitani Kampin Scanburgerissa. Miten he jaksavat sitä paskaa? Etenkin ne muutaman hieman plösömmät Scanburgerin työntekijät. Mitä asiakkaat heistä ajattelevat? Säälin joskus jopa hieman itseänikin. Ei se pihvien paistaminenkaan Scanissa ole hääviä, joskin sillä työllä on sentään merkitys. Luulisin. Kirjoitin sen merkityksen paperilapulle joskus, mutta hukkasin sen.

Synkkiä, synkkiä ajatuksia… Ajattelen usein kuolemaa. Joka päivä, kun herään, ajattelen, että tänä päivänä minä saatan kuolla. Joinakin päivinä ajattelen, että ehkä minä kuolin eilen, ja olen vain jälleensyntynyt vuohena. Sitten huomaan, että minulla ei ole sorkkia, huokaisen ja jatkan elämääni. Illalla kun menen nukkumaan, ajattelen myös, että saatan kuolla nukkuessani. Ei niin että olisin sairas tai mitään. Mutta koskaanhan ei tiedä, milloin sitä kuolee. Yöllä näenkin usein unia, joissa minä kuolen. Sitten minä aina herään unessani henkiin, ja kuolen heti uudelleen. Herään henkiin ja kuolen taas uudelleen. Tätä voi jatkua unissani tuntikausia. Se on hiukan rasittavaa, hämmentävyydestä puhumattakaan. Se on lähes yhtä hämmentävä kuin se uni, jossa ensin työnnän penikseni naisen sisään ja sitten vedän sen taas ulos. Työnnän sen sisään, vedän sen ulos. Syön palan pizzaa, työnnän sen sisään, vedän sen ulos. Työnnän palan pizzaa naisen sisään, syön naisen, vedän pizzan ulos vatsastani, siten että avaan vatsani ja  avaan siellä olevan naisen vatsan. Sitten syön tuon pizzan, ja vedän sen taas ulos vastastani olevasta aukosta. Laitan naisen sisään vatsassani olevasta aukosta ja laitan pizzan naisen vatsassa olevasta aukosta sisään. Ja tätä jatkuu loputtomiin, uudestaan ja uudestaan. Ja sitten minä kuolen ja herään henkiin, kuolen ja herään henkiin, laitan pizzaa naisen sisään, laitan naisen pizzan sisään, ripottelen päälle juustoraastetta, kuolen, herään, kuolen, herään, tilaan toisen pizzan pizzataksista, tilaan toisen naisen seuralaispalvelusta, kuolen, kuolen, herään, herään… Ja tätä vain jatkuu. Mikä vitun uni se nyt on olevinaan? On todella kiusallista alkaa selittää tuota unta työkavereille, jotka kysyvät, nukuinko hyvin yöllä. Yleensä piirrän vain selventävän diagrammin, ja he ymmärtävät. Mutta sitten tajuan, että olen edelleen unessa, ja tässä unessa työkaverini kysyvät minulta uudestaan ja uudestaan, millaista unta näin, ja sitten he kaivavat vastastani pizzaa ja työntävät sen korvaani. Ei jumalauta, milloin tämä loppuu?

Joo… Arvoisat lukijat, lienette samaa mieltä, että tuota postauksen alun anekdoottia peniksen kulumisesta ei olisi luontevasti voinut upottaa minnekään muualle tähän postaukseen, joten oli järkevää laittaa se alkuun. Paras postaus ikinä!