Voi, tätä elämän ironiaa! Kun tarkastelee elämäni viimeaikaisia käänteitä, alan olla vakuuttunut siitä, että Allahilla on pitkälle kehittynyt ironian taju, joskin hän osaa myös arvostaa härskejä limerikkejä. (”Olipa kerran mies lempinimeltään Yrpä… jne”) (Tsihihi. -Allah)

Hyvä esimerkki ironisesta tapauksesta elämässäni oli se taannoinen kerta, kun menin hammaslääkärille paikkaamaan hampaissani olevaa reikää. Mutta kun näin minua hoitavan nuoren hammaslääkärittären, minulle tuli mieleen ajatus, että olisipa oikeastaan aika kiva tursuttaa sykkivällä porallani amalgaamia hänen reikäänsä! Hykertelin itsekseni keksimälleni ironiselle nokkeluudelle koko toimituksen ajan.

No, tuore esimerkki elämän ironiasta sattui viime viikolla.

Kävin kuntosalilla treenamassa vähän sixpackiani entistä timmimmään kuntoon sekä tsekkailemassa salihousuisia isoja miehiä – suunnittelen nimittäin romaania, jossa keskeisessä osassa ovat isot salihousuiset miehet sekä bataatit.

Treenin jälkeen ihailin trimattua vartaloani peilistä, kun tunsin rinnassani vasemmalla puolella oudon tuntemuksen. Aivan kuin… sydän olisi bragannut lievästi. Tuntemusta on vaikea kuvailla, mutta hyvin lievä epämukavuuden tunne kierteli sydämeni seutuvilla, etenkin kun hieman venyttelin tai kumarruin.

No niin, minä ajattelin, nyt minä sitten kuolen. Asettauduin lattialle makaamaan ja totesin, että jos joku blogini lukijoista haluaa suorittaa minulle vielä fellaation, nyt olisi ehkä viimeinen tilaisuus siihen.

Kun Vt ja PA olivat poistuneet paikalta, huomasin, etten ollutkaan kuollut. Itse asiassa voin sangen hyvin, mutta outo ajoittain tuntemus sydämeni seutuvilla ei ottanut lähteäkseen. Se kiusasi minua seuraavien kolmen päivän ajan: usein kun venytin itseäni hieman tavallista enemmän tai muuten vain kääntyilin, sydämeni vääntelehti oudosti. Olo ei ollut kivulias, mutta hieman epämukava. Suurimman osan ajasta en huomannut minkäänlaista kipua, mutta toisaalta minulla oli paljon selvittelemistä virtsanpidätysongelmieni kanssa, joten tasoissa oll… No jaa.

Oloni on palannut normaaliksi, mutta olen tehnyt mitä jokainen järkevä sydämensä terveydestä huolissaan oleva ihminen tekee, eli googlaillut lisätietoja aiheesta ja lukenut erilaisia keskustelupalstoja. Ilmeisesti rintakivuilla voi olla monia eri syitä, mutta mikään niistä ei ollut erityisen lohdullinen. Kyse saattoi olla jonkin lihaksen venähtämisestä, jos oikein optimistisia ollaan, mutta kyse voi olla myös esimerkiksi sydänpussitulehduksesta, tai sydäninfarktista, tai… sepelvaltimotaudista.

Niinpä niin. Juuri kun olin kirjoittanut omasta henkisestä sepelvaltimotaudistani eli halustani tuikata hieman amalgaamia herkkupeppuisen työkaverini reikään, alan epäillä, että itse kärsin oikeasta sepelvaltimotaudista. Kuinka ironista! Hyvä veto, Allah, hyvä veto! Et sitten kuitenkaan haimasyöpävitsejäni ole kostanut minulle.

Se on hassu juttu: vaikka olo on nyt täysin normaali, olen välillä silti tuntevinani sydämessäni jotain kummallista. Kun yön pimeinä tunteina kuuntelen sydäntäni, aina välillä olen tuntevani jotain… Jotain? Jotain, mikä tulee sydämestäni! Ilmeisesti olen tekemässä kuolemaa. Mikä riesa! Juuri kun sain veroilmoitukseni palautettua! Jumalauta, minä haluan kotitalousvähennykseni! Miksi en vähentänyt niitä jo viime vuonna? Niin monta syytä katua…

Kun yön pimeinä tunteina kuuntelee omaa kehoaan ja pyörittää mielessään eri tapoja, joilla voi pian kuolla, muitakin ajatuksia herää mieleen. Kuten: miksi minä vaivauduin yrittämään? Eikö kaikki ole viime kädessä aika turhaa? Ja epäreilua myös! Minä pidän huolta kunnostani, en polta, en juo, elän muutenkin kuin pulmunen. No, välillä minä ratkean syömään pekoni-sinihomejuustokakkuja ja katoan vuosikausiksi, mutta muuten… Miksi sepelvaltimotaudin pitää tappaa juuri minut?

No jaa. Tässä vaiheessa ajatuksiani oloni käy uneliaaksi ja tyydyn ajatukseen, että jos minulla ehkä on jokin sydänsairaus, ei hän sille enää mitään mahda. Vähän samalla tavalla kuin jos blogiin jotain kirjoittaa, ei sitä voi enää deletoida. Tai jos kompastun kadulla, en minä kai enää voi pystyyn nousta. Voin vain arvostaa sen kaiken ironiaa. Ja toivoa, että ennen kuolemaani saan suuren romaanini valmiiksi. Tai edes pääsisin tunkemaan amalgaamia sen kollegani reikään. Hitto, kunpa pääsisin edes… *irstaalla äänellä* raapimaan pois vähän hänen kariestaan… Hmm, kuulostaako tuo edes kaksimieliseltä vai pelkästään oudolta. Se nami kollegani – olisipa mukava… *irstaalla, limaisella äänellä* murskata hänen viisaudenhampaansa ja vetää ne pois… Uuh… Ovatko pikkupöksysi jo kosteat? Minulla ainakin ovÄH

Sepelvaltimotauti

13 huhtikuun, 2009

Siinä minä olin, työpaikallani Scanburgerin pihvinpaistopisteellä, tutkimassa joutilaalla hetkellä kännykästäni uutisia, kun törmäsin HS:n uutispalvelussa seuraavaan otsikkoon: Sepelvaltimotauti tappaa enemmän naisia kuin syövät yhteensä. Aloin hohottaa mielessäni ja ajattelin: Jumalalle kiitos sepelvaltimotaudista!

Ajattelin myös, että tämä välikohtaus olisi hyvän blogipostauksen aihe, joten päätin kirjoittaa sen tänne muistiin. Ei sitä koskaan tiedä, miten tämänkin ajatuksen voi monetisoida. Hetki lähestyy…

Syy siihen, miksi luen uutisia kännykästäni, on muuten se, että lopetin Helsingin Sanomien tilauksen. Pääsyy tilaukseni peruutukseen on se, että ne eivät julkaise sarjakuvasivuillaan Karvista toistuvista pyynnöistäni huolimatta. Hah haa, voi sitä Karvista… Aina syömässä lasagnea… Mutta toinen syy on myös käsillä oleva taantuma. Jostain pitää säästää, ja Hesari on aika kallis lehti.

Aikaisemmin ajattelin pitkään, että kaikenlainen budjettien teko on turhaa. Olen ollut sitä mieltä, että viime kädessä ihminen ei voi juurikaan vaikuttaa omien menojensa suuruuteen, tai tulojenkaan suuruuteen. Jumala ottaa, Jumala antaa. Jos rahat loppuvat kesken, se on vain Jumalan tahto! Mutta sitten Jumala tahtoi, että peruisin Hesarin tilauksen, eikä antanut tälle mitään selitystä. No, säästyy ainakin rahaa.

Voi, ajatukseni harhailee. Minun piti kirjoittaa varsinaisesta asiastani. Noin vuosi sitten, tai oikeastaan päivälleen vuosi sitten, tilitin eräässä postauksessani eräästä nuoresta naisesta, joka on samassa työpaikassa kanssani ja joka on synnyttänyt minussa epäpuhtaita ajatuksia.

Muistelkaamme, mitä silloin kirjoitin:

Mutta joskus tulee kiusaus sanoa hänelle jotain… flirttailevaa. Esimerkiksi tänään olin juuri menossa miesten vessaan, kun hän tuli ulos naisten vessasta. Pysähdyin ja yritin keksiä jotain tilanteeseen liittyvää hauskaa sanottavaa. Mutta se ei ollutkan ihan helppoa. Mitä hauskaa oikeastaan voi sanoa siinä tilanteessa naiselle, kun hän on tulossa vessasta ja itse olen menossa sinne? Olen varma, että jokin täydellinen sutkautus on olemassa, mutta en vain keksi sitä. Jäin miettimään sopivaa vitsiä pitkäksi aikaa, niin että hän ehti jo lähteä takaisin omiin töihinsä. Lopulta keksin vain, että olisi ehkä pitänyt sanoa: “Tulossa paskalta, vai?” ja sitten vinkata silmää. Mutta ehkä se ei olisi hänen mielestään erityisen hauskaa. Ehkä se ei olisi hänen mielestään ollenkaan hauskaa.

Ah, noita sydämen viattomuuden aikoja! Nyt tuosta on kulunut kokonainen ajast’aika, eivätkä nuo tunteet ole vieläkään hiipuneet. Päinvastoin, alan kuolata hervottomasti aina kun näen tuon naisen, tai hänen varjonsa, tai kun kuulen hänen äänensä, tai kun syön hampurilaisia. Voisi sanoa, että mitä sydämentykytyksiin tulee, tämä on pahempaa kuin sepelvaltimotauti… En ole kuitenkaan edelleen rohjennut tehdä aloitetta. Näen siinä tiettyjä eettisiä ongelmia. Lisäksi minun pitää vielä hieman hioa vatsalihaksiani. Mutta olen kaavaillut, miten saisin tuon naisen aikanaan hurmattua ja juoniteltua valheideni verkkoon ja lopulta kuristettua hänet niihin.

Tämä nainen – kutsuttakoon häntä vaikka nimellä Iida, vaikka oikeasti hänen nimensä on Anelma-Unelma – saattaa olla sinkku tai sitten ei, en ole erityisen paljon jaksanut kuunnella häntä. Ei väliä! Rakkaus voittaa kaiken. Olen ajatellut, että voisin hurmata hänet vetoamalla taiteellisuuteeni. Tsiguthan diggaavat siitä, n’est-ce pas? Ehkä jos ohimennen mainitsisin hänelle vaikkapa… jotain keskeneräisestä romaanistani, joka häiritsee pahasti salaisen blogini kirjoittamista?

Voin kuvitella mielessäni hänen kohottavan katseensa kiinnostuneena ja sanovan: ”Niinkö? Kirjoitatko sinä romaania ja/tai salaista blogia?”

”No”, sanoisin huolettomasti läiskäisten palan mätää lihaa pihvinpaistogrillille. ”Niinkin voisi sanoa. Vai voisiko? Kuka niin on sanonut?” lisäisin huolestuneena.

Sitten iskisin pääni grillille ja polttaisin kasvoihini grillissä vauhtiraidat. ”Tsekkaa mikä munapää minä olen!” voisin huudahtaa ja nauraa hullun lailla.

Ja jos se ei toimi, voisin kaivaa esille keskeneräisen romaanini ja alkaa lukea satunnaisesta kohdasta. Esimerkiksi sivulta 4: ”Ja sitten kioski räjähti, ja räjähdys levisi viereiseen dynamiittitehtaaseen, minkä seurauksena sen vieressä ollut ydinpommitehdas räjähti, mikä puolestaan räjäytti sen vieressä olleen nakkikioskin, ja niin edelleen täältä äärettöömyyyetwqdtyfw”

Tähän kohtaan päästyäni luultavasti hän olisi jo repimässä housujani alas.

Tai sitten ei. Vakavasti ottaen, olen huolissani tilanteesta. Olen kyllä onnistunut joskus vitseilläni saamaan hänet nauramaan. Se oli mahtava tunne – nyt kun vielä saisin hänet itkemään… Mutta useimmiten niinä harvoina hetkinä, kun joskus juttelen hänen kanssaan ja heitän hänelle kevyesti hetulaa, hän aina katsoo minua kuin hullua. Hän hymyilee, mutta katsoo minua kuin quattro stagionestani puuttuisi pari juustolajiketta. Jätkät, mitä se tarkoittaa? Himoitseeko hän minua? Vai onko mozzarella kohtalokkaasti jäänyt henkisyyden pizzastani pois, mikä olisi tuominnut minut ikuiseen elämään ilman tuon femme fatalen rakkautta, ja rintoja?

No, ehkä sepelvaltimotauti hoitaa tämänkin ongelman aikanaan pois päiväjärjestyksestä.

Siinä minä olin, Kampin Scanburgerin keittiössä tallomassa lattialla olevia lasinsiruja ja sekoittamassa niihin hampurilaispihvejä, kun yhtäkkiä kuulin omatuntoni äänen:

”Mitä sinä oikein olet tekemässä?” tuo ääni sanoi minulle, epäluonteenomaisen möreästi (yleensä omatuntoni puhuu vuorotellen Hessu Hopon, vuorotellen Kimi Räikkösen äänellä) vinosti takavasemmalta.

Jatkoin huolettomasti lasinsirujen sekoittamista pihveihin. Omatunnon äänestä ei ennenkään ole ollut hyötyä, ja yleensä kun jätin sen huomioimatta, omatuntoni vain mutisi jotain epäselvää ja sanoi sitten unohtaneensa silitysraudan päälle ja poistui.

Mutta nyt omatuntoni ääni yskäisi ja sanoi:

”Anteeksi! Evirasta, päivää! Minkä takia sinä sekoitat lasinsiruja hampurilaisiin?”

Käännyin hitaasti. Taakseni oli tullut asiallisen näköinen pukumies, joka näytti kovasti elintarvikkeiden turvallisuudesta vastaavan Eviran virkailijalta. Hmm, kylläpä omatuntoni nyt tekee tepposia… Päätin kokeilla toista vanhaa omatuntoni karkotustemppua ja räkäisin hahmon päälle. Ptsui!

Kun se ei toiminut, yritin vielä viskoa hänen päälleen lasinsiruja.

Pian minulle alkoi valjeta, että tässä oli ilmeisesti kyseessä aito Eviran tarkastaja, eikä hän ollut ilahtunut siitä, että laitoin ruoan sekaan lasinsiruja.

”Sinun pitäisi nähdä, mitä minä laitan Scanburgerin kokiksen sekaan!” sanoin alkaen nauraa villisti.

”No, mitä?” virkailija sanoi.

Laskin housuni alas ja annoin koko miehuuteni laskeutua ylväästi hänen nähtäväkseen.

”Ta-daa!” sanoin.

”Et kai… Et kai sinä kuse Scanburgerin kokikseen?” hän kysyi järkyttyneenä.

”En tietenkään”, sanoin  hänelle, ja juuri kun hän alkoi vaikuttaa huojentuneelta, lisäsin: ”Tuleehan tuolta oikein stimuloituna ulos jotain muutakin kuin virtsaa! Hoh hoh hoo!”

Käännyin katsomaan blogini lukijoita ja lisäsin hieman uhkaavammin: ”Hoh hoh hoo!”

Enpä tiedä. En oikein ymmärrä, miksi Eviran mies oli niin vihainen. Scanburgerin asiakkaat ovat tottuneet kaikkeen: vettyneisiin ranskalaisiin, haaleisiin hampurilaisiin, sormenkynsiin majoneesin seassa… Miksi he eivät kestäisi paria lasinsirua pihvissä, tai ehkä paria nuppineulaa pirtelössä? Mitä väliä sillä oli? Mitä väliä on millään?

No jaa. Tämä oli vain tällainen pieni välipostaus. Tämä on myös eräänlainen mainos kaikille lukijoilleni: tulkaa syömään Kampin Scanburgeriin! Ja kun hampaissanne narskahtaa lasinsiru, joka myöhemmin viiltää ohutsuoleenne reiän, suokaa minulle lämmin ajatus.

Hetkinen. Huomasin, että se Eviran tyyppi seisoi edelleen luonani. Kohautin olkapäitäni ja aloin ujuttaa partaveitsenteriä Scanburgereiden väliin.

”Mitä… mitä sinä oikein teet?” mies kysyi kauhistuneena.

”No, nämä ovat vain yksittäistapauksia”, sanoin. ”Valitettavia yksittäistapauksia, mutta yksittäistapauksia silti.”

Sitten otin tulitikun ja sytytin hiukseni tuleen. Eviran miehen kasvoille nousi ensin epäuskoinen ilme, joka vaihtui sitten vinoksi hymyksi.

”Mitä sinä nyt teet?” hän kysyi äänellä, josta olin kuulevinani vahingoniloa.

”Poltan hiukseni”, sanoin huolettomasti samalla kun palaneen ihon käry levisi huoneeseen päästäni.

Sitten tuska kävi niin sietämättömäksi, että asetuin lattialle kuolemaan. Viimeisiksi sanoikseni sanoin jotain sellaista, että ”Niin, minun peniksestäni tulee ajoittain ulos jotain ihan muuta kuin virtsaa! Tsihi! Zing! Sattuvasti sanottuu! Au, sattuu!”