Siinä minä olin, heräämässä unestani kylmästä hiestä siihen, että minä kyynelehdin. Jälleen yksi päivä, jolloin minun täytyisi keksiä jotain kirjoitettavaa blogiini. Paineet ovat hirmuiset! Kysyn vaan on blogilistan luetuin blogi, jota päivitän monta kertaa viikossa, ja koko blogiyhteisö seuraa tarkasti tuon raikkaan blogitulokkaan jokaista liiket…

Hetkinen.

Ajat ovat hieman muuttuneet, ja tämä blogi on hieman, sanoisinko, marginalisoitunut. Mutta vahvemmassa vedossa kuin koskaan! Vähän niin kuin jokainen Rolling Stonesin uusi levy, jokainen uusi postaukseni on vahva paluu juurilleni, jossa ei ole juuri lainkaan vanhojen vitsien toistoa ja ummehtunutta huumoria. Hoh hoh hoo, minä painan 235 kil… Äh.

Yritin ankarasti keksiä jotain blogattavaa, ja lopulta keksin sen: mitäpä jos vain lähtisin töihin? Ehkä Kampin keskuksen Scanburgerissa tapahtuu jotain bloggaamisen arvoista.

Tämä on vain tällainen vaihe tässä blogissa. Joskus ennen minä kirjoitin monta erilaista postausta viikossa – nykyisin kirjoitan kerran pari kuussa pari katsausta elämästäni Scanburgerissa.  Jotkut ehkä pitivät varhaisempia vaiheitani parempina, mutta uskon, että suurin osa lukijoista on sitä mieltä, että tämä blogi on parempi kuin koskaan. Parempi kuin koskaan, vittu!

***

Saavuin Scanburgerin eteen ja huokaisin hyvään. Imin sisääni Scanburgerin arvokkuutta ja historiallista, ylevöittävä tunnelmaa. Samalla imaisin vahingossa sisääni myös Scanburgerista pursuavaa turpeaa löyhkää, minkä seurauksena sappinesteet kohosivat nenääni. Ei jumalauta. Ei jumalauta… Ajat muuttuvat, mutta Scanburger säilyy, rallattelin mielessäni.

Vilkaisin halveksuen Scanburgerin vieressä olevaa I love food -nimistä ravintolaa. Haavat eivät ole vielä umpeutuneet… Te ja teidän seisovat pöytänne monipuolisine valikoimineen samalla hinnalla, jolla Scanburgerista saa hampurilaisen ja ranskalaiset…

Astelin ylväästi Scanburgerin asiakaspuolen halki kohti kassaa. Hymyilin ja nyökkäilin ravintolassa istuville asiakkaille. Kas, tuolla on eräs vanha opiskelijatoverini syömässä juustohampurilaista!  Ja jopa nyt, tuossa pöydässä istuu äitini edessään fetasalaatti ja kutoen sukkaa. Ja tuossa pöydässä on näköjään vaimoni syömässä ateriaa seurassaan espanjalainen mies, jolla ei ole paitaa.  Mielenkiintoista. Ja hei, tuossa pöydässä istuu nuorehko, synkän näköinen mies edessään Macbook kirjoittaen blogipostausta. Hän pysähtyy katsomaan minua, minkä jälkeen hän… räjähtää.

Vinkkasin silmää sille hyvännäköiselle tummatukkaiselle nuorelle myyjätytölle, joka tänään oli myymässä tiskillä. Aikamoinen kisu. Miau! Rauh! Tuolta voisi tilata ”tuplaranskalaiset”, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Pitkiä, ohuita tikkuja… joita voi työntää… rakkauden bearnaise-dippiisi…

*Myhäilee itsekseen*… Kyllä… Kyllä, beibi!

Menin sisään keittiön puolelle. Astelin ylväästi omalle työpisteelleni pihvinpaistajan paikalle. Kainalossani minulla oli Financial Times, ja kollegani tervehtivät minua kunnioittavan näköisesti.

”Tervehdys”, he sanoivat, ”mitäs eurooppalaiselle finanssiregulaatiolle kuuluu?”

Jäin katsomaan heitä hölmistyneenä samalla kun selailin läpi lehden Markets-osastoa. ”Häh?”

”Miksi sinulla on mukana neljä vuotta vanha Financial Times?” he kysyivät.

”Täällä on mielenkiintoisia uutisia”, mutisin selaillessani lehteä läpi. ”Uu, tässä sanotaan, että asuntojen hinnat nousevat ikuisesti Yhdysvalloissa, ja mahdollinen tappioriski on katettu monimutkaisella CDO-arvopapereilla. Lisäksi tässä sanotaan, että pörssit eivät romahda loppuvuonna 2008, ja että Tanja Karpelan ja Sauli Niinistön rakkaus kestää ikuisesti.”

Kun nostin katseeni, huomasin, että kaikki työkaverini olivat jo häipyneet paikalta ja palanneet töihinsä. Harmi. Olisin halunnut kutsua heidät kanssani saunailtaan. Minulla on aina tapana kutsua kaikkia ystäviäni kanssani saunailtoihin – ja sitten jäädä tuijottamaan heidän jalkoväliään.

***

Raskaasti huokaisten otin esille ensimmäisen pihvin ja aioin läiskäistä sen grillille.

Mutta äkkiä huomasin, että en voinutkaan tehdä sitä. Jähmetyin paikalleni miettimään elämääni.

Ajattelin ihmisiä, jotka käyvät Scanburgerissa syömässä. Kuinka he tiskillä ollessaan näkevät epämääräistä liikettä keittiön puolella. Joku hahmo liikkuu siellä työssään – ja tuo hahmo olen minä. Olenko minä heille pelkkä pihvien paistaja? Vai olenko minä heidän silmissään jotain suurempaa? Olenko minä heidän iltarukouksissaan?

Äh, tämä ei johda mihinkään. Läiskäisin pihvin grillille, mutta tein sen liian lujaa, ja käteni osui grillille, niin että se paloi pahasti ja alkoi vuotaa verta. Pahuksen grilli. Verenvuoto oli melko suurta. Haavat eivät ole vielä umpeutuneet, ajattelin.

Ja sitten aloin haaveilla: jonain päivänä, jonain päivänä minä siirtyisin pois pihvien paistamisesta ja siirtyisin Scanburgerin ironisesti nimettyyn Salad Bariin. Voi sitä riemun päivää, kun lajittelisin nahistuneita maissinpaloja yhteen elähtäneiden tomaattien kanssa, ja uittaisin koko sotkua Scanburgerin hampurilaislöyhkässä. Se olisi unelmieni täyttymys. Lopultakin olisin onnellinen.

Tosin voisin olla onnellinen myös sen Scanburgerin myyjätytön kanssa. Hän on kuitenkin kohtuullisen sievä. Mitä muuta ihminen elämässään tarvitsee paitsi kohtuullisen sievän henkilön, jonka kanssa voisi katsoa Frendien uusintoja uudestaan… ja uudestaan… ja uudestaan? Tietysti pitää toivoa, että tämä kohtuullisen sievä henkilö ei lihoisi. Koska mitä vitun iloa sellaisesta sitten olisi? Minulla on aina ollut vähän ongelmia sen kanssa, että muut ihmiset lihovat, edes vähänkään. Olenko minä antanut heille siihen luvan? Olinko minä muka toivonut, että olisipa kiva, jos sinun takapuolesi olisikin pari tuumaa nykyistä isompi ja vähemmän pinkeämpi? Olinko, häh? Miksi minä sellaista toivoisin? Itse asiassa on aika yleistä, että vanhemmiten kolmenkympin ikäpyykin ympärillä monille naisille kertyy pari ylimääräistä kiloa. Ihan tuosta vain. Taso alkaa hiljalleen laskea.

Ja sitten… No, tällaisia ajatuksia minä vain pyörittelin mielessäni, kun laitoin jälleen uuden pihvin Scanburgerin grillille. Se räiskähti niin kauniisti, että ilon kyyneleet tulivat silmiini, kunnes huomasin, että kyyneleet olivatkin verta. Haavat eivät ole vielä ump