Hoh hoh hoo!

Tervehdys, kaikki maailman joulumieliset ihmiset! Nyt puhuu Joulupukki!

Joulu, vuoden tärkein juhla on nyt takana. Ja minulla on ollut jälleen vauhdikas joulu, kun olen kiertänyt miljardeissa kodeissa ympäri maailmaa jakamassa lahjoja ja levittämässä hyvää joulumieltä. Korvatunturilla pajoissani tontut ovat ahertaneet kuukausikaupalla lahjoja tehden: vasaroiden kalkatus ja iloiset tonttulaulut ovat sekoittuneet toisiinsa, ja olen sitä ääntä ilolla kuunnellut istuessani Joulupukin kodissa nuuhkien herkulista joulupuuroa.

Voi, kuinka paljon iloa näinkään ihmisten silmissä, kun kiersin ison lahjasäkkini kanssa eri puolilla maailmaa! Vilpitöntä iloa ja kiitollisuutta jokaisesta paketista – se lämmittää vanhan Joulupukin mieltä.

Yksi asia minua kuitenkin vähän mietityttää. Useimmille ihmisille on aika helppo antaa lahjoja. Fiksut tonttuni seuraavat kaikkia ihmisiä tarkasti ympäri vuoden, ja siellä tonttujen pajoissa he ahkerasti tekevät sitten kaikille sopivat ja hienot lahjat. Mutta sitten on joitakin ihmisiä, joille on vähän vaikeampi tehdä sopivia lahjoja.

Minä puhun sinulle, Jenni.

Kun aloin miettiä veitikkaisten tonttujeni kanssa, mitä antaisimme lahjaksi Jennille, hiljaisuus lankesi hetkeksi muuten niin eloisien tonttujen keskuuteen.

”Jennille?” eräs tonttu kysyi epäröiden. ”Tuota… niin, hän on joskus hieman hankala, mitäs me keksisimme hänelle?”

Vaivautunut hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Äkkiä joulumuori nousi seisomaan vieressäni. Toivo läikähti sydämessäni: ehkä joulumuorilla olisi hyvä idea? Mutta hän käveli sanaakaan sanomatta pois huoneesta.

No, kyllä Joulupukki tämän ongelman ratkaisee! Ainahan Joulupukki tonttuineen keksii hyviä lahjoja. Ajattelimme, että miksipä emme antaisi hänelle joululahjaksi vaikkapa… vyötä. Sellaista oikein hienoa, tyylikästä vyötä. Kaikkihan käyttävät vöitä!

Paitsi Jenni.

Ikkunasta vilkuilleet tontut kertoivat minulle, että epäusko nousi hänen kasvoilleen, kun hän avasi pakettinsa. ”Vyö?” hän kysyi minulta. ”Mutta enhän minä käytä vöitä.”

Okei. Onhan se kai mahdollista, että joku ihminen ei käytä vöitä. Olisi kai siitä voinut minullekin kertoa… Mutta annoimmehan me toki tonttujen kanssa Jennille paljon muitakin lahjoja. Hyvä kirja on aina tervetullut lahja kenelle tahansa.

Paitsi Jennille. Ilmeisesti Juha Seppälän Paholaisen haarukka on sitten ”pelkkää paskaa”. Hassua – olin lukenut useista eri lehtiarvosteluista sen olevan mitä viiltävin ja viihdyttävin ajankuva, mutta… No, Jenni, jos sinä sanot, että se on ”pelkkää paskaa”, niin mikä minä olen väittämään vastaan?

Sitten me hankimme Jennille uusia ylellisiä sukkia. Miksipä ei, harva raaskii ostaa itselleen kovin usein oikein kalliita sukkia. Se on sellaista pientä hemmottelua, joka on tervetullutta kaikille.

Paitsi tietysti Jennille, joka avasi paketin, sanoi tyrmistyneenä: ”Sukkia?” ja sitten pudotti ne lattialle.

Tontut keksivät myös muodikkaan eettisen lahjan: vuohilahjoituksen kehitysmaihin. Jouluhan on minunkin mielestäni hieman materialistinen juhla, joten on hyvä idea jakaa omastaan myös vähempiosaisille.

Paitsi tietysti Jennin mielestä, joka avattuaan lahjakortin alkoi kyynelehtiä vihaisesti ja sihistä: ”Etkö sinä osaa ostaa yhtään hyvää lahjaa, senkin paskapää!”

No hei, kyllähän tonttujen pajassa osataan tehdä myös hienoja hajuvesiä ja body lotioneita ja kaikkea ihanan ylellistä. Kukapa nainen osaisi vastustaa kolminumeroista hintalappua päällään kantavaa trendikästä hajuvettä tai kallista Body Shopin tuoksukoria?

Niin, paitsi Jenni, joka vilkaisi lahjoja kuin halpaa makkaraa kyyneltensä välistä ja sihisi vain: ”Paskapää, paskapää, paskapää…”

Joulu on hyvän tahdon juhla. Joulupukkina olen nähnyt paljon jouluja kautta aikojen, ja olen aina ollut sitä mieltä, että tärkeintä joulussa on yhdessäolo ja rauhallinen mieli. Lahjat nyt eivät aikuisille ihmisille ole kovin tärkeitä, niissä tärkeintä on ajatus, ei niinkään määrä.

Poikkeuksena voimme tosin mainita Jennin, jolle mikään ei vittu koskaan, koskaan riitä, ja joka osaa käyttää jokaista vilpittömällä mielellä itselleen annettua lahjaa tai mitä tahansa muutakin elettä aseena, jolla hän voi hyökätä muita ihmisiä vastaan ja tehdä kaikkensa saadakseen kaikkein muiden teot näyttämään ikuisesti riittämättömiltä ja joka käyttää itkua aseenaan muita ihmisiä vastaan ja siis jumalauta on täysin mahdoton, siis täysi psyko, miten jumalauta kukaan kestää tällaista paskaa, ei jumalauta! Lienee tarpeetonta sanoakaan, että aina ennen rakastelua, kun ottaa peniksen esiin, Jenni ottaa säälivän ilmeen ja sanoo: ”Penis?”

Ei. Täytyy rauhoittua. Olenhan sentään Joulupukki. Ja jouluna meidän kaikkien on määrä olla onnellisia, ja maan päällä hyvä tahto. Minä ja tonttuni kierrämme ympäri maailmaa levittämässä hyvää joulumieltä, ja sitä minä aion tehdä tänäkin vuonna. Ehkä jos syön vähän Joulumuorin piparkakkuja… Ehkä voin vielä rauhoittua. Huh huh, alan jo kuulla kulkusten iloista sointia päässäni.

Ai niin, Jennin synttärit ovat tammikuun 8. päivänä. Enpä haluaisi olla se poikaystävä, jonka täytyy taas keksiä sille nartulle jokin nerokas lahja, joka ei kuitenkaan kelpaa.

Taasko se on päivittänyt?

17 joulukuun, 2008

Kukkuu!

Arvatkaa kuka on palannut!

Tämä on jo hieman noloa, tämä hidas päivitystahtini.

Mitä voin sanoa? On yllättävän vaikeaa sahailla eteenpäin haastavassa aikaavievässä, hyvin palkatussa mutta erittäin vastuullisessa työssä ja toimia samalla läsnäolevana ja rakastavana pienten lasten isänä, ja lisäksi vielä pitää tukka hyvin.

Ei nyt sentään! Enhän minä tuollaisessa elämäntilanteessa ole! Minähän elelen edelleen yksin pienessä kruununhakalaisyksiössäni, roikkuen öisin ylösalaisin katosta ja visualisoiden mielessäni lähestyvää kostoani ja otsikoihin takuuvarmasti nousevaa koulu-ritsa-ampumistani.

Vai elelenkö?

Täällä internetissä ei voi oikeastaan tietää, millainen mies (tai ehkä nainen? Sitä ei koskaan tiedä, siskot ja siskottaret) näiden kirjoitusten takana lymyääkään.

No joo. Mennään asiaan, tai pariinkin asiaan. Todellinen syy viimeaikaiseen hiljaisuuteeni on ollut se, että olen hankkinut uuden työpaikan. Kyllä! Olen lopulta irtautunut Hesburgerin pihvinpaistajan turvatusta mutta tavallaan aika monotonisesta työstäni ja mennyt urallani eteenpäin! Kiitos, ei tarvitse seisaallaan taputt… Tai no, miksi ei. Kiitos, kiitos. Kiitos, ei tarvitse kaivaa esiin penistäni… Tai no, miksi eÄH

Impulssi urasiirtooni tuli, kun eräänä iltapäivänä kuljeskelin toimettomana Kampin keskuksessa ja ajattelin, miten synkkää elämä oikeastaan onkaan. Olin lukenut lehdistä paljon erityisen masentavia uutisia taloutemme kehityksestä. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, kansantaloutemme  tila on melko huono, ja bruttokansantuote saattaa laskea ensi vuonna jopa 0,5 prosenttia. Vittu, 0,5 prosenttia! Nyt hajos pää!

Aloin ajatella mielessäni, että mitä jos tämä taantuma ei päätykään vielä ensi vuonna. Tai sitä seuraavanakaan. Mitä jos talous on syöksykierteessä vielä vuonna 2012:kin? 2015? Mitä jos tämä laskukausi jatkuukin… ikuisesti? Ja sitten vielä senkin jälkeen?

Tähän kuitenkin jumiuduin ajatukseni kanssa. Niin, mitä jos? Mitä sitten? Mitä väliä sillä olisi? Mitä väliä oli millään? Tähän ajatusketjuun palaan nykyisin valitettavan usein. Näin tänään aamulla kauniin auringonnousun ja ajattelin: Kuinka pieni ja merkityksetön minä olenkaan! Mutta minä ajattelin samaa eilenkin, ja silloin satoi räntää.

Päätin spontaanisti mennä Scanburgeriin syömään pienen välipalan. Se paikka on minun makuuni! Vetisiä, sotkuisia hampurilaisia ja jäähtyneitä ranskalaisia. Ja ne tahmaiset dipit… Mmm… Ei pitäisi ajatella tällaisia, minä saan niin helposti orgasmeja.

Siinä jonottaessani mieleen tuli ajatus, että nyt kun maa on vajoamassa taloudelliseen lamaan, pikaruokaloille voi ennustaa hyvää menestystä. Nimittäin vaikka asiat menisivät miten huonosti, läskiperseet ovat aina keskuudessamme. Katselin mietteliäänä Scanburgerin tiskiä ja sen takana hääriviä ihmisiä, ja mieleeni tui ajatus: ehkä minun pitäisi pyrkiä Scanburgeriin töihin! Ajatus oli nerokas: aloin hikoilla ja suorastaan virtsata innostuksesta!

Kun pääsin tiskille, käteni vapisivat. Sanoin: ”Yksi Scanburgeri… ja… Anteeksi, minä haluaisin tulla tänne töihin? Miten voin ilmoittautua?”

Myyjä katsoi minua hölmistyneenä. ”Kalervo?” hän sanoi. ”Mutta minä luulin, että sinä putosit siihen piraija-altaaseen rakastelumme jälkeen?” minkä jälkeen hän… räjähti? Joo, räjähti. Miksi suotta keksiä sen monimutkaisempaa käännettä.

***

Ja tässä minä nyt olen, pihvinpaistajana Kampin keskuksen Scanburgerissa.

Jos te menette Scanburgeriin Kampin keskuksessa, eli ”Scaniin”, kuten sitä leikkisästi kutsun, te huomaatte, että te ette näe keittiön puolelle oikeastaan lainkaan. Ehkä voitte nähdä päälaen vilahtavan juoma-automaatin takana, jos olette onnekkaita. Mutta siellä minä siis olen. Tulkaa tervehtimään! Olisi kiva tavata lukijoitani. Olenkin pitkään ihmetellyt, kuka näitä juttuja oikein lukee.

Ihan oikeasti. Tulkaa käymään. Olisi kiva tavata. Juteltaisiin vaikka jostain. Se voisi olla hauskaakin. Olen avoin ehdotuksille. Minä voisin vaikka… en tiedä, voisin vaikka nuolla naamaasi. Miksipä ei? Sekin tappaisi vähän aikaa. Tai jos et pidä naamasi nuolemisesta, voisin tehdä sinulle seitsemänkerroksisen Scanburgerin. Näinä vaikeina taloudellisina aikoina se on hyvä diili.

***

Ihan oikeasti, tulkaa käymään. Minä olen niin yksin… Ymmärrättekö, että olen kirjoittanut blogeja jo viisi vuotta, eikä se ole johtanut vielä ainoaankaan suihinottoon?! Olen mielestäni ansainnut sen! Ja tarkoitan tällä tietysti sillä, että kukaan ei ole ottanut suihin tekemääni seitsemänkerroksista Scanburgeria.

***

Joo, ihan hyvä postaushan tästä tuli. Hermoilin vähän siitä, onko kultainen kosketukseni yhä tallella. Mutta on se. Kiitos, kultainen kosketukseni! Tiedän, että te haluaisitte näitä postauksia vähän useammin, mutta en voi luvata mitään. Tilanteeni on aika tiukka – pitäisi varmaan siirtyä löysempiin boksereihin. Zing!