Jätkät, hei, bailattaiskos?

23 lokakuun, 2008

Ai niin, tämä blogi! Tsihihi! Olenko minä taas unohtanut päivittää tämän? Siellä te lukijat olette väsymättä klikkailleet refresh-nappulaa, tai soittaneet vihaisena Googlelle ja valittaneet, että teidän rss-lukijanne ei toimi, kun Harmaan hatun postaukset eivät enää putoile teidän syliinne. Ja sitten te olette kevyen uneliaasti
masturboineet kuvitellen sitä, miten hyvältä minä tuoksun ja miten kosketukseni on pehmeä kuin ruusun terälehdillä… kunnes otan teidät yhtäkkiä jodlaten takaapäin…

Hetkinen. Missä minä olinkaan?

Tämä blogi päivittyy hitaasti, koska olen vain ollut kiireinen. Se suuri suomalainen 3-sivuinen romaani ei kirjoita itseään! Ja kaikki päähenkilöt kuolevat ensimmäisellä sivulla, vaikka teen mitä! Ehkä voisin tuoda näyttämölle eläimiä… Ehkä esimerkiksi kissa voisi nukahtaa, ja sitten… mitä? Räjähtää? Taiteen luominen on niin vaikeaa! No, muutenkin olen ollut vähän hajoilemassa ja helisemässä, minkä vuoksi aikaa ei tahdo löytyä tälle ainoalle purkautumiskanavalle.

Ajattelin kertoa siitä, kun olin hiljattain muuten vain purkamassa paineitani ystävieni luona, jotka kutsuivat minut pitkästä aikaa luokseen illanviettoon, vähän ”vetämään soppaa” ja sitä rataa. ”Toivottavasti siellä on hernesoppaa”, sanoin peilikuvalleni kotona valmistautuessani lähtöön. ”Niin, toivot…” peilikuvani sanoi ja yllättäen hirttäytyi.

Minulta kesti aika kauan keplotella itseni hirttoköydestä pois, ja kun saavuin ystäväni kotiin, muut olivat jo paikalla. Aa, vanha tuttu jengi! Jätkät! Poikien ilta! Vaimot ja lapset nukkuvat, ja me aiomme dokata niin kuin silloin kauan sitten parikymppisinä opiskelijoina! Tätä iltaa varten olen elänyt koko elämäni! Asetin lampunvarjostimen päähäni ja tervehdin kaikkia. Tuolla olivat Make ja Pete, tuolla Mika ja Pate… ja tuolla… Hetkinen, kuka tuolla oli?

Pari kaveriani jutteli erään nuoren miehen kanssa, joka seisoi selin minuun. En tunnistanut häntä. Onko minun kavereillani… uusi kaveri? Ovatko he korvanneet
minut? Menin lähemmäs esittäytymään. Nuori mies kääntyi ympäri, ja huomasin, että sehän olin… minä itse! Olin irtautunut kehostani hetkeksi, ja olin nähnyt kehoni juttelevan kavereideni kanssa. Menin takaisin kehooni ja huokaisin helpotuksesta, kunnes huomasin, että myös penikseni oli irtautunut kehostani ja asettunut keittiöön makkaralautaselle. Pitää yrittää livahtaa jossain vaiheessa hakemaan se
pois… Jos viitsin…

Niin me aloimme illanviettomme. Kumosimme drinksuja, soimme hyvää ruokaa, vaihdoimme rasvaisia kaksimielisiä sutkauksia ja bon moteja kansainvälisestä finanssikriisistä. Erityisen rasvaisia ja seksistisiä vitsejä väänsimme globaalista rahoitusjärjestelmästä ja korkospreadien leviämisestä… ”Ja sitten minä survaisin ’credit default swappini’ sen ’pankin’ ’korkospreadiin'”, muistan sanoneeni yhdessä vaiheessa iltaa ja saaneeni itseni ulvomaan naurusta. Olin aika kännissä, ilmeisesti,
mutta tuo oli olosuhteet huomioiden aika hyvä vitsi.

Loppuillasta minut valtasi halu vääntää kättä kaikkien ystävieni kanssa, ja lopuksi
minä halusin vain kätellä kaikkia virallisissa merkeissä ja kehua heidän kenkiään. Olin lopen uupunut koko illan jatkuneesta dokaamisesta, ja kellokin alkoi lähestyä puoli kymmentä illalla, joten lähdin yhtäkkiä kotiin.

Kotona menin seisomaan kylpyhuoneen peilin eteen ja asetin hirttoköyden kaulaani. Kuten usein muutenkin illanviettojen jälkeen, mieleni täytti katumus. Aloin ajatella kaikkia niitä hetkiä kuluneelta illallta, jolloin olisin voinut sanoa tai tehdä jotain nokkelaa, mutta päädyin vain sanomaan jotain tyhmää tai hikoilemaan kuin idioottimykkä.

Esimerkiksi silloin, kun ystäväni kysyivät minulta, haluaisinko lisää viiniä, minun olisi
pitänyt sanoa: ”Kyllä kiitos!” eikä sanoa käheällä äänellä: ”Wanna fuck?”

Tai kun se kaunis nuori neito pysäytti minut kotimatkallani ja kysyi, saisiko hän tulla mukaani, minun olisi pitänyt sanoa: ”Wanna fuck” eikä ”Wanna duck?” ja antaa hänelle Aku Ankan kuvÄÄÄÄHH emmä kexi enempää no jaa ihen kelpo blogipostaushan tästä tulidshuihnuhbuyv

Miten pyyhkii, Reykjavik?

8 lokakuun, 2008

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n asiantuntijaryhmä on Islannissa keräämässä tietoja maan talouden tilasta. Valuuttarahaston edustaja vahvisti tiistaina, että IMF on lähettänyt asiantuntijoita IsIantiin ”tiedonkeruumatkalle”. – Kauppalehti, 7.10.2008

Merkintöjä asiantuntijan päiväkirjasta

Tiistai. Turskan haju lentokoneessa matkalla Reykjavikiin oli ällöttävä. Ehkä se johtui bisnesluokan lounaalla tarjottavasta turskapihvistä, tai jälkiruoaksi tarjotusta turskajäädykkeestä, tai turskakahvista. Olisi pitänyt kai valita härän sisäfilettä ja suklaamoussea. Se oli listalla toisena vaihtoehtona, mutta en hoksannut ottaa sitä.

Otin taksin lentokentältä pääkaupunkiin. Huomasin, että taksin mittarissa oli paitsi juokseva taksamittari myös reaaliaikainen datayhteys, joka kuvasi islannin ja euron kurssia. Taksimatkani aikana kruunu heikkeni 23 prosenttia, ja perillä taksikuski kieltäytyi ottamasta vastaan kruunujani ja sanoi ottavansa mieluummin kelloni. Hellyin ja maksoin hänelle euroina, jolloin hän halasi minua kyyneleet silmillä. Lopuksi kysyin, missä päin Reykjavikin pörssi on, mutta hän puhkesi hysteeriseen nauruun, joka ei tuntunut loppuvan ollenkaan, enkä saanut vastausta.

Ensivaikutelma Reykjavikista. Jumalan hylkäämä paikka. Mahdollisesti jopa ateistien hylkäämä paikka. Kaikkialla synkkiä, matalia taloja. Katujen varsiin parkkeerattu hienoja muskeliautoja. Ei juurikaan valoa.

Keskiviikko. Ensimmäinen tapaamiseni on Glitnir-pankissa. Lehtitietojen mukaan Islannin valtio kansallisti sen jokin aika sitten. Tapaan pankin toimitusjohtajan suuressa neuvotteluhuoneessa; hän tarjoaa minulle turskaviinereitä. Sitten hän selittää minulle kärsivällisesti, millainen on ollut Glitnirin laajentumisstrategia viime vuosina. Yksinkertainen juttu, itse asiassa. Pankki on ottanut huomattavia määriä velkaa kansainvälisiltä velkamarkkinoilta, missä raha on ollut löysää, ja käyttänyt sitä aggressiiviseen laajentumiseen maailmalla. Suunnitelmassa ei hänen mukaansa ole  heikkoja kohtia, mutta jostain syystä toimitusjohtajan on vaikea olla kikattamatta esityksensä aikana.

Kun kysyn toimitusjohtajalta, mikä on yhtiön taloudellinen tilanne nyt, hän vinkkaa silmää ja hymyilee leveästi. Sitten hän alkaa kikattaa.

Reykjavikin iltaelämässä juhlatunnelma on vähissä. Ruokaravintolassa on lisäkseni vain yksi pariskunta, ja hekin riitelivät siitä, jos geysir purkautuu eikä kukaan näe sitä, purkautuuko geysir oikeasti.

Kaupungilla masentuneet ihmiset yrittävät tehdä itsemurhia ja hypätä ikkunoista: heidän onnekseen Reykjavikissä on vain yksikerroksisia taloja.

Torstai. Tapaaminen Landsbankissa. Pankin johtaja kertoo, että muuten kaikki on hyvin mutta pankin velkojen suhde sen omaan pääomaan on 30. ”En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta sehän ei voi olla hyvä”, hän sanoo. ”Tiedätkö sinä, onko se hyvä? Minä en tiedä.”

Sitten hän kikattaa. Sihteeri tulee paikalle ja lyö häntä turskalla, mikä on minusta koomista. Piste Islannille.

Perjantai. Tapaan Kaupthingin toimitusjohtajan. Ainoa pankki, joka ei ole vielä nurin. Toimitusjohtaja kertoo, että he suunnittelevat tekevänsä siitä pankkinsa uuden sloganin: Kaupthing – ainoa islantilaispankki, joka ei ole vielä nurin! ”Vähän monisanainen”, toimitusjohtaja mutisi ja vältteli katsekontaktiani. Luulin, että hän katsoi jalkoväliäni, mutta itse asiassa hän taisi katsoa kelloani, himoiten sitä.

Kysyn, miksi Kaupthing ei ole mennyt nurin, vaikka kilpailijat ovat. Huomaan, että hiki alkaa helmeillä toimitusjohtajan otsalla, eikä hän vastaa mitään. Esitän kysymykseni uudestaan. Hän alkaa kikattaa, ja sanoo jotain islanniksi. Kysyn sihteeriltä, mitä hän sanoi. Sihteeri vastaa: ”Jos lähdet pois, saat panna Björkiä.”

Lauantai. IMF kehotti minua myös selvittämään islantilaispankkien omistussuhteita. Parin puhelun perusteella selviää, että Kaupthingin omistavat puoliksi Landsbanki ja Glitnir. Landbankin omistaa Novator ja Straumur-Burdaras, mutta vain puoliksi. Toinen puoli kuuluu Kaupthingille, jonka omistus jakautuu Glitnirin, Novatorin ja Straumur-Burdarasin kesken. Ja pikkuisen Björkin. Novator, joka viime kädessä omistaa kaiken, kuuluu puolestaan Straumur-Burdarakselle, jonka omistaa välillisesti Novator, ja tavallaan suoraankin, joskaan en oikein tiedä miten. Yritän piirtää omistuskuvioista kaavion, mutta lyijykynäni räjähti.

Matkaan taksilla takaisin lentokentälle. Ulkomaalaisiin ystävällisesti suhtautunut taksikuski ei pyydä maksua. Kun nousen koneeseen, huomaan kelloni kadonneen.