Siinä minä olin, kastelemassa asuntoni ikkunalaudalla olevaa jättiputkiviljelmääni ja naureskelemassa itsekseni. ”Kasvakaa, minun lapseni!” sanoin möreällä äänellä jättiputkelleni. ”Täyttäkää joka niemen notko! Jonain päivänä suomalaiset vielä kiittävät minua!”

Sitten katsoin jalkoväliini ja sanoin: ”No, sinä et taida olla enää ainoa jättiputki täällä.” Sen jälkeen ähkäisin ja kiinnitin katetrini hieman paremmin.

Pahuksen katetri… Aina poistamassa virtsaani virtsarakostani. No jaa. Asiaan, veljet! Mieleeni pälkähti ajatus, että olisipa kiva välillä tavata joku ihminen. En väitä, että olisin kovin eristäytynyt tai yksinäinen, mutta huomaan yhä useammin ajautuvani pitkiin ja oikeastaan järjettömiin väittelyihin filosofiasta asuntoni ovenkahvojen kanssa. Ovenkahvat – ainoat ystäväni…

Vedin housuni alas ja nauroin: Hoh hoh hoo! Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja äkkiä muistin, että jos haluan seuraa, minun pitäisi ensin soittaa jollekulle. Kaivoin esiin kännykkäni ja selasin sen nimiluetteloa. Vt… Kuka tämä on? Maistelin nimeä kielelläni. Vt. Pitäisiköhän se lausua Veetee? Vai Vt? No jaa. Kännykästäni löytyi myös PA:n numero. Pitäisi kai joskus soittaa heille. Meillä oli hauskaa silloin yhtenä iltana, kun päätimme tehdä kepposen ja sivelimme sinappia kaikkialle asuntooni. (”Hetkinen, kenelle tämä kepponen oikeastaan on suunnattu?” muistan kysyneeni loppuilllasta.)

Löysin kuitenkin kännykästäni kolmannenkin nimen. Petra. Petra… missä olen kuullut sen? Hetkinen! Sehän oli toinen osapuoli siitä pariskunnasta, jonka luona olen pari kertaa käynyt vierailulla! Heillähän oli se kersakin! He olivat mukavia ihmisiä! Taidanpa mennä tapaamaan heitä!

Vinkkasin silmää kameralle ja sanoin: ”Nyt pidetään vähän hauskaa.” Mutta sitten tajusin, että mitään kameraa ei ollutkaan. Missään. Miten kuka sitten tietää, mitä minä teen ja mitä mielessäni liikkuu?

***

Rimpautin ovikelloa. Olin valmis näkemään Petran väsyneenä, nuutuneena, rääkyvä vauva sylissään. Kuinka vanha se nyt olikaan, lähemmäs kaksi? Eivätkös ne siihen ikään mennessä ole oppineet kierimään mäkeä alas?

Petra avasi oven. Vauvaa ei ollut missään. Petrakin oli hemaisevan näköinen. Meikattu, laihtunut. Aikamoinen pakkaus. Mitä oli tapahtunut? Eikö lasten syntymän pitänyt tehdä ihmisestä savuavan raunion, joka ei koskaan toivu?

Minut kutsuttiin peremmälle. Petran mieskin oli paikalla. Samoin heidän lapsensa, joka hämmästykseni käveli jo omin jaloin ja oli keskellä omia leikkejään.

”Mitä… mitä on tapahtunut? Miksei se rääy?” kysyin, kun ystäväni toivat minulle lasillisen viiniä.

”Se on niin iso tyttö, että se leikkii jo ihan itse”, Petra selitti iloisesti. Ilmeisesti heille on alkanut jälleen jäädä aikaa itselleen. Ja sen näki Petrasta. Hän oli tyrmäävän kaunis. Nuorempana olin häneen hieman salaa ihastunut, mutta se oli tullessani eteiseen. Nyt olin aivan lääpälläni, ja tuijotin lumoutuneena Petraa. Hän on elämäni rakkaus… Saanko hänet ikinä takaisin. No jaa, jossain toisessa fiktiivisessä blogipostauksessa.

Rojahdin nojatuoliin istumaan. ”No, ettekö te aio kysyä minulta, miten minun romaanini edistyy?” kysyin.

”Kuinka romaanisi ed…” Petra kysyi huokaisten.

”Kysy vilpittömällä äänellä!” ärähdin.

”Anteeksi. Kuinka romaani edistyy?” hän kysyi Mikki Hiiren äänellä.

Huokaisin syvään ja pudistin päätäni. ”Ai sekö, jota kirjoitan Macbookillani? No, jotenkuten… Itse asiassa aika tökkien. Ehkä juoksutan juonta eteenpäin liian nopeasti. Minulla oli yksi lupaava versio jo syntymässä, mutta huomasin, että kun pääsin sivulle 4, olin jo tappanut kaikki päähenkilöni ja maapallo oli ajautunut mustaan aukkoon. Pitäisi kai lisätä väliin vähän maisemakuvauksia.”

Muutenkaan romaanini ei ollut edennyt hyvin. Sen tapahtumapaikkana olivat uimahallien miesten pukuhuoneet ja paikat, joissa maalattiin alastonmalleja. Ja aina välillä joku hahmo veti housunsa alas ja nauroi: ”Hoh hoh hoo!” jolloin juoni lähti taas liikkeelle. Viime aikoina olin kuitenkin ajatellut, että siirtäisin ehkä koko romaanin tapahtumaan yhden suuren autotakaa-ajon aikana. Se vaatisi hieman uudelleenkirjoittamista.

”On kuitenkin mukavaa saada käyttää mielikuvitustani”, sanoin. ”Minulla on aika vilkas mielikuvitus, ja joskus minulla on vaikeuksia erottaa mielikuvitustani virtuaalitodellisuudesta.”

Petra katosi hetkeksi näkyvista ja ilmestyi sitten takaisin.

”Etkö sinä todella halua koskaan lapsia?” Petra vaihtoi puheenaihetta. ”Minun lapseni on kaunein ja ihmeellisin asia, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Etkö sinä halua koskaan kokea samaa? Haluatko todella elää koko elämäsi itsekkäästi yksin.”

Naurahdin ylimielisesti. ”Mistä sinä tiedät, ettei minulla olekin lapsia?”

”Mutta… eihän sinulla ole!”

”Eikö?” sanoin kiusoittelevasti. ”Ehkä minulla onkin lapsia. Ehkä he ovat… tuolla nurkan takana… keittiössä!”

”Ei siellä ketään ole! Mitä ihmettä sinä puhut?”

Innostuin omista puheistani. ”Minulla on lapsia! He ovat keittiössä! Voin näyttää teille, ellette usko! Voitte vaikka tappaa minut, jos valehtelen.”

”No, tuo ne tänne”, Petra sanoi.

”Hyvä on, minä tuon”, sanoin ottaen mukavan asennon tuolissani. Kului hetki.

”Tuotko sinä ne vai et?” Petra kysyi.

Ähkäisin ja menin keittiöön. Nyt piti keksiä nopeasti hyviä ideoita. Kaadoin itselleni kunnon tujauksen viskiä ja kumosin sen kurkkuuni. Lapsia, lapsia, mistä minä saan tähän hätään lapsia?

Kuulin olohuoneesta Petran ja hänen miehensä äänet. ”Hei, me tulemme nyt katsomaan sitä sinun lastasi.” Kirkaisin ja jouduin paniikkiin. Tarvitsin suunnitelman nopeasti!

Ja sitten… Ja sitten... (Älä lopeta tätä postausta ennen loppua. -editori)

Kun he tulivat keittiöön, huomasin sanovani flirttailevalla äänellä Petralle: ”Hei, mitäpä jos minä työntäisi minun jättiputkeni sinun… sinun… minkä sanan keksisin tähän… jätteidenpoistoputkeesi?” Tai ehkä: ”Hei Petra, olethan muistanut hoitaa puutarhaasi? Voisinko istuttaa sinne siemeniä kylvävän jättiputkeni?”

Sitten heitin lattialle savupommin ja hyppäsin ulos ikkunasta.

”Te voititte tämän erän!” huusin alhaalta asfaltilta puolikuoliaaksi ruhjout(Postauksen kesken päättymisen ääni. Olutpullon sihahtamisesta lähtevä ääni.)

Tehtäköön alkuun pieni tunnustus. Minä pidän aseellisista konflikteista. Mitä aseellisempi, sitä konfliktimpi, se on minun mottoni. Joten voitte kuvitella, miten riemuissani olen viime päivinä ollut, sen jälkeen kun Venäjän ja Georgian välillä puhkesi aseellinen konf… ei, sanotaan suoraan vaan: kunnon veripalttua! Yeah!

Viime vuosina tällaisia äkkiä leimahtavia aseellisia konflikteja on ollut maailmassa huolestuttavan vähän. No, Afrikassa on aina välillä muutaman sadan tuhannen ihmisen joukkoteurastuksia, mutta sieltä harvoin saa todella näyttäviä lehtikuvia. Venäjän ja Georgian sodassa on ainakin jonkin verran todella päheitä sotakuvia päässyt lehtiin – kuvia, joissa kärsivät siviilit huutavat kivusta päheiden räjähdysten keskellä.

”Mukavaa, että taas soditaan”, sanoinkin eilen illalla ystävilleni, kun kiersin ruokapöytää ja tarjoilin kaikille teetä. ”Nyt lentelee päitä!”

Hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään.

Katsoin vieraitani. Pöydän ääressä istui kaksi muovista ankkaa, yksi verisiä kyyneleitä vuodattava lelunalle ja yksi viikinkikypärää käyttävä muurahainen.

Ja sitten… No, mennään tämän välipostauksen varsinaiseen asiaan.

Olin eilen käymässä K-Raudassa. Mitä voin sanoa – meitsi käy siellä omituisen usein! Tällä kertaa tarvitsin maalia, ja vieläpä sävytettynä. Tavalliseen tapaan pyysin palvelutiskillä sävyttämään maalipurkkini haluamani väriseksi.

Sitten tapahtui jotain jehnaa. Myyjä laittoi purkin sellaiseen isoon koneeseen, joka ravisteli purkkia parin minuutin ajan, jotta maali varmasti sekoittuisi. Jäin katsomaan tuota konetta silmät kiiluen. Minkäkin haluaisin tuollaisen! ajattelin. Minun on pakko saada tuollainen kone… Ehkä olohuoneeseeni? Voisin laittaa sinne vaikkapa… kananmunia! Tai pienen sekoituskoneen! Hah haa!

Jätkät?

Vilkaisin vaivihkaa, kuka tällaisia laitteita valmistaa. Laitteen päällä seisoi ”Collomix”. Jätin maalipurkin kauppaan ja ryntäsin kotiini googlaamaan Collomixin. Löysin tällaisen sivun.

Siellä oli myynnissä hienoja sekoitustyökoneita, joissa voi esimerkiksi sementtiä ja sen sellaista sekoitella. Ensin esiteltiin simppeleitä vispilöitä, sitten miehekkäitä kaksikaraisia sekoituskoneita. Stondikseni alkoi olla jo puolikova, kun pääsin kohtaan, jossa puhuttiin tuhat euroa maksavasta ”sekoituskeskuksesta”, ja sen jälkeen esitteessä kuvattiin yli 2000 euron tasosekoitinta.

Kun on valmistettava valmiiksi sekoitettuja, säkeissä toimitettavia materiaaleja, on ratkaisuna ammattilaisten käyttöön tarkoitettu Collomatic TMS tasosekoituskone. Sille on  ominaista nopeus, helppo liikutettavuus ja luotettavuus käytössä – joten se säästää aikaa, voimavaroja ja rahaa.

Aah, stondikseni alkoi olla aika kov… Hetkinen, korkeintaan puolikovahan se vain oli. Oikeastaan aika löysä. Hups, sinne meni.

Voi näitä meikäläisen stondiksia.

(Hetkinen, mitä tämä postaus oikeastaan koskee? -editori. Tarkoitan, että aluksi puhuit Georgian kriisistä, ja nyt sekoituskoneista, ja sitten siirryit stondiksiin. Onko taso laskenut?)

Nuorena minulla oli seksuaalisesti tapana tulla hieman turhan nopeasti. En vain voinut sille mitään! Sori vaan naiset, heh heh, hoidelkaa itsenne loppuun, meitsi lähtee syömään kebabia.

Naiset? Minne te menit… äh.

Joka tapauksessa. Jos ennenaikainen tuleminen oli ongelma, niin olisi pitänyt tietenkin arvata, että kun tulee vanhemmaksi, ongelma muuttuu liian myöhään tulemiseksi. Se vasta on kurjaa. Kaikki ne kerrat, kun olen joutunut huutamaan: ”Ei! Älä mene vielä! Vielä kolme minuuttia!” Siinä ei auta selittää, että ”Heh heh, olen vain niin viriili, lähdenpä syömään kebabia”, vaan selityksen hitaaseen tulemiseen ja erektion luiskahtamiseen on paras olla hyvä. Itse olen havainnut, että vetoaminen katossa olevaan kosteaan läiskään tehoaa useimpiin naisiin. Huokaisen raskaasti ja murehdin ääneen, että kyseessä saattaa olla kosteusvaurio ja mahdollisesti jopa home, ja alan laskeskella mahdollista yhtiövastikkeen nousua, jolloin naiset ymmärtävät minua ja tuovat minulle kebabia.

Sitten otan esiin kaksikaraisen sekoittimeni ja penetroin heid

***

No, näetkös nyt, arvoisa editori, joka luulet aina olevasi niin fiksu, olihan tällä postauksella pointti! Et varmaan osannut odottaa, että yhdistäisin stondikset ja sekoittimet lopussa näin näppärästi! Mutta olin koko ajan tulossa tuohon vitsiin. (Ja kyllä, teknisesti katsoen se on vitsi, joskin aika väkivaltainen!) Itse asiassa kirjoitin tämän postauksen niin, että ensin keksin viimeisen virkkeen, eli virkkeen, jossa nainen penetroidaan kaksikaraisella sekoittimella, ja lähdin siitä kirjoittamaan postausta takaperin. Kaikki menee suunnitelmieni mukaan!

Miten se Georgian konflikti liittyi mihinkään? -editori.

Sehän… VOI VIT