Kunnes kuolema erottaa

28 heinäkuun, 2008

Jätkät? Kai tekin olette lueskelleet Turistin blogia? Siellä on aika jännä meininki käynnissä. Häihin on enää muutama päivä. Pääseekö Turisti naimisiin? Vai vieläkö koko homma kaatuu, esimerkiksi viime hetken katumiseen, kirkon palamiseen tai väärän värisiin serpentiineihin? Pidetään peukkuja pystyssä – ja imeskellään niitä, miksipäs ei, me olemme syntyneet 1970-luvulla! Surkein sukupolvi ikinä!

Turistin juttuja lukiessa mieleni palaa väkisin omaan hääpäivääni muutama vuosi sitten. Suljen silmäni ja alan muistella. Mielikuvat alkavat palata mieleeni… Minä istumassa syrjäisen baarin pöydässä, ympärillä ruutukauluspaitaisia ja pullonpohjalaseja käyttäviä nörttejä, joilla on likaiset tukat, edessämme on Trivial Pursuit -pelilauta, ja minä sanomassa: ”Mutta eihän dodekaedrissa ole kolmeakymmentä kulmaa. Muah-hah-haa! Hah hah haaaa!”

Hetkinen, sehän oli polttari-iltani. Se vasta oli villi ilta. Muah-hah-haa!

Sitten aloin muistella hääpäivääni. Hah hah haa, se vasta oli päivä. Muistan heränneeni aamulla leppoisissa tunnelmissa. Olin hieman haikea siitä, että villit poikamiesvuoteni olivat nyt ohi. Mutta sitten aloin muistella tarkemmin, mitä villeinä poikamiesvuosinani oikein tapahtui, ja mieleeni tuli vain seuraava outo muistikuva: pimeä rekka-auto, jonka ohjaamossa lihava, hikinen rekkamies katsoo minua tylsästi, laittaa käteensä napsahtaen kumihansikkaat ja sanoo: ”Tämä ehkä sattuu pikkuisen.”

Sitten mieleeni tulee muistikuva itsestäni nauramassa kovaan ääneen The Economist -lehden kuvateksteille, samalla kun kaverini viereisessä huoneessa panevat – korjaan, rakastelevat – stripparia. Hetkinen, se muistikuva olikin polttareistani. Sitten joku heitti minua dodekaedrilla, jolloin pyörryin, ja heräsin vasta hääpäiväni aamuna.

Itse vihkiminen meni mukavasti. Muistan, kuinka kävelin kirkon käytävää pitkin morsiameni kanssa häämarssin soidessa, kun huomasin tyrmäävän kauniin naisen istuvan kirkon penkeillä vieraiden joukossa. Kävellessäni ohi vinkkasin hänelle silmää ja sanoin hänelle äänettömästi:”Soita minulle!” ja tein vielä käsilläni puhelimen soittoa imitoivan elkeen. Kun tulimme papin luokse, kännykkäni alkoikin soida ja toiveikkaana vastasin siihen. Mutta se olikin vain pilasoitto kavereiltani, jotka edelleen olivat panemassa sitä stripparia.

Miksi muistikuvani ovat näin sekavia? Oliko koko juttu pelkkää unta tai fantasiaa?

Myöhemmin illalla: Hääjuhlissa tunnelma alkoi rentoutua silminnähden sen jälkeen, kun kaadoin hääkakun päälle bensaa ja uhosin tuhoavani maapallon. Kun vaimoni heitti kukkakimpun vieraille, minä ryntäsin ottamaan sen kiinni, heitin senkin päälle bensaa ja poltin sen. Illalla hääyönäni otin esille bensakanisterin ja… Ja sitten… Hm, vaikea keksiä vitsiä tähän. (Olutpullon avaamisen ääni.) (Epäonnistuneesta blogipostauksesta lähtevä ääni.) Joka tapauksessa, otin esille kumihanskani, katsoin vaimoani, laitoin hanskat napsahtaen käteeni ja sanoin: ”Tämä ehkä sattuu pikkuisen.”

Sitten otin esille kondomin, pujotin sen napsahtaen siittimeeni ja sanoin jälleen: ”Tämä ehkä sattuu pikkuisen.”

Ja sitten… Äh. (Erektion lerpahtamisen ääni.)

Näin käyt paskalla

21 heinäkuun, 2008

Esitän arvoituksen. Ihmiset tekevät sitä päivittäin, joskus monta kertaa päivässä. Ihmisillä on pakottava tarve tehdä sitä. Tässä toimituksessa tärkeää osaa näyttelee peräsuoli. Mitä se on?

Jos vastasit seksi, vastasit aivan oikein. Tämä essee käsittelee kuitenkin paskalla käyntiä.

Etsiessäni lähdekirjallisuutta tätä esseetä varten havaitsin, että paskalla käymisestä on kirjoitettu yllättävän vähän. Tämä on hämmentävää, koska kyseessä on kuitenkin melko yleinen – voisi sanoa jopa universaali – ilmiö. Kun kyselin tuttaviltani ajatuksia paskalla käymisestä, hämmästyin siitä, miten vähän ihmiset ajattelivat tätä päivittäistä rituaaliaan. Ikään kuin se olisi heille vain välttämätön paha, jolle ei kannata ajatusta uhrata! Minkä ekskrementaalisen maailmankuvan he menettävätkään!

En halua kerskailla, mutta omasta mielestäni minä olen aika hyvä käymään paskalla. En ollut aina sellainen: pitkälle parikymppiseksi asti olin korkeintaan keskinkertainen. En mitenkään huonokaan (en esimerkiksi koskaan ole ollut erityisen sotkuisa, jos tiedätte, mitä tarkoitan), mutta en ole ollut mikään paskantamisen jediritarikaan, johon kategoriaan nykyisin lasken itseni. Sitten aloin ajatella asiaa enemmän, harjoitella, keskittyä, kunnes saavutin valaistumisen matkallani kohti paskantamisnirvanaa.

Sallinette minun kuvailla, miten paskalla käymisestä otetaan kaikki ilo irti.

Yleinen virhe, mitä ihmiset tekevät, on että he menevät paskalle liian aikaisin. Empiirinen tutkimukseni osoittaa, että ihmiset yleensä menevät paskalle heti, kun alkaa tuntua siltä, että nyt sitä voisi irrota. Siitä jää ainakin minulle sellainen ikävä wham-shit-thank-you-ma’am-tunnelma. Paljon nautinnollisemmaksi paskantaminen muuttuu, jos odottaa tarpeeksi kauan ennen pytylle menoa. Kyse on jopa eräänlaisesta tantra-paskantamisesta: nautinnon hetkeä lykätään mahdollisimman pitkälle. (Minulla olisi monta lystikästä ja koprofiiliä anekdoottia tantrapaskantamisen kurssista, jolla kävin hiljattain, mutta olkoon se toisen blogipostauksen tai jopa blogin aihe.)

Kun paine alkaa kerääntyä peräsuoleen, on jännittävää yrittää esittää normaalia muiden ihmisten keskellä. Esimerkiksi työpaikalla tärkeässä palaverissa on kihelmöivän jännittävää pidätellä paskan tuloa ja yrittää olla ottamatta aihetta puheeksi presiksessään. Tai jos olet romanttisella kynttiläillallisella elämäsi rakkauden kanssa, jännitys ilmassa on sitäkin isompi, jos sinun pitää toistaa päässäsi ”No shit”-mantraa, koska se on ainoa asia, joka estää sinua ryntäämästä karjuen vessaan.

Okei. SItten olet saavuttanut pisteen, jossa kertakaikkiaan et voi pidätellä. Nyt on aika nousta suurieleisesti seisomaan ja tehdä kaikille tiettäväksi, mitä olet menossa tekemään. Ei liian suoraan, tietenkään. Mutta keksit kyllä sopivan kiertoilmauksen. Esimerkiksi: ”Jaahas, aika mennä poistamaan tukos putkistosta”, tai ”Anteeksi, sain kaukopuhelun”, tai ”Tuloste tai uloste, yeah, fuck!” Sitten kaivat esiin kolme vuotta vanhan Kouvolan Sanomat ja menet vessaa kohti raskaasti huokaisten. ”Eikö tämä paska koskaan lopu?” voit mutista itseksesi.

Tulet vessaan. Hengitä syvään. Keskity. Tuijota tiukasti vessanpönttöä. Tule yhdeksi vessanpöntön kanssa. Ole vessanpönttö. Huolellinen valmistelu on kaiken a ja o. Nyt ei ole aika antaa ajatusten harhailla. Olet yksin, vain sinä, vessanpönttö ja paska. Tästä eksistentialisesta tyhjyydestä Sartrekin aikoinaan kirjoitti – ihmisen henkinen taistelu sen tosiasian kanssa, että hänen on pakko käydä paskalla. No, Sarte kirjoitti muutenkin paljon paskaa.

Sitten pitää vain istua vessanpöntölle. Istuthan tukevasti? Ethän halua horjahtaa ratkaisevalla hetkellä. Otithan eväät mukaan? Ethän halua, että nälkä yllättää kesken kaiken. Hyvä sämpylä pitää nälän loitolla.

Oikea musiikki on tärkeää paskalla istuessa. Itse kuuntelen mieluiten jotain mahtipontista klassista musiikkia. Ehkä Mahleria, tai Wagneria. Joka tapauksessa jotakuta, jonka sukunimessä ovat vokaalit a ja e. Usein kuuntelen niitä yhtäaikaa. Tai sitten kuuntelen ääninauhoja Hitlerin puheista. Se rauhoittaa minua työntövaiheessa. Lievää kipua voi tuntua, kun kohdunsuu on auennut seitsemän sentt… Hetkinen, siis anus on auennut seitsemän milliä, mutta silloin pitää vain työntää ja hengittää syvään.

Ja ihme tapahtuu! Paska tulee ulos ja päätyy blogipost… hetkinen, siis vessanpönttöön. Kaiken sen odotuksen jälkeen varsinainen paskan tuleminen ulos on lyhyt hetki. Se on vähän niin kuin seksissä: kaikki se vaiva, ja sitten se päättyy orgasmiin, joka kestää ehkä vain viisi minuuttia. No, ne ovat hyviä minuutteja… Sama juttu ulostamisen kanssa. Kaikki se nnngh, josta seuraa vain lyhyt uuh. Siis miksi vaivautua? Jätkät? Siskot?

Paskantaminen on ohi. On aika enää tarkastaa työn tulokset. Olithan syönyt raakaa maissia ja punaisia helmiä? Joskus ne muodostavat ulosteeseen lystikkäitä kuvioita. Sitten vain nouset seisomaan, laitat housut ylös ja kävelet vihellellen ulos vessasta. Kovat kaverit eivät pyyhi persettään, vedä vessaa tai pese käsiään.

Ja sitten… Ei jumalauta, nyt mä kyllä menen pask