Puheeni opiskelijoille

16 kesäkuun, 2008

Kiitos, kiitos! Arvoisat valmistumassa olevat opiskelijat. Arvoisa tiedekunnan väki. Arvoisa dekaani.

Kiitän nöyrästi kutsusta tulla puhumaan tänne. Maisteriksi valmistuminen on yksi elämän suuria käännekohtia, ja monille teistä myös elämän viimeinen merkittävä käännekohta.

En ole ihan varma, miksi minut kutsuttiin tänne puhujaksi. En kuitenkaan koskaan kieltäydy mistään, paitsi terävien esineiden tunkemisesta peräsuoleeni.

Tässä te nyt siis olette, viimeisiä hetkiänne ei-maistereina. Ensimmäiseksi haluan sanoa, että älkää vain antako tämän nousta päähänne. On tärkeää vähätellä muille ihmisille koulutustanne: he eivät ehkä kestäisi kuulla totuutta.

Neuvonkin, että kun joku kysyy teiltä myöhemmin, missä te olette opiskelleet, teidän kannattaisi vain yskähdellä ja mutista jotain tyyliin: ”No, tuolla vain…” Jos teiltä kysytään tarkemmin, on viisasta vaikuttaa hieman epävarmalta ja vastata sitten: ”Öö… Valtsikassa? Viestintää?” ikään kuin et itsekään enää muistaisi.

Nyt seuraa tärkein vaihe. Teidän on tarjottava kyselijälle armollinen reitti keskustelusta pois. Todennäköisesti keskustelukumppanisi on nyt yhtäaikaa häikäistynyt ja häpeissään omasta vähäarvoisesta koulutuksestaan. Teidän on talutettava hänet takaisin itsekunnioituksen polulle.

”Viestintää! Mutta sinnehän on todella vaikea päästä sisään!” hän saattaa huudahtaa.

”No, ei oikeastaan”, sinun pitää sanoa.

”Mutta minä kuulin…” hän sanoo.

”Ei. Olet kuullut väärin”, tässä kohtaa sinun pitää kuulostaa vähän tiukemmalta, ehkä jopa uhkaavalta. Mahdollisesti sinun pitää tönäistä hänet kumoon.

Joka tapauksessa. Missä minä olinkaan? Ai niin, pitämässä valmistujaispuhetta.

Kyllä, tuo edellinen kappale luki tässä paperillani. Se oli osa puhettani. Tämäkin kappale on osa puhetta. Jokainen kirjain. Aika friikkiä, vai mitä?

Nyt kun katselen teitä valmistuvia maistereita, monia ajatuksia kiertää mielessäni. Lähinnä nämä ajatukset liittyvät teidän ulkonäköönne. Te ette ole mitenkään erityisen hyvännäköisiä, vai mitä?

Tämä liittyy siihen, että viime aikoina kun olen kävellyt kaupungilla, olen katsellut erityisen tarkasti vastaan tulevia ihmisiä. Ja olen havainnut, että ihmiset yleensä ottaen eivät ole erityisen hyvän näköisiä. Puhumattakaan heidän tavastaan pukeutua!

Mutta jos puhutaan ihmisten ulkonäöstä, useimmista ihmisistä on mahdollista löytää jotain vikaa, usein useita vikoja. Kenellä on pyöreät kasvot, kenellä perunanenä, kenellä pälvikalju, kenellä suippo penis. Terveisiä vaan Makelle Siilinjärveltä, heh heh! Miksi minun papereissani lukee näin? No jaa, pakko jatkaa lukemista. Miksi minä olen tällaista kirjoittanut?

Lisäksi ihmisillä on kasvoillaan kaikenlaista rumaa sälää. Kuten esimerkiksi nenä. Hirveä uloke, jossa on kaksi reikää – keskellä naamaa! Mitä vittua! Enkä edes halua ajatella, mitä siellä nenän sisällä on. Miksei Jumala olisi voinut siirtää nenää johonkin hieman huomaamattomampaan paikkaan, esimerkiksi korvaan, tai pakaralihaksiin?

Eikä suukaan kovin kaunis ruumiinosa ole. Märkä, limainen, punaisten lihapatukoiden ympäröimä onkalo, jossa kasvaa röykkiöittäin valkoisia luita, joita te Maan asukkaat kutsutte hampaiksi.

Ja miksi kaikki ihmiset pukeutuvat niin tyylittömästi? Kaikkialla näkee farkkuja, kauluspaitoja, t-paitoja. Sappinesteeni purskahtavat kurkkuuni, aina kun näen jonkun ihmisen käyttävän kauluspaitaa. Mitä hän on ajatellut vaatekaupassa? ”Hei, taidanpa ostaa kauluspaidan!” Mitä helvettiä? Miksi minä kirjoitan tätä puhetta? Eikö tämä voi loppua?

Viestinnän opiskeluistani on ollut paljon hyötyä nykyisessä työssäni Hesburgerin pihvinpaistajana. Aina kun puhe kääntyy työkavereideni kanssa semiotiikkaan, voin esittää järkevän oloisia huomautuksia, jotka alkavat samoilla: ”Semiotiikasta puheen ollen…” mutta sen jälkeen en koskaan keksi mitään sanottavaa, paitsi viittauksen Åbergin pizzaan.

Heh heh, vähän sisäpiirihuumoria.

Itse asiassa harkitsen alan vaihtoa. Koulutukseni antaa minulle pohjan vaikka mihin. Viime aikoina olen harkinnut erityisesti pianonvirittäjän ammattia. Se kuulostaa rennolta hommalta – kuljet paikasta toiseen virittämässä pianoja! Tosin voisin lisätä ammattiin sellaisen mausteen, että aina saatuani pianon viritettyä voisin esittää rasvaisia kaksimielisiä vitsejä pianon omistajalle.

Esimerkiksi näin: ”Jaahas, mikäs riemurasia me seuraavaksi viritettäisiin?” voisin röhistä ja vinkata silmää huoneessa istuvalla 86-vuotiaalle töölöläisrouvalle. ”Onko tällä muita soivia pelejä, joihin pitää tunkea hieman nuottiavainta! Hoh hoh hoo!”

Toinen ammatti, joka kiehtoo minua, on pornotähden ammatti. Olisiko nyt liian myöhäistä? Minulla on joskus vaikeuksia stondisten kanssa, mutta toisaalta olen aika hyvä luonnenäyttelijä. Esimerkiksi olen ajatellut, että olisi aika hauskaakin keventää tunnelmaa money shotin hetkellä sanomalla: ”Jos tuo oli siistiä, sinun pitäisi nähdä, mitä tulee anuksestani!” ja sitten kääntyä kameraan ja hymyillä ja ampua itseni.

Pornotähden työ vaikuttaa kerta kaikkiaan täydelliseltä. Siinä saa höylätä kulahtaneita, huumepilvessä olevia naisia – ja päästä vielä internetiin! Olen kuuluisa! En olekaan aiemmin tullut ajatelleeksi, että pornofilmeissä esiintyvät ihmiset ovat oikeita ihmisiä. Olen vain kuvitellut heidän olevan pikseleitä, harhakuvia, vääristymiä, jotka eivät ole oikeasti olemassa.

Samalla tavalla tosin ajattelen kaikesta muustakin televisiossa näkyvästä, kuten pankeista, tai sodasta, tai pääministeri Vanhasta. Ei kai tuollaista tyyppiä oikeasti ole olemassa? Ja kaikki tämä puhe ”Suomesta” on varmaan jotain sairasta metatason pilaa? Noin niin kuin ylipäänsä minulla on vaikeuksia uskoa kenenkään muun olevan todellinen ihminen, ja kun katson omaa peilikuvaani, en ole vakuuttunut omasta olemassaolostanikaan. Siitä olen tosin varma, että hiljattain hankkimani uudet kengät ovat todellisia, koska ne ovat niin coolit.

Pornotähtenä olemisessa on kuulemma vaikeaa se, että pitäisi saavuttaa orgasmi kameran edessä. Mutta sehän vasta hauskaa olisikin, jos en saavuttaisi sitä. Kuvitelkaa mielessänne: penetraatio on päättymässä, ja mies vetäytyy ulos naisesta – tavoitteenaan tulla naisen kasvoille. Mies vemputtaa naisen kasvojen edessä odottava ilme kasvoillaan – mutta mitään ei tapahdukaan. Mies kiihdyttää vauhtia, kello käy, mutta mitään ei kuulu. Nainen viittilöi studioryhmälle, että hänellä on tärkeä palaveri vartin päästä eikä hänellä olisi enää aikaa istua tässä odottamassa ejakulaatiotani. Minä huudan viiden sekunnin välein: ”Ihan kohta! Ihan kohta! Ihan kohta!” ja sitten välillä kikattelisin ja ehdottaisin, että katsotaan välillä Greyn anatomia ja jatketaan sitten.

Näillä sanoilla, arvoisat pian valmistuvat maisterit, haluaisin toivottaa teille onnea valitsemallanne tiellä. Jos valitsette pornotähden uran, käyttäkää kuvauksissa kondomia, tai jos olette naisia, niin pessaaria. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu! Hih hih hii!

Miksi minä olen kirjoittanut tähän paperille sanat ’hih hih hii’? Mikä minua vaivaa? Mistä tämä synkkä yksinpuhelu kumpuaa?

Lopuksi tiedote lukijoilleni: Harmaa hattu jää juhannuksen kunniaksi kesätauolle. Yritän ladata hieman akkujani, palaan kun palaan.

Ei kai tässä tällä erää muuta kuin että nyt mä kyllä tapan its

Lahjomattomat

1 kesäkuun, 2008

Haluat siis lahjoa kansanedustajan? Muutama ohjeistus on paikallaan.

Vielä takavuosina kansanedustajien lahjominen oli helppoa – sen kuin kilautti rahaa kansanedustajan tilille ja laittoi pankkisiirron viestikenttään maininnaan: ”Muista siltarumpu Rymättylään!” tai ”Pistetään pari Ideaparkia Vihtiin!”, niin asia oli hoidossa. Tällainen käytäntö oli kuitenkin voimassa vain 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin asti ja hieman sen jälkeen. Nyt voitelemisen pelisäännöt ovat muuttuneet. Nykyisin kansanedustajien ja ministerien lahjominen vaatii hienotunteisuutta.

Ensin täytyy kuitenkin tarkastella toista kysymystä: ovatko valtakunnan päättäjät ylipäänsä lahjottavissa rahalla?

Tähän kysymykseen on helppo vastata samalla tavalla kuin Jeesuskin olisi vastannut, eli vertauksella. Kuvitellaan, että on perjantai-ilta. Olet liikkeellä kaupungilla kaveriporukkasi kanssa. Päätätte mennä Sedu Koskisen ravintolaan, mutta ravintolan luokse saavuttuanne huomaatte, että sen edessä kiemurtelee 50-metrinen jono ihmisiä. Mitä te teette siinä tilanteessa? Lyhyen neuvonpidon jälkeen te tietysti marssitte portsarin luokse, sujautatte hänelle sadan euron setelin ja kysytte, olisiko mahdollista, että teidän seurueenne pääsisi jonon ohitse, teidän kun tekee hirveästi mieli päästä baariin sisään, paljon enemmän kuin muilla jonottajilla.

Yleensä sata euroa riittää kääntämään portsarin pään, ja teidän porukkanne marssii baariin sisään, vinkaten silmää muille jonottajille. Näin se toimii. Rahalla saa. Jos edes portsarit eivät ole immuuneja rahan houkutuksille, miksi poliitikot olisivat? Olisi pähkähullua antaa portsareille sataa euroa, jos kuitenkin joutuisi jonottamaan. Samalla tavalla olisi pähkähullua antaa poliitikoille rahaa, jos he eivät tekisi vastapalveluksia.

Lähes kaikilla muillakin elämänalueilla rahalla saa kaikenlaisia etuja. Kuvitellaan, että on torstai-ilta. Olet läheisessä Citymarketissa ostamassa ruokaa. Kun tulet kassalle, huomaat, että edessäsi on kolme muuta asiakasta. Mitä teet tällaisessa tilanteessa? Tietysti menet ostoskärryinesi muiden asiakkaiden ohitse, laitat kassalle viidenkymmenen euron setelin, vinkkaat kassaneidille silmää ja sanot: ”Anteeksi, mutta nyt taisi olla minun vuoroni!” Harva kassaneiti osaa vastustaa tällaista tarjousta – he eivät näetsen ole erityisen korkeasti palkattuja.

Ai niin, hauska lisävinkki. Kun kassaneiti kertoo sinulle, kuinka paljon ostoksesi maksoivat, on metka temppu ottaa esiin sadan euron seteli – ja sitten pudottaa se ”vahingossa” lattialle. ”Oho!” voit sitten sanoa kassaneidille. ”Nosta se raha.” Elämän juhlahetkiä on katsoa, kuinka kassaneiti kaivaa lattialta sinun seteliäsi ja samalla vähän pyörittää peppuaan silmiesi iloksi. Jos haluat, voit tällöin myös ottaa taskustasi hieman kahden euron kolikoita ja heittää ne lattialle kassaneidin päälle. ”Kerää ne!” voit huutaa käskevällä äänellä. ”Siinä on sulle rahaa, saatanan köyhä!”

Muissakin tilanteissa reilu lahjonta on hyödyksi. Otetaan taas tilanne. Lauantaiyö. Jäät poliisin tutkaan ajettuasi 150 kilometrin tuntivauhdilla kehä kolmosella hätävilkut päällä. Kun poliisi tulee autosi luo, kannattaa hymyillä veikeästi ja samalla avata hiljalleen housujen vetoketjua. ”Katsotaanpas, konstaapeli, millainen boa päältä paljastuu”, saatat sanoa. Yleensä poliisit tässä tilanteessa heltyvät ja tyytyvät antamaan huomautuksen, kunhan saavat vain nähdä boasi.

Tai vielä yksi tilanne. Olet lääkärin vastaanotolla. Istut tuolillasi lievästi hikoillen, kun lääkäri antaa diagnoosinsa: haimasyöpä. Sinulla on korkeintaan kuukausi elinaikaa. Mikään lääkehoito ei tepsi. Tällöin kannattaa toimia näin. Alat hiljalleen avata housujen vetoketjua. ”Katsotaanpas, minkälainen Alistaja-5000 täältä paljastuu”, sanot veikeästi. Kun lasket housusi, paljastuu, että olet käärinyt peniksesi ympärille sadan euron setelin. ”Niin, mitenkäs se oli niiden lääkehoitojen laita?” sanot sitten falsettiäänellä. Jolloin lääkäri nyökkää rauhallisesti, menee kaappinsa luo, ottaa esille hammaslääkärin poran ja… poraa sillä silmäänsä. Mitä helvettiä? No joka tapauksessa. Ymmärrät kupletin juonen, joskin olet niin nuori, ettet tiedä mikä on kupletti. (Älä murehdi, en minäkään tiedä. Juodaan malja ikuiselle nuoruudelle! Kipp… Miten niin minä olen yli 30-vuotias? Ime munaa, saatanan teini!)

Kuten sanottu, poliitikkoja ei nykyisin kannata enää lahjoa niin, että esimerkiksi menee suorassa tv-lähetyksessä ministerin luo, laittaa hänen käteensä ruskean paperipussin, vinkkaa silmää ja räjähtää sitten rasvaiseen nauruun, minkä jälkeen vielä tekee koomisia ilmeitä tv-kameralle sekä imitoi kameran edessä lantiollaan sukupuoliyhdyntää muistuttavia liikkeitä. Tällainen herättää epäilyksiä kansassa, ja ennen kaikkea juutalaisten hallitsemassa liberaalissa mediassa, joka repii täysin tarpeettomia kirkuvia skandaalinkäryisiä otsikoita hyvin mitättömistä ja hyvää tarkoittavistakin korruption teoista.

Näkymättömämmin lahjonnan voi hoitaa, kun tekee tuestaan niin sanotusti ’vastikkeellista’. Ministeri esimerkiksi myy sinulle seitsemänvuotiaan tyttärensä maksaman piirustuksen, ja sinä maksat siitä 30,000 euroa, ja sujautat samalla ministerin takintaskuun lapun, jossa ovat suunnittelemasi ostosparatiisi-kylpylä-formularata-elokuvateatterin koordinaatit. Jos suunnitelmasi alle jää sotaveteraanien taloja, on kohteliasta käydä itse tuikkaamassa heidän talonsa liekkeihin, jotta ministerin ei tarvitse sotkeutua tällaisiin maallisiin yksityiskohtiin.

Samalla tavallahan muukin maailma toimii, siis tarjoamalla tukea ’vastikkeellisesti’. Kuvitellaan jälleen jotain. Okei, kuvitellaan, että olet taas Citymarketissa. Voi pojat, sinä taidat viettää aika paljon aikaa Citymarketissa! Okei, hupinsa kullakin. Menet Citymarketiin ja otat hyllystä täysin huumorimielellä punajuuria. Kyllä, siellä myydään lasipurnukoissa punaisia palleroita, joita kutsutaan punajuuriksi! Sinua naurattaa ajatus, että joku todella söisi tätä paskaa. Ällöttävää! Otat kuitenkin punajuuripurnukan, menet kassalle ja annat kassaneidille rahaa. ’Vastikkeeksi’ otat mukaan purkillisen punajuuria. Tämä todistaa, että poliittinen korruptio ja kauppaketjullinen korruptio toimivat täsmälleen samalla tavalla. (Tuota… anti olla. -editori)

On tietysti ymmärrettävää, jos kaikesta huolimatta et halua jakaa lahjuksia tällä uudella, salamyhkäisellä tavalla, vaan haluat korruptoida maamme johtajia entiseen tapaan täysin avoimesti. Jos et välitä juutalaismedian kostosta, niin siitä vain. Poliitikoille raha kyllä kelpaa. He saattavat ensin vastustella ja kierrellä, mutta kun alat pudotella maahan sadan euron seteleitä, niin ennemmin tai myöhemmin he kumartuvat maahan poimimaan niitä kuola suustaan valuen. Silloin on oikea aika ottaa esille kolikoita, heittää ne ministerin päälle ja huutaa: ”Siinä on sulle rahaa, saatanan köyhä!”