Nyt sanon jotain, mitä en ole päässyt sanomaan kovin monta kertaa elämäni aikana: minä olen kuuden laudaturin ylioppilas.

Kiitos, kiitos. Istukaa toki alas. Kiitos, ei tarvitse sentään noin paljon aplodeerata. Kiitos! Istukaa alas! Rauhoittukaa! Kiitos!

Kyllä: minä olen kuuden ällän ylioppilas. En ole sitä monesti päässyt sanomaan, mutta viimeaikainen keskustelu yhdeksän ja jopa yhdentoista ällän ylioppilaista pakottaa minut sanomaan tämän ääneen. Tilanne vaikuttaa jotenkin, no, sopivalta sanoa se ääneen. Harvoin muulloin tätä on päässyt sanomaan.

No, täytyy tosin myöntää, että minä olen viimeisiä, jotka kirjoittivat ylioppilaaksi ennen uuden eximia-arvosanan tuloa käyttöön. Toisin sanoen silloin kun minä kirjoitin ylioppilaaksi, kuuden laudaturin paperit oli mahdollista saada melko löysällä otteella huolettomasti genitaaleja kaivellen ja ylimielisesti tuhahdellen. Mutta ei silloinkaan aivan jokainen ylioppilas ollut kuuden ällän oppilas. Voisi puhua pikemmin poikkeuksesta kuin säännöstä. Ja viime päivinä olenkin pohtinut, mitä hyötyä kuuden laudaturin papereista minulle on sittemmin ollut. Nämä opetukset voivat ehkä kiinnostaa yhdeksän laudaturin ylioppilasta Sarianna Mankkia sekä yhdentoista laudaturin ylioppilasta Anna Karrilaa – ja ehkä kaikkia muitakin.

Silloin kun valmistuin ylioppilaaksi, monet kyllä kehuivat kuuden laudaturin papereiden olevan merkki ainakin jonkinlaisesta lupauksesta. Opettajani sanoivat minulle usein ihaillen: ”Arkhimedes, sinusta tulee vielä jotain!” (Koulussa lempinimeni oli Arkhimedes – ei tosin siksi, että olin niin lahjakas matematiikassa, vaan siksi, että mennessäni kylpyyn syrjäytin niin paljon vettä.) Kun vaatimattomasti kysyin opettajiltani: ”Niinkö? Mitä minusta voisi tulla?”, he kuitenkin vain tuijottelivat hajamielisinä kaukaisuuteen ja mutisivat jotain tyyliin: ”Tiedäthän… Jotain… Jätä minut rauhaan.”

PIan kuitenkin ilmeni, että käytännön tasolla kuuden laudaturin papereista oli yllättävän vähän konkreettista hyötyä. Kokemuksen äänellä voin esimerkiksi sanoa, että nuorten neitosten viettelemisessä kuudestä ällästä ei ollut mitään hyötyä. Olin aina ajatellut, että jos mainitsen naiselle olevani kuuden laudaturin ylioppilas, hänen pöksynsä kostuisivat välittömästi ja sen jälkeen minun tarvitsisi vain vähän kertoa vitsejä Aku Ankka -äänellä ja se olisi siinä. Mutta ainoa nainen, jonka pöksyt kostuivat kuullessaan kuudesta ällästäni, oli vanha isoäitini, ja myöhemmin ilmeni, että sekin liittyi vain hänen virtsanpidätysongelmiinsa.

Alkuaikoina yritin saada erityiskohtelua kuuden laudaturini ansiosta myös esimerkiksi siten, että pääsisin jonon ohi baariin. Lienee tarpeetonta sanoakin, että muut jonossa olijat eivät tähän suhtautuneet suopeasti. Typerät magna cum lauden ylioppilaat – eivätkö he ymmärtäneet, miten hauskaa olisi, että kun he tulevat baariin, minä olisin jo siellä kertomassa, kuinka monta pistettä sainkaan laajan matematiikan kokeesta ja tekemässä kainalollani pierua emuloivia ääniä.

Muita paikkoja joissa kuudesta laudaturista ei ollut mitään hyötyä: kaupan kassajono, verovirasto, kuntosali ja armeija. Vain muutamia mainitakseni.

Onnekseni voin sanoa, että on yksi paikka, josta kuuden ällän papereista oli hyötyä. Hesburger otti minut töihin pihvinpaistajaksi, kun kerroin olevani kuuden ällän ylioppilas. Sittemmin olen tosin saanut alennuksen töissä: saan vain laittaa pihvin grillille, en enää paistaa niitä. Mutta työ on työtä. Jos olisin viiden ällän tai jopa neljänkin ällän ylioppilas, kuka tietää millaiselle polulle elämäni olisi ajautunut? Mielessäni herää visioita itsestäni juristina, joka saapuu oikeussaliin yksipyöräisen selässä liekehtiviä miekkoja jonglööraten ja jodlaten…

Nyt joku voi kysyä, mitä pointtia kohti, jos mitään, minä olen tässä tekstissä nyt menossa. Lähinnä yritän sanoa, että ylioppilaskirjoituksistani on nyt monia, monia vuosia. Mitä enemmän aikaa siitä on kulunut, sitä vähemmän on ollut mitään luontevaa tilaisuutta ottaa esille hyvä menestykseni ylioppilaskirjoituksissa. Voisi jopa sanoa, että kuudella laudaturillani ei ole nykyisessä elämässäni mitään merkitystä, eikä sillä koskaan aikaisemminkaan oikeastaan ollut.

Lähinnä silloin, kun rakastelen jonkun nuoren kauniin naisen kanssa, mieleni tekee koko ajan sanoa, että olen kuuden laudaturin ylioppilas. Minun on suorastaan pakko sanoa se. Yritän kyllä pidätellä, mutta melko pian aloitettuamme se lipsahtaa ulos väkisin, synnyttäen kiusallisia tilanteita.

Haluaisin huomauttaa hieman happamasti myös siitä, että kun huudan sängyssä: ”Sano, kuinka monta laudaturia minulla on! Sano se!” valitettavan harva nainen innostuu tästä leikistä.

Edelleen minä kyllä kuljetan ylioppilastodistustani mukanani kaikkialle: repaleinen ja ryppyinen paperini kulkee kaikkialle takataskussani – ihan siltä varalta, jos joku sattuu kysymään, millaiset paperit minä kirjoitin.

Todistukseni tuo minulle lohtua: usein vetäydyn monta kertaa päivässä vessaan, otan todistuksen esille, katson sitä ja nyyhkytän. Tai masturboin, jos olen hyvällä tuulella.

Tietysti voisi ajatella myös, että masturboisin samalla kun nyyhkytän, mutta se olisi jotenkin surullista.

***

Mutta hetkinen. Tämä postaus ei ole vielä ohi.

Ajattelin vielä hetken Sarianna Mankkia ja Anna Karrilaa, noita über-ylioppilaita.

Katsokaa vaikka tätä Anna Karrilaa. (Tämä kuva on näpätty kännykällä lehdestä samalla kun olen ollut vapaassa pudotuksessa, joten sen laatu on hieman kehno.)

Höh höh höö! Hyvät… paperit, vai mitä?

(Rasvaisella äänellä.) Pitäisi kai laittaa ylioppilastutkintolautakunta asialle… Tämä vaatii tarkempia selvityksiä. Fysiikka on laudatur-tasoa… (Vielä rasvaisemmalla äänellä.) Erityinen vahvuus on avaruusgeometria… Hoh hoh hoo! Pitäisi varmaan keksiä tähän jokin vektoreihin liittyvä vitsi, mutta en vain keksi. Pahus. Siinä menivät tschänssini. Tosin henkilökohtaisesti preferoin ulkonäön puolesta sitä toista yhdeksän laudaturin ylioppilasta.

Mutta hän ei vain ole tarpeeksi fiksu minulle. Tsori vaan. Muuten olisin kyllä (ääni muuttuu taas rasvaiseksi) valmis tutustumaan häneen molekyläärisellä tasol… Hetkinen, miksi minusta tuntuu, että tämä postaus muuttui nopeasti oudon ällöttäväksi?

Yhdeksän ällän ylioppilas on minulle vähän liian tyhmä. Toisaalta yhdentoista ällän ylioppilas on niin fiksu, että voisin kokea sellaisen uhkaavana. Minulle sopivat parhaiten sellaiset kymmenen ällän ylioppilaat. He ymmärtävät täydellisesti, kun improvisoin ääneen seksin jälkeen tekstinpätkiä, jotka Sartre olisi voinut kirjoittaa mutta ei kuitenkaan kirjoittanut.

Joka tapauksessa, onnittelut tytöille. Tästä lähtien aina kun joku googlaa heidän nimensä, heidän silmilleen lehahtaa joukko kissatappelujuttuja, joissa he nokittelevat toisiaan laudatureiden määrällä. Näyttää varmaan hyvältä tulevien työnantajien silmissä.Puhumattakaan tästä Anna Karrilan lausunnosta:

”Arvostan kaikkia niitä, jotka on useamman ällän kirjoittanut. Kun itse on sen tehnyt, niin tietää, millaisen vaivan se vaatii. Uskon, että hänen suorituksensa ei vie arvoa minun suoritukselta, eikä myöskään minun suoritukseni vie pois hänen suorituksensa arvoa.”

Suomeksihan tämä lausunto menee näin: ”Vittu! Te yhdeksän laudaturin ylioppilaat ette ole mitään! Teidän suorituksenne arvo on nolla! Te yhdeksän laudaturin ylioppilaat ette tiedä vaivannäöstä mitään! Minä syljen kaikkien yhdeksän laudaturin kermaperseylioppilaiden päälle! Minun suoritukseni vie pois hänen suorituksensa arvon ja kumoaa sen! Minä olen maailman kuningas!”

Ja mitä nämä huippuylioppilaat aikovat tehdä elämällään? Kenties perustaa jännittävän nanotekniikka-alan startupin, joka pyrkii keksimään lääkkeen syöpään tai pysäyttämään ilmastonmuutoksen? Mihin he kaiken tämän lahjakkuutensa kanavoivat? Toinen aikoo lääkäriksi, ja toinen toimittajaksi. Siitä vain maailmaa muuttamaan.

Ehkä minun pitäisi antaa pari neuvoa näillä nuorille naisille. Oikeastaan annan vain yhden neuvon. Tulkaa minun luokseni. Minä voin auttaa teitä. (Ääni muuttuu raspisen rasvaiseksi.) Jos menemme sänkyyn yhdessä ménage à trois’n hengessä, samassa sängyssä olisi 26 laudaturia. Eikö se ajatus kiihota teitäkin? Minussa se ainakin synnyttää kumimaisen pehmeän erektion. (Ääni muuttuu Aku Ankan ääneksi.) Ei jumalauta, nyt mä kyllä tapan its

Voi veljet. Voi veljet, elämä on joskus niin rankkaa. Jos olette ihmetelleet, miksi Harmaa hattu päivittyy niin epäsäännöllisesti nykyisin, niin se johtuu vain siitä, että olen aika piipussa. Väsymys iskee aika rankasti. Masennus kolkuttelee. Huomaan eristäytyväni muista ihmisistä, ja ainoassa sosiaalisessa kanssakäymistilanteessani – päivittäisessä Habermas-lukupiirissäni – vain murahtelen ärtyneesti muille ja sitten kikattelen itsekseni. Haimasyöpä on levinnyt jo hauislihaksiini ja pakaroihini – ainoihin hyviin puoliini! (Ainakin miesten mielestä.)

Niin huonosti menee, että blogitekstien aiheita pälkähtää päähän harvoin. Pitäisi tulla enemmän sellaisia insesti-isä-uutisia, joista oli niin helppo hersytellä.

Mutta sitten… Mutta sitten surfaillessani päämäärättömästi netissä törmäsin otsikkoon: ”Tästä syystä puolisosi pitää sinua kauniimpana kuin oletkaan” Eh? minä ajattelin. Mistä syystä siis? Miksei otsikossa kerrottu sitä? Niinpä kuin idiootti ryntäsin klikkaamaan jutun auki, ja jutun viimeisessä virkkeessä selvisi, että puolisosi pitää sinua kauniimpana kuin oletkaan, koska on mukava ajatella niin.

Ei vittu! Tähänkö paskaan minä käytin 30 sekuntia kallisarvoista elämääni, jonka olisin voinut käyttää ruoalla leikkimiseen?

Mutta sitten aloin ajatella, että viime aikoina olin ennenkin klikannut omituisen paljon otsikoita, jotka alkoivat sanoilla ”Tästä syystä” – ja aina joutunut pettymään.

Kuten esimerkiksi taannoin näkemäni otsikko Tästä syystä kokaiinista ei kärähdetä Suomessa. Noh, ajattelin mielessäni otsikon nähdessäni, jos joku on tehnyt noin vammaisen otsikon, varsinaisen jutun täytyy olla hyvä. Mutta jutun lukeminen paljasti vain, että kokaiinista ei kärähdetä Suomessa, koska sen käyttäjät eivät ole syrjäytyneitä, jotka joutuvat poliisin kanssa tekemisiin. Mitä helvettiä? Miksi sitä ei voinut sanoa otsikossa? Miksi minut piti pakottaa lukemaan se juttu? En minä halua taustoitusta ja kontekstia, haluan vain toisiinsa yhdistymätöntä nippelitietoa!

Vielä toinen esimerkki tuli mieleeni. Hiljattain luin otsikon Tästä syystä naisilla on vaihdevuodet. Mieleeni heräsi heti kysymys: Ai, niinku, mistä syystä? Mitä helvettiä tapahtuu? Jutun lukeminen paljasti, että vaihdevuodet voi ”tutkijoiden mukaan olla luonnon keino vähentää jännitteitä naisten ja heidän anoppiensa välille”. Miksei sitäkin voinut sanoa otsikossa?

Surfailtuani hieman lisää verkossa päädyin uutiseen, jonka otsikko oli ”Tästä syystä flunssa iskee talvella”. Ohoh! Siis mistä syystä? Jutun lukeminen paljasti, että virukset pärjäävät paremmin talvella.

Hetkinen… Kaikki nämä uutiset olivat uusisuomi.fi-palvelussa… Pieni haku lehden arkistoista paljasti hämmentävän joukon toinen toistaan vajaampia otsikoita, jotka alkovat sanalla ”Tästä syystä”. Kuten näin. Nämä ovat kaikki oikeita esimerkkejä. Ne ovat oikeasti julkaisseet nämä.

Tästä syystä Apple voi pärjätä Nokiaa vastaan

Tästä syystä ärsyttävät biisit jäävät soimaan päähän

Tästä syystä tupakka-askin hinta nousee

Brittilehti: Tämän takia suomalaiset ovat niin hyviä kuskeja

Tästä syystä miehet haluavat vaalean naisen

Tästä syystä nettipalvelut nimetään hassusti

Tästä syystä Venäjä ei halua vaalitarkkailijoita

Tästä syystä Tehy uhkaa irtisanomisilla

Tästä syystä nuoret naiset eivät halua inttiin

Tästä syystä naisen kannattaa hankkia itseään rumempi mies

Mitä ihmeen paskaa tämä oikein on? Ilmeisesti näiden otsikoiden tarkoitus on saada lukija klikkaamaan juttu auki. Jos vastauksen laittaisi otsikkoon, kukaan ei avaisi juttua. Mutta laittamalla juttuun näin herkullisen otsikon lukijan mielessä syntyy lupaus, että nyt paljastuu suuri salaisuus! Vereni alkoi kiehua. Vittu mitä paskaa! Tästä syystä uusisuomi.fi:n toimittajat saavat kohta pataan!

Voisin kyllä kuvitella joitakin tällä kaavalla tehtyjä otsikoita, joita mielelläni klikkaisin auki. Kuten ”Tästä syystä kaksi plus kaksi on neljä”, tai ”Tästä syystä veri kuohahtaa penikseesi”. Tai (tämä nyt ei ala edes sanoilla ”tästä syystä”, mutta menköön) ”Tänne penis kannattaa sijoittaa”. Jne. Ymmärrätte kyllä kupletin juonen. Vai mitä, jätkät?

Jätkät?

***

Jos halutaan tuoda yhteen tämän postauksen keskeisiä pointteja, niin lähinnä mieleen jäi se, että pitäisi yrittää hieman piristyä. Kokoa itsesi, mies! Olet sinä ennenkin saanut medium-pihvin, vaikka olet tilannut jotain ”kypsän ja raa’an väliltä”. Kestä se!

Vai pitäisikö sittenkään kestää… Ainahan voisin tappaa itseni. Ajatus itsemurhaviestin kirjoittamisesta tuntuu vain uuvuttavalta. Eikä sitä kukaan kuitenkaan lukisi. Tai hetkinen: silloin joku ainakin lukisi itsemurhaviestini, jos laittaisin sen otsikoksi: ”Tästä syystä ammuin kuulan kallooni”. Hah haa! Siinäpä se! Tuumasta toimeen!

Nyt kun olen kirjoitellut huumoriblogeja netissä vuosikaudet, mieleeni on joskus pälkähtänyt, pitäisikö minun välillä yrittää olla hauska oikeassa elämässäkin eikä vain hikoilla mykkänä ja valuttaa katkeria kyyneleitä aina kohdatessani toisen ihmisen. Miksipäs ei? Jokuhan voisi pitää jopa hauskana, jos onnistuisin sopivassa tilanteessa päästämään ilmoille hauskan ja purevan heiton, jota on mukava toistella ystävilleen myöhemmin illanistujaisissa ja sitten lisätä: ”Kyllä se on vaan niin verraton mies! Mutta jotenkin aavemainen. Miksiköhän hän tunkee koko ajan anukseensa anabolisia steroideja?”

Tämähän on tuttu tilanne kaikille muillekin kuin meille Jumalan kosketuksen kokeneita suuria taitelijoita. Yksi jos toinenkin lukijani on varmaan joskus joutunut tilanteeseen, että on vasta kauan tilanteen jälkeen keksinyt, mitä hauskaa tai osuvaa olisi pitänyt jossain tilanteessa sanoa. Esimerkiksi kun hiljattain eräs fanini ojensi minulle kynän, veti alas housunsa ja pyysi minua kirjoittamaan nimmarinsa penikseensä, sutkaisin, että ”Mielelläni, mutta tuohon taitaa mahtua vain nimikirjaimet.” Ja pari viikkoa sitten, kun jäin pikajunan alle, keksin vasta sairaalassa hauskan nokkeluuden, mikä olisi pitänyt sanoa jo onnettomuuspaikalle, kun huomasin pääkalloni haljenneen kahtia. Se oli niin härski nokkeluus, että se ei sovi tämän blogin lukijoille – riittäköön sanoa, että rinnastin siinä siemennesteen ja aivojen ulkonäön.

Tämä ajatus pälkähti mieleeni viikonloppuna, kun kävin K-Raudassa ostamassa hiekkaa. Mennessäni kassalle maksamaan ostosta huomasin, että kassaneiti oli nuori, hedelmällisessä iässä oleva viehättävä nainen. Vislasin mielessäni – pfuiff-fiuu! Panisin… jos osaisin! Hoh hooo!

Nähdessäni ostokseni kassaneiti hymyli vinosti ja sanoi: ”Miksi kaikki ostavat tänään hiekkaa?”

Tajusin heti, että nyt täytyisi nopeasti sanoa jotain hauskaa, nokkelaa ja suorastaan unohtumatonta – mutta menin täysin lukkoon. Mutisin vain hämmentyneenä jotain tyyliin: ”Taitaa olla se aika vuodesta…”, maksoin ostokseni ja lähdin pois.

Ei jumalauta! Pian sen jälkeen keksin kaikenlaista, mitä olisi pitänyt sanoa. Jos olisin sanonut jonkin seuraavista asioista, kuka tietää, mitä olisi tapahtunut . Ehkä olisin saanut jopa K-Rauta-pildeä, jos tiedätte mitä tark… Ai, te tiedätte. Pervot!

Kevyen nokkela ja arvoituksellinen vastaus olisi ollut: ”Koskaan ei voi olla liikaa hiekkaa.” Kaunis, naseva ja jopa filosofinen.

Tai sitten olisin voinut letkauttaa: ”Niin, mietipä sitä, K-Raudan kassatäti. Luulisi sinun koulutuksella vastauksen löytyvän!” ja sitten hohottaa päälle – ja alkanut kaataa hiekkaa korvaani.

”Miksi… miksi kaikki kaatavat hiekkaa korvaansa tänään?” olisin sitten voinut kysyä häneltä – ja sitten ottaa katuvan ilmeen ja kaataa hiekan pois.

Tästä siis selviää, että kassatädin kysymykseen olisi ollut mahdollista keksiä monia hauskoja vastauksia. ”Etkö ole kuullut – hiekka on uusi The Cure!” olisi myös ollut hauska vastaus, joka olisi myös sisältänyt täysin käsittämättömän viittauksen populäärikulttuuriin.

Tai sitten olisin voinut vetäistä housuni alas ja sanoa: ”En tiedä. Ehkä sinun pitäisi kysyä minun penikseltäni.”

”Mutta missä se on?” kassatäti olisi kysynyt.

”Katsele vain, kyllä sinä sen vielä huomaat!” olisin voinut hohottaa, ja sitten…. tappaa… its… Ei. Ei-jei-jei. Tämä blogipostaus ei voi vielä päättyä tähän. Kun postauksella on näinkin hedelmällinen lähtökohta, olisi väärin lopettaa sen kirjoittamista vain siksi, että pajatso on tyhjentynyt kauan sitten.

No joo. Eipä tässä nyt siis sen kummempia pyöri mielessä. Pointtini on se, että olisi siis pitänyt vain sanoa jotain hieman hauskempaa sille kassamyyjälle, mutta ehkä tämä blogipostaus korjaa tapahtuneen vahingon.

Haluaisin myös lopuksi lähettää tämän postauksen kautta terveiset sille K-Raudan myyjätytölle ja kutsua hänet kanssani esimerkiksi sirkukseen. Niin, miksipä ei, sirkukseen? Miekannielijöitä, akrobaatteja, lentäviä norsuja! Minä kuiskailemassa rasvaisia vitsejä korvaasi ja sitten kaatamassa sinne hiekkaa. Kyllä, kaatamassa sinne hiekkaa! Tänne, bitch! Kaadan korvasi täyteen hiekkaa! Sitten lukitsen sinut kellariini! Ja täytän sen hiek