Siinä minä olin, tiskaamassa astioitani astianpesukoneellani, kun mieleeni alkoi tulla ajatuksia. Ajatuksia! Hah hah haa! Lopultakin jotain kirjoitettavaa blogiini! Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt!

Mieleeni kääntyi julkisuudessa olleeseen tapaukseen siitä itävaltalaissedästä, joka oli pitänyt tytärtään vankina kellarissa yli 20 vuotta ja hankkinut tämän kanssa seitsemän lasta. Jo tämä ajatus tirskutti minua, mutta suoranaiseksi hohotukseksi nauruni yltyi, kun ajattelin sitä, että puolet lapsista oli asunut kellarissa hänen tyttärensä kanssa ja toinen puoli yläkerrassa miehen ja tämän vaimon kanssa – eikä vaimo ollut hoksannut mitään! Hoh hoh hoo!

Äkkiä hiljenin ja jäin tuijottamaan astianpesukonetta. Mikä oli tuo huriseva ääni astianpesukoneen sisällä? Oliko siellä… verta? Ei, ehkä se on vain vettä.

Pudistin päätäni ja jatkoin ajatteluani. Tuo insestitapaus on tietysti aika järkyttävä, mutta siinä on kuitenkin tiettyjä koomisia vivahteitakin. Siitä varmaan voisi jotain humoristisia ajatuksia veistellä…

Mielessäni välähti esimerkiksi näytelmä, joka kuvaisi tavallista arki-iltaa siellä kellarissa. Tiedättehän – tytär ja hänen kolme lastaan istumassa rennosti sohvalla katsomassa telkkaria ja juttelemassa niitä näitä.

Esimerkiksi näin:

LAPSI #1: Perjantai-ilta. Jií-haa! Mitäs tänään tehtäisiin?
LAPSI #2: Jee-jee, perjantai! Mehän voisimme… (hiljaisuus)… tiedättehän…
LAPSI #3: ...istua tässä ja katsella telkkaria? Niin kuin olemme tehneet 15 viime vuoden ajan joka ilta.
ÄITI: Olen hieman huolissani teidän television katsomisestanne. Te katsotte sitä hieman liikaa. Miksette menisi välillä vähän ulos leikk… Ai niin. Unohdin. Tsori. Tsihi.
LAPSI #1: Äiti, kerropa taas uudestaan, mikä mesta tämä oikein on, missä me asumme?
LAPSI #2: Niin, äiti, kerro!
LAPSI #3: Minä en jaksa kuunnella. Taidan lähteä leikkimään leikkipuist… Ai niin.
ÄITI: Niin, te haluatte kuulla, mikä mesta tämä kellari on. Tsihi… Sepä onkin hassu tarina… Kaikki alkoi niin, että…

Ja niin edelleen. Tuosta tulisi aika hyvä postaus, mietin itsekseni ja katsoin, kuinka astianpesukone tiskasi astioitani.

Kun ensimmäistä kertaa kuulin Itävallan insesti-isästä, ajattelin, että noin sairasta tarinaa olisi vaikea keksiä itse. Jos joku esimerkiksi olisi kirjoittanut kirjan tai tehnyt elokuvan tällä juonella, kukaan ei uskoisi sitä. Mutta oliko tuon insesti-isän stoori lopultakaan kovin kauhea? Minä ainakin pystyisin varmasti keksimään vielä sairaampia kuvioita.

Aloin ajatella, että olisi aika hauska, jos tämä insesti-isä olisi asunut sellaisessa talossa, jossa olisi ullakollakin teräsoven takana toinen salainen tila. Siellä asuisi tämän insesti-isän äiti. Kyllä! [Älä mene sinne. -editori] Ja sitten tasaisin väliajoin insesti-isä kävisi kiksauttamassa myös äitiään ja saisi lapsia tämän kanssa. Ne olisivat samaan aikaan hänen sekä hänen lapsiaan että hänen sisaruksiaan, ja heidät olisi lukittu siis sinne ullakolle.

Noh, tyttären kanssa hankitut lapset olisivat siis samaan aikaan sekä hänen lapsiaan että hänen lapsenlapsiaan. Mitäpäs jos… Mitäpä jos tämä taitava nikkari rakentaisi vielä kolmannen salaisen huoneen asuntoonsa? Sinne hän laittaisi keskenään asumaan sekä oman tyttärensä kanssa hankkimia lapsia että oman äitinsä kanssa hankkimiaan lapsia. Rakkaus leimahtaisi, ja nämä hankkisivat keskenään lapsia, ja sitten tämä insesti-isä ottaisi tästä suhteesta syntyneen lapsen, saattaisi hänet raskaaksi, ottaisi tästä raskaudesta syntyneen lapsen, laittaisi sen neljänteen salaiseen huoneeseen ja laittaisi siihen huoneeseen asumaan oman äitinsä kanssa synnyttämänsä pojan, ja sitten nämä kaksi hankkisivat keskenään lapsia, ja sitten… Insesti-isä söisi heidät kaikki.

Maustaen koko roskan pekonikastikkeella.

Hoh hoh hoo, pekonilla…

Pesukone hurisi rauhallisesti. Yö alkoi pimetä. Ajattelin vieläkin sitä insestiperhettä. Siellä on täytynyt olla aika hyvä äänieristys. Vai onko sittenkään? Kun alakerrassa pieni vauva on huutanut, mitähän insesti-isän vaimo on kysynyt?

(Alakerrasta kuuluu vauvan itkua.)

VAIMO: Hetkinen. Kuuletko sinä tuon?
INSESTI-ISÄ (juo piimää suoraan purkista): Kuulenko minä mitä?
VAIMO: Tuon äänen. Kuin… kuin vauva itkisi. Meidän lattiamme alapuolella.
INSESTI-ISÄ: Meidän lattiamme alapuolella? Älä hulluja puhu. Siellähän on vain meidän kellarimme, joka on suojattu teräsovella, johon vain minä tiedän koodin.
VAIMO: Olen mielestäni kuullut sen ennenkin. Ja joskus sieltä kuuluu puhetta, lasten leikkien ääniä ja telkkarin ääniä.
INSESTI-ISÄ (juo lisää piimää niin paljon, että se tulee nenästä ulos): Sinä olet hullu.
VAIMO: Niin, ehkä minä olenkin.
INSESTI-ISÄ: Sain muuten tekstarin kadonneelta entiseltä vaimoltani, hän tuo huomenna rappusillemme jälleen yhden pienen vauvan meidän hoidettavaksi. Käypä ostamassa vaippoja.
VAIMO (huokaisten): Selvä, lähden sitten.
INSESTI-ISÄ: Minä menen alakertaan vähän poraamaan. (Kääntyy katsomaan kameraan) Tajusitteko? Poraamaan? Paineporaa vähän anuks… Hetkinen, missä minä olenkaan? (Insesti-isä räjähtää.)

Katsoin ulos ikkunasta. Yö oli laskeutunut. Ja astianpesukone hurisi vain. Äkkiä muistin, että en ole käynyt omassa kellarissani moneen päivään. Siellä taidetaan olla jo aika nälkäisiä… ja lisäksi ”patukan” tarpeessa, jos tiedätte mitä tarkoitan, ajattelin katsoessani kameraa ja vinkatessani sille silmää.

Hiippailin kellarin rappusia alas, riisuin vaatteitani ja huutelin jotain siihen suuntaan, että big daddy on tulossa, patukkamies saapuu ja niin edelleen. Näppäilin ovikoodin, vetäisin samalla housuni alas ja hohotin. Ja sitt… Ei, tämä postaus uhkaa mennä mauttomak

VoittoKerho

29 huhtikuun, 2008

Tervetuloa! Tervetuloa, tervetuloa! Käykää sisään! Peremmälle vain!

Takit voitte jättää tuonne narikkaan. Istukaa alas, voitte vapaasti valita paikkanne. Katsoittehan, että teitä ei seurattu? Emmehän haluaisi median pääsevän vihille tästä meidän pikku klubistamme. Tai poliisien. Haluaisivat vain osingoille.

Niin, ja ei kannata myöskään kertoa vaimoillenne tästä pienestä klubistamme. Naiset eivät ymmärrä raha-asioista mitään. Niillä on ne maitorauhaset. Koetetaan ymmärtää niitä. Ja teeskennellä välittävämme, että saamme välillä vähän pibaa. Vai mitä jätkät? Vai mitä? Eheh heh he.

Heh. Oi-joi. Oi-joi-joi.

Ennen kuin aloitamme, pyydän teitä kiinnittämään huomionne täällä huoneen etuosassa olevaan isoon kulhoon. Pyytäisin sinne pieniä, tai miksei isojakin kontribuutioita klubimme sähköpostiin saapuneen sähköpostin johdosta. Nigeriasta saapuneen sähköpostin mukaan edesmenneen oopperalaulaja Luciano Pavarottin jäämistöstä viidennes kuuluu tälle kerholle, ja saadaksemme sen haltuumme meidän pitäisi lähettää Nigeriaan 10,000 euroa.

Niin, on hieman erikoista, että teistä seitsemän on kaikki saanut saman viestin. Mitä voin sanoa? Luciano oli ehtiväinen mies.

Mutta asiaan! Kaikilla on istumapaikka? Hyvä!

Käydään hieman läpi kuluneen klubimme saavuttamia sijoitustuottoja kuukauden aikana. Viime kuu oli aika volatiilia aikaa valuuttamarkkinolla, mikä avaa taitavalla kauppojen ajoittajalle meheviä voittomahdollisuuksia. Etevä meklarimme hyödynsi salaista kaupankäyntiohjelmaamme, ja klubimme sijoitusten arvo kasvoi viime kuussa 742 prosenttia! Yrittäkääpä sellaisia pankeista!

Mutta totta kai te saatte osanne näistä voitoista! Sehän tämä sijoitusklubin tarkoitus on – levittää rikkautta ja hyvinvointia mahdollsimman laajanne. Tietysti teidän voittonne maksetaan teille.

Ei tosin ihan juuri nyt. Teidän sijoituksenne ovat tällä hetkellä lukittuja klubin tileille, aivan kuten olemme sopineetkin. Mutta heti kun lukitus avautuu, te saatte voittonne. Me suorastaan odotamme sitä. Uskokaa pois, jos voisimme antaa teille voittonne jo nyt, me tekisimme sen. Te olette niin fiksuja sijoittajia, kun olette älynneet liittyä klubiimme. Minä suorastaan kadehdin teidän fiksuuttanne. Ja te olette tosi hyvännäköisiäkin! Te, siinä eturivissä, tosi hieno vyölaukku! Tyylikäs! Chic! Mutta säännöt ovat sääntöjä.

Itse asiassa… Tässä sijoitustenne lukituksen päättymistä odotellessa… Ehkä teidän kannattaisi sijoittaa hieman lisää? Tuhat euroa, pari. Ehkä viisikin tuhatta. Tai kymmenen! Se on kaunis tasaluku. Jos teillä ei ole kymppitonnia, tehän voitte ottaa pankista lainaa! Sen lainan te voitte sitten maksaa niillä rahoilla, jotka saatte aikanaan klubiltamme, kunhan lukitukset aukeavat. Muistakaa, se on varmaa rahaa. Se on käytännössä teidän tilillänne, ei vain teoriassa. Tai hetkinen. Sekosin sanoissanne. Onko se niin, että se raha on nyt siis teoriassa teidän tilillänne, mutta ei käytännössä…? Oli miten oli, te olette kohta rikkaita! Tai te olette jo rikkaita, siis teoriassa, tai käytännössä.

Asiasta toiseen, mitenkäs uusien jäsenien rekrytoiminen on edennyt viime aikoina? Muistakaa, että jokainen rekrytoitu jäsen lisää teidän saamienne tuottojen määrää. Rahoitusteoreettisesti on kyllä hieman erikoista, että mitä enemmän sijoittajia jossain tuotteessa on mukana, sitä paremmat sen tuotot ovat, mutta siitä on turha välittää. Se nyt vain on niin.

Kun rekrytoitte uusia jäseniä, kannattaa vältellä korkeasti koulutettua väkeä. Niiltä puuttuu yleensä tatsi tällaisten asioiden todelliseen luonteeseen, ja ne vain takertuvat outoihin lillukanvarsiin, kuten realistisiin tuotto-odotuksiin tai sen sellaisin. Tosin humanistisessa tiedekunnassa ei ymmärretä näistä asioista mitään. Niillä vain ei ole rahaakaan… Suosittelen, että omassa seurakunnassanne ainakin kyselisitte uusia jäseniä. Itä-Helsingissä on paljon munapäitä myös, samoin Kalliossa. Työmaata meillä riittää kyllä!

Vielä yksi asia. Jossain maakunnallisessa lehdessä (tai valtakunnallisessa, jos tarkkoja ollaan) on ollut juttuja, että tämä meidän sijoitusklubimme olisi pelkkä pyramidihuijaus. Pyramidihuijaus! Oletteko te käyneet Egyptissä katsomassa pyramideja? Suosittelen. Jos joku väittää pyramideja huijaukseksi, hän tiedä, mistä puhuu. Jumala, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mistä puhuvat. Pyramidit ovat yksi maailman seitsemästä ihmeestä – kukaan ei vieläkään tiedä varmasti, miten ne tehtiin! Veikkaan sen liittyvän jotenkin vipuvarsiin… Tai miksei kuperiin peileihinkin! Pyramidien lisäksi kaikki muut maailman ihmeet ovat kadonneet maan päältä. Mikään ei ole niin kestävää kuin pyramidit! Paitsi ehkä Kiinan muuri. Tai Itäkeskus.

Jos sopii, tässä lopuksi vinkkaan vielä tulevista sijoitustuotteistamme. Aiomme laajentaa valuuttakaupan lisäksi treidaamaan muillakin hyödykkeillä. Sanon vain yhden sanan: soijapavut.

Kyllä! Kehittämämme logaritimisen ja biorytmisen algoritmin avulla pystymme ennakoimaan maailman soijapapumarkkinoiden liikkeet ja tekemään niillä meheviä satojen prosenttien voittoja. Tai tuhansien prosenttien, jos tarkkoja ollaan. Minimisijoitus tähän tuotteeseen on viisi tuhatta euroa. Tai kymmenen tuhatta, jos tarkkoja ollaan.

Lisäksi tulossa on uusi eläkerahasto, joka käy kauppaa eläkefutuurien markkinoilla ja tienaa sieltä sievoisat voitot. Ei, älkää yrittäkö etsiä lehdistä tietoja eläkefutuurien kursseista. Media pimittää niitä tietoja. Minimisijoitus on 15000 euroa, tai sitten autosi.

Pian voitte myös sijoittaa asuntofutuureihimme. Se toimii niin, että me otamme omistukseemme nykyisen kotisi, ja ehkä jo vuoden päästä saat meiltä paljon hienomman asunnon tilalle. Paljon hienomman! Vesihanoistakin tulee shampanjaa! Ja mukana on peräti 80 neliön salainen kellari, jossa voitte säilyttää tytärtänne ja hänen lapsiaan (jotka erikoisen sattuman kautta ovat myös sinun lapsiasi)! Hmm… pitäisikö muuten kirjoittaa hupaileva kirjoitus elämästä itävaltalaiskellar… Hetkinen, missä minä olenkaan? Niin, 80 neliötä! Se on jotain muuta kuin sen itävaltalaisherran kuppainen 70 neliön kellari!

Ja muistakaa tutustua vaimofutuurituotteisiimme. Ne toimivat niin, että me viemme teiltä vaimonne pois ja toimitamme muutaman vuoden kuluttua paljon paremman tilalle. Miltä kuulostaa? Sellainen vaimo, joka ei aina ole vaatimassa jotain? Naiset… mikseivät he ymmärrä, että me miehet haluamme vain olla rauhassa eikä tehdä mitään? Ja kuten tästä videotaululla näkyvästä interaktiivisesta futuurimittarista ilmenee, mahdollisen tulevan vaimonne peppu on kiinteytynyt peräti 14 prosenttia kuluvan viikon aikana. Jos nyt tekee sijoituksen, saattaa vielä saavuttaa muitakin etuja. Analyytikkojemme selvitysten mukaan tulevien vaimojenne rintojen painovoimaa uhmaavassa terhakkaassa ylöspäin osoittamisessa on odotettavissa huikeaa kasvua.

Tässä kaikki tällä kertaa! Kiitos, te olette mahtava yleisö! Ja niin fiksuja!

Tilitystä

14 huhtikuun, 2008

Haaluvippan ja haluvilulei! Eiku hetkinen… Haaluvippan ja pilupalulei!

Ajattelin hieman kirjoittaa anaaliseksistä. Eräänlaisen anaaliseksioppaan, jos sallitte. Mennään suoraan asiaan siihen hetkeen, jolloin siitin sykkii kuumana lähellä anus…

Hoh hoh hoo! Olen aina halunnut aloittaa blogipostauksen noin. Mutta mennään nyt oikeaan asiaan. Ajattelin vähän tilittää.

Yleensähän minä en liiemmin tilitä asioitani. Mutta luen mielelläni muiden tilitysblogeja. Yksi suosikkini on ollut Hallituskatu. Siellä on usein kunnon tilitystä, jopa kommenttiosastolla. Mikäs siinä – joskus pitää tehdä tilit selviksi, ja kuten siinä blogissa tehdään, niin aika usein.

Syy siihen, miksi itse tilitän vähän on se, että en oikein pidä siitä, kun muut ihmiset tilittävät asioitaan. Usein esimerkiksi katsoessani kotona sohvalla telkkaria minua alkaa ihan vakavasti vituttamaan, kun TV-uutisten juontaja tulee ruutuun tilittämään asioita Ruandan sodasta ja finanssikriisistä.

”Saisi tuokin tilittäminen loppua, vittu!” mutisen vihaisesti ja katson viereeni.

Tällöin huomaan, että vieressäni istuu valtava minotauri, jonka sieraimista leyhähtelee liekkejä ja joka kysyy käheästi: ”Wanna fuck?

”O-kei...” sanon epäröiden ja jatkan television katsomista toivoen, että minotaurus katoaisi itsekseen ja että niiden tilalle ilmestyisivät Vt ja PA.

Mutta he eivät koskaan ilmesty.

Mistä tilittäisin? Hmm… Annareetta tilitti blogissaan, että ihmiset heti joko pitävät hänestä – tai vihaavat häntä. Minulla on sellainen tilanne, että aina kun tapaan ihmisiä, he kaikki suhtautuvat minuun välinpitämättömästi. Niin kuin minua ei olisi olemassakaan. Kukaan ei osoita minulle puheenvuoroa tai katso minuun päin. Usein ihmiset kääntyvät selin minuun, tai heittävät minua kengällä.

Tämä ei sinänsä haittaa, koska ihmisten välinpitämättömyyden turvin voin tehdä kaikenlaista, johon muuten en pystyisi. Pystyn soluttautumaan intiimeille illalliskutsuille ihmisten koteihin – kukaan ei noteeraa minua! Pystyn jopa harrastamaan seksiä naisten kanssa, he hädin tuskin huomaavat mitään, heilauttavat vain kevyen ärtyneesti kättään!

Syy ihmisten välinpitämättömyyteen on ehkä se, että minä en koskaan sano suoraan omia mielipiteitäni. En koskaan. Ylipäänsä välttelen keskusteluihin osallistumista, ja jos joku kysyy minulta mielipidettä, sanon jotain ympäripyöreää tai vielä mieluummin jotain täysin asiaan liittymätöntä. Tai sitten minä valehtelen. Oikeastaan minä valehtelen aina. En ikinä puhu totta, missään. Tämä on melkoinen taito, joskin se tekee elämästä ajoittain aika vaikeaa. On vaikea pitää mielessään kaikkia valheitaan johdonmukaisina, etenkin kun kaikissa valheissani Keski-Maan mytologia ja kääpiökielet näyttelevät merkittävää osaa – ja lisäksi puhun aina hyvin epäselvästi ja nopeasti, kun valehtelen.

Hoh hoh hoo, kaikki menee kustannusyhtiöiltä saamieni hylkäyskirjeiden mukaan!

Mitäs muuta? Minä voisin tilittää esimerkiksi rakkauselämästäni. Siitähän kuuluu asiaan tilittää. Ynnäilin nimittäin tässä hiljattain kokemuksiani tässä ilmiössä, jota te Maan asukkaat nimitätte ’rakkaudeksi’, ja täytyy kyllä sanoa, että vituiksi on mennyt meikäläisellä.

Ajattelin ensimmäistä oikeaa seurustelusuhdettani. Meillä meni hyvin; olimme yhdessä vuosia, vuosia. Hän oli mukava, ystävällinen, hyväsydäminen. Kaiken kaikkiaan hyvä ihminen. Okei, hän oli ajoittain hieman lahna, mutta niin nuo kaikki naiset tuntuvat olevan – ja se on minunlaiselleni ihmiselle ongelma, koska itse olen melkoinen hauki! (Mitä vittua?? .-editori) Joka tapauksessa, meillä meni ihan hyvin loppuun asti, kunnes sitten päätin ihastua erääseen toiseen naiseen. Joka oli jonkinlainen kotka. (Nuori, tosin.) Ja täysin kajahtanut, kävi ilmi. Tein sitten bänät tämän seurustelusuhteeni kanssa, ja varsin pian sen jälkeen ilmeni, että tämä toinen nainen ei ollut minusta oikeastaan kiinnostunut – ja sitä paitsi täysi sekoboltsi, joten mistään ei kuitenkaan olisi tullut mitään.

Tämä kaikki tapahtui vuosia sitten, aikana, jolloin en vielä edes kirjoittanut blogeja ja jolloin vielä ajoittain jaksoin kiinnostua muista ihmisistä.

Siitä tuli mieleeni… ensirakkauteni. Kyllä, vietin koko lukioikäni ihastuneena erääseen tyttöseen – kuitenkin hyvin onnettomasti, ja ilmaisin mielentilaani siten, että aina ollessani hänen seurassaan soitin The Smithsin levyjä niin kovalla, etten saanut hänen puheestaan mitään selvää. Se homma ei koskaan lähtenyt liikkeelle. Mutta! Vuosia myöhemmin, sattui kosminen sattuma, että me molemmat olimme yhtä aikaa sinkkuja. Ja eräällä kerralla hän suorastaan tyrkytti itseään minulle. Tämähän kuulostaa kuin sadulta, te ehkä ajattelette. Valitettavasti olin tuolloin niin tuhannen tuiterissa, etten kyennyt performoitumaan, jos tiedätte, mitä tarkoitan. Siitä illasta vasta jäi hauskoja muistoja! Edelleen kun katson peilikuvaani, vinkkaan itselleni silmää ja sanon: ”Hyviä siirtoja, mies! Hyviä siirtoja!” ja sitten olkapääni alkavat hytkyä möreästä naurusta.

Muistot alkavat tulvia mieleeni… Olen tänä iltana hyvin rehellisellä tilitystuulella. Tilitetään nyt sitten, kun kerran aloitettiin. Aloin pohtia, kuka oikeastaan on ollut elämäni suurin rakkaus – siis kategoriassa the one that got away. Eräs nuori nainen palaa mieleen lähes kymmenen vuoden takaa. Hänen kanssaan jaoin parhaan suudelmani ikinä – aivan totaalisen tuiterissa, muuten. Luulen, että esimieheni töistä näki sen… Ja jotkut muutkin… No jaa. Hänen kanssaan minulla oli mahdollisuuteni, mutta minä mokasin. Pääsin hänestä jokseenkin yli muutamassa vuodessa. Mutta edelleen, kun joskus käyn tsekkaamassa hänen Facebook-profiiliaan, polveni notkahtavat… No jaa, hän on äiti nyt. Se juna on tainnut liikkua eteenpäin. Mutta saahan ihminen haaveilla. Sitä varten menneisyys on olemassa. Ehkä voisin kidnapata hänen lapsensa, ja kun hän tulee poliisien kanssa hakemaan sitä, hän huomaa, miten armollisesti olenkaan ikääntynyt, ja hän tajuaisi rakastaneensa vain minua kaikki nämä vuodet, ja sitten hän alkaisi riisua vaatteitaan, ja… Ja mitä sitten? Olen unohtanut.

Minä olen niin vanhakin… Missä välissä minä tulin näin vanhaksi? Oliko se silloin, kun sorruin menemään eräällä lounastauolla syömään siihen kebab-mestaan? Mutta en minä ollut siellä kuin puoli tuntia. Minun iässäni niin moni ovi on sulkeutunut, mikä ilmeisesti selittää sen, miksi kärsin nykyisin niin paljon ummetukses… Pitäisikö sanoa tuo sana loppuun? Ta. Joo, kyllä se toimi.

Pitää muuten mainita, että työpaikallani on ollut jonkun aikaa aivan uskomattoman kaunis nuori nainen. Aivan tajuton. Aluksi hän näytti aivan tavalliselta gimmalta – sellaiselta, joista kirjoitan ivalliseen ja ylimieliseen sävyyn jossain monista, monista blogeistani. Mutta nyt olen tajunnut, että hän on hervottoman kaunis.

Olisi huono idea yrittää mitään, tietysti. Mutta joskus tulee kiusaus sanoa hänelle jotain… flirttailevaa. Esimerkiksi tänään olin juuri menossa miesten vessaan, kun hän tuli ulos naisten vessasta. Pysähdyin ja yritin keksiä jotain tilanteeseen liittyvää hauskaa sanottavaa. Mutta se ei ollutkan ihan helppoa. Mitä hauskaa oikeastaan voi sanoa siinä tilanteessa naiselle, kun hän tulossa vessasta ja itse menossa sinne? Olen varma, että jokin täydellinen sutkautus on olemassa, mutta en vain keksi sitä. Jäin miettimään sopivaa vitsiä pitkäksi aikaa, niin että hän ehti jo lähteä takaisin omiin töihinsä. Lopulta keksin vain, että olisi ehkä pitänyt sanoa: ”Tulossa paskalta, vai?” ja sitten vinkata silmää. Mutta ehkä se ei olisi hänen mielestään erityisen hauskaa. Ehkä se ei olisi hänen mielestään ollenkaan hauskaa.

Hei, tällainen tilittäminenhän on oikeastaan aika kivaa! Alan ymmärtää, miksi bloggaajat tekevät sitä. Näköjään eri blogeissa on viime aikoina tilitetty myös suhtautumista omaan kehoonsa. Se olisi ihan toisen postauksen paikka ja nyt minulla ei ole aikaa sellaiseen. Sanottakoon vain, että kehoni on kätevä työväline, jolla voin siirtää ajatuksiani paikasta toiseen, mutta en ymmärrä, miksi pakarani seuraavat minua kaikkiall

Sademies

7 huhtikuun, 2008

Stubb istuu nyt paitahihasillaan pienessä kokoushuoneessa Katajanokan kasinon kellarissa ja pänttää briiffejä, joita ulkoministeriön virkamiehet ovat hänelle valmistelleet.

(…)

Uusi ministeri on täynnä intoa ja kihisee energiaa kuin täyteen ladattu akku, joka viimein otetaan käyttöön. Hän on saanut kunnon yöunet ja käynyt uimassa Mäkelänrinteen uimahallissa.

(…)

Ministerin kielitaidosta avustajien ei tällä kertaa tarvitse huolehtia. Stubb puhuu suomen ja ruotsin lisäksi loistavaa englantia ja ranskaa, jopa saksaa. Ranskalaisten kanssa hän aikoo käydä kaikki keskustelut ranskaksi.

(…)

Kaikkiin kokouksiin hedelmiä, ei mitään pullia, Merikasarmin uusi isäntä linjaa.

– Helsingin Sanomat, 6.4.2008

***

Virkamiehen merkintöjä Alexander Stubbin ensimmäisistä päivistä ulkoministeriössä.

TIISTAI. Uudeksi ulkoministeriksi on nimitetty Alexander Stubb. Hänet täytyy briiffata pikavauhtia ministeriön toiminnasta ja asioista.

Stubb saapuu ministeriöön puoli yhdeksältä aamulta, suihkunraikkaana. Hän kertoo käyneensä uimassa uimahallissa ja uineensa kolme kilometriä. ”Ennen kuin aloitamme, vedän vielä viisikymmentä leukaa”, hän sanoo ja myös tekee niin.

On paljon briiffattavaa. Ensimmäisenä päivänä keskitymme akuuteimpiin asioihin ja ulkoministeriön organisaation selvittämiseen. Annamme Stubbille 300-sivuisen nivaskan briiffejä, jotka hän käy läpi lounaaseen mennessä. Lounaaksi hän syö ituja ja jääkuutioita ja vaatii lisää briiffejä luettavakseen.

Taidan pitää tästä kaverista.

KESKIVIIKKO. Stubb on ministeriössä jo seitsemältä aamulla. Hän kertoo heränneensä viideltä ja pyöräilleensä viidentoista kilometrin lenkin ennen saapumistaan. Kävellessämme käytävällä kohti neuvotteluhuonetta hän tekee kärrynpyöriä.

Ensi töikseen hän kertoo laittaneensa ulkoministeriön ruokapolitiikan uusiksi. Kahvi ja pullat ovat pois, tilalle on määrätty hedelmiä ja ruissämpylöitä. Kaikki vesi määrätään tislattavaksi ennen juomista.

Tänään briiffamme Stubbia Euroopan ja Amerikan asioista. Stubb vaatii saada luettavakseen Ranskaa ja Saksaa koskevat briiffit ranskaksi ja saksaksi, vaikka suomenkielinenkin käännös olisi tarjolla. Hän tekee lukiessaan huomautuksia ranskankielisessä tekstissä olevissa nurin päin menneistä aksenteista. Hän valaisee meitä myös joidenkin sanojen etymologiasta. En esimerkiksi tiennyt, että ranskan kielen ruoanlaittoa tarkoittava cuisine-sana juontuu latinan kielen ruoanlaittoa kuvaavasta coquere-sanasta. Stubb tietää.

Eurooppa on käsitelty kymmeneen mennessä. Pohjois- ja Etelä-Amerikka yhdeltätoista. Väli-Amerikan briiffit Stubb lukee käydessään vessassa puuteroimassa nenänsä.

Lounas. Stubb keskustelee puhelimessa Nicolas Sarkozyn kanssa, ranskaksi, ja sen jälkeen Romano Prodin kanssa italiaksi.

”En tiennytkään, että osaat italiaakin”, sanon.

”Opettelin italian eilen ennen nukkumaan menoa”, Stubb vastaa ja väläyttää hymyn.

Iltapäiväksi Stubb sulkeutuu huoneeneensa. Kuulen hänen pitävän yksinpuheluita latinaksi.

Illalla hän menee ensin oopperaan, sitten balettiin. Pyöräillessään kotiin hän säveltää päässään sinfoniaa.

TORSTAI. Stubb on saapunut ministeriöön aamukuudelta. Kertoo olleensa niin innostunut kaikesta, ettei ole malttanut nukkua koko yönä, vaan viettänyt yön rakastellen kauniin vaimonsa kanssa ja tehnyt sitten punnerruksia. Aamubriiffin aikanakin hän tekee punnerruksia yhdellä kädellä.

Virkamiehet ovat briiffanneet Stubbin ministeriön toiminnasta, tilanteesta eri maissa sekä Suomen kannoista kansainvälisiin konflikteihin.

Enempää briiffattavaa ei ole. Stubb haluaisi silti, että joku briiffaisi häntä lisää. Hänen opinnälkänsä on rajaton! Lisäksi luettuaan briiffipaperit hän syö ne ja väittää saavansa niistä terveellisiä kuituja.

Stubb kärttää tekemistä: hän haluaisi ratkaista ulkoministerinä jonkin ongelman. Kerromme hänelle, että Venäjä uhkaa asettaa Suomelle ensi vuonna niin korkeat puutullit, että puun tuonti Venäjältä tyrehtyy täysin ja Suomi joutuu sulkemaan lisää paperitehtaita. Kuukausien neuvotteluista huolimatta Venäjä ei ole suostunut kompr…

Hetkinen, Stubb ottaa kännykkänsä esille ja näppäilee siihen numeron. Hän pyytää puhelimeen Vladimir Putinia ja alkaa sitten puhua sujuvasti venäjää.

Muutaman minuutin keskustelun jälkeen Stubb katkaisee puhelun ja sanoo ongelman ratkenneen. Puutullit on peruutettu.

”Puhelun lopuksi Putin pyysi minua vierailulle datshalleen”, Stubb lisää. ”Hän pyysi monta kertaa ja sanoi olevansa yksinäinen. Sanoin, etten muilta kiireiltäni ehdi mutta hän pyysi uudestaan ja uudestaan. Se meni oikeastaan vähän kiusalliseksi.”

PERJANTAI. Tullessani ulkoministeriöön löydän Stubbin huoneensa lattialta tekemässä vatsavetoliikkeitä. ”… 2998, 2999, 3000!” hän huudahtaa nähdessän minut ja nousee seisomaan. Hikipisaraakaan ei ole kohonnut hänelle ja hänen pukunsa on virheettömästi prässätty.

Muita virkamiehiä tulee paikalle; Stubb väläyttelee meille hymyään. Hän synnyttää heteromiehilläkin erektion, tosin täysin heteroseksuaalisen.

Lounastauolla (salaattia jääpalakastikkeessa: täytyy pitää linjoista huolta) hän viihdyttää lounasseuralaisiaan siteeraamalla Virgiliuksen vähemmän tunnettuja runoja ja vertailemalla niiden ranskan- ja saksankielisiä käännöksiä.

Lounaan jälkeen tapahtuu erikoinen välikohtaus. Stubbin nenään lentää kärpänen. Joutuuko hän kaivamaan nolosti nenäänsä julkisella paikalla saadakseen sen pois? Stubb heilauttaa kevyesti päätään ja hymyilee leveästi – ja hänen nenästään lehahtaa ulos värikäs perhonen. Puhkeamme spontaaneihin suosionosoituksiin.

Iltapäivällä eräs virkamies saa sydänkohtauksen ja kaatuu kuolleena maahan. Stubb menee hänen luokseen, painaa kätensä miehen otsalle, ja hän herää henkiin. Stubb väläyttää meille hymynsä ja tekee spagaatin.

Minusta alkaa tuntua, että tämä ulkoministerin kanssa me tulemme hyvin toimeen.

Siinä minä olin, hipelöimässä seksikästä Macbook-tietokonettani, kun huomasin päätyneeni Applen iTunes-musiikkikauppaan.

No, ei tämä vielä mitään, tämä blogipostaus jatkuu vielä. iTunesissa huomasin, että R.E.M.-yhtyeeltä oli ilmestynyt uusi levy.

Hoh hoh hoo, ajattelin mielessäni. Uusi levy R.E.M.:ltä! Sehän oli muistaakseni aika hyvä bändi joskus 1990-luvulla.

Mieleeni alkoivat palata muistikuvat 1990-luvulta. Muistin itseni tanssimassa vähissä vaatteissa sambaa Pieksämäen kaduilla 2 Unlimitedin tahtiin, huutaen: ”Dr Alban 4Everrrrrrr!!!!1”, minkä jälkeen sanoin ystävilleni, että ”vuonna 2001 Yhdysvalloissa tapahtuu iso terrori-isku, sanokaa minun sanoneen”.

Päätin klikata itselleni R.E.M.:n uuden levyn. Miksipäs ei? Miksi vitussa ei? Mitä minulla olisi menetettävää? Ja mitä muutakaan tekemistä minulla olisi? Alkoikin pikkuhiljaa kypsyttää tämä 2 Unlimitedin levyn kuunteleminen luupissa.

Imuroin levyn koneelleni, asettauduin mukavaan asentoon vessanpöntölle, suljin silmäni ja aloin kuunnella R.E.M.:n uutta levyä.

Hervoton kitaranräminä ja Michael Stipen epävireinen laulu täytti huoneen. Muutaman sekunnin kuluttua sammutin tietokoneen järkyttyneenä. Mitä helvettiä? Mitä vitun paskaa tämä nyt oli? R.E.M., onko taso laskenut?

Hengitin hetken aikaa paperipussiin ja etsin nopeasti iTunesista Rick Astleyn biisin Never Gonna Give You Up. Laitoin sen soimaan ja tunsin rentoutuvani. Se kaveri tiesi, miten kirjoitetaan täydellinen rock-biisi!

Hetkeksi masennuin, kun tajusin, että olen niin vanha, että muistin hyvin ne ajat, kun Never Gonna Give You Up oli oikeasti iso hitti. Muistelin, kuinka kiihkoilin tuosta biisistä kaikille ystävilleni ja sanoin, että sitä kuunnellaan vielä 20 vuodenkin päästä. Sen jälkeen ennustin, että 2000-luvun alkupuolella Fortumin osakekurssi tulisi nousemaan voimakkaasti.

Edelleen masentuneena päätin vielä kerran yrittää kuunnella koko R.E.M.:n uuden levyn alusta loppuun. Mutta se oli aivan samanlaista paskaa alusta loppuun kuin mitä ensimmäiset kymmenen sekuntia oli antanut ymmärtää. Epävireisesti rämiseviä kitaroita, melodiatonta raakuntaa, mielikuvituksettomia rakenteita… Eivätkö nämä kaverit enää edes yritä? Vittu mitä paskaa. Edellinen levy, loputtoman väsyttävä Around the Sun alkoi vaikuttaa klassikolta tämän uuden haisulin rinnalla. Puhumattakaan sitä edeltävistä levyistä.

Jos jokainen uusi levy oli edeltäjäänsä huonompi, ajattelin, sen pitäisi tarkoittaa, että mitä vanhempi R.E.M.:n levy oli kyseessä, sitä parempi sen pitäisi olla. Laitoin soimaan vuoden 1992 Automatic for the Peoplen. No jaa. Eipä tuo nyt kummoinen ollut, miksei minulla ole alushousuja, ajattelin kuunneltuani kaksi sekuntia Sweetness Follows -kappaleen lopusta. Lopulta heitin soimaan ensimmäisen levyn, vuoden 1983 Murmurin. Mutta sekin oli pelkkää paskaa alusta loppuun. Mitä helvettiä? Oliko R.E.M.:in jokainen levy pelkkää paskaa?

Aloin kuunnella satunnaisessa järjestyksessä levykirjastoni muita kappaleita. Mutta jokainen omistamani biisi oli pelkkää paskaa. Jokainen nuotti, jokainen kitarasoolo, jokainen biitti… Silkkaa scheisseä!

No jaa. Olenhan minä tästä ennenkin kirjoittanut. Taso laskee. Tämän voi todeta paitsi mistä tahansa bändistä (paitsi Rick Astleystä) myös jokaisesta blogista. Valitsemalla minkä tahansa blogin arkiston löytää todellisia helmiä verrattuna niiden blogien uusimpiin paskakirjoituksiin.

Esimerkiksi tämän blogin edellinen merkintä, uusin proosapostaukseni, saattoi vaikuttaa aika lailla paskemmalta kuin kaikki aikaisemmat proosapostaukseni. Mutta odottakaa vain seuraavaa proosapostauksiani, niin te kaikki masturboitte kyynelehtien ja toisella kädellä sytkäriä ilmassa heiluttaen aikaisemman proosapostaukseni äärellä ja muistelette, miten brilijantti se oli verrattuna tähän uusimpaan paskaläjään.

Viimeaikaiset tutkimukseni ovat osoittaneet, että jopa teinityttöjen taso laskee, kun he ikääntyvät. 15-vuotiaat tytöt ovat vielä tosi jees, kiinteitä, kimmoisia, eikä mitenkään roikkuvia. Mutta sitten muutama vuosi kuluu, ja he täyttävät 18. Ei jumalauta. Ei jumalauta! Mitä tapahtui, mies? Mitä tapahtui…? Olin näkevinäni selluliittia reidessäsi! Hetkinen, se oli vain pekonia silmäkulmassani. No, kuitenkin. Ja sitten vielä muutama vuosi kuluu, ja nainen täyttää (en voi edes sanoa tätä)… kaksikymmentäkaks… Ei, en voi sanoa sitä! Niin vanhoja! Niin vanhoja… ja kuluneita, tarpeettomia, hyödyttömiä.

*Huokaus* *Itsensä tappamisen ääniä*

Pitäisi kai sanoa jotain seksistäkin. Sitähän te kuitenkin tulitte tänne lukemaan, senkin pervertikot – minua lausumassa ajatuksia seksistä sekä esittämässä mahdollisesti jonkinlaisia demonstraatioita.

Seksikin on asia, jossa taso laskee koko ajan. En tarkoita tällä sitä, että seksin taso laskee, kun tulee vanhemmaksi – vaikka se kyllä laskeekin! Tarkoitan nyt sitä, että yksittäisen seksiaktin aikana taso laskee koko ajan. Penetraatio on upea hetki, sen minä myönnän. Mutta sen jälkeen se on pelkkää alamäkeä – pelkkää merkityksetöntä nylkytystä, joka muuttuu koko ajan päämäärättömämmäksi.

”Mihin minä tällä edestakaisella lantion liikkeelläni oikeastaan pyrin?” minä ulvahtelen usein seksiaktin aikana. ”Mihin minä pyrin, mies? Taso laskee!”

Sitten alan muistella taaksepäin seksiaktin kulkua, kun aktin taso oli vielä korkeampi, kunnes lopulta muistelen jälleen sitä loistokasta penetraation hetkeä.

Mutta sitten tajuan, ettei sekään nyt niin ihmeellistä ollut, koska kumppani on täysikäi

ne

n

Toinen viulu

1 huhtikuun, 2008

Pekka tapasi Saaran heinäkuussa. Elokuussa ilmeisesti tapahtui jotain, koska syyskuussa he muuttivat yhteen.

Kaikki tapahtui nopeasti, hyvässä järjestyksessä. Alkukesästä he eivät edes tunteneet toisiaan, syksyllä he jakoivat jo kaukosäätimen, leivänpaahtimen ja ruumiineritteitään uudessa yhteisessä vallilalaiskaksiossaan. Joskus Pekka oli käyttänyt enemmän aikaa jopa uuden kännykän ostamisen harkintaan, mutta Saaran kanssa kaikki vain loksahti heti paikalleen.

Kolmeakymppiä lähestyvä Pekka oli ollut sinkkuna jonkin aikaa. Hän ei pistänyt pahakseen sitä, että Saara kiiruhti heidän yhteen muuttamistaan. Olihan Saara mukavaa, puheliasta seuraa. Ja nätin näköinenkin, tavallaan. Ei mitenkään silmiinpistävän kaunis, tosin. Mutta ei luotaantyöntäväkään. Siedettävä. Pekka ajatteli usein, että jollain toisella aikakaudella – esimerkiksi 1940-luvulla talvisodan loppuvuosina – Saaraa olisi pidetty kauniina naisena.

Joka tapauksessa Saaran kanssa oleminen voitti yksinolon.

Samalla viikolla kun he muuttivat yhteen, Saara halusi esitellä Pekan vanhemmilleen. Se ei olisi mikään iso juttu, Saara sanoi Pekalle. Saaran isä oli kuulemma hyvin vapaamielinen ja rento mies, ja hän hyväksyisi Pekan varmasti. Se olisi läpihuutojuttu: mukava illallinen Saaran vanhempien kanssa, ja samalla Pekka voisi tavata Saaran pikkusiskonkin.

***

Saaran vanhempien koti sijaitsi syrjäisen pohjoishelsinkiläisen omakotitaloalueen perukoilla. Sinne ajaakseen piti ensin osata suunnistaa betonitornilähiöiden läpi, sitten rauhallisemmille rivitaloalueille, sitten lastenvaunuja viliseville omakotitaloalueille ja lopulta valtavan balrogin kanssa käydyn taistelun jälkeen suojaisille paremman kansan jättiomakotitaloalueelle.

Saara ei ollut valehdellut: heti ensitapaamisesta selvisi, että hänen isänsä, tyylikkäästi harmaantuva hyväkuntoisen näköinen herra, oli rento mies, päätellen siitä, että hän unohti kaataa tonicia hänen gin tonicinsa sekaan. (Itse asiassa hän ei tarjonnut Pekalle edes lasia, työnsi vain gin-pullon hänen käteensä.) Edes uutinen Saaran ja Pekan yhteen muuttamisesta ei hetkauttanut Saaran isää: hän vain onnitteli iloisesti ja löi kättä päälle. ”Mahtava juttu, mahtava juttu!” hän toisteli. ”Saara onkin kovasti kehunut, miten onnelliseksi sinä hänet olet tehnyt!” Saaran isän tapaaminen oli Pekalle mutkaton juttu. Ja Saaran äitikin oli yksinkertaisesti mukava.

”On mukavaa, että te olette pikkuisen erilaisia”, Saaran isä sanoi Pekalle kattaessaan ruokapöytää. ”Olen kuullut, että sinä olet vähän temperamenttinenkin, ja Saarahan on lauhkea kuin lammas. Se on hyvä. Parisuhteessa vastakohdat täydentävät toisiaan. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa. Vähän niin kuin minulla ja Liisalla” – hän osoitti vaimoonsa – ”mekin olemme toistemme vastakohtia. Minulla on voimakas libido, ja Liisa on frigidi. Se toimii upeasti.”

Pekka oli havaitsevinaan Saaran isän silmäkulman nykivän hieman hänen puhuessaan.

Myöhemmin: illallinen tarjoiltiin. Kaikki oli upeaa, ensiluokkaista. Ruoka, juomat, astiat, kynttilätkin. Jopa ruoantähteet olivat upeita.

Sitten Saaran pikkusisko tuli paikalle.

He kaikki istuivat ruokasalin suuren pöydän ääressä syömässä, kun Saaran pikkusisko Linda astui huoneeseen ja tervehti kaikkia. Hän kertoi olleensa bicissä ja pyysi saada istua seuraksi. Käteltyään pöydän ylitse Pekkaa hän istui alas ja otti lautaselleen salaattia.

Pekka tuijotti Lindaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään niin kaunista naista. Ei ketään, missään – ei ystäväpiirissään, ei tuttujensa joukossa, ei edes julkisuudessa, edes Hollywoodissa. Linda oli sanoinkuvamattoman kaunis, ylväs, pitkä, joutsenmainen, kauriinsilmäinen, estrogeeniä uhkuva. Hyvin hoikka, ilmeisen treenattu mutta juuri sillä rajalla, ettei hän ollut liian laiha. Kaikki oli hänessä täsmälleen kohdallaan.

Hetken kuluttua Pekka tajusi tuijottavansa Lindaa, joka nosti katseensa tälle ja hymyili ystävällisesti.

”Hauska… hauska tavata”, Pekka änkytti ja luuli punastuvansa. Hän vilkaisi sivusilmällä Saaraa, joka katsoi vuorotellen Pekkaa, vuorotellen Lindaa. ”Me ei ollakaan… tavattu. Aikaisemmin. Paitsi siis nyt.”

”Saara on kyllä kertonut minulle jo paljon sinusta”, Linda sanoi. Hänen huulillaan eli pieni, veikeä hymy, kun hän puhui, kuin lupaus – jostain?

Pekka yritti syödä ja keskittyä olemaan luonteva. Mutta hän ei voinut pitää silmiään irti Lindasta.

Ulko-ovi kävi.

”Juha, tänne!” Linda kutsui. ”Se on mun poikaystävä”, hän sanoi hymyillen Pekalle.

Sisään tuli Juha. Pekan sydän synkkeni. Tietysti, tietysti Lindan näköisellä naisella on poikaystävä. Eikä mikä tahansa poikaystävä, vaan… katso nyt Juhaa. Juha oli lähes kaksimetrinen, atleettinen, jääkaapin kokoinen mies. Kasvoissaan hänellä oli apinamaisia piirteitä, kuin hän olisi laskeutunut puusta viisitoista minuuttia sitten.

Niinpä tietysti, Pekka ajatteli. Tietysti sellaisella naisella kuin Lindalla on tuon näköinen poikaystävä. Käy varmaan kuntosalilla joka päivä. Helppo nähdä, miksi Linda olisi tuollaisen kanssa. Jollain toisella aikakaudella, esimerkiksi silloin kun ihminen laskeutui puusta, hän olisi ollut kuumaa kamaa.

Parempi unohtaa haaveilu, Pekka ajatteli. Miten tuollaisen korston kanssa voisi kilpailla?

***

Päivällinen oli päättynyt. He nousivat pöydästä.

”Huh huh!” Liisa, Saaran äiti sanoi iloisesti. ”Alkaapa väsyttää. Eiköhän mennä sänkyyn?” hän sanoi Saaran isälle.

”Kyllä, aika mennä sänkyyn”, tämä vastasi.

”Sänky on nukkumista varten!” Liisa sanoi taluttaessaan miestään pois. ”Ei mitään muuta varten! Voi sitä vesisängyn loisketta – kun me käännymme unissamme!”

Pekka oli havaitsevinaan Saaran isän nenän nykivän heidän kävellessään pois.

Sinä iltana Pekka ja Saara yöpyivät siinä talossa, siinä huoneessa missä Saara oli asunut lapsuutensa ja nuoruutensa. Kumpikin heistä oli juonut illan aikana sen verran, ettei heistä ollut autoilemaan.

Saara oli jo nukahtanut. Pekka makasi selällään hereillä sängyssä hänen vieressään. Huone oli suuri; siinä oli jyrkän kalteva katto ja iso kattoikkuna. Tuosta ikkunasta Saara on katsonut ulos jo lapsena. Tässä huoneessa hän on tehnyt läksynsä, nukkunut, uneksinut… Mutta seuraavaksi Pekan ajatus siirtyi viereiseen huoneeseen, missä Saaran sisko oli asunut – ja missä hän nukkui tänäkin yönä.

Pekka oli yrittänyt nukkumaan mentyään kuulostella, kuuluiko viereisestä huoneesta ääniä, tukahdettuja huokauksia, sängyn natinaa. Oli kuitenkin täysin hiljaista. Ehkä talossa on hyvä äänieristys, Pekka ajatteli.

Hän ei päässyt irti ajatuksesta, kuinka kauniilta, kuinka himoittavalta Linda oli näyttänyt.

Ja tuon ajatuksen vääjäämätön seuraus välähti Pekan mieleen: hän seurusteli siskoksista vähemmän viehättävän kanssa. Tai miksei sen voisi sanoa suoraan: rumemman kanssa. Silmänräpäyksessä Pekan näkemys Saaran kauneudesta oli muuttunut: Saara olisi edelleen ollut hänen mielestään kaunis jollain toisella aikakaudella, mutta ei kuitenkaan kambrikauden jälkeen.

Saaran hengitys kuului tasaisena Pekan vierestä. Pekka alkoi ajatella, että jollain keinolla hänen pitäisi yrittää tehdä tuttavuutta Lindan kanssa. Hän tiedosti, että Linda oli täysin toisessa sarjassa, mutta se ei pysäyttänyt Pekan ajatusten juoksua.

Mitä tahansahan voisi tapahtua, Pekka ajatteli. Hän tiesi, että koko asiaa oli älytöntä ajatellakaan, mutta hän ei pystynyt pysäyttämään ajatuksiaan. Voisihan hän esimerkiksi käydä vessassa ja sitten vahingossa eksyä Lindan sänkyyn… Ei. Huono idea, etenkin jos se karvainen jääkaappi oli siellä Lindan kanssa. Tai ehkä hän voisi parin päivän kuluttua huolettomasti lähettää tekstiviestin Lindalle. Kysyä jotain viatonta asiaa, moikata. Mikä voisi mennä pieleen tekstiviestiflirttailussa? Jos se ei lähtisi siitä etenemään, niin ei sitten. Mutta jotain täytyisi yrittää.

Vessahätä sai Pekan nousemaan ja etsimään wc:tä huoneen ulkopuolelta. Käytyään vessassa hän huomasi, että Linda seisoi vessan oven ulkopuolella odottamassa.

”Anteeksi!” Pekka kuiskasi. ”En tajunnut…”

”Odottelin vain pääsyä sisään”, Linda kuiskasi, hymyili ja katsoi Pekkaa kulmiensa alta. ”Minullakin on tarpeita.”

Oli hämärää, mutta ei niin hämärää, että Pekka ei olisi nähnyt Lindan yöpukua. Se oli ohutta, miltei läpikuultavaa kangasta, joka laskeutui vain hieman Lindan lanteiden alapuolelle. Se oli tyrmäävimmän seksikkäintä, mitä Pekka oli ikinä nähnyt. Asetti toiseen valoon ne Saaran paksut flanelliset kaiken peittävät pyjamat.

”Sinulla on… tarpeita?”

”Vessaan”, Linda sanoi, sujahti sisään – ja jätti oven lukitsematta.

Pekka jäi tuijottamaan ovea. Oliko oven auki jättäminen viesti hänelle? Oliko se kutsu?

Jos hän avaisi oven, olisiko sen toisella puolella odottamassa Linda viekoittelevasti hymyillen? Kuiskaisiko hän: ”Minä vähän ajattelinkin, milloin tulisit sisään… Tule tutustumaan minuun vähän tarkemmin.”

Ajatus alkoi kuumottaa Pekkaa. Pitäisikö hän todella avata ovi? Entä Saara? Mutta hänhän nukkui… Mitä jos ovi ei ollutkaan tarkoituksella auki? Ehkä Pekka voisi vain teeskennellä erehtyneensä ovesta, vieras talo, unenpöpperössä ja kaikkea.

Tätä pähkäillessään vessan oven edessä Pekka tunsi käden olkapäällään. Huuto oli päästä hänen huuliltaan. Hän kääntyi ympäri. Hänen luokseen oli tullut Juha. Se apinamies. Kauhu kylmäsi Pekkaa. Oliko hän narahtanut rysän päältä yrityksestä vokotella hänen tyttöystäväänsä? Mutta Juha näytti rauhalliselta, suopealtakin.

”Jono vessaan, vai?” hän kuiskasi Pekalle.

”Joo”, Pekka sanoi hermostuneena.

”Tässä voi vähän kestää. Linda ei käy vessassa”, Juha alensi entisestään ääntään, ”mitenkään älyttömän nopeasti.”

Vessasta kuului vaimeasti lorisevan veden ääntä.

”Hei”, Juha sanoi. ”Mennäänkö alakertaan yömyssylle? Täällä on mainio viinakaappi.”

Pekka ei uskaltanut sanoa ei. He lähtivät poispäin vessan ovelta. Pekka vilkaisi vielä taakseen: valo pilkotti vessan oven alta.

***

Alakerran takkahuoneessa hiillos kyti takassa. Juha laittoi takkaan pari klapia lisää. Tuli alkoi räiskyä nopeasti. Juha tunsi paikat hyvin: hän avasi huoneen nurkassa olevan viinakaapin ja otti esiin kaksi pulloa, konjakkia ja viskiä.

”Istu vaan sohvalle vaikka”, Juha sanoi tullessaan Pekan luokse pullot ja kaksi lasia käsissään. ”Otatko viskiä vai konua?”

Pekka istui varovasti suurelle sohvalle. Hän pyysi konjakkia: hän tiesi, mitä viski teki hänelle – ennen pitkää hän olisi ratikkapysäkillä ja yrittäisi kaapata 3T:tä lentämään Kuubaan. Juha kaatoi lasin reilusti puolillleen. Itselleen hän otti viskiä, säästelemättä. Hän istui sohvan toiseen päätyyn ja ojensi lasiaan skoolattavaksi. ”Cheers”, Juha sanoi ja he kilkkasivat.

He joivat laseistaan ja katselivat hetken hiljaa tulta. Pekka ei osannut sanoa mitään.

”Te olette sitten Saaran kanssa nyt yhdessä”, Juha sanoi ja katsoi Pekkaa tutkivasti. ”Se on hyvä homma. Mitäs kautta se oikein tapasitte?”

”Ystävän ystävä”, Pekka sanoi. ”Siis Saara oli mun ystävän ystävä. Tai oikeastaan ystävän ystävän ystävän ystävä. Tai oliko se sittenkin ystävän ystävän ystävä? Joka tapauksessa me tavattiin kotibileissä. Miten nyt ihmiset tapaa.”

Juha nyökkäili, kääntyi katsomaa takkaan ja helli viskilasiaan. Pitäisi kysyä Juhalta jotain Lindasta, Pekka ajatteli. Mutta miten kysyä vaikuttamatta läpinäkyvän ilmeiseltä? Juha vaikutti ihmiseltä, joka suhtautuisi tyttöystäväänsä mustasukkaisesti. Hänen silmissään oli epävarma, hapuileva tuijotus, kuin ihmisellä, joka koko ajan vahtii reviiriään.

”Te ootte Lindan kanssa ollut pidempäänkin yhdessä?” Pekka kysyi yrittäen kuulostaa huolettomalta.

”Neljä vuotta.”

”Neljä vuotta? Pitkä aika. Onnenpekka.”

Pekka ei ollut varma, oliko tuo viimeinen lisäys ollut erityisen fiksu. Mutta Juha ei näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota: hän vain naukkaili mietteliään näköisenä viskiään.

Seurasi hiljaisuus, joka venyi kiusallisen pitkäksi.

”Asiasta toiseen, meidän pääministerillämme on ilmeisen vilkas seksiel…” Pekka katkaisi lopulta hiljaisuuden ja yritti keksiä uuden puheenaiheen, mutta Juha keskeytti hänet saman tien.

”Onnenpekka?” Juha sanoi, ”siksi että olen Lindan kanssa? Enpä oikein tiedä.”

”Mutta hänhän vaikuttaa niin…” Pekka etsi oikeaa sanaa yrittäen kuitenkin välttää sanomasta ääneen pantavalta, ”mukavalta.”

”Aluksi ehkä”, Juha kaatoi itselleen lisää viskiä. ”Sinä et elä hänen kanssaan.”

”Okei…” Pekka sanoi hiljaa. Hän ei uskaltanut kysyä lisää.

Mutta hänen ei tarvinnut kysyä lisää. Juha alkoi itse puhua. Suhteestaan Lindaan, ja millaista hänen kanssaan oli oikeasti elää. Tätä puhetta Pekka ei ollut pyytänyt kuulla. Mutta se hyökyi ulos Juhasta.

Kävi ilmi, että Linda oli käytökseltään aavistuksen epävakaa. Juhan teoria oli seuraava: Linda oli saavuttanut puberteetin nuorena. Jo ala-asteen lopussa hän oli erottunut muista tytöistä poikkeuksellisen kauniilla ulkomuodollaan. Hänessä kaikki oli loksahtanut kohdalleen: Linda ei kyennyt näyttämään huonolta vaikka hän olisi yrittänyt.

Kun nuori nainen näyttää siltä, se herättää poikien huomion ja mielenkiinnon. 12-vuotiaasta lähtien Linda oli saanut osakseen jatkuvaa pommitusta pojilta ja miehiltä. Tuijotusta, perään kuolausta, pokausyrityksiä, treffipyyntöjä, naimatarjouksia öljysheikeiltä maissa, joissa ei edes ollut öljyä tai sheikkejä. Kaikkialle minne hän meni.

On selvää, Juha päätteli, että tuollaisen huomion kohteeksi joutuminen voi sekoittaa pään. Linda oli ajan myötä huomannut, että vaikka hän käyttäytyi miten miehiä kohtaan, he silti himoitsivat häntä. Vaikka miehiä kohteli miten julmasti tai välinpitämättömästi, aina joku oli polvillaan hänen edessään.

Tervetuloa nykyisyyteen. Juha sanoi, että elämä, oikea arkinen elämä Lindan kanssa oli yhtä helvettiä. ”Hän on täysin mahdoton”, Juha kumosi jälleen yhden viskilasin tyhjäksi.

Esimerkiksi Juha mainitsi, että Linda oli kykenemätön kompromisseihin – missään asiassa, tuumankaan vertaa. Kaiken piti tapahtua täsmälleen Lindan tahdon mukaan. Jos Juha halusi jotain muuta, Linda alkoi mököttää, tai itkeä, tai raapia. Useimmiten raapia, ja itkeä samaan aikaan. Ja mököttää. ”En tiedä ketään muuta, joka osaa mököttää ja raapia samaan aikaan”, Juha sanoi.

Linda testasi kaikkialla viehätysvoimaansa, kaikkialla missä hän liikkui Juhankin kanssa. Jos joku mies tuijotti Lindaa, Juhan piti reagoida siihen. Mutta jos joku mies ei tuijottanut Lindaa, tämä johti joko masennuskohtaukseen tai näkyvään yritykseen herättää tuon miehen mielenkiinto. Tai raapimiseen.

Ja sitten se Lindan loputon vatvominen ja stressaaminen asiasta kuin asiasta. Ainainen tulevaisuudesta murehtiminen.

”Äläkä edes aloita seksistä”, Juha sanoi. Makuuhuoneessa heidän yhteinen elämänsä oli täysin kuollutta, Juha lisäsi heti. Ollut jo pitkään. Lindalla ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa seksiä kohtaan. Aina kun Juha yritti hönkäillä hempeitä Lindan korvaan ja yrittää lähennellä, Linda torjui yritykset ystävällisen päättäväisesti. ”Ei tänään. Ei nyt. Ei tänään. Aina sama juttu”, Juha sanoi.

Viskipullo oli tyhjä.

”Minä menen nukkumaan”, Juha laittoi pullon pöydälle. ”Oli kiva jutella.” Hän katosi portaisiin.

***

Pekka odotti hetken pimeässä alakerrassa. Yläkerrasta hän kuuli Juhan askeleet, sitten oven käyvän. Sen jälkeen koko talo oli hiljainen.

Turha varmaan kuvitella, että Linda olisi edelleen siellä vessassa, Pekka ajatteli. Tai jos olisi, ei hän olisi ainakaan odottamassa Pekkaa, ainakaan alasti.

Kun Juha oli puhunut hänelle Lindasta, Pekalle oli valjennut jotain. Juha olisi yhtä hyvin voinut puhua myös Saarasta. Vaikka he olivat ehtineet olla yhdessä vasta muutaman kuukauden, Pekkakin oli huomannut, että Saara ei ollut aina niin mukava ja rento kuin ensitapaamisella voisi luulla. Itse asiassa kaikki mitä Juha sanoi Lindasta, päti myös Saaraan. Jääräpäisiä lahnoja molemmat, mahdottomia elää kanssa.

Pekka palasi yläkertaan. Käytävä oli pimeä. Kylpyhuoneen oven alta ei pilkottanut valoa. Linda oli ilmeisesti kauan sitten hipsinyt omaan sänkyynsä nukkumaan. Sopisi yhteen Juhan kertoman kanssa. Lindan vakaumus oli, että sänky oli nukkumista varten.

Lopulta Pekka hiipi Saaran huoneeseen. Sängyllä Saara oli unessa, ruskea tukka hujan hajan. Oli väärin ajatella näin, Pekka tiesi sen, mutta hän ei voinut olla näkemättä ensin mielessään Lindan sykähdyttävän kauniita kasvoja – ja sitten Saaran tuiki tavallisia kasvoja. Hieman läikikkäitä, epätasaisia, kirkuvan erilaisia verrattuna Lindaan. Saaran pitkä flanellipyjama – hän todella halusi nukkua sellaisessa. Pekka ei saanut mielestään Lindan yöpukua. Edes kaikki se mitä Juha oli sanonut Lindasta ei saanut Pekan ajatuksia pois hänestä – ja siitä, miten paljon vähemmän kaunis tuo sängyssä nukkuva nainen oli Lindaan verrattuna.

Pekka riisui vaatteitaan, ja samalla hän tuli katsoneeksi peilin. Peilikuva katsoi häntä takaisin. Äkkiä tapahtui jotain outoa: peilistä häntä tuijottikin hetken ajan Juha – lihaksikas, komea, jykevä, ennen kuin Pekka näki taas itsensä.

Ja Pekka tajusi jotain. Ehkä hän ei itsekään ollut mikään herkkusaalis. Tuo alkava pömppömaha, nuo tavalliset kasvot, tuo alkavat hiusten vetäytyminen. Ehkä hänellä ei olisi mitään varaa sanoa mitään Saarasta ja tämän ulkonäöstä. Ehkä olisi parempi olla ihan hiljaa.

Joka tapauksessa, Pekka ajatteli asettuessaan makuulle Saaran viereen, aika oli hänen puolellaan. Eihän hänen ja Lindan välillä tarvitsisi tapahtua mitään juuri nyt. Jos Pekka olisi Saaran kanssa, Linda olisi hänen kälynsä – täältä ikuisuuteen. Aikaa olisi vaikka miten paljon yrittää pokata Lindaa. Jos se ei onnistuisi nyt, ehkä kymmenen vuoden päästä, kun he kaikki olisivat kolmekymppisiä ja vittuuntuneita kaikkeen, valmiita epätoivoisiin syrjähyppyihin. Pekka oli varma, että kolmikymppisenäkin Linda olisi melkoinen herkkupeppu, kun taas Juha olisi lopettanut treenaamisen ja olisi läsähtänyt, lihonut ja lopulta dumpattu. Silloin mahdollisuus avautuisi… Ehkä joillain sukujuhlilla, jossain mökillä, kun Saara olisi mennyt jo nukkumaan, ja Linda ja Pekka jäisivät istumaan iltaa mökin kuistille…

Aika oli hänen puolellaan. Tyytyväinen ilme kasvoillaan Pekka asettui Saaran viereen nukkumaan ja ajatteli, että aina Saara kauneudessaan jonkin kambrikauden merinilviäisen voittaa, joskaan ei välttämättä maussa.