Hei, herätetään vauva!

18 helmikuun, 2008

Siinä minä olin, makailemassa leposohvallani ja keksimässä nokkelia, harmittoman oloisia sutkautuksia, joiden taustalla kuitenkin kytee pohjaton ja ajoittain väkivaltainenkin naisviha, kun puhelimeni soi.

Vt? PA?” kysyin ääneen. ”Onko se lopultakin jompikumpi teistä? Tai Joonas? Äh, kuka vitun Joonas? Miksi kukaan heistä ei koskaan soita minulle? Te tiedätte kyllä numeroni. Te tiedätte, että olen täällä ihan yksin. Ihan yksin…” ääneni kaikui oudosti seinistä.

Puhelin oli tässä vaiheessa soinut jo aika kauan, joten päätin katsoa, kuka siellä oli. Ei vittu! Se oli se ystäväni, jonka luona kävin viime kesänä vierailulla, jolle oli syntynyt viime talvena vauva. Eivätkö he vain voi jättää minua rauhaan?

Mutta niinhän siinä sitten kävi, että he kutsuivat minut kyläilemään luokseen. Vauva oli kuulemma melkein yksivuotias, ja voisimme me kuulemma puhua muistakin asioista, mutta enimmäkseen vauvasta.

Kävin hakemassa puukon povitaskuuni ja lähdin vierailulle.

Ennen kotioveni sulkemista katsoin vielä sisälle tyhjään asuntooni ja kuiskasin: ”PA? Oletko se sinä?” mutta suljin sitten oven ja lähdin pois.

Hetken kuluttua palasin kurkistamaan ovesta sisään ja kuiskasin heikosti: ”Vt?”

Sitten tapoin its… Hetkinen, lähdin vierailulle sinne vauvaperheeseen. Ei vittu. Ei vitun vitun vittu.

***

”Herätetään vauva!” huusin heidän kotinsa ulko-ovelta samalla kun ryskytin ovea. ”Avatkaa nopeasti, niin herätetään vauva!”

Ystäväni tulivat avaamaan oven. Pettymyksekseni heidän lapsensa oli jo hereillä ja ystäväni Petran sylissä. (Minusta vain on mukava herätellä vauvoja. Usein käydessäni esimerkiksi ruokakaupassa onnistun herättämään kolme tai neljäkin vauvaa, kun käyn läpi kaikkien lastenvaunut ja herätän nukkuvat vauvat.)

Olipa vauva kasvanut! Se oli vähemmän humanoidin näköinen ja näytti osittain ihmiseltäkin. Ystäväni selittivät minulle innoissaan, että se osasi jo istua ja kontatakin.

”Istua ja kontata!” huudahdin sarkastisen innostuneesti. ”Jippii! Niillä taidoila sitä pötkitäänkin pitkälle… esimerkiksi armeijassa! Hoh hoh hoo!” hohotin toivoen herättäväni naurunremakan, turhaan. Ystävistäni oli tullut huumorintajuttomia sen jälkeen, kun he olivat saaneet lapsen.

Istuimme alas sohville. ”Mitä sinulle kuuluu?” ystäväni kysyivät helpotuksekseni, koska sain tilaisuuden puhua itsestäni.

”No, tiedättehän”, sanoin suurpiirteisesti. ”Olen yrittänyt kirjoitella romaaniani. Se on rankkaa puuhaa. Kirjoitan sydänverelläni. Tai no, se on vain vertauskuva. Oikeasti minä kirjoitan Macbookillani pikkuporkkanoita napsien. Mutta se on rankkaa puuhaa.”

”Mikä siinä on rankkaa?” ystäväni kysyivät minulta yhteen ääneen, jopa heidän lapsensa.

”Juonenkäänteitä on joskus vaikea keksiä”, pohdin. ”Joku kuuluisa kirjailija on sanonut, että aina kun hän takertuu jumiin juonen kanssa, hyvä keino ratkaista ongelma on laittaa joku tulemaan huoneeseen aseen kanssa. Minulla on samanlainen metodi kirjailijana, paitsi että aina kun minulla on ongelma juonen kanssa, laitan jonkun hahmoista pudottamaan housunsa alas ja sanomaan: ’Hoh hoh hoo!'”

Ryystin kahvia kupista, jonka ystäväni olivat minulle tuoneet.

”Yleensä temppuni toimii aika hyvin, lähinnä koska romaanini tapahtuu toisaalta kuntosalin pukuhuoneessa ja toisaalta alastonmallien maalauskurssilla. Ja muutenkin on vaikea kirjoittaa hyviä seksikohtauksia. Kaikki seksikohtaukseni alkavat sillä, että joku hahmo riisuu housunsa ja hohottaa, mutta sen jälkeen on yllättävän vaikea saada nakkia ujutetuksi hodariin, jos tiedätte mitä tarkoitan. Ai niin, totta kai te tiedätte, teillä on lapsi! Hoh hoh hoo!”

***

”Sekoita itsellesi keittiöstä joku drinkki”, ystäväni sanoivat minulle mennessään laittamaan myöhemmin vauvaa yöunille nukkumaan.

Vaikka muuten halveksun lapsiperheitä, minusta on hauska käydä heidän keittiössään. Lähinnä tuttelin eli äidinmaitokorvikkeen takia. Se on hyvää shittiä, täytyy sanoa.

Tällä kertaa keksin uuden tavan sekoittaa valkovenäläinen: vodkan ja kahviliköörin sekaan kaadetaankin tuttelia! Harvinaisen stydiä kamaa! ”Hoh hoh hoo!” nauroin itsekseni kumotessani juomaani kurkkuuni.

Sitten käännyin katsomaan kameraa ja blogini lukijoita, ja sanoin aavistuksen uhkaavammin: ”Hoh hoh hoo, minä sanoin! Naurakaa!”

Tein kameralle muutamia karateliikkeitä vihaisen näköisesti. Sitten menin takaisin olohuoneeseen, minne ystäväni olivat tulleet.

”Mennään herättämään vauva!” hihkuin heille.

”Annetaan sen nyt nukkua”, ystäväni sanoivat minulle yhteen ääneen – myös nukkuva vauva oli mukana sanomassa sen.

”Joo joo”, mutisin. ”Mukava, että soititte minulle ja kutsuitte minut käymään.”

Pysähdyin ajattelemaan sitä, kun he soittivat minulle aiemmin. Minua alkoi yhtäkkiä masentaa se, että olin vastannut puhelimeen niin nopeasti. Aina kun minä soitan omille ystävilleni, he eivät koskaan ensimmäisellä soitolla vastaa puhelimeen. Kun he myöhemmin soittavat takaisin ja minä kysyn, mitä he olivat tekemässä, he aina vastaavat huolettomasti: ”Panemassa.” Anteeksi, mutta tuota ilmaisua he käyttävät! Aina kun soitan heille, he ovat ”panemassa”! Tai joskus ”paneskelemassa”. Mutta aina kun joku soittaa minulle, minä en koskaan ole panemassa. Olisi kiva olla panemassa, kun joku soit… Äkkiä ystävieni ääni keskeytti ajatusteni riemukkaan kulun.

”Lapsen saaminen on tuonut elämäämme todella paljon”, ystäväni sanoivat konemaisesti yhteen ääneen. ”Eikö sinua koskaan harmita, että sinulla ei ole lapsia? Tai edes kumppania, jonka kanssa jakaa elämäsi ilot ja surut?”

Vastasin, että kyllä minä rakastan Macbookiani. ”Jos rakastat sitä niin paljon, miksi ei vain masturboi sen päälle?” kuulin yhtäkkiä Aku Ankan äänen pääni sisältä. Mitä helvettiä? Parempi karkottaa tuollaiset ajatukset päästäni… Joka tapauksessa minä nautin siitä, että saan istua yksin pimeässä kammiossani ja katsoa ajan kulumista. Joskus vietän päiviä niin, että en tee mitään, odotan vain kuolemaa. Olen suunnitellut elämäni niin, että huipentuu kuolemaan, selitin heille.

”Sitä paitsi, jos oikeasti haluan lapsia, minä voin kyllä hankkia niitä”, lisäsin.

”Mutta et voi tehdä sitä yksin!” he sanoivat.

Ai en vai?” kysyin kiusoittelevalla äänellä.

Nousin seisomaan, riisuin housuni ja hohotin ”Hoh hoh hoo!”

Sitten pinnistin ja ähkin naama punaisena, kunnes lattialle putosi suuri muna. ”Meitsi muni munan! Se kuoriutuu pian! Hoh hoh hoo!”

Ystäväni jäivät istumaan paikoilleen jähmettyneenä.

Sitten näkyviin ilmestyi teksti: ”Mitä munan sisällä on? Siitä lisää ensi kerralla!”

Valot sammuivat. Ystäväni nousivat seisomaan kyllästyneen näköisenä. Jostain kuului huuto: ”Purkissa on! Kiitos kaikille!”

Käännyin katsomaan kameraan ja tein pari sormielettä blogin lukijoille. Studioväki alkoi ripeään tahtiin purkaa lavasteita. Kuulin parin studioavustajan juttelevan keskenään: ”Ei tämä vedä vertoja Karu Sellin parhaille postauksille, mutta kunhan maksavat palkan, niin vittuakos tässä.” ”Kaveri vanhenee, minkäs sille mahtaa?”

Joku avustaja toi minulle jättimäisen sämpylän, johon iskin hampaani. Riisuin housuni, hohotin ja huusin: ”Kamoon! Nyt joku saa tulla antamaan kassamagneetille kunnon fellaation! Jonoon järjesty!”

Ja sitten… tapoin… its

Viihteellä

6 helmikuun, 2008

Helsinkiläinen 3-vuotias pikkutyttö harhaili perjantain ja lauantain välisenä yönä yksin Malmin Kaupparaitilla, kun hänen äitinsä oli lähtenyt ravintolaan ja jättänyt lapsen yksin kotiin. – Ilta-Sanomat, 5.2.2008

***

Diskossa. Trendimusiikki jytyyttää korviahuumaavasti, kauniit nuoret ihmiset bilettävät tanssilattialla. Nuorehko mies lähestyy baaritiskin kulmilla seisoskelevaa naista.

MIES: Terve! Mitä kuuluu?
NAINEN (epäröiden): No, mitäs tässä…
MIES: Voisinks mä tarjota sulle yhden caipiroscan? Tai oliko se caipirinhan? Caipiroscan? Voi vittu, kumpi se nyt oli!?
NAINEN: Jos sä tarjoot, niin kyllä mulle maistuu.
MIES (baarimikolle): Hoi, kyyppari, pistä tulemaan tänne parit caipi-jotkut. Ja minulle iso lautasellinen perunamuusia! Ei vaan! Vitsi vitsi! Huumorin kukka kukkii. (Nauraa mehevästi oudolle vitsilleen.) Eiköhän ne drinksut kohta tule. Mutta hei, mitäs sulle kuuluu? Mikä sun nimi on?
NAINEN: Mä oon Hanna.
MIES: Hanna kuka?
NAINEN: Miten niin Hanna kuka?
MIES: Mikä sun sukunimi on?
NAINEN: No… en minä viitsi sitä heti kaikille kertoa.
MIES (huutaa): VITTU KERRO!!!!
NAINEN (pelästyy): Mutta…
MIES (nauraa): Vitsi vitsi! Mulle riittää tietää, että sinun nimesi on Hanna. Minun nimeni on Sell(musiikki soi hetken aikaa niin kovaa, että puhe peittyy sen alle. Drinkit valmistuvat. Mies tarjoaa naiselle.) Oot sitten tullut tänne vähän bilettämään.
NAINEN: Joo…
MIES: Jep. Meitsi ymmärtää. Teitsi on tullut vähän bilettämään. Baila baila. Tulit sitten tänne vähän hippaamaan ja vetämään vähän soppaa. Ryystämään vähän keittoa. Meitsi tajuu tän homman. Meinaatko vetää ihan pleksit?
NAINEN: En minä oikein…
MIES: Hei, ooksä muuten sinkku? Kysyn vaan.
NAINEN: Oon, itse asiassa. Mutta yks juttu, mikä varmaan pitää kertoa. Mulla on lapsi. Mä oon yh-äiti. Mulla on pieni 3-vuotias lapsi.
MIES: Ai, sehän on herttaista! Minä pidän lapsista. Tai ainakin elokuvissa esiintyvistä lapsista. Ne ovat niin nokkelia. Sulla on varmaan lapsenvahti hommattuna, kun olet tullut tänne bilettämään.
NAINEN: No… itse asiassa ei. Minä jätin lapsen kotiin nukkumaan yksin ja tulin tänne. Se ei edes huomaa, että olen poissa, sen verran sikeäuninen se on.
MIES: Hah hah haa, kaikki taitaa mennä sinun suunnitelmiesi mukaan!
NAINEN: Pitäähän sitä päästä välillä vähän viihteelle. Se on joskus aika raskasta tuollaisen 3-vuotiaan kanssa yksin kaiket päivät. Siellä se nukkuu kotona ruususen unta.
MIES: Ihan mahtava suunnitelma sulla! Yeah!
NAINEN: Miks… miksi sä kuulostat niin sarkastiselta?
MIES (sarkastisesti): AIJAAA? Miten niin? Hei, mä luin muutama kuukausi sitten iltapäivälehdistä, että joku 1-vuotias lapsi oli herännyt yöllä ja huomannut äitinsä kadonneen ravintolaan. Lapsi sitten lähti puolipukeissaan pakkaseen toikkaroimaan keskellä yötä. Uskomaton tuuri pelasti sen, ettei henki lähtenyt. Hah hah haa, kaikki meni suunnitelmien mukaan! (nauraa niin möreästi, että aika alkaa hidastua).
NAINEN: Miten sä ton teit?
MIES: AI VITTU MINKÄ? No ei vaan, vitsi vitsi! Ai mitä mä tein?

NAINEN: Ton, että aika alkaa hidastua.
MIES: No siis helposti, minä vain saan ajaaan hidaaaaaassttuuuuu
NAINEN (keskeyttää): Nyt sinä kyllä vain puhut hitaammin.
MIES: Jumalauta, kohta lentelee päitä! Hei, nyt me ollaan tutustuttu. Mennääks meille, teille vai eri teille! Hah haa, tajusiksä! Eri teille? ErÄH!!!
NAINEN: Emmä oikein tiedä. Mulla kun on pieni lapsi, pitää olla tarkkana seuran suhteen. Mun pitää aina vähän katsoa, onko miehessä isäainesta, jos mä vien sen kotiini.
MIES (muuttuu viikinkikypärää käyttäväksi jättiläismuurahaiseksi): Niin tietysti joo. Tai sitten minä voisin vain sujauttaa muurahaishapponi sinun sisääni.
NAINEN: Tota…
MIES: Muurahaishappo kirvelee aika jännästi, kun se valuu sun reisiä pitkin.
NAINEN: Mä en oikein välitä jättiläismuurahaisista… Olen kuullut aika hurjia juttuja teistä…
MIES: Älä sano. Johtuukse tästä mun kypärästä? Onks se kallellaan väärällä tavalla? Jumalauta, kohta lentelee päitä! Mä käytän monta tuntia päivässä siihen, että mä laita tätä kypärää kallelleen just oikeaan kulmaan. Ja nyt jos se ei ole oikeassa kulmassa… Kohta lentelee muurahaishappoa!
NAINEN: Mä taidan nyt lähteä kotiin… (perääntyy hitaasti).
MIES (muuttuu jättimäiseksi limsakoneeksi): Sano terveisiä sille kersalle! Ja jos muutat mielesi, täältä pesee hiilihapp

Murkkuikäisen murheita

4 helmikuun, 2008

Siinä minä olin, ajamassa taksia hitaasti pitkin Aleksanterinkatua ja katselemassa keskustan liikkeiden ja putiikkien lipuvan ohitse. Huokaisin syvään. Takapenkillä istui eräs rikollisen hyvännäköinen nuorehko, salskea mies, joka lueskeli mietteliäänä Financial Times -talouslehteä.

Minä tunsin hänet hyvin; hän oli eräs vakioasiakkaistani. Aina aika ajoin hän tilasi taksin ja istui tyylikkäästi pukeutuneena takapenkille lueskelemaan Financial Timesiä, kunnes aina Kampin Hesburgerin kohdalla hän pyysi minua pysäyttämään auton ja hän juoksi kirkuen pois.

Hän puhui minulle usein, että hänellä oli nerokas suunnitelma, jolla Hesburgerin liikevaihto moninkertaistuisi. Mutta aina kun kysyin häneltä, mitä hän sitten tekisi, kun kaikki hänen hiuksensa olisivat palaneet loppuun, hän ei koskaan keksinyt hyvää vastausta.

Huokaisin raskaasti. Työpäivä tuntui puuduttavalta. Oloni oli niin yksinäinen. Erityisen yksinäinen olin sen vuoksi, että kahta iltaa aiemmin olin syönyt parhaan ystäväni.

Sellaisia me viikinkikypäräiset jättiläismuurahaiset olemme. Yhtenä hetkenä me olemme sulassa sovussa suuressa joukossa, seuraavalla me hyökkäämme yhtäkkiä heikoimman jäsenemme kimppuun ja syömme hänet elävältä. Voisi sanoa, että se on jopa viikinkikypärää käyttävien jättiläismuurahaisien olemassaolon ydin. Silti minusta tuntui pahalta syödä paras ystäväni, joskin hänen keskiruumiinsa oli erittäin maukasta. Sairaasti hiilareita!

Ei ole helppoa olla viikinkikypärää käyttävä jättiläismuurahainen. Ymmärrän kyllä, että tällaisen kuvan meistä voi helposti saada: useinhan meidät saattaa nähdä ravitsemusliikkeessä juhlimassa keskenämme meluisasti: ehkä juomme tummana vaahtoavaa lager-olutta viikinkikypäristämme, laulamme juomalauluja, ja keksimme härskejä palindromeja, kuten ”Sinep, Sokos, penis!” tai ”Anigav, Sokos, vagina!” tai ”Äpryk, Sokos, …” jonka jälkeen me jäämme tuijottamaan tyhjyyteen kykenemättä keksimään hyvin alkaneelle palindromille jatkoa.

Huokaisin erittäin raskaasti. Vilkaisin matkustajaani: hän oli laskenut Financial Timesinsä syliinsä ja hän katseli mietteliäästi ulos ikkunasta. Haaveiliko hän ehkä pekonikakuista? Minä ainakin haaveilin…

Taksikuskin työstä en ollut koskaan haaveillut. Minun vanhempani aina sanoivat minulle, että minun pitäisi pyrkiä akateemiselle uralle. Tosin en ollut varma, osoittivatko he sanansa nimenomaan minulle. Muurahaisena minulla oli kuitenkin tuhansia sisaruksia, ja vanhempieni pitäessä puhuttelua meille oli vaikea saada heihin katsekontaktia 173:nnestä rivist[Mitä vittua sä oikein sönkötät? -editori]

Sitten minusta tuli aikuinen jättiläismuurahainen. Muutin pois kotikeostani, joka alkoi käydä hieman pieneksi, kun pääni jatkuvasti pulpahti esiin keon laelta. Kävin ostamassa viikinkikypärän, kävelin lähimpään taksikeskuksen ja ilmoittauduin töihin. ”Hah hah haa, tästä se uraputki urkenevi”, jodlasin mielessäni istuessani taksin ohjaamoon ensimmäistä kertaa.

Sen jälkeen olen vain ajanut tätä taksia ja ihmetellyt, miksei kukaan nimitä minua suuryritysten johtoon. Minä olisin hyvä valinta! Ajattelen mielessäni itseäni jonkin suuryrityksen tulosjulkistustilaisuudessa, seisomassa korokkeella viikinkikypärä päässäni ja julistaessani siansaksakielelläni yritykseni kilpailutilanteen olevan kusisempi kuin kusiaispesä ja sitten hihittäen, niin että muurahaishappoa tirskahtaa sieraimistani…

Äkkiä takapenkillä oleva matkustaja keskeytti ajatusteni virtauksen: ”Anteeksi kuski, minne minä olinkaan menossa?” hän sanoi.

Käännyin katsomaan häneen ja sanoin: ”Minä rakastan sinua, penis-beibini!”

Mutta koska kaikki mitä me viikinkikypäräiset jättiläismuurahaiset sanomme kuulostaa vain sihinältä, hän ei tainnut ymmärtää minua. Hän vain jäi epäröiden tuijottamaan ulos ikkunasta. Kyynel valui muurahaisensilmistäni ulos, kun ajattelin täyttymätöntä rakkauttani tätä Hesburgerin Financial Timesiä lukevaa pihvinpaistajaa koskaan. Jonain päivänä minun muurahaisuuteni on hänen sisällään, mutta vielä en tiedä miten. Ah, tätä romanttista kutinaa! Vai onko sekin vain muurahaishappoa, joka valuu alas reisiäs[Parempi deletoida tämän postauksen loppu. -edito