Yksinäinen pihvinpaistaja

28 tammikuun, 2008

Siinä minä olin, istumassa taksin takapenkillä ja lukemassa Financial Times -talouslehteä. Liu’utin nautinnollisesti sormiani tuon pinkin talousraamatun sivuja pitkin ja luin kiinnostuneena artikkelia soijapapufutuurien tulevaisuudesta. Taksi lipui läpi Aleksanterinkadun, eli Suomen Wall Streetin.

Äkkiä silmäni osuivat valokuvaan nuoresta miehestä. Ohessa oleva artikkeli kertoi kuvassa olevan miehen nimeksi Jérôme Kerviel: artikkelin mukaan tämä 31-vuotias vähäeleinen mies oli onnistunut aiheuttamaan ranskalaiselle Société Générale -pankille lähes 5 miljardin euron tappiot pelaamalla aavistuksen liian uhkarohkeasti omaa peliään eurooppalaisilla osakejohdannaisilla.

Miten ihmeessä hän oli yksin kyennyt tällaiseen temppuun? Kävi ilmi, että hän oli työskennellyt vuosia pankin back officessa, missä hän oli tutustunut pankin turvajärjestelmiin. Näitä tietoja hyväksi käyttäen ja esimerkiksi työtovereiden salasanoja hyödyntäen hän oli kyennyt välttämään kiinni jäämisen. Hänen temppunsa oli, että hän oli luonut fiktiivisen osakesalkun, johon hän oli syöttänyt kauppoja, jotka ikään kuin kumosivat hänen todellisten kauppojensa vaikutuksen. Pankin valvojien silmissä tämä fiktiivinen salkku peitti näkyviltä sen, että oikeasti Jérôme olikin laittanut markkinoille -hupsista! – 50 miljardia euroa pankin rahoja.

Katseeni kääntyi miehen valokuvaan.

Hmm… Hän oli vähän minun näköiseni, joskaan ei yhtä komea. Ja olipa hän jopa minun ikiäni. Laskin lehden käsistäni ja jäin tuijottamaan ulos taksin ikkunasta. Miksi minä en koskaan saavuta mitään yhtä suurta kuin hän? No, minähän olen vain pihvinpaistaja Hesburgerissa – mitä minä siellä voisin saavuttaakaan?

Mutta sitten mielessäni alkoi piirtyä suunnitelma. Minähän olen monella tavalla samanlainen kuin Jérôme Kerviel. Hän työskenteli pankin back officessa – minä työskentelen hampurilaisravintolan back officessa, tavallaan. Joten jos minä perehdyn Hesburgerini turvajärjestelyihin, ehkä minäkin voisin niitä tietoja hyödyntämällä saavuttaa jotain yhtä suurta!

Hah hah haa, aloin hohottaa taksin takapenkillä. Suunnitelmani suunnittelu etenee suunnitelmieni mukaan!

Kaivoin esiin kynäni ja aloin hahmotella suunnitelmaani Financial Timesin rapisevalle takasivulle.

Piirreltyäni pari minuuttia hakaristejä ja genitaaleja päätin ryhdistäytyä ja oikeasti hahmotella suunnitelmaani. Tsihihi, hakaristejä…

Katsotaanpa. Hesburgerissa olen siis vastuussa pihvien paistamisesta – olen ollut jo vuosia, mikäli tähän blogiin ja sen edeltäjiin on luottaminen, ja miksi ei olisi, tämä on ainoa paikka, missä voin kertoa totuuden elämästäni. Noiden vuosien aikana olen oppinut syvällisesti ymmärtämään, miten Hesburgerin riskienhallintajärjestelmät toim… Ei, itse asiassa minä en ole oppinut ymmärtämään yhtään mitään, olen vain oppinut olemaan joinakin päivinä polttamatta käteni grillissä.

Mutta ajatellaanpa silti. Mitäpä jos… mitäpä jos alkaisin paistaa hervottomia määriä pihvejä, ja sitten Kervieliä mukaillen saisin jotenkin ympättyä ne Hesburgerin myyntilukuihin, jolloin Hesburgerin liikevaihto näyttäisi tuhatkertaistuvan? Voisi olla luvassa aika hyvät pikkujoulut! Se voisi onnistua siten, että aina kun saan uuden pihvin paistettua, livahtaisin kassoille ja yrittäisin huomaamatta lyödä kassaan myydyksi yhden pihvin. Tämä on aika vaikeaa, koska kassalla on aina myyjiä, ja minua on nimenomaisesti kielletty menemästä lähellekään kassoja ja asiakkaita, sen vuoden 2004 marsipaani-siemenneste-välikohtauksen jälkeen. Mutta jos käyttäydyn oikein huomaamattomasti, ehkä se voisi jotenkin onnistua…

Hmm… Kerviel loi fiktiivisen osakesalkun, jonka kautta hän pystyi neutraloimaan tekojensa vaikutukset ja häivyttämään riskin esimiestensä näkyviltä. Miten minä voisin tehdä samalla tavalla? Miten voisin neutraloida paistamieni pihvien vaikutuksen?

Hetkinen. Minähän voisin… syödä ne! Hoh hoh hoo! Nauroin niin, että kynäni läpäisi Financial Timesin sivun, jolloin kirkaisin kauhistuneena. Nerokas idea! Jos söisin paistamani pihvit, Hesburgerin johto ei voisi huomata, että pihvejä on paistettu, samalla tavalla kuin Kervielin luoma aavesalkku sai hänen esimiehensä uskomaan, että pankki ei ollut ottanut riskiä.

Suunnitelmani oli siis tämä: piirsin siitä oikein kuvankin FT:n sivuille. Ensin minä paistan pihvin. Sitten minä syön sen. Sitten juoksisin kassalle ja löisin sinne myydyksi yhden pihvin. Ei edes hampurilaista. Pelkän pihvin. Ja sitten toistaisin tämän kuvion tuhat kertaa päivässä. Tai miksei miljoonakin kertaa! Tai miljardi!

Enää pitäisi valita se valokuva, joka leviäisi julkisuuteen, kun rikokseni tulisi ilmi. Kaivoin lompakostani itseäni esittäviä valokuvia. Hmm… Tässä minä olen juhlimassa ja kaatamassa oluttuoppia päähäni, samalla kun molempiin sieraimiini on tungettu nakki. En ole oikein edustavimmallani siitä. Toisaalta olisi tämä kuva, missä kaadan nakkeja päähäni ja molemmissa sieraimissani on oluttuoppi. Ei. Ehkä otan vain tämän kuvan, missä poseeraan Tom Cruisen ja Adolf Hitlerin kanssa kauppakeskus Jumbon edessä. Ne olivat hyviä aikoja…

Katselin ulos taksin ikkunasta. Kadut lipuivat ohitse.

Hetkinen, ajattelin äkkiä. Minkä helvetin takia minä olen taksissa lukemassa Financial Timesiä? Minne minä olin menossa?

”Anteeksi, kuski”, sanoin, ”minne minä olinkaan menossa?”

Kun kuski kääntyi minuun päin, huomasin, että taksia ajoikin jättiläismuurahainen, jolla oli päässään viikinkikypärä. Muurahainen sihahti vihaisesti ja jatkoi sitten hiljaista ajeluaan ympäri keskustan katuja. Kohautin olkapäitäni, luin loppuun Financial Timesin soijapapuartikkelin, soitin meklarilleni ja pyysin häntä ostamaan minulle purkillisen papusoppaa.

Sori!

25 tammikuun, 2008

 

Nokian toimitusjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo pyysi torstaina Nokian tiedotustilaisuudessa anteeksi sitä, että yhtiön oli tehtävä päätös Saksan Bochumissa sijaitsevan tehtaan sulkemisesta. (…) Kallasvuon viesti oli selvä: tehtaan vaihtoehdot on jo moneen kertaan mietitty, ja lopettamispäätös pysyy. – Helsingin Sanomat, 24.1.

***

Teatterin naulakolla. Esitys on päättynyt, ihmiset ovat pukemassa.

NAINEN: Hei, arvon herra, sinä taisit ottaa vahingossa minun sateenvarjoni!
MIES: Kas, niinpäs taisinkin ottaa. Pyydän anteeksi!
(Hiljaisuus. Mies jatkaa pukeutumistaan.)
NAINEN: Niin, eli saisinko sateenvarjoni takaisin?
MIES: Itse asiassa et.
NAINEN: Miten niin en? Se on minun sateenvarjoni! Ja sinä pyysit anteeksi sen ottamista!
MIES: Olen miettinyt tätä asiaa moneen kertaan, ja päätös sateenvarjon ottamisesta pysyy. Mutta pyydän sitä anteeksi!
NAINEN: Hetkinen! Tule takaisin!
MIES (poistuu sateenvarjon kanssa): Anteeksi!

***

Kahvilassa. Jaakko ja Minna, kaksi opiskelijanuorta, istuvat loosissa.

JAAKKO: No, Minna, minä olen nyt lukenyt sinun minulle antamasi runot.
MINNA (jännittyneenä): Niin…?
JAAKKO: Luin ne kaikki läpi useampaan kertaan…
MINNA: Mitä mieltä sinä olit? Arvostan sinun mielipidettäsi enemmän kuin kenenkään.
JAAKKO: Sinun runosi olivat surkeinta roskaa, millä tätä ihmiskuntaa on koskaan saastutettu. Sinun runosi voisivat olla kirjallisesti merkittäviä vain, jos olisit kirjoittanut ne jalallasi. Runoistasi leimahtaa pohjaton mielenkiinnottomuuus ja klisheisyys käärittynä uuvuttavaan korukieliseen ja säälittävän läpinäkyvään plagiointiin. Sanalla sanoen: tässä maailmassa ei ole kaatopaikkaa, jolle nämä ilkeäisi kärrätä, koska kaatopaikka saastuisi liikaa.
MINNA (pitkän hiljaisuuden jälkeen, huuli väpättäen): Sinä… sinä loukkasit tunteitani.
JAAKKO: Loukkasinko? Pyydän anteeksi!
MINNA (hiljaa): Kiitos.
JAAKKO: Mutta mielipiteeni pysyy: sinä olet kelvottomin runoilijayrittäjä, jonka olen koskaan nähnyt. Ja aivan helvetin rumakin! Oletko katsonut persettäsi viime aikoina? Kävisit kuntosalilla välillä! Ei ihme, että internetistä loppuvat ip-osoitteet kesken, kun ne pitää varata sinun ihraiselle perseellesi!
MINNA: Mutta…
JAAKKO: Minä lähden nyt. Eihän sinua ilkeä katsoa, senkin limainen salamanteri. Pyydän anteeksi, mutta se sinä olet!

***

Illallisella juhlissa suuren pöydän ääressä. Pete nappaa vieressään istuvan Jonin lautaselta oliivin.

JONI: Hei, mitä sinä teet? Onhan sinullakin oliiveja! Syö omalta lautaseltasi!
PETE: Anteeksi.
(Pete ottaa uuden oliivin Jonin lautaselta.)
JONI: No siis mitä helvettiä?
PETE: Hyviä oliiveja sulla. Otanpa tuosta viimeisenkin. (Ottaa viimeisen.)
JONI: Et vie mun safkoja! Mikä sua vaivaa?
PETE: Pyydän anteeksi. Mutta olen miettinyt asiaa perusteellisesti moneen kertaan, ja päätökseni syödä ruokasi pysyy.
JONI: Siis mitä vittuu?
PETE: Mä juon sun viinatkin. (Ottaa ison huikan Jonin konjakkilasista.)
JONI: Jumalauta, nyt tulee pataan!
PETE: Anteeksi! (Nuolee dippikastikkeen Jonin lautaselta.)

***

Kadulla. Nuori mies naarmuttaa avaimellaan tien laidassa seisovaa urheiluautoa. Auton omistaja tulee paikalle.

OMISTAJA: Mitä täällä tapahtuu? Mitä sinä teet?
NUORI MIES (vetäen pitkän viillon auton kylkeen avaimellaan): Naarmutan tässä teikäläisen Jaggea.
OMISTAJA: Sehän… Siitähän tulee tuhansien eurojen lasku! Maalipinta on pilalla!
NUORI MIES: Voi, pyydän anteeksi! (piirtää avaimella hakaristin auton kylkeen.)
OMISTAJA: Miksi sinä sitten edelleen teet tuota?
NUORI MIES: Olen harkinnut tätä monelta kantilta, ja päätökseni naarmuttaa kärrysi ei muutu tästä mihinkään. Pyydän anteeksi myös sitä, minkä teem seuraavaksi. (Viiltää stiletillä renkaan puhki.) Anteeksi!
OMISTAJA: Lopeta!
NUORI MIES: Minähän pyysin anteeksi! (Survaisee veitsen sydämeensä ja räjÄH

Siinä minä olin, tsekkailemassa kassajonossani edelläni seisovan satunnaisen henkilön pakaroiden kurveja, kun äkkiä ääni kuiskasi minulle: ”Deletoi blogisi”.

Hätkähdin. Mikä se oli? ”Mitä sanoit, näkymättömän ihmisen ääni?” kysyin ääneen. ”Pitäisikö minun deletoida blogini?”

”Kuka tässä on deletoimisesta mitään puhunut?” ääni kuiskasi minulle viekoittelevasti. ”Minähän pyysin sinua päivittämään blogisi.”

”Hassua”, sanoin, ”kuulosti siltä, että pyysit minua deletoimaan blogini.”

”Ei, kyllä minä puhuin päivittämisestä”, ääni kuiskasi pehmeästi.

”Olisin voinut vaikka vannoa, että kuulin del…”

”Vittu, päivitä nyt sitä blogiasi!” ääni kuiskasi ärsyyntyneenä mutta rauhoittui sitten. ”On tullut aika deletoida blogisi.”

”Deletoida?” sanoin.

”Korjaan, päivittää”, ääni kuiskasi. ”Päivittää.”

”Sitähän minäkin.”

Muut kassajonossa olijat katsoivat minua kummastuneena, joten kehotin kuiskaten heitä deletoimaan omat bloginsa ja poistuin paikalta.

Alkoikin olla jo kiire Facebookiin, nimittäin. Kyllä! Siinä on se syy, miksi en ole päivittänyt blogiani. Minä päivitän Facebookiani koko ajan! Minä olen ollut viime päivät koko ajan Facebookissa. Ja tässä minä olen, palanneena Facebookista, mukanani vain rähjäinen matkalaukku, josta pilkottaa naisten pikkuhousuja, jotka ovat täynnä outoa likaa, joka lähemmällä tarkastelulla paljastuu moottoriöljyksi ja/tai marsipaaniksi.

Olen alkanut ymmärtää, miksi ihmiset viihtyvät Facebookissa niin hyvin. Se on hyvin addiktiivista. Minulla se toimii näin: minulla on tapana selailla läpi ystävieni Facebook-profiileja – ja masturboida niitä katsellen! Kyllä! Ou jees, kylläÄH! Vähänpä he aavistavat laittessaan itsensä Facebookin ja lähettäessään minulle ystäväpyyntönsä, mihin he ovat sekaantuneet!

Eli näissä merkeissä viime kuukauteni ovat aika lailla kuluneet, mitä nyt olen välillä vähän selaillut Vt:n loka– ja marraskuun arkistoja. Hah hah, voi sitä Vt:tä… Aina täsmälleen samat jutut kuin minulla… Hah hah, voi sitä minua…

Aivan hiljattain huomasin kuitenkin, että aloin kyllästyä Facebook-harrastukseeni. Kuinka monta kertaa ihminen jaksaakaan tyydyttää itsensä katsellen jotain lukioaikaisen puolitutun profiilia, jossa hän kertoo katsovansa telkkarista Lostia? 40 kertaa? Okei, 400 kertaa. Mutta joku raja! Se ei ole todellista! Mikään Facebookissa ei ole todellista, paitsi ehkä ne vampyyrisysteemit.

Siksi olen palannut Facebookista oikeiden ystävieni pariin ja tapaamaan heitä esimerkiksi kahviloissa. Facebookissa viettämäni aika kuitenkin on jättänyt jälkensä. Usein, kun istuin vastapäätä ystävääni jutellen esimerkiksi Kierkegaardista latinaksi (se tekee aina vaikutuksen viereisissä pöydissä istuviin vanhoihin naisiin), minun tekee hervottomasti mieli alkaa tyydyttää itseäni. Facebookissakin voin vapaasti toteuttaa tätä mielihaluani ystäväni profiilin ääressä, miksi en siis oikeassa elämässä? Niin, miksipä en? kysyin itseltäni. Mikä minua estää? Elämästä pitää nauttia!

”…ja sitten se karhu- ja ilvesjoukko tuli lähemmäs, ja… hetkinen, mitä sinä teet?” ystäväni kysyvät minulta, kun alan kaivaa esille sukupuolielintäni kahvilassa.

”Jatka vain puhumista”, minä sanon. ”Ajattelin tässä vain hieman lievittää seksuaalisia turhautumiani.”

Ja sitten….

Ja sitten… Äh, en keksi, mitä seuraavaksi voisi tapahtua! Yleensä saan parhaat teksti-ideani masturboidessa (kuten tämän blogin jehna tagikin sanoo), mutta vime aikoina kaikki ideani ovat koskeneet vain masturbointia ja Facebookia. Ei niistä aineksista saa tämän parempaa tekstiä aikaan.

Tätä voisi jo pitää masentavana. On minulla ennenkin ollut näitä luovuuden kannalta tavallista kuivempia kausia, mutta takavuosina olen aina pystynyt turvautumaan Facebookiin. Fuck you, Facebook! Fuck y

Asioita, joita vihaan naisissa

11 tammikuun, 2008

mitkä ovat pahimpia turn offeja naisessa/miehessä? hmitkä ovat siis ne ulkoiset, sisäiset, mielipiteitä ja elämänkatsomusta koskevat ja muut vastaavat piirteet, joiden takia jää viisari värähtämättä?hallituskatu, 9.1.2007

***

Naiset. Naiset! Kaikkihan ne ovat niin ihania ja rakastettavia. Voisin rakastaa kaikkia heistä, jos saisin heidän puhelinnumeronsa.

En millään haluaisi sanoa mitään pahaa naisista. Mutta kun näin kysytään, niin on muutama asia, joiden takia viisari jää, tiättekste, krhm, värähtämättä, heh heh. VärähtämEI JUMALAUTA, MENE NYT ASIAAN

On ihan jees, jos nainen tietää jotain kirjalisuudesta. Se auttaa häntä ymmärtämään jatkuvat, pakkomielteenomaiset viittaukseni Tolstoin myöhäistuotantoon. Mutta en pidä siitä, jos nainen puhuu minulle kirjallisuudesta. Erityisen paljon inhoan sitä, että naiset puhuvat minulle Proustista. Ei jumalauta… Proustista. Seurustelin kerran kuukausikaupalla erään naisen kanssa, joka ei mistään muusta puhunut kuin Proustista. Aamusta iltaan. Ja yöhönkin. Hän aina sanoi: ”Mielestäni Proust… Mutta oletko ajatellut sitä, että Proust… Siitä tuli mieleen, että Proust…” – ja sitten kolmen pisteen kohdalla hän ei sanonut mitään.

Jopa rakastellessamme (rakastan tuota sanaa) hän vain toisteli: ”Proust… Ouh! Proust!”

Tämä oli minulle ehdoton turn-off – jo siksikin, että minun oli vaikeampi huutaa Laila Hirvisaaren nimeä seksin aikana.

Ylipäänsä minua kuvottaa se, kun naiset puhuvat jotain seksin aikana. Ikään kuin he eivät suhtautuisi tilanteeseen sen vaatimalla vakavuudella. Tosin siitä minä pidän, kun naiset sanovat minulle seksin aikana: ”Oletko iloinen nähdessäsi minut, vai onko sinun peniksesi vain minun vaginassani?”

Minulle on tärkeää, että tuon intiimin toimituksen aikana molemmat ovat hiljaa ja vakavia, ja lopuksi minulle on tärkeää purskahtaa itkuun. Siinä tilanteessa en todellakaan kaipaa lohdutusta. Jos haluan, että minua lohdutettaisiin, minä riisuisin itseni alasti ja osoittaisin taskulampulla sukuelimiäni!

Aika nopeasti saa minulta kenkää myös sellainen nainen, jonka iho on liian puhdas. Seurustelin kerran vuosikausia naisen kanssa, joka pesi kasvonsa ja kätensä monta kertaa päivässä. Lopulta annoin hänelle kengän.

Minua vaivaa se, että joku käyttää aikaa hygieniaan ja ihonsa puhdistamiseen. Mitä he oikein salaavat? Eikö heidän viehätysvoimansa toimikaan niin hyvin, jos he ovat likaisia? Likaisuus on vain hyvä asia. ”Pidä likaiset kätesi erossa minun saastaisesta tyttärestäni.” Niin minä aina sanon ihmisille, vaivautumatta selittämään tarkemmin, koska he eivät kuitenkaan ymmärtäisi minua.

Liian suuret rinnat eivät kiihota minua, mutta eivät oikeastaan liian pienetkään. Kun ajattelen tarkemmin, minua kiihottavat hyvin muodostuneet, miehekkäät rintalihakset sekä jänteväksi treenatut hauikset. Ja aataminomenan nytkähdys, kun mies lähestyy ekst… Hetkinen. Missäs minä olinkaan?

Seurustelin kerran sellaisen naisen kanssa, jolla oli hyvä itsetunto. Muutaman vuoden kuluttua tajusin, kuinka rasittavaa sellainen on. Vaikka kuinka yritin musertaa hänen itsetuntoaan jatkuvilla veikeillä kommenteilla hänen näkymättömistä jenkkakahvoistaan ja riittämättömyydestään minulle, hän vain jaksoi pönkittää omaa itsetuntoani ja lähettää minulle päivittäin tajunnanräjäyttäviä seksilinkkejä netissä. Lopulta minä… tapoin hänet.

Suurin turn-off minulle on kuitenkin se, kun nainen on kuollut. Kerran asuin kaksi vuotta kuolleen naisen kanssa. Ainoat lohdun hetket tulivat intohimoisesta seksielämästämme, mutta muuten on äärettömän tylsää elää haisevan ja mätänevän ruumiin kanssa. Etenkin toisena vuotena, kun madot alkoivat syödä häntä.

Mutta tässä ne suurimmat turn-offini ovatkin. En minä mitenkään nirso ole. Jii-haa! Olen paras poikaystävä ikin