Taasko se on päivittänyt?

27 joulukuun, 2007

Tiedän – minun ei pitänyt päivittää blogiani joulutaukoni aikana. Mutta en mahtanut sille mitään. Jokin alkukantainen vietti otti minut valtaansa. Lähestyin tietokonettani takaapäin, nylkytin sitä äkkiä hetken – ja niin se vain tämäkin postaus singahtaa maailmalle.

Kuin vanhoina hyvinä aikoina! Kun aloitin bloggaamisen, olin parikymppinen viriili miehenrehjake – ja mieleni oli täynnä bloguaalista mahlaa. Minulle ei tuottanut mitään ongelmia blogata kaksi, kolme, neljäkin kertaa yhden illan aikana. Ensimmäinen postaus syntyi usein liian nopeasti ja hätäisesti, mutta päivän toinen tai kolmas postaukseni oli usein mietitty, rauhallinen ja jopa kaunis.

Neljännelle ja viidennelle postaukselle jäi lähinnä pelkkiä rippeitä, pari linkkiä tai jokin yksinäinen ajatelma.

Ollapa vielä niin nuori! Kun tulee kolmenkympin tälle puolelle, sitä huomaa, että vaikka mieli tavallaan pysyy samana kuin kaksikymppisenä nuorukaisena tai jopa 18-vuotiaana miehenä, jonka mieli palaa kirjoittamaan mitä vain, missä vain, milloin vain, niin tässä iässä ruumis ei ole vain enää niin kykeneväinen. Teoriassa halut postaamiseen ovat yhtä suuret kuin mitä ne olivat aina – mutta kyky useisiin peräkkäisiin blogipostauksiin samana päivänä on vähentymässä. Ei ole tavatonta, että kun yhden postauksen ruiskauttaa maailmalle, tekee mieli vain maiskaista, kääntyä kyljelleen ja unohtaa koko blogi päiväkausiksi. Mitä minulle on tapahtumassa?

Tämäkin, että kirjoitan postauksen kahtena peräkkäisenä päivänä, vaatii minulta melkoisia ponnisteluita. Kyllä se sieltä tulee, mutta aika omistautunutta naputusta tämä vaatii.

Kun vuodet ovat vierineet, huomaan myös muuttuneeni valikoivammaksi blogiaiheideni suhteen. Nuorempana miehenä olin valmis ja halukas bloggaamaan käytännössä kaikesta mikä liikkui. Minun tarvitsi vain vilkaista jotain aihetta, ja mieleni teki heti blogata siitä. Usein kävi niin, että näin aiheen, bloggasin siitä samana iltana (joskus parikin kertaa) – enkä sitten enää koskaan enää koskenutkaan aiheeseen, en edes linkannut siihen, vaikka jotkut kyllä yrittivät linkata minuunpäin.

Toisin on nyt. Mikään aihe ei jaksa oikein inspiroida minua bloggaamiseen asti. Olen tullut valikoivammaksi, haluttomammaksi tekemään kompromisseja. Tuntuu vähän kuin seuraamani aihepiirit ovat rupsahtaneet hieman. Pitäisi kai perehtyä vähän nuorekkaampiin aiheisiin ja blogata niistä. Pelkään vain, että vaikuttaisin vanhalta sedältä, jos alkaisin viljellä blogissani sellasia sanoja kuin YouTube, peppuseksi tai mistä ne nuoret nyt nykyisin puhuvatkaan.

Kai se on totta mitä sanotaan. Vaikka bloggaaminen saattaisi aluksi vaikuttaa kuinka houkuttavalta, puolentoista vuoden jälkeen viimeistään vetovoima alkaa hiipua. Kuka sitä samaa blogia jaksaa vuodesta toiseen jyystää, kun markkinoilla on uusia, korkkaamattomia blogialustoja? Ja joskus vanha suola janottaa: Blogspotissakin on kuulemma päivitetty käyttöliittymä…

Näin vanhemmiten sitä viime kädessä ei enää etsi satunnaisia bloggausaiheita, vaan sitä vain etsii sitä yhtä oikeaa aihetta, jonka kanssa asettua aloilleen. Taannoinen postaukseni peniksistä herätti minussa ajatuksen, että olen ehkä lopultakin löytänyt sen oikean aiheen, josta blogata tästä hetkestä iäisyyteen. Peniksethän ovat aihe, joka on välillä iso ja välillä pieni, mutta aina se on meidän kaikkien elämässä läsn

Hah haa, olen aina halunnut otsikoida jonkin tekstin noin!

Harmaa hattu toivottaa kaikille lukijoilleen hyvää joulua – ja samalla tämä blogi vetäytyy hyvin ansaitulle joulupäivitystauolle!

Yritän malttaa olla päivittämättä blogiani muutaman päivän ajan. Tiedän, että se on vaikeaa, ottaen huomioon pakonomaisen postaustahtini. Mutta jos oikein keskityn… Minulla on kyllä pahana tapana ruiskauttaa näitä postauksia hieman liian aikaisin. Vähän kun vain liikuttelen näppäimistöäni, niin heti sieltä ruiskahtaa ennen aikojaan ähkäisyn kera pieni surkea postaus maailmalle, ja vetäydyn kyljelleni röhnöttämään esittäen jonkun itseeni tyytyväisen kommentin, kuten: ”Pussit tyhjiksi, beibi!”

Niin, varsin usein visualisoin tätä blogia mielessäni niin, että tämä blogi on iso penis. Postaukseni ovat siemennestettä. Ja te, arvoisat lukijat, olette mielessäni yksi valtava vagina.

Kyllä, vagina. Ette varmaan uskonut, että törmäisitte tuohon sanaan tässä blogissa. Mutta jonkun pitää kirjoittaa tuo ruma, ällöttävä sana internetiin.

Mitäkö aion tehdä jouluna? Visualisointi auttaa tässäkin. Kuvitelkaa mielessänne… Iso joulupöytä, jonka ääressä istuu paljon ihmisiä jouluaterialla. Kamera panoroi pöydän ääressä istuvia ihmisiä. Siellä on sukulaisia, ystäviä, kaikki juhlapöydän ääressä hilpeissä tunnelmissa. Sitten näkyviin tulee pöydän ääressä istuva mies, joka hirnuu hervottomasti jonkun toisen kertomalle vitsille niin kovaa, että kinkkua tulee ulos hänen sieraimestaan.

Tämä mies en kuitenkaan ole minä. Kamera panoroi eteenpäin, jolloin näkyviin tulee hänen vieressään istuva viikinkikypäräään päässä käyttävä joukko jättiläismuurahaisia. Sen jälkeen näkyviin tulee mies, joka nauraa omalle vitsilleen niin lujaa, että kinkku menee sisään hänen nenäänsä.

Ja kuvitelkaa mielessänne lahjojen jako. Kaikki ystäväni ja sukulaiseni ovat kokoontuneet jakamaan lahjoja. Voitte nähdä mielessänne, kuinka ihmiset avaavat lahjojaan iloisissa tunnelmissa. Äkkiä näkyville tulevat ne jättiläismuurahaiset, jotka syövät heikointa jäsentään. Sitten näkyville tulee mies, joka viihdyttää ystäviään laittamalla kinkkua nenäänsä. Se mies olen… minä.

Eli hyvää joulua vain kaikille – tämä postaus on niin lyhyt, että se lienee jonkinlainen coitus interrup

Minulla on tapana käydä uimahallilla uimassa. Tiedän, tämä ei välttämättä sovi yhteen minun maalaisliittolainen-ovo-laktovegaani-androidi-lestadiolais-botanisti-imagoni kanssa, mutta niin se vain on. Aina välillä minä käyn uimahallissa uimassa.

Tämä harrastukseni ei ole suoranaisesti oman valintani tulos. Käyn uimassa, erikoista kyllä, käräjäoikeuden määräyksestä. Hävisin oikeudessa jutun, jossa minua syytettiin siitä, että en käy uimassa. Vielä omituisempaa oli, että kun tuomio oli julistettu, siirryin maagisesti molekyylisiirron seurauksena omaan sänkyyni makaamaan unisena. Lainkuuliaisena kansalaisena olen kuitenkin noudattanut saamaani tuomiota.

Pidän sitä hyvin nautinnollisena: saan iloa siitä, kun täydellisen kaunispiirteinen vartaloni liukuu hylkeen lailla vedessä ja ui räpiköiden koiraa.

Vielä enemmän nautin siitä, kun nousen ylös vedestä altaiden vierelle ja jään siihen seisoskelemaan pullistellen lihaksiani. On miellyttävää, kun ohikulkijat pysähtyvät tuijottamaan täydellisesti treenattua vartaloani. Monet eivät voi vastustaa kiusausta saada koskettaa minua.

”Sinullahan on kivikovat vatsalihakset!” eräs 14-vuotias tyttö sanoi tarttuen vatsalihaksiini. ”Ne ovat kuin kivestä veistetyt! Ja kaikki muutkin lihaksesi ovat kertakaikkisen ihqut!”

”Kiitos”, sanoin. ”Poljen välillä kuntopyörällä.”

Sen jälkeen minä menen aina suihkuun ja pukuhuoneeseen pukeutumaan. Uimahallien pukuhuoneissa vallitsee kirjoittamaton sääntö siitä, että muiden ihmisten genitaaleja ei ole tapana katsella, saati tuijottaa. Olen aina pitänyt tästä säännöstä tiukasti kiinni: usein kun näen pukuhuoneessa alastoman miehen, käännän nopeasti ja näyttävästi katseeni muualle ja joskus jopa huudan: ”En nähnyt mitään!”

Mutta eilen käydessäni uimahallissa silmäni sattui osumaan pukuhuoneessa lähelläni vaatteita vaihtavan miehen penikseen.

Hei, lukijat, älkää nyt klikatko muihin blogeihin, tämä juttu kehittyy vielä! Kannattaa lukea peniks… siis loppuun asti.

Siis. Katseeni osui vieressäni osuvan miehen siittimeen, ja näky yllätti minut. Kyseisen miehen jortikkahan oli melkoisen pieni! Siis ihan oikeasti, tosi pieni! Ei juuri prinssinnakkia suurempi. Olin hämmentynyt. Olin kuvitellut, että kaikilla muilla miehillä on valtavat, jyhkeät melat. Mutta ainakin tällä miehellä oli jalkojensa välissä aika surkea vaginantäyttäjä.

Katsoin ympärilleni pukuhuoneessa. Olikohan siellä muitakin pippeleitä? Hei, tuolla oli yksi! Se oli vähän isompi. Ei nyt mikään mieleenpainuvan mahtava, mutta sellainen sopusuhtainen, melkein kuin treenatun oloinen. Kaikin puolin sileä, suoneton – oikeastaan kuin taideteos. Ja aika iso, näin huoneen toiselta puoleltakin katsottuna. Lähempää katsoen se oli varmasti todella iso.

Ja hei, tuolla suihkun puolelta pukuhuoneeseen astui vielä yksi mies heppinsä kera. Aika pieni tuokin on, ajattelin mielessäni. Toisaalta… olin lukenut jostain, että jorman koko lepotilassa ei suoranaisesti korreloi sen koon kanssa erektiossa. Eli kun stondis tulee, pienikin jöpötin saattaa paisua hervottomaksi haloksi. Mutta ei kai se voi olla niin? Miten se olisi edes fyysisesti mahdollista? Ei, ajattelin – todennäköisempää on, että lepotilassa suuret tykit pienenevät erektiossa hieman pienemm… Ei, ei kai siinäkään ole järkeä.

Ajattelin omaa masturbointivälinettäni. Ei sen koossa ole hurraamista. Ison halusin, pieneksi jäi. On se sinänsä toimiva, mutta ah! niin pieni! Ajattelin, että elämäni olisi niin paljon parempaa, jos minulla olisi iso jöpikkä. Siis sellainen oikea turboruuvi! Elämä olisi mahtavaa! Siinä minä olisin, pitämässä vaikka PowerPoint-esitystä joukolle pukumiehiä – ja äkkiä minä ottaisin slarvani esiin kaikkien nähtäville, ihan vain siksi että se on niin iso! Minulla ei olisi huolen häivää!

Katselin viereisellä käytävää olevaa alastonta miestä ja etenkin hänen ilotikkuaan. Äkkiä huomasin, että se puhui minulle! Mies itse, eikä kukaan muukaan pukuhuoneessa olijoista ei huomannut mitään, mutta hänen joystickinsä kuiskasi minulle: ”Psst! Enkös olekin aika tursakka veitikka?”

Katsoin ympärilleni pelästyneenä? Mistä lähtien sukuelimet ovat alkaneet puhua? Kaikki muut olivat kuitenkin niin kuin eivät olisi huomanneetkaan mitään. Nielaisin ja kuiskasin takaisin: ”Olethan sinä jyhkeä kuin tammi… mutta… miten sinä osaat puhua? Mitä sinä oikein haluat?”

”Haluan?” se vastasi minulle leikkisällä äänellä, joka oli täynnä vienoa lupausta. ”Ilta on vielä nuori…”

”Mutta eihän…” keskeytin.

”Ehkä sinä haluaisit tarjota minulle vaikkapa… hyvän illallisen?”

”Illallisen?” hämmästyin. ”Miksi minä tarjoaisin illallisen jollekin ventovieraalle slarballe? Ja mitä sinunkaltaisesi nahkanuijat edes syövät?”

”No, minä voisin syödä esimerkiksi… munaa!” – ja sitten se alkoi nauraa hirvittävää, kirskuvaa naurua.

Kirkaisten käänsin katseeni pois.

Asetuin peilin eteen alasti seisomaan ja ihailemaan omaa kompassiviisariani. Valitettavasti 235-kiloisena miehenä olossa on se huono puoli, että vatsa roikkuu niin, että molo jää sen alle. Ongelma on ratkaistavissa hytkyttämällä omaa mahaansa niin, että oma elin vilahtaa välillä näkyviin. Mutta ongelman voi ratkaista myös pienellä mielikuvituksella: vähän kun siristän silmiäni, näen peilissä äkkiä täydellisesti muodostuneen vartalon komeilla kasvoilla varustettuna. Taustalla näen… merirosvolaivoja? Kyllä, merirosvolaivoja! Ja yhtäkkiä kaikkialla alkaa lennellä numeroita ja neliöjuuria. Mitäs helvettiä tämä tarkoittaa?

Ja sitten äkkiä näin peilissä nuorehkon miehen, joka istuu sohvalla uudenkarhea Macbook sylissään kirjoittaen blogitekstiä ja popsien pikkuporkkanoita. Äkkiä hän purskahtaa itkuun, hakkaa tietokoneensa näppäimistöä ja huutaa: ”Missä vitussa tässä on Start-menu? Jumalauta, kohta lentelee päitä!” Sitten hän popsii lisää pikkuporkkanoita.

Seuraavaksi peiliin ilmestyi jättimäinen heppikeppi. Siis todella jättimäinen, ihmisen kokoinen. Ja sitten se alkoi puhua. Ei, ei puhua. Se alkoi laulaa.

Laulu alkoi hitaasti:

On jokaisella oma pikku vesseli
tämä valtava, mahtava meisseli
tämä letkeä riemukas lerssi!

Sitten jostain alkoi kuulua rytmikästä bossa nova -musiikkia, ja laulu jatkui:

On minulla monta nimeä:
Olen suonikas kostaja
tai marsalkan sauva!
mahtava lihamiekka, suonipatonki!
tai tykyttävä lihastikkari
Hyvinä päivinä sen nimi on
Alistaja 5000
ja huonoina ehkä vain
Kapteeni Koukku
Ja sitten…

Laulu keskeytyi oudosti. Kuuntelin lisää:

Ja sitten…

Lauluääni kuulosti oudon tuskaiselta. Loppuivatko siltä ideat kesken?

No jaa, kohautin olkapäitäni, puin päälleni ja lähdin pois uimahallista.

Kävellesäni kadulla uppouduin ajatuksiini: ensin ajattelin vähän aikaa hykerrellen fantasiaani leirikeskuksesta, jossa opettaisin 14-vuotiaita tyttöjä ajamaan – ja lopussa selviäisi, että tarkoitus olisi, että kaikki ajaisivat… minua! Hah haa! Sitten ajattelin uimahallireissuani muistellen, että kaikilla miehillä, jotka näen kadulla kävelemässä, on housujensa alla oma pieni keskitien kulkija. Se oli lohduttava ajatus. Sitten mieleeni kuitenkin tuli toinen ajatus, joka pysähdytti minut niille sijoilleni: mitä naisilla on housujensa alla?

Ajatuksia autoilusta

11 joulukuun, 2007

Okei. Myönnetään. Minä en ole täydellinen autokuski. Minä teen virheitä. Mutta minä olen vain mies. Anna anteeksi! Kuka edes on täydellinen?

Jos kohta en ole täydellinen kuski, mielestäni en myöskään ole aivan huono. Minulla on vahvuuksia, erikoistaitoja. En kätke kynttilääni vakan alle. Mutta minussa on miestä myöntämään, että teen virheitä. Okei, joskus ne virheet johtavat kolareihin. Välillä ne johtavat kuolonkolareihin. Mutta minkäs teet? Jos haluaa tehdä omeletin, pitää rikkoa vähän munia, sanotaan. Ja jos haluaa ajaa K-kauppaan, joskus pitää romuttaa vähän peltiä ja ajaa vanhusten päältä.

Otetaan viime tiistai. Voi luoja, otetaan viime tiistai! Olin menossa autolla vierailulle ystäväni luo. Matka alkoi ihan hyvin. Mutta sitten tulin vilkkaasti liikennöityyn risteykseen. Se, mitä tapahtui seuraavaksi, vaatii ehkä selityksen. Minä en ole koskaan ymmärtänyt, miksi niin monet käyttävät suuntavilkkua liikenteessä. Minun keskittymistäni ainakin häiritsee tavattomasti, kun joku maanteiden sankari taas laittaa ne diskovalot vilkkumaan autonsa takaosaan vain sen takia, että hän kääntyy jonnekin. Mikä järki siinä on? Näenhän minä omin silmin, jos joku kääntyy!

Siksi minä en koskaan käytä vilkkuja. Säästän muiden autoilijoiden hermoja siten. Mutta taas kävi se klassinen. Joku toinen autoilija ei tajunnut, että minä olin kääntymässä, ja ennen kuin huomasinkaan, autoni liusui sivuluisussa pitkin katua kohti väkijoukkoa. Minua alkoi naurattaa tilanteessa tapahtunut käänne, ja väkijoukko ehti väistää kuultuaan möreän nauruni. Tai enimmäkseen he ehtivät. Pari ihmistä jäi alle.

Yksi heikkouksistani auton ratissa on, että aina kun näen useampia autoja lähellä toisiaan, minussa herää vastustamaton halu rysäyttää autoni niihin ja huutaa: ”Kasa! Kasa!” Usein painankin kaasun pohjaan nähdessäni muita autoja. Sitten hillitsen itseni ja jarrutan, mutta sitten lyön taas kaasun pohjaan. Sitten jarrutan, sitten kaasutan. Samalla huudan ulos ikkunasta: ”Kohta te kaikki delaatte!”

Autoilugeenini ovat ehkä peräisin isältäni. Hän oli mestarillinen autoilija. Hän tosin kuoli traagisesti yrittäessään pysäköidä autoaan vastaantulevan pikajunan keulaan. Ainakaan en ole saanut geenejäni äidiltäni. Hänelläkin oli kyllä traaginen kohtalo: hän kuoli nälkään Chico’sissa odottaessaan Bonnie & Clyde -annoksensa saapumista.

Muistan lapsuudestani sen huikaisevan mahtavan tunteen, kun ajoimme autossa isäni kyydissä. Ylpeys täytti mieleni, kun suihkimme moottoritiellä autojen ohitse. Oikealta, vasemmalta, ihan mistä vain tilaa löytyi. Kun hän huusi kaupungilla liikennevaloissa seisoessaan ulos ikkunasta ventovieraille ihmisille: ”I kill you! I could kill you with the one finger!” ajattelin, että minulla on maailman paras isä.

Ja hän huomioi minut, jopa ajaessaankin. Jos kysyin isältäni ajon aikana esimerkiksi sitä, miten aurinko voi olla niin kuuma lähelle mentäessä mutta miellyttävän lenseä täällä 150 miljoonan kilometrin etäisyydessä, hän pystyi samaan aikaan ajamaan moottoritiellä ja selittämään minulle kärsivällisesti astronomian alkeita.

Hänelle ei tuottanut ongelmaa kääntyä katsomaan minuun päin takapenkille ajaessaan. Välilä hän jopa tuli ohjaajan paikalta takapenkille viereeni istumaan ja selittämään kädestä pitäen, että Kuu voi välillä mennä auringon eteen mutta muuten se on aika turha, ”eli Kuu on aika lailla samanlainen kuin äitisikin”, hän röhötti minulle välittämättä siitä, että äitini istui etupenkillä pelkääjän paikalla. Ehkä äitini ei kuullut. Hän teki sitä, mitä hän muutenkin aina teki, eli kutoi villasukkaa ja itki.

Kun täytin 18, kävin autokoulun. Jos ei Oxfordin yliopistossa suorittamiani molekyylibiologian postdoc-opintoja lasketa, enpä ole koskaan turhemmassa koulussa ollut! Ei jumalauta!

Siksi en autokoulussa sitten paljon keskittynytkään opetuksen kuuntelemiseen, vaan kyselin luokassa viereisissä pulpeteissa istuvilta nuorilta naisilta: ”Käyttekste usein täällä? Käyttekste? Hei, vastatkaa nyt joku! Tulkaa nyt edes joku tanssimaan minun kanssani!” Näin jälkikäteen ajatellen saatoin vaikuttaa epätoivoiselta, mutta kun olin 18, en vain voinut vastustaa kiusausta mennä juttelemaan 18-vuotiaiden naisten kanssa. (Nyt kun olen kolmenkympin paremmalla puolella, en voi vastustaa kiusausta mennä juttelemaan 14-vuotiaiden tyttöjen kanssa, joten jotain kehitystä on tapahtunut.) (Jos 14-vuotiaita tyttöjä ei ole saatavilla, minä kuvittelen sellaisia mielessäni seisomaan eteeni. Visualisoin esimerkiksi viisi vähäpukeista 14-vuotiasta tyttöä eteeni. Näen heidät kirkkaasti mielessäni, jokaista kasvonpiirrettä myöten. Sitten minä hyppään heidän päälleensä. Valitettavasti tässä vaiheessa todellisuus aina paljastuu, tytöt katoavat näkyvistäni ja yleensä päädyn hyppäämään päin seinää. Ja sitten… Hetkinen, miten tämä liittyy autoihin?)

Keskity, mies. Keskity. Pystyt kirjoittamaan tämän postauksen loppuun. Et ole yhtään menettänyt tatsiasi. Olet yhtä hyvässä terässä kuin Sellisti-blogin loppuaikoina. Redundanssia ei ole tuotannossasi juuri lainkaan.

Ja sitten… Ja sitten… Äh. Minun on pakko hieman jatkaa näistä 14-vuotiaista tytöistä. Koska olen niin taitava autoilija, olen ajatellut mielessäni, että voisin perustaa autokoulun 14-vuotiaille tytöille. Se avaisi paljon mahdollisuuksia minulle. Autokoulussahan vallitsee perinteinen opettajan ja oppilaan välinen erotiikkaa tihkuva valta-asetelma, jota voisin hyödyntää. ”Ei, anna minun laittaa turvavyösi kiinni.” ”Pidä vaihdekepistä tiukasti kiinni, mutta älä purista liian lujaa. Tai purista vain.” Jne.

Ehkä tämä autokoulu voisi toimia suurena leirikeskuksena syrjäisen metsän keskellä. Joka viikko vanhemmat ajaisivat tyttärensä sinne viikoksi oppiini. Olisin ottamassa heitä vastaan parkkipaikalla, pukeutuneena muuten asialliseen pukuun, mutta kun käännyn ympäri, paljastuu, että olen leikannut housuistani irti pakaroitani peittävät osat.

Vanhemmat katsoisivat minua hieman epäillen, kun he luovuttavat tyttärensä minulle.

”Mikäs leirikeskus tämä tällainen oikein onkaan?” he kysyisivät epäröiden. Tässä vaiheessa kuitenkin ojentaisin käteni kätelläkseen vanhempia, mutta sitten tajuan, että oikeassa kädessäni on yhden sormen paikalla jättimäinen dildo. Nopeasti piilotan tämän käden selkäni taakse ja ojennan vasenta kättäni, mutta tajuan vasemman käteni paikalla olevan liekehtivän, norjaa puhuvan tennismailan [Alkaa käydä hieman levottomaksi. -editori]. Vanhemmat katsoisivat minua oudoksuen, jolloin kirkaisen ja muutun valtavaksi kasaksi ruosteisia nauloja.

Olkapäitään kohauttaen vanhemmat lähtisivät pois ja jättäisivät tyttärensä hoiviini, jolloin voisin muuttua naulakasasta jälleen omaksi itsekseni.

”No niin, pakarat esiin, niin aloitetaan”, voisin sanoa ensimmäisellä oppitunnillani. Oppitunti voisi mennä siten, että kokoaisin kaikki 14-vuotiaat tytöt riviin eteeni – ja sitten hyppisin heidän päälleen siinä toivossa, että he eivät väistäisikään enkä siten sinkoutuisi päin seinää.

Tässä kuvitelmassani käy niin, että he tosiaan eivät väistä – ja saan iloa siitä, kun sinkoudun päin heidän nubiilin norjia varsiaan ja tarraudun heihin kiinni. Käännyn ympäri, paljastan pakarani heille ja heilutan sitä hieman cha-cha-chan tahtiin.

Sitten alan hohottaa niin voimakkaasti, että fantasiani katoaa silmistäni.

Ja sitten… minä… tapan its…