Nyt minullakin on se

23 marraskuun, 2007

Moi!!!1

Hyvä lukija, näyttääkö tämä blogimerkintä jotenkin… erilaiselta kuin aikaisemmat blogimerkintäni? Tuntuuko tämä postaus jotenkin aiempaa coolimmalta?

Jep, sitä minäkin. Tämä on nimittäin ensimmäinen postaukseni, jonka kirjoitan… Macillä!

Kyllä!

Meitsi meni ja osti Macbookin. Eikä mitä tahansa Macbookia. Tässä on Leopard. Hajotkaa Tigeriinne, kaikki vanhojen Macien omistajat! Tässä on 300 uutta ominaisuutta! Ja ihan saatanasti muistia. Päivitetyt Santa Rosa -arkkitehtuuriin perustuvat sirut. Santa Rosa, motherfucker! Nämä ovat olleet myynnissä vasta pari viikkoa. Pitää elää ajassa, pojat. Nykyaikaa, pojat, nykyaikaa.

Vähänhän se maksoi verrattuna samanlaiseen Windows-koneeseeni, mutta olin aina pitänyt toista munuaistani tarpeettomana. (Hieman ongelmia saattaa koitua kyllä siitä, että edellisenkin tietokoneeni ostin myymällä toisen munuaiseni, jota pidin silloin tarpeettomana.)

Ja nyt – tätä autuutta! Vähänx tän blogin taso lähtee nousuun.-!!!!1

Eri blogieni tähänastista matalaa tasoani on todenäköisesti selittänyt se, että olen kirjoittanut ne kaikki Windows-käyttöjärjestelmää pyörittävällä PC:llä. Joka ilta olen itkenyt itseni uneen, kun olen joutunut sekoilemaan kahden hiirinäppäimen kanssa ja rämpyttämään sitä saastaista Scroll Lock -nappulaa siinä toivossa, että löytäisin rullalukon.

Ei enää.

Uuden Macbookin ottaminen esille paketista oli katarttinen kokemus. Olipa se pieni! Ja kaunis! Kuin lelu. Itse asiassa, aloin ajatella… eikös tuo ole oikeastaan aika homon näköinen tietokone?

”Kyllä se on aika homo kone”, kuulin äänen viereltäni. Hätkähtyneenä käännyin katsomaan vierelläni leposohvalla istuvaa vihjailevasti hymyilevää nuorta, hoikkaa ja kaitakasvoista miestä. ”Erittäin homo”, hän lisäsi pehmeällä äänellä.

”Kuka sinä olet?” minä kysyin.

”Minä olen sinun poikaystäväsi”, hän sanoi.

”Minun poikayst… Mutta eihän…”

”Minä olen sinun Mac-poikaystäväsi”, hän lisäsi. ”Homopoikaystäväsi. Sinulla on tuollainen homokonekin nyt.”

”Ei se nyt niin homo ole…” sanoin epäröiden. ”Itse asiassa tuo magneettinen virtajohto on oikeastaan aika heter…”

Wanna fuck?” hän keskeytti minut.

”Äh, mene pois”, sanoin, jolloin hän katosi näkyvistä.

Perehdyin tarkemmin uuteen bloginkirjoitustietokoneeseeni. Aa, olipa se nätti. Minua kyllä vähän pelotti laittaa se päälle. Mitä jos sen käyttöjärjestelmä olisi erilainen kuin Windows XP:ssä? Kylmä hiki kihosi otsalleni, mutta sitten huomasin sen olevan sinappia. Mutta kun tajusin otsallani olevan sinappia, kylmä hiki kohosi otsalleni, jolloin sinappi alkoi valua silmilleni.

Kytkin laitteen päälle. Alkuasetuksista selvittyäni minulle alkoi valjeta, että ei tämä Mac ehkä sittenkään ollut niin fiksu kone. Minä olin toivonut, että hiiressä olisi kolme nappulaa, mutta tässä oli vain yksi! Ja missä oli paperiliitin-apulainen? Miten tietäisin, minne mennä, ilman paperiliitintä?

Päättäväisesti kuitenkin perehdyin laitteeseen lisää ja totesin sen ihan OK laitteeksi. Kyllä kai tälläkin proosapostauksia voisi tehdä. Ehkä ne voisivat käsitellä kaikki ihmisiä, jotka käyttävät Macejä…? Ja sitten lopussa paljastuu, että todellisuudessa Macit käyttävätkin heitÄHeihän tuossa ole mitään järkeä!

Vai onko sittenkÄH

Nousin koneeni ääreltä hakeakseni mehua jääkaapista.

Äkkiä kuulin viekoittelevan miesäänen: ”Kukkuu! Onko seksuaalisuutesi heräämässä?”

Katsoin ympärilleni. En nähnyt sitä mielikuvitus-homopoikaystävääni missään. Kuka minulle puhui?

”Tiedätkö, koko elämäsi olet saattanut sublimoida homoseksuaalisia taipumuksiasi epäonnistuneisiin heterosuhteisiin”, tuo ääni sanoi. ”Ehkä sinun pitäisi lopulta myöntää olevasi homo. Ostithan Macinkin.”

Silloin huomasin, että Macbookini puhui minulle! Sen kansi louskui samaan tahtiin sen puhuessa, kuin syöpöttelevällä Pacmanillä.

”En minä ole homo!” sanoin. ”Tai ainakin luulen niin.”

”Homo homo hoomoo!” tietokoneeni alkoi ilkkua minua. Nykäisin siitä sähköjohdon irti, mutta se vain jatkoi ilkkumistaan.

”Homo heitä voltti! Et voi vaientaa minua! Minussa on akku!” se ivasi.

”Ei!” huusin. ”Apple, minkä kirouksen oletkaan suunnitellut Kaliforniassa ja lähettänyt maan päälle!”

Wanna fuck?” tietokoneeni kysyi minulta käheän viekoittelevalla äänellä.

Kirkaisin. Kädet vapisten yritin sammuttaa tietokonetta. Sen sijaan onnistuin jotenkin sohlaamaan koneella niin, että aloin ladata Macilleni selaimella homopornoa. Jokin maaginen voima ohjasi käsiäni, kun klikkailin esille koko ajan uusia sivustoja, jotka sisälsivät homopornoa. En mahtanut sille mitään! Kuola suustani valuen tuijotin kuvia, vaikka en halunnut. Yritin kääntää katseeni seinälle, mutta siellä oli vain sinne ripustamiani valokuvia alastomista, lihaksikkaista miehistä. Mac, mitä sinä oikein teet minulle?

Yritin alkaa kirjoittaa uutta proosapostausta. Proosapostaukset ovat ainoa asia, joka on tähän asti estänyt minua vaipumasta hulluuteen. Lukijoistani nyt puhumattakaan. Sitten tajusin, että eihän Macissä ole tekstinkäsittelyohjelmaa. Vai onko? En minä ainakaan löytänyt. Ei jumalauta, nyt mä kyllä tapan its… Hetkinen, ainahan voisin kirjoittaa selaimessa.

Aloin naputtaa. ”Ja silloin Jorman jorma alkoi sykk…”

Mitä helvettiä? Minkälainen proosapostaus alkaa tällä tavalla?

Oli pakko luovuttaa, antaa periksi.

Puin päälleni Hesburgerin pihvinpaistajan työvaatteet, laitoin musiikin soimaan, asetuin peilin eteen ja aloin laulaa ja tanssia.

It’s fun to stay at the… Y…M.A.C.book
itssuibsdijgÄH

tajusitteko? Se ei ollutkaan YMCA vaan YMAC

JUMALAUTA NYT MÄ OTAN ASEEN JA TAPAN ITS

eiku hetkinen, Macbookin päälle roiskui verta. Pitää pyyhkiä se pois. Noin. Nyt voin kuol

Terveisiä perheestä

15 marraskuun, 2007

Maanantai

Aamiaispöydässä. Olemme kattaneet pöytään kunnon hyvän perheen aamiaisen. On juustoa, sämpylöitä, voita, leikkeleitä, kurkkua, tomaattia, pekonia. Poika istahtaa synkän näköisenä pöytään. Yritän piristää häntä sanomalla, että hyvä aamiainen antaa eväät täydelliselle päivälle. Hän vastaa, että hän ottaa vain juustoa, koska luonnonvalinnan lakien mukaan se on ruoista ylivertaisin. Totean, että niinhän se on, ja ajan myötä luonnonvalinta huolehtii siitä, että esimerkiksi tomaatille ja sämpylöille ei riitä Lebensraumia vaan jäljelle jää vain juusto, joka jalostuu joksikin korkeamman tason entiteetiksi, kuten homejuustoksi. Poika ei vastaa mitään, mutustaa vain juustoaan ja poistuu sitten huoneeseensa. Meillä taitaa asua perheessä todellinen herkkusuu!

Torstai

Poika tulee koulusta kotiin ja lysähtää sohvalle tuijottamaan eteenpäin. Istahdan kaverillisesti hänen viereensä. ”Mistäs koulussa tänään puhuttiin?” kysäisen rennosti. ”Nietzschestä”, hän murahtaa. Sanon, että sehän on upeaa. Filosofian klassikot on hyvä tuntea jo nuoresta pitäen. ”Hänhän on tunnettu lauseesta ’Jumala on kuollut’, mutta hänen tuotantonsa ydin on muualla”, yritän valistaa. ”Niin on”, poika sanoo. ”Kaikki pitää tappaa.” Sitten hän nousee sohvalta ja katoaa vuoteeseensa. ”Tuo on vain post-sartrelainen tulkinta!” huudan hänen peräänsä. ”Lue Nietzschen koko tuotanto ajatuksen kanssa, niin valaistut!” Meillä taitaa asua pikku älykkö!

Sunnuntai

Yhdeltätoista illalla koputan pojan huoneeseen. Hän taitaa olla tietokoneensa äärellä, naputus kuuluu. Menen huoneeseen kurkistamaan. ”Saanko vilkaista, missä surffailet?” kysyn. Hän vastaa olevansa YouTubessa. ”Se on niitä nykynuorten sivustoja, vai?” kysyn. ”Näyttäisitkö minullekin? Minusta on kiintoisaa seurata nuorison trendejä.” Sanaakaan sanomatta hän kääntää näytön minua päin. Kyseessä on videopalvelu: hän oli katsomassa väkivaltaista pätkää jostain ampumisvälikohtauksesta. Hän kertoo, että hänen nettinimimerkkinsä on NaturalSelector, jolloin kerron, että kun minä olin nuori, minäkin käytin humoristista nettinimimerkkiä, nimittäin Blowjob, anyone? Anyone? Where did everyone go? Selitän hänelle, että internet tarjoaa pääsyn rajattoman tiedon lähteelle ja että hänen pitäisi käyttää tuota mahdollisuutta hyväkseen: antaa tiedon lähteiden pulputa ja kahmaista siitä iso, makea kulaus omaan suuhunsa. Hän laittaa kuulokkeet korvilleen ja viittoo minua lähtemään. Kävellessäni pois harmittelen, että itse jouduin elämään aikana, jolloin me tiedonjanoiset jouduimme vain tankkaamaan salaa tietosanakirjoja illalla peiton alla taskulampun kanssa.

Keskiviikko

Autan poikaa läksyjen teossa. Tänään kotitehtävänä on kirjoittaa vapaamuotoinen essee itselleen mieluisasta aiheesta. Hän on valinnut aiheekseen Väkivalta ja verinen kuolema Ankkalinnassa. Selaillessani hänen esseetään huomaan, että se on suureksi osaksi kirjoitettu hänen omalla verellään, mikä osoittaa hänen ottaneen koulutehtävänsä tosissaan. Varsinainen teksti suorastaan vilisee viittauksia Nietzscheen ja Hitleriin, mikä osoittaa ilahduttavaa tieteellistä otetta. Osoitan hänelle pari pilkkuvirhettä, jolloin hän lisää esseeseen pilkut puukollaan. Meillä taitaa asua pikku kapinallinen!

Aviollinen hajahuomio. Minun kai pitäisi olla iloinen siitä, että vaimoni ei koskaan tuo töitään kotiin. Ongelma on siinä, että hän on pornotähti.

Tiistai

Luettuani lehdestä artikkelin koulukiusaamisesta kysyn pojaltani, kiusataanko häntä koskaan koulussa. Hän sanoo, että kyllä, häntä on kiusattu sadistisesti koko hänen kouluaikansa ajan ja että hänellä ei ole yhtään oikeaa ystävää. Sanon hänelle, että minuakin kiusasi viidennellä luokalla vähän aikaa eräs Juha-niminen poika, mutta olin vahva ja olin vain oma itseni enkä välittänyt siitä, niin kyllä se kiusaaminen loppui siihen. Kerron vielä, että sittemmin se Juha joutui vankilaan tapettuaan kolme ihmistä, jolloin ymmärsin, että vika ei ollut ollut minussa vaan hänen rikkinäisessä kotitaustassaan. Kehotan poikaani olemaan rohkeasti vain oma itsensä, niin kiusaaminen kyllä loppuu siihen. Sitten taputan häntä olkapäälle ja sanon, että kymmenen vuoden päästä kaikki hänen kiusaajansa ovat varmasti vankilassa kun taas hän itse voi olla jo presidentti!

Perjantai

Poika mainitsee minulle alkaneensa syödä mielialalääkitystä. Hän esittelee minulle kolmea eri psyykelääkettä, joita hän käyttää. Kehaisen häntä siitä, että hän on osannut mennä hakemaan lääkäriltä apua mahdollisiin ongelmiinsa. Oikein käytettynä lääkitys auttaa lähes kaikenlaisiin ongelmiin. Omassa nuoruudessani psyykelääkkeitä ei ollut juuri saatavilla, ja silloin mielenterveydellisiä ongelmia piti ratkoa pureskelemalla Hubba Bubba -purukumista kuplia. Tutkin hieman tarkemmin lääkkeiden käyttöohjeita. Huomautan pojalle, että ohjeiden mukaan lääkkeet pitää ehdottomasti ottaa oikeassa järjestyksessä, jollei halua muuttua suureksi vihertäväksi ja karvaiseksi mutanttihirviöksi. Hän sanoo tietävänsä, mitä tekee.

Tiistai

Poika kertoo aloittaneensa ampumisharrastuksen. Sitä varten hän on liittynyt ampumakerhoon ja saanut itselleen oman aseen. Kehun hänen valintaansa: ampuminen on hyvä harrastus hienomotoristen taitojen kehittämiseen. Siitä on myös apua, jos joskus haluaa mennä esimerkiksi hirvimetsälle tai sorsastamaan ja samalla verkostoitumaan. Hän kertoo antaneensa aselleen nimeksi Endlösung. Kehaisen, että saksan kielen opinnot eivät ole menneet hukkaan.

Sunnuntai

Kiireetön sunnuntaiaamu. Kysyn ikkunasta ulos tuijottelevalta pojaltani, mitä hän suunnittelee lukion jälkeen. Mikä on hänen suunnitelmansa elämää varten. ”Ei mulla oo mitään suunnitelmia”, hän sanoo ja välttelee katsekontaktia. Mieleni palaa omaan nuoruuteeni. Niin, minäkin olin hänen iässään eksyksissä, en tiennyt mitä haluaisin elämältäni. Valtiotieteelliseen? Humanistiseen? Miten voisin päättää näin suurista asioista niin nuorena? Sanon hänelle isälliseen sävyyn, että hänellä on vielä monta vuotta aikaa löytää oma polkunsa ja että hänellä on vielä elämä edessään. Hän tekee sormellaan ironisen eleen, jolla hän ampuu itseään päähän ja poistuu huoneeseensa. Minun nuoruudessani meillä ei ollut ironiaa selviytymiskeinona.

Tiistai

Poika tuo aseen aamiaispöytään. Kysyn häneltä, ei kai se ole ladattu. ”Ehkä on, ehkä ei”, hän sanoo. Muistutan hänelle, että aseita kannattaa pitää ladattuna vain ampumaradalla ja tarjoan hänelle juustosiivua. Poika kaataa juustosiivun päälle joukon psyykelääkkeitä, käärii siivun rullalle ja syö sen yhdellä kerralla. Kysyn häneltä, eikö tomaatti maistuisi hänelle, mutta hän sanoo tomaattien olevan periytyneitä apinoista, jotka ovat älyllisesti häntä alempiarvoisia. Kun kysyn, eikö edes juotava maistuisi hänelle, hän viiltää käteensä haavan ja juo siitä verta. Huomautan, että jääkaapissa on kyllä tuoremehuakin, ja siinä olisi enemmän C-vitamiinia kuin veressä. Olen hieman huolissani hänen vitamiinien saannistaan. Kysäisen häneltä, onko hän jo nyt nykyisin oma reipas itsensä koulussa ja kiusaaminen loppunut. ”Kyllä se kiusaaminen loppuu erittäin pian”, hän mutisee kylmästi ja hivelee asettaan. That’s my boy! Asenteesta se on kaikki kiinni!

Putoaminen

11 marraskuun, 2007

En ole sitä ihmistyyppiä, joka hirveästi käyttää aikaa asioidensa kelailuun. Olen yksinkertaisesti liian kiireinen sellaiseen, koska pääsykokeet iktyonomikouluun lähestyvät. Taannoisella Lapin-ruskareissullani minulle kuitenkin avautui mahdollisuus kelailla asioita.

Tämä mahdollisuus avautui minulle, kun juuri päästyäni Pallastunturin huipulle putosin rinteeltä alas.

Sanotaan, että sellaisina hetkinä, kun ihminen kohtaa välittömän kuolemanvaaran, ihmisen elämä vilistäisi hänen silmiensä edessä. Jotain sellaista tapahtui minullekin. En kuitenkaan nähnyt mitään nopeita välähdyksiä sieltä täältä, vaan huomasin äkkiä muistelevani erästä täysin tavallista kahdeksannen luokan ruotsintuntiani. En käsittänyt, miksi juuri tämä muistikuva oli palannut mieleeni. Eikä siinä muistikuvassa varsinaisesti tapahtunut mitään – me vain kävimme läpi epäsäännöllisiä verbejä ja viittailimme laiskanlaisesti. Tunti päättyi yleiseen hälinään, ja siirryimme välitunnille tappamaan aikaa. En varsinaisesti oppinut tunnilla mitään uutta, enkä ollut koskaan muistellut sitä tuntia sen jälkeen ennen tätä hetkeä. Hassua, millaiset asiat palautuvat mieleen sillä hetkellä, kun kohtaamme kuolemamme.

Putoamiseni vauhti kiihtyi. Huomasin kiitäväni ohi kahden muun retkeilijän, jotka olivat kiipeämässä vuorelle ja jotka olivat istahtaneet hetkeksi vuorenrinteelle kahvitauolle. (Vuorenrinne ei ollut kovin jyrkkä.) Huomasin, että he olivat Vt ja PA.

”Mitä vit…?” he sanoivat, kun kiisin heidän ohitseen ja kaadoin puolet Vt:n kahvista maahan.

Uudet muistikuvat alkoivat vilistä mielessäni. Kuvia lapsuudesta. Paistattelemassa päivää heinäpaalien päällä. Pilvet leijailevat taivaalla… Onkivapaan tarttuu potra taimen… jonka käristän ritisevällä nuotiolla vaahtokarkkien kera… Käyn kaupassa ostamassa piparjuurta Sirkka-Liisalle… Sitten tajusin, että nämä kuvat eivät ole minun lapsuudestani.

Mieleni palasi hieman tuoreempiin muistikuviin. Näin mielessäni itseni, kun kompastun vuoren huipulla ja putoan alas. Haikea katumus valtasi mieleni. Paljon en elämässäni kadu, mutta jos voisin elää tuon hetken uudestaan, en kompastuisi siihen kiveen ja huutaisi: ”Mitä vit…” ja sinkoutuisi alas tätä 15 asteen kulmassa olevaa loivaa vuorenrinnettä.

Muita elämäni käännekohtia… Työhaastatteluni Hesburgeriin. En varsinaisesti pyrkinyt sinne töihin. Minä vain kävin siellä syömässä niin usein, että ne ajattelivat, että tuo läskimaha varmasti todella rakastaa Hesburgeria. Ja minä rakastankin! Hesburger – minun ainoa oikea morsiameni. Niiden hampurilaiset vain ovat niin hyviä, majoneeseineen ja vienosti rapisevine paperikääreineen. Olin aina haaveillut siitä, että saisin kieriskellä niissä alasti. Ja kun kirjoitin työhaastattelussani tarpeeksi nasevan esseen Jane Austenin kirjalliisuudesta, toiveeni toteutui. Pääsin Heseen töihin. Jee jee!

Jee, minä sanoin!

Sitten mielessäni vilisti hieman oudompia tuokiokuvia elämästäni. Hitaiden tanssimista jättiläismäisen meritursaan kanssa… Autoja, joilla oli viisitoista rengasta, kaikki ohjaamossa… Puhuvia luurankoja, jotka kaikki vain puhuivat Esko Ahosta… Minulla on ollut rikas elämä.

Yksi asia ilahdutti minua. Olin ollut kaukaa viisas kaikkien ex-tyttöystävieni kanssa, kun olin aina käskenyt heitä öisin nukkumaan alasti peittojen päällä. Nyt kun elämäni vilisti silmieni edessä, oli varsin miellyttävää katsella alastomia exiäni öisin. Luulisi, että niiden katsomiseen kyllästyisi, mutta elämän viimeisillä hetkillä ottaa kiitollisena vastaan kaiken exäpornon, mitä jaossa on.

Katsoin ympärilleni. Olin pudonnut jo aika kauan. Vuoren juuri oli kuitenkin vielä kaukana. Huomasin putoavani pienen vuorenrinteellä sijaitsevan kylän läpi. ”Mitä vit…” ihmiset kysyivät toisiltaan, kun sinkouduin heidän ohitseen.

Kun elämä vilistää ohitse oikein nopeasti, kiinnittää kummasti huomiota siihen, miten usein tulee oikeastaan käytyä vessassa. Ja kun joutuu katsomaan tarpeeksi vessassakäyntejään, ne alkavat nopeasti tympäistä. Olisi kai pitänyt kehittää erilaisia tekniikoita. Muistan usein harkinneenikin, että kun menen ”kaukopuhelulle”, pitäisi joskus istua toisinpäin, jalat harallaan vessanpöntön säiliön molemmin puolin ja hoitaa tarpeensa niin. Miksipä ei? Se voisi olla hauskaakin. Erilaista ulostamista. Mutta en koskaan toteuttanut tätä ajatustani. Nyt se kadutti.

Maanpinta lähestyi uhkaavasti. Soitin pari viimeistä puhelua – laajakaistayhteyteni piti lakkauttaa ja sen sellaista – ja valmistauduin kuolemaan. Juuri ennen osumista maanpintaa näin silmieni edessä kasvot, jotka kuuluivat vanhalle lukiotutulleni. Etäiselle tutulleni, itse asiassa. Hänen nimensä oli Mikko-Ridge tai jotain sellaista. Hän oli rinnakkaisluokalla. Emme juuri koskaan jutelleet lukiossa, enkä ole tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen. Ja nyt hän pyytää minua ystäväkseen Facebookissa. Mitä vittua?

Ennen kuin ehdin vastata mitään, kimposin maasta ja sinkouduin takaisin ylöspäin. Kiisin kohti vuoren huippua, ja elämäni vilisti silmieni edessä takaperin ja lisäksi ylösalaisin, mikä oli niin rasittavaa katseltavaa, että en viitsinyt seurata sitä. Ohitin vuoristokylän, ja pian lensin myös kahvilla istuneiden Vt:n ja PA:n ohi, kaataen Vt:n loputkin kahvit maahan. ”Mitä vit…” kuulin takaani. Huomasin myös Joonaksen kiitävän kohti vuorenhuippua, vielä nopemmin kuin minä – ilmeisesti hän yritti vain päästä esiintymään tähän blogiin, ilman mitään varsinaista pointtia.

Lopulta laskeuduin vuorenhuipulle turvallisesti. Kokemus jätti minut ehkä jollain tavalla viisaammaksi. Olen kuitenkin periaatteessa sitä mieltä, että vaikka menneiden muistelemisessa on puolensa, loppujen lopuksi siitä ei ole mitään hyötyä. Paitsi ehkä se, että tänä yönä minäkin nukun alasti peittojen päällä. Kuka tietää, ehkä joku vielä joskus saa siitä pienen ilon hetken ennen murskautumistaan kivikkoon.