Jatko-osa

30 lokakuun, 2007

Kun tuli aika lähteä sairaalaan, Antti suhtautui tilanteeseen rennosti. Hei, hätäkös tässä. Siellä sairaalassa ne kyllä tietävät, mitä pitää tehdä. Antti soitti taksin, ja hän lähti Miinan kanssa Naistenklinikalle.

Sinne päästyäänkin Antti oli täysin rentoutunut. Kaikki on aivan OK. Ei hätää. Ne ottavat Miinan sinne hoitoonsa, ja sitten ne ottavat vauvan ulos hänen sisältään, yhtä helposti kuin varsoja otetaan ulos hevosista. Nehän tekevät tätä kaiken aikaa – lapsia syntyy maailmaan melkein päivittäin. ¡No problemos!

Jopa kun he pääsivät synnytyssaliin asti, Antin mieliala säilyi letkeänä, suorastaan kikattelevana. Ehkä tästä synnytyksestä tulisi jopa mukava! Huone oli mukava, iso, kodikas. Stereoihin sai laittaa oman levynsä soimaan. Ilmeni myös, että Miinan sängyn laidalla oli tarjolla ilokaasua. Miina saisi hengitellä sitä aivan niin paljon kuin häntä huvittaisi. Vähän kuin olisi bileissä, joissa on ilmaista viinaa, Antti ajatteli. Niin kuin olisi Sedun viisikymppisillä. Ne olivat hyvät bileet, Antin ajatus alkoi harhailla.

Miinan rääkäisy palautti Antin ajatukset synnytyshuoneeseen. Ilokaasu ei näköjään auttanut tarpeeksi. Mutta hei, sitä varten on epiduraali.

”Käänny kyljelle”, pistosta antamaan tullut lääkäri opasti Miinaa. ”Sinun pitää olla aivan paikallaan, että piikki osuu oikeaan paikkaan.”

Se näytti hieman ilkeältä – Antti ei itse himoinnut epiduraalipiikkiä selkärankaansa – mutta Miina kesti sen ilmeisen hyvin. Sen jälkeen oli jonkin aikaa vaikea keskustella järkevästi mistään Miinan kanssa, koska hän vaikutti tokkuraiselta eikä jaksanut keskittyä auttamaan Anttia hänen yrityksissään keksiä palindromeja.

Hieman aikaa kului, ja juuri kun Antti alkoi hieman kyllästyä vaimonsa jatkuvaan kipujen voivotteluun, kohdunsuu oli ilmeisesti auennut tarpeeksi tai jotain. Parinkymmenen minuutin intensiivisen työntöjakson aikana Anttikin innostui kannustamaan vaimoaan. Hän ei luultavasti omalta huudoltaan kuullut Anttia, mutta ainakin Antti yritti. Lopulta, kello yhdeltä yöllä, heidän ensimmäinen poikansa syntyi.

***

Koko synnytyksen ajan Antti oli yrittänyt pitää yllä vitsailuaan. ”Olisi kai pitää käyttää kondomia”, hän sanoi, kun kohdunsuu oli auennut viisi senttiä. ”Mitä jos sieltä syntyykin kolmipäinen lisko?” hän oli yrittänyt keventää tunnelmaa Miinan supistusten aikana. ”Eiku hei, työntäkää se sittenkin sisään takaisin!” hän oli huutanut, kun vauvan pää oli tullut näkymiin. Silloinkin kun hoitajat olivat tyrkyttämässä moninkertaisiin kääröihin kapaloitua vauvaa hänen syliinsä, hän yritti laskea leikkiä: ”Älkää nyt sitä minulle antako! Minä olen vain sen isä!”

Hoitajan äänensävy oli ystävällinen, muttä hänestä kuuli, että hän oli harvinaisen tosissaan.

Vauva vain pitäisi uskaltaa ottaa syliin. Antti oli sen isä, ja vauvaa jo imettänyt Miina tarvitsi nyt lepoa. Parempi vain hyväksyä se.

Antti sai poikansa syliinsä. Se oli niin pieni, Antti ajatteli. Edes sateella ei ole noin pieniä käsiä… Vauva oli hereillä, joten kuten. Se käänteli päätään ja yritti kohdistaa sikkarasilmiensä katsetta jonnekin. Antti yritti hymyillä – hän oli lukenut, että vastasyntynytkin voi erottaa kasvojen muotoja.

Tässä se nyt siis oli, heidän vauvansa. Se syntyi päivää ennen kuin Antti itse täyttäisi 29 vuotta. Antille oli aina ollut epämääräisesti selvää, että hän haluaisi jossain vaiheessa lapsia. Ja Miinalle oli aina ollut erittäin selvää, että hän haluaisi lapsia mahdollisimman nuorena. Joten he olivat molemmat valmiit. He olivat menneet naimisiin (”ei me muuten, mutta eettis-moraaliset syyt velvoittivat”, he sanoivat usein), muuttaneet pieneen rivariin Paloheinään hyvissä ajoin ennen lapsen syntymää. Häkkisänky oli hankittu, lastenvaunut, hoitopöytä, vino pino vaatteita. Autokin, pieni lastenistuin. Vauva-lehden keskustelupalsta oli muutettu kotikoneen selaimen kotisivuksi, koska sieltä löytyi usein tasapuolista ja kiihkottoman älyllistä keskustelua lastenhoidosta.

Antti katsoi vauvaa, se ähki ja kitisi hiljaa, mutta ei itkenyt – sulatteli maitoaan. Lopulta se ähki itsensä uneen. Antti laittoi sen varovasti omaan sänkyynsä ja asettautui omaan sänkyynsä. Onneksi he olivat älynneet ottaa perhehuoneen, hän ajatteli. Käytävältä kuului vaimeana vauvan itkua.

***

Seuraavana aamuna, kaikkien muiden hoitokiireiden ja testien keskellä (lääkäreitä oli huolettanut se, että vauva oli hetkeksi mennyt liian keltaiseksi ja sitten liian raidalliseksi), Miina meni lähettämään tekstiviestejä vanhemmilleen ja kavereilleen, missä hän kertoi vauvan syntyneen. Hän lähetti viestin vanhemmilleen, molemmille veljilleen, ex-poikaystävälleen (hän ei voinut vastustaa kiusausta) sekä Sonjalle. Sonja oli hänen paras ystävänsä, ja hänestä oli myös tulossa vauvan kummi.

Sonja ja hänen poikaystävänsä Jaakko viettivät kiireetöntä sunnuntaiaamua. Kun Sonja näki kännykästä Miinan viestin, hän kiljui Jaakolle.

”Nyt se on syntynyt! Miinan vauva. Se syntyi viime yönä.”

Jaakko rapisteli Hesaria. ”No, tuliko poika vai tyttö?” hän kysyi sen takaa.

”Poika, poika! Viiskytyks senttiä ja kolme ja puoli kiloa. Kuulemma molemmat voivat hyvin. Niin ihanaa! Milloin mekin hankitaan vauva?”

Jaakko rapisteli lehteä ja yritti piiloutua sen taakse.

”Kuuliksä?” Sonja kysyi. ”Milloin me hankitaan vauva?”

”Vakavaksi pistävä reportaasi Darfurin tilanteesta täällä ulkomaanosastolla”, Jaakko yritti vaihtaa puheenaihetta.

”Kuunteleksä ollenkaan?”

Jaakko laski sanomalehden käsistään. Tätä keskustelua hän oli pelännyt, no, siitä lähtien kun he olivat alkaneet seurustella, neljä vuotta sitten. Koko sen ajan Sonja oli aina toistellut, että hän ei haluaisi vauvaa vielä pitkään aikaan. Eihän olisi kiirettä vielä vuosiin. Pitäisi saada hyvä vakituinen työpaikka sitä ennen, ja matkustella. Pitäisi saada kaikki höyry ulos koneistosta ennen kuin ryhtyy lastentekoon. Kaiken tuon ajan Jaakko kuitenkin oli vaistovinaan epävarman sävyn Sonjan puheessa – niin kuin hän olisi yrittänyt vakuutella puheillaan itseäänkin.

Tämän kuvion Jaakko oli nähnyt monien ystäviensä parisuhteissa. Suhteen alkuaikoina hänen kavereidensa tyttöystävät olivat olevinaan niin itsenäisiä ja halukkaita rakentamaan uraa tai jotain. Pari vuotta kului, ja sen jälkeen jokainen keskustelu käsitteli suoraan tai epäsuoraan kysymystä, milloin mies tekisi hänet raskaaksi, biologinen kello tikittää, minä tahdon vauvan, tahdon, tahdon, vauvan vauvan vauvan vauvan.

Koko raskauden ajan Sonja oli onnistunut olemaan ajattelematta asiaa liikaa. Jokin kuitenkin klikkasi Sonjan mielessä, kun hän sai viestin Miinalta hänen lapsensa syntymästä. Sonja mielen valtasi uusi, outo tunne. Hän ei heti tunnistanut sitä. Mutta kaikki merkit olivat selvät. Hän oli kateellinen parhaalle ystävälleen, koska tämä oli saanut vauvan.

***

Vauva oli päässyt kotiin. Nyt oli sen viides viikko.

Siinä se nukkui omassa häkkisängyssään, joka oli ängetty Miinan ja Antin sängyn viereen.

Miina ajatteli, että näky oli niin kuin kaikissa niissä vaaleanpunaisissa kuvitelmissa, joita ihmisille syötetään siitä, millaista elämä on vauvan kanssa. Se enimmäkseen nukkuu, välillä se vähän jokeltelee ja hymyilee kiitollisena vanhemmilleen.

Ensimmäiset viikot olivat sujuneet… kohtalaisesti. Ainakin vauva oli edelleen hengissä ja terve. Oli ollut muutamia yllättäviä hetkiä, esimerkiksi kun vauvalle kerran kesken vaipanvaihtoa kasvoi siivet, se lensi katonrajaan, muuttui legopalikoiksi ja hajosi pieniksi sirpalemaisiksi kappaleiksi lattalle. Onneksi se oli vain valvomisesta johtuneen univajeen aihuttama hallusinaatio. Enimmäkseen kaikki sujui. Oli vaikea sanoa – sekä Antti että Miina tunsivat olonsa sumuisaksi. Ehkä se johtui valvomisesta. Vauvan syntymän jälkeen kumpikaan heistä ei ollut nukkunut kuin muutaman tunnin yössä.

Antti yritti pitää tunnelmaa yllä vitseillään. ”Onneksi minä en joutunut synnyttämään sitä. Olisi meinaa voinut sattua!” hän velmuili, mutta hänen vaimonsa mielestä hänen huumorintajunsa oli muuttumassa koko ajan huonommaksi.

Nyt vauva heräsi.

”Kahdenkymmenen minuutin unet”, Miina mutisi. ”Keskivertoa paremmat.”

Vauva heräsi huutoonsa – lohduttomaan, selittämättömään huutoonsa. Niin kuin se aina heräsi. Niin kuin se oli tehnyt koko sen ajan, kun se oli asunut heidän luonaan.

Pisin aika, minkä vauva oli nukkunut putkeen, oli ollut kaksi tuntia. Eikä sekään ollut varsinaista nukkumista. Vauva kyllä oli unessa, mutta se piti koko ajan kitisevää, puoliksi tuskaista ääntä nukkuessaankin, joten Miina ja Antti eivät voineet kunnolla nukkua. Tai Antti kyllä nukkui: neljännellä viikolla hän oli muuttanut alakertaan takkahuoneeseen nukkumaan, vaimonsa suureksi mutta ääneenlausumattomaksi harmiksi.

Jos ei lasketa sitä, että vauvan syntymän jälkeen Miina ei ollut kertaakaan nukkunut vuorokauden sisällä yli yhteensä neljää tuntia, moni muukin asia oli yllättänyt Miinan ja Antin vauvanhoidossa. Rintaruokkiminen ei vain ollut luonnistunut Miinalta: maitoa tuli surkeasti ja vauva puri hänen rintansa verille. Kahden ja puolen viikon jälkeen Miina yksinkertaisesti lopetti yrittämisen ja siirtyi Tutteliin.

Ehkä vauvalla ei ollut koliikkia, mutta paljon ei puuttunut: se rääkyi iltaisin yhtä soittoa toista tuntia. Tietysti se huusi ja itki muutenkin vähän väliä, eikä suostunut olemaan lattialla tai missään muuallakaan hetkeäkään yksin itkemättä. Eikä syliinkään pääsyt aina auttanut. Ehkä sillä oli mahavaivoja, ehkä sillä oli ummetusta, ehkä sillä oli ebola tai ehkä sillä oli rottien kantama lassavirus. Todennäköisesti sillä oli ne kaikki.

Ja sitten ne kestovaipat. Kenen nerokas idea sekin oli ollut, Miina kysyi itseltään, ennen kuin muisti, että niiden käyttäminen oli ollut hänen ideansa. Hänen nerokas ideansa. Hänen vitun nerokas ideansa. Neuvolan valmennustilaisuudessa ennen synnytystä oli puheenvuoro myönnetty jollekin kestovaippaintoilijalle, joka puhui kaikille korvat ja silmät täyteen kestovaippailun autuudesta. Jokin oli naksahtanut Miinassa ja hän oli päättänyt siltä istumalta, että he käyttäisivät kestovaippoja ja pelastaisivat siten ekologis-eettisesti koko maailman.

Tietysti muutamassa päivässä Miinalle ja Antille oli selvinnyt, miten aivovammaista kestovaippojen kanssa sählääminen oikeasti olikaan – niin kuin heille oli selvinnyt myös se, että se kestovaippoja kaupannut täti oli netonnut huomattavan summan rahaa heidän ostamillaan kangaspalasilla ja villatupoilla, joden oli tarkoitus korvata kertakäyttövaipat. Kestovaipat eivät imeneet juuri mitään, joten niitä sai vaihtaa koko helvetin ajan, ja niitä oli vaikea sitoa niin, etteivät ne olisi vuotaneet yli. Kolmannen viikon puolivälissä Miina oli tullut järkiinsä, heittänyt kaikki kestovaipat roskiin lähimpään lasinkeräyspisteeseen ja ostanut kertakäyttövaippoja niin kuin järkevät ihmiset.

Ja tietysti vauva oli Miinan mielestä ruma.

Hän ei sanonut sitä ääneen, tuskin myönsi itselleenkään, mutta hänestä hänen vauvansa oli ruma. Sillä oli iso nenä, huono iho, harhailevat silmät.

Mutta silti.

Se oli heidän vauvansa. Se oli vauva, josta Miina oli vuosia haaveillut. Ja kaikesta hoitamisen raskaudesta huolimatta Miina pysyi oudon tyynenä, rauhallisena, onnellisenakin. Hän ajatteli, että hän voitti väsymyksensä sillä rakkaudella, jota hän tunsi lastaan kohtaan.

Oikeasti hänen hormoninsa olivat vain sekaisin synnytyksen jäljiltä, minkä vuoksi hän kykeni yli-inhimilliseen valvomiseen ja hoivaamiseen. Nyt kun muutama viikko synnytyksestä oli kulunut, hormonit alkoivat palailla tavalliseen päiväjärjestykseensä.

***

Kun vauva täytti
kuusi viikkoa, oli ristiäisten aika. Antti ja Miina järjestivät kastamisen ja juhlan kotonaan, pienessä piirissä. Paikalla olivat vain kummankin vanhemmat, sisarukset, pari lähintä ystävää, kummit – ja pappi, joka Antin ja Miinan pettymykseksi ei ollut suostunut kastamaan lasta puhelimitse kotoaan, jolloin häntä ei olisi tarvinnut kutsua.

Vieraat olivat ahtautuneet Antin ja Miinan kotiin. Vaikka se oli heille kolmelle tilava, kymmenkunta vierasta sai heti asunnon tuntumaan ahtaalta ja hikiseltä. Etenkin kun vieraat tunsivat toisensa huonosti, ja vauvan isovanhemmat keskittyvät lähinnä kyynelehtimiseen, fiilistelyyn ja perunasalaatista johtuviin kouristuksiin. Syntynyt vauva oli heille kaikille ensimmäinen lapsenlapsi, joten he olivat onnesta soikeita.

Etenkin Antti oli hämmentynyt siitä, miten ylpeä hänen isänsä sanoi hänestä olevansa, nyt kun hänellä oli oma lapsi. Koko hänen nuoruutensa ajan hän oli epätoivoisesti hakenut isänsä hyväksyntää, ja lähimmäksi hän oli päässyt ylioppilasjuhlissaan, kun hän oli seitsemän laudaturia kirjoitettuaan saanut isältään korusähkeen, jossa luki: ”Olen pettynyt sinuun.”

Edes kun hänen isänsä oli kuullut lapsenlapsen tulosta, suhtautuminen ei ollut muuttunut. Antista oli ollut täysin asiatonta, että kun he olivat menneet synnytyslaitokselle synnyttämään, hänen isänsä lähetti heidän huoneeseensa korusähkeen, jossa luki: ”Olen pettynyt teihin”. Ja täysin asiatonta oli ollut se, että joka kerta kun Miinan kohdunsuu oli laajentunut senttimetrin, Antin isä oli puhelimitse ilmoittanut heille olevansa ”pettynyt” sekä Anttiin, Miinaan että Miinan kohdunsuuhun.

Mutta kun Antin isä oli nähnyt lapsenlapsensa ensimmäistä kertaa, hänen sydämensä oli sulanut, ja nyt hän oli kuin sulaa vahaa. (Miinan kohdunsuuhun hän oli kuitenkin edelleen pettynyt.)

Sonja oli kutsuttu myös, vauvan kummiksi. Hän oli tullut Jaakon kanssa. Sonja sai pikistettyä hymyn kaikille. Mutta hän pystyi vain tuijottamaan vauvaa ja tuntemaan jotain mahanpohjassaan. Hän tunsi olevansa tyhjä, koska hänellä ei ollut omaa vauvaa. Hän tunsi, että hänen koko elämänsä oli merkityksetöntä, pinnallista, tyhjänpäiväistä sen rinnalla, jos hänellä olisi ollut oma vauva, jota hoitaa. Oma suloinen, luottavainen vauva, jolle omistautua.

Sonja tuijotti Miinaa, joka piti kastepukuun sonnustettua vauvaa sylissään. Vauva kitisi, sillä oli tutti suussaan. Hieman aiemmin, juuri ennen kuin kasteen oli määrä alkaa, vauva oli ilmeisesti tehnyt kakat vaippaansa, ja Miina oli poistunut ähisten ja sähisten toiseen huoneeseen vaihtamaan vaippaa. Sonja kummasteli tätä: miksi Miinan pinna näytti olevan niin kireällä? Eikö Miinä tiennyt, että vauva vaistoaa herkästi aikuisen mielialat? Äidin hermostus ja väsymys tarttuu. Sonja ajatteli, että jos hänestä tulee äiti – tai kun hänestä tulee äiti – hän ei olisi tuollainen, vaan hän aina jaksaisi hymyillä vauvalle ja olla rauhallinen. Mitä muuta ihminen voisikaan olla vauvan kanssa kuin onnellinen, Sonja ajatteli.

Itse kaste meni hyvin. Lapsi sai nimekseen Elias. Kaikkien mielestä se oli kaunis nimi, joskin Antin isä toi juhliin korusähkeen, jossa hän sanoi olevansa pettynyt sekä lapsen nimeen että korusähkeen fonttiin.

Papin puhe meni aavistuksen ylipitkäksi, etenkin hänen eksyessään pohtimaan yliluonnollisuuteen nojautuvia teorioitaan maailmankaikkeuden olemuksesta ja synnystä. Mutta Sonja hädin tuskin huomasi. Hänellä oli kasteessa kunniatehtävä pidellä vauvaa sylissään. Se oli aivan kiltisti ja hiljaa koko kasteen ajan. Vain kun vettä läiskytettiin sen päälle, se ähkäisi harmistuneesti.

Tilaisuus meni hyvin, lukuun ottamatta ilmeisesti väsymyksestä syntynyttä Antin erehdyttävän todentuntuista mutta hämmentävää hallusinaatiota, jossa vauva teki kakat vaippaansa kesken tilaisuuden ja alkoi huutaa, jolloin Antin piti mennä vaihtamaan vaippa.

Myöhemmin: kakkupöydässä. Jutustelua ja kahvia. Tunnelmaa latisti se, että pappi ei ole vieläkään lähtenyt kotiin. Mitä se täällä roikkui? Diilasiko se kamaa? Pappi tuli Antin ja Miinan luokse onnittelemaan heitä ja ulotti onnittelunsa myös Sonjalle ja Jaakolle.

”Muistattehan”, pappi sanoi, ”että kummeilla on muitakin tehtäviä kuin vain lapsen hengellinen kasvatus?”

”Lapsen hengell…?” Jaakko aloitti.

”Kummit voivat tukea vanhempia muillakin tavoilla”, pappi jatkoi. ”Tuoreet vanhemmat voivat haluta joskus viettää iltaa ihan kahdestaankin. Tällaisina hetkinä kummit voisivat hyvin tarjoutua hoitamaan vauvaa yhden illan ajan silloin tällöin. Siitä olisi suuri apu.”

”Mutta eikös meillä ollut sovittuna sille illalle meno kuuntelemaan sitä professoria, jonka mielestä on todella mageeta lentää ilmassa sivuttain hidastuskuvassa ja samalla ampua aseella molemmilla käsillä?” Jaakko yritti.

”Mutta sinä et edes tiedä, mikä ilta on kyseessä!” Sonja sihahti. ”Totta kai me hoitaisimme vauvaa aina, kun vain mahdollista”, Sonja jatkoi Miinalle. ”Totta kai. Siinä ei olisi mitään vaivaa. Se olisi ihanaa!”

***

Seuraavana viikonloppuna Antti ja Miina veivät Eliaksen hoitoon Sonjan ja Jaakon luokse. Näin he itse pääsisivät viettämään ensimmäistä kahdenkeskistä vapaailtaansa lapsen syntymän jälkeen.

Elias nukkui vaunuissa, kun he toivat hänet Sonjalle ja Jaakolle.

”Se on ihan helppohoitoinen”, Miina sanoi ovensuusta heidän lähtiessään. ”Kun se herää, annat vain maitoa ja vaihdat vaipat. Tai päinvastoin. Ehkä voit vähän kylvettääkin. Moikka!”

Ovi läimähti. Rappukäytävästä kuuluivat juoksuaskeleiden äänet ja riemunkiljahduksia.

Sonja meni vaunujen luo. Elias näytti olevan syvässä unessa.

”Se on niin suloinen”, Sonja kuiskasi Jaakolle, joka oli jälleen sohvalla lukemassa lehteä.

”Aika synkältä näyttää tuo Myanmarin tilanne”, Jaakko mutisi.

Silloin Elias heräsi – ehkä Myanmarin nimen kuulemiseen. Elias heräsi niin kuin hän aina heräsi, rääkäisyn ja itkun yhdistelmällä, ikään kuin uni olisi jäänyt kesken ja hän olisi halunnut sinne takaisin. Ja kun Sonja meni katsomaan vaunuihin, sieltä levisi haiskahdus.

”Oho, on tainnut tulla vahinko”, Sonja sanoi.

Todella synkältä”, Jaakko sanoi syventyen lehteensä. ”Munkkeja kaatuu kuin heinää.”

Mutta hän pääsi pälkähästä – Sonja ei kuvitellutkaan pyytävänsä Jaakkoa vaihtamaan vaippaa Eliakselle. Tämän vauvan hoitaminen olisi kokonan Sonjan hommaa, niin hän oli päättänyt. Hänen vauvakuumeensa oli viime viikkoina ehtinyt kehittyä vauvahorkkataudiksi, ja hän janosi päästä hoitamaan mitä tahansa, jolla olisi vaipat ja nappisilmät.

Ja Sonja selvisi hyvin. Kiitos tästä kuuluu ehkä sille, että hän sai 12-vuotiaana pikkusiskon, jota hän sai hoitaa ja että lukioikäisenä hän oli tehnyt iltatöitä lastenvahtina. Vanhalla rutiinilla menivät nyt vaipanvaihdot, tuttelin juottamiset, iltapesut, voodoo-rituaalit ja nukuttamiset. Sonja sai jopa narrattua vauvalta pienen hymyn.

Samaan aikaan Antti ja Miina viettivät kahdenkeskisen vapaaillan. He ryntäsivät kotiinsa, riisuivat vaatteensa – ja menivät nukkumaan, kerrankin ilman vauvan kitinää tai takaraivossa jyskyttävää pelkoa sen heräämisestä. Kun he heräsivät, he korkkasivat kalliit tuontioluet ja joivat ne rauhassa loppuun asti, ilman että välissä piti keskeyttää oluen juonti heidän pikku hysteerikkonsa rauhoittamiseen. He lukivat parit lehdet ja katsoivat DVD:ltä yhdet Simpsonit. Sitten kello alkoi tulla niin paljon, että oli pakko hakea Elias kotiin.

”Onks meidän ihan pakko?” Antti kysyi vielä ovella. ”Tää oli niin kivaa. Olla ilman vauvaa. Ihan täydellistä. Ihan niinku sinkkuaikoina.”

”Itsehän me lapsen hankimme”, Miina sanoi.

”Teknisesti ottaen… sinä hankit sen lapsen.”

”Olipa fiksu kommentti”, Miina painoi Sonjan ja Jaakon ovikelloa. ”Perusta blogi, jos olet niin nokkela.”

Ovi avautui. Sonja viittilöi, että Elias nukkui kärryissä ja oli valmis pois vietäväksi.

”Miten meni?” Miina kuiskasi.

”Ihanasti. Kaikki meni niin ihanasti. Ei mitään ongelmaa. Elias on niin suloinen. Tuo vaan toistekin, ihan milloin vain. Minä kyllä voin hoitaa.”

”Ehkä tuodaankin”, Antti sanoi. ”Ehkä tuodaankin.”

***

Seuraavina viikkoina Antti ja Miina laittoivat Sonjan lunastamaan lupauksensa lastenhoidosta. He alkoivat viedä Eliasta Sonjan ja Jaakon luo hoitoon. Aluksi se oli kerran kahdessa viikossa muutamaksi tunniksi, jotta he ehtivät käydä elokuvissa tai pelaamassa sulkapalloa tai lentää hidastuskuvassa sivusuunnassa ampuen molemmissa käsissä olevilla pistooleilla, tai mitä nyt normaalit ihmiset tekivät.

Sopimus toimi hyvin. Sonja sai tyydytystä lastenhoitohimolleen, ja Antti ja Jaakko saivat kipeästi kaivatun lepotauon vauvanhoidosta. Elias ei ollut muuttunut yhtään helpommaksi vauvaksi, päinvastoin. Hän heräsi huutamaan öisin. Kymmenen huutokohtausta oli hyvä yö. He rauhoittelivat lastaan tuttipulloilla ja tuteilla ja tuudittaen häntä sylissään. Samalla he tietysti totuttivat Eliaksen siihen, että aina kun hän yöllä havahtui, hän pääsi syliin lutkuttelemaan maitoa. (Tästä tavasta Elias pitäisi kiinni puolitoistavuotiaaksi asti. Joka ikinen yö. Sen jälkeen hän heräsi huutamaan muuten vain.)

Päivät olivat myös melko kamalia. Antti kävi päivisin töissä, mikä piti hänet järjissään, ja hän näkí vain ajoittain hallusinaatioita, joissa hän tullessaan aamiaispöytään löysikin sieltä alastoman Kirsten Dunstin syömässä pekonia – asettaen Antin mahdottoman valinnan eteen.

Miina joutui olemaan koko päivän lapsensa kanssa. Elias ei suostunut olemaan lattialla hetkeäkään yksin alkamatta huutaa. Se piti nostaa syliin. Sitä piti viihdyttää. Se ei antanut Miinalle hetkenkään rauhaa. Jopa päiväunillaankin se oli vain puoliksi unessa: sen silmäluomet olivat usein aavistuksen raollaan. Jos Miina poistui liian kauas tai erehtyi menemään lepäämään, Elias heräsi huutamaan.

Hyviä hetkiäkin oli, mutta Miinan mielestä ne olivat aina niitä hetkiä, jolloin Elias nukahti. Eikä Antista ollut paljon apua, vaikka hän sentään yritti. Siihen Antti panosti, että hän yritti iskeä uutta kipinää heidän seksielämäänsä, joka oli nuupahtanut lapsen syntymän jälkeen. Intohimoa herättääkseen Antti teki usein niin, että kun Miina tuli voipuneena sänkyyn yöllä imetettyään kolmannen kerran ja rauhoiteltuaan heidän huutavaa lastaan, hän löysi sieltä Antin vinosti myhäilevänä verhoutuneena pelkkään aivan liian pieneen viikunanlehteen.

Vain silloin, kun Miina ja Antti veivät Eliaksen Sonjalle ja Jaakolle hoitoon, Miina tunsi hetken voivansa rentoutua ja olla oma itsensä: ei-äiti.

Ja vain silloin kuin vauva oli Sonjalla hoidossa, Sonja tunsi olevansa oma itsensä ja kokonainen: äiti.

***

Pian Antti ja Miina veivät Eliasta hoitoon Sonjalle ja Jaakolle kerran viikossa. Ajat pitenivät kolmesta tunnista viiteen tuntiin. Sitten tuli kaksi kertaa viikossa. Miinalle nuo hetket olivat hänen henkireikänsä – kun hän sai kerrankin olla ilman vauvaa.

Ennen kuin Miina oli saanut vauvan, hän oli usein katsellut työmatkansa varrella olevaa pientä leikkipuistoa, jonne vanhemmat toivat pieniä lapsiaan. Usein hän näki, miten vanhemmat laiminlöivät pikkuisiaan. Joku äiti saattoi kalkattaa kännykkäänsä puiston penkillä istuen vaikka miten kauan, samaan aikaan kun hänen lapsensa vain istui vaunuissaan ja ihmetteli, mikäs juttu tämä nyt on. Äidit – ja joskus harvoin isät – näyttivät nuutuneilta ja ahdistuneilta leikkipuistossa. Ikään kuin heitä ei kiinnostaisi lainkaan, mitä heidän lapsensa tekivät. Miina oli aina ajatellut, että hän ei olisi tuollainen äiti. Mutta nyt hän huomasi olevansa juuri sellainen. Pahempikin. Hänen elämänsä oli jatkuvaa vauvan hoitamista, ja hän pystyi rentoutumaan edes hetkeksi vain ollessaan yksin.

Miina alkoi ymmärtää muitakin näkemiään asioita, joita hän ei ollut aiemmin ymmärtänyt. Kuten miten äiti voi huutaa pienelle lapselleen. Tai miten monen huonosti nukutun yön jälkeen vain pelkää sitä hetkeä, kun oma lapsi alkaa itkeä tai herätä, ja miten se vie ilon kaikesta, kaikesta. Se oli vienyt ilon Antistakin. Vitsit olivat karisseet pois.

Sonjan luonakin oli huomattu, että vauva oli heidän hoidossaan vähän turhan usein.

”Miina sitten taas toi Eliaksen meille”, Sonja sanoi lehteä lukevalle Jaakolle syöttäessään vauvalle Tuttelia. ”Taas. Ei niin, että se haittaisi… Mutta silti tämä on aika usein.”

”Aika surkealta näyttää tuon Nigerian näkymät”, Jaakko sanoi lehtensä takaa. ”Tuleekohan tuosta Afrikasta ylipäänsä enää kalua? Afroja kaatuu kuin heinää.”

”Mun pitäisi opiskellakin”, Sonja parahti. ”Mutta nyt pitää joka ilta olla vauvanvahtina. Ja sinusta ei ole mitään apua.”

”Mitäköhän siellä Myanmarissa tapahtui?” Jaakko rapisteli lehteään. ”Ei ole vähään aikaan kuulunut mitään.”

”Sinunkin olisi syytä vähän opetella vauvanhoitoa.”

”Ehkä siellä Myanmarissa kaikki on taas palannut ennalleen hyväksi”, Jaakko mutisi. ”Tai ehkä ne on kaikki kuolleet.”

”Kuunteleksä!” Sonja kivahti. ”Ei tämä niin voi toimia, että sinä et hoida vauvaa ollenkaan.”

Kuolleet”, Jaakko mumisi.

”Mä en jaksa hoitaa vauvaa koko ajan! Kyllä sinunkin pitää se oppia. Joskus me kuitenkin hankitaan vauva.”

Sinä iltana, kun Miina tuli hakemaan Eliaksen takaisin, Sonja sanoi, että hän ei voisi vähän aikaan ottaa Eliasta hoitoon.

Se oli vain käynyt liian raskaaksi, Sonja selitti Miinalle. ”Piti opiskella ja kaikkea. Mutta joskus myöhemmin taas, muutaman kuukauden päästä, voisit kysyä uudelleen.”

”Mutta…” Miina sopersi Elias sylissään. ”Minä tarvitsen tätä. Minä tarvitsen sinun apuasi.”

”Ei”, Sonja sanoi. ”Sinun pitää vähän selvitä yksin. Se on sinun vauvasi. Minä haluan auttaa, mutta… Juuri nyt en vain voi.”

***

Sinä yönä Elias nukkui levottomasti ja piti Miinaa hereillä melkein koko yön. Syöttöjä, kaksi vaipanvaihtoa, selittämättömän itkun tyynnyttelyä. Antti lähti aikaisin aamulla töihin ja jätti Miinan kaksin vauvan kanssa. Miinan teki mieli itkeä, ja hän itkikin.

Saatuaan kuivat vaipat ja ruokaa Elias oli kuitenkin hyvällä tuulella sinä aamuna. Hän makaili vatsallaan lattialla ja tutki keskittyneenä lelujaan.

Mitä minä oikein ajattelin? Miina kysyi itseltään. Mikä minuun meni? Ovathan tästä muutkin selvinneet, oman vauvan hoitamisestaan.

Okei, en voi käydä nyt joka ilta ravintolassa. En voi käydä ehkä pitkään aikaan ravintolassa. Eikä kaikki voi olla vain minä, minä, minää.

Miinan mieleen tuli äkkiä jotain hassua vuosien takaa. Joskus 1990-luvulla hänen yhdestä suosikkiyhtyeestään R.E.M:stä oli rumpali lähtenyt lätkimään. Aikaisemmin bändin laulaja oli monta kertaa sanonut julkisuudessa, että jos yksikin bändin jäsen lähtisi, bändi hajoaisi. Mutta kun rumpali oikeasti lähti, R.E.M. silti jatkoi, kolmimiehisenä kvartetin sijaan. Jostain syystä Miinan mieleen oli jäänyt Michael Stipen kommentti jossain lehdessä: ”Kolmijalkainen koira on edelleen koira. Sen täytyy vain juosta hieman erilailla.”

Siinä se, Miina ajatteli. Vaikka minulla on tämä lapsi, tämä hankala lapsi, tämä mahdoton lapsi, minä olen edelleen minä.

Minun täytyy vain juosta hieman erilailla.

Elias katsoi häneen ja vilautti hymyn. Joskus se teki sitäkin, vaikka se oli helppo unohtaa.

Ja Miina ajatteli, että tuo lapsi oli täysin viaton kaikkeen. Se oli itsestäänselvyys, mutta se ei ollut tullut aiemmin Sonjan mieleen. Tuo pieni lapsi ei ollut tehnyt mitään pahaa.

Se toi Miinalle mieleen kaiken typerän, mitä hän oli 28-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt tehdä. Pohjimmiltaan hän piti itseään kunnon ihmisenä, hyvää tarkoittavana ja ajattelevana. Mutta silti kun hän alkoi ynnäillä, hän oli 28 vuodessa ehtinyt tehdä paljon, mitä hän katui myöhemmin. Se poika, jonka hän dumppasi mutta jota ei olisi pitänyt dumpata. Se välivuosi lukion jälkeen – mikä järki siinäkin oli? Ja mikä kiire oli muuttaa aina yhteen jonkun kanssa, niin että ei ehtinyt asua yksin melkein yhtään? Kaikki ne riidat, hermojen menettämiset, omat lapsellisuudet joita ei sietäisi keneltäkään muulta mutta joille ei silti mahtanut mitään.

Mutta tässä oli silti hänen vauvansa, joka oli pelkkä tyhjä taulu. Nyt Miinalla olisi tilaisuus aloittaa uudelleen, keskittyä välillä johonkin muuhun kuin omaan itseensä.

Nyt Eliakselle alkoi tulla nälkä. Se ilmaisi nälkänsä pienellä huudolla. Miina nousi hakemaan maitoa jääkaapista. Häntä tarvittiin.

***

Mitä sitten tapahtui…

Seuraavien kuukausien ja vuosien tapahtumat tuntuivat tapahtumahetkellään hämmentäviltä, mutta vuosia myöhemmin kaikessa alkoi olla järkeä.

Antti ja Miina erosivat. Se tapahtui ennen kuin Elias täytti yhden vuoden. Ero johtui siitä, että eräs nainen Antin työpaikalla rakastui häneen. Tämä nainen oli työskennellyt Antin rinnalla vuosia, mutta ei ollut liiemmin välittänyt Antista, koska ei oikein jaksanut kuunnella Antin jatkuvia vitsejä. Mutta sen jälkeen kun Elias oli syntynyt, Antin vitsit olivat vähitellen tyrehtyneet ja sitten loppuneet kokonaan. Antista oli tullut vakava mies – ja siitä tämä nainen oli pitänyt. Ja sitä paitsi, Antti oli ajatellut, kun lähtee nyt lapsen elämästä, se ei edes muista minua vanhempana.

”Lapset muistavat tapahtumia vasta kolmen ikävuoden kohdalta”, hän ajatteli. ”Itse muistan vasta tapahtumat Ally McBealin alkamisen jälkeen”, hän lisäsi mielessään ja hymähti. Jes! Vitsit olivat taas alkaneet luistaa. Kannatti lähteä siitä vauvahelvetistä.

Sonja ja Jaakko? Sonja hankkiutui raskaaksi, kysymättä Jaakolta etukäteen lupaa. Ehkä Sonja ajatteli, että Jaakko kyllä hyväksyisi asian, kunhan vähän totuttelisi ajatukseen. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kuultuaan uutisen raskaudesta Jaakko jätti Sonjan. Jaakon mielestä oli törkeää ja vastuutonta, että Sonja oli hankkiutunut raskaaksi neuvottelematta asiasta etukäteen hänen kanssaan, etenkin kun lapsen syntymän laskettu päivä osui päällekkäin hänen shakkikerhonsa kokoontumisen kanssa. Jaakko ilmoitti muuttavansa maasta ja lähtevänsä munkiksi Myanmariin, minkä jälkeen Jaakko muutti pois samana iltana. Pitkään Sonja luulikin Jaakon muuttaneen Myanmariin, mutta kävi ilmi, että todellisuudessa Jaakko oli muuttanut parin korttelin päähän omaan kämppäänsä, kun Sonja näki Jaakon läheisessä Alepassa ostamassa jauhelihaa.

Entä heidän lapsensa? Sekä Miinan että Sonjan lapset joutuivat kasvamaan ilman isää. Sellainen voi olla ongelmallista. Rikkinäinen koti voi johtaa rikkinäiseen minuuteen ja sitä kautta moniin ongelmiin, kuten päihteiden sekakäyttöön tai Croc’s-kenkien käyttöön.

Miinan ja Sonjan lapset selvisivät kuitenkin elämässään kohtalaisesti. Miinan lapsen elämä oli ehkä ongelmallisempi: rikkinäisen kotitaustansa vuoksi hän ei kyennyt kouluttautumaan ja hankkimaan ammattia. 2030-luvulla se ei kuitenkaan ollut ongelma, koska hän pystyi hyvin hankkimaan elantonsa Facebookissa. Sonjan lapsen elämä sujui myös päällisin puolin hyvin, yhtä pientä öistä ongelmaa lukuun ottamatta. Monet avioerolapsethan ovat vuoteenkastelijoita pitkälle lapsuuteen asti. Sonjan lapsi ei ollut vuoteenkastelija, mutta 24-vuotiaaksi asti hän oli vuoteeseenulostaj[Siis sä et voi lopettaa tätä proosapostausta tuollaiseen vits

Kotkan murhamysteeri

16 lokakuun, 2007

Ei, tämä ei ole varsinainen proosapostaus, joka tuotannollis-teknisistä ongelmista johtuen ei vain tahdo valmistua. Tämä on vain tällainen välipostaus.
***

Murhatutkija Harri Haukka istui työpöytänsä ääressä ja kaatoi tutisevin käsin viskiä lasiinsa, kun hänen työhuoneensa ovelta kuului koputus. Harri joutui paniikkiin – piilottaako viskipullo vai viskilasi? Nopeasti hän ratkaisi tilanteen piilottamalla molemmat lattialle pöydän alle. Tällaiset nopeat päätökset olivat ennenkin pelastaneet hänet monesta pulasta – esimerkiksi silloin kun se vihainen kissa oli kerran hyökännyt häntä kohti ja hän oli ampunut sitä liekinheittimellä.

Harri Haukan esimiehellä oli vakavaa asiaa. Korkean profiilin murhatutkimus. Media rynneksii jo jutun päälle. Täydellinen mysteeri. ”Olet ehkä kuullutkin tästä”, esimies sanoi.

Kyllä: Harri oli kuullut siitä. Uutiselta oli ollut vaikea välttyä, jos seurasi vähänkään tarkemmin lööppejä tai muita roskalehtiä. Itäsuomalaisessa kaupungissa oli tapahtunut kuohuttava murha, joka oli järkyttänyt koko kaupunkia. Nuori 20-vuotias mies oli surmannut kaksi pikkusiskoaan, minkä jälkeen hän oli surmannut vanhempansakin. Sitten hän oli ajanut naapurikaupunkiin ja surmannut isovanhempansa, käväissyt Ähtärissä ampumassa serkkunsa sekä päättänyt kiertueensa Poriin ampumaan kummisetänsä ja taittamaan niskat hänen undulaatiltaan. Sitten hän oli painanut liipasinta ja ampunut itsensä.

”Sattuuhan noita”, Harri oli kohauttanut olkapäitään kuultuaan ensimmäistä kertaa tapauksesta. Mutta tämä tapaus vaikutti erilaiselta. Iltapäivälehdet olivat kertoneet, että naapureiden mielestä kyseessä oli aivan tavallinen, hyvämaineinen malliperhe. Molemmat vanhemmat kävivät töissä, ja sisaruksia kuvattiin hyväkäytöksisiksi, ahkeriksi, reippaiksi ja kovasti pidetyiksi.

”En voi ymmärtää, miksi hän tekisi tällaista”, kaikki murhaajan ystävät toistelivat lehdissä.

Kukaan ei voinut ymmärtää. Miksi tällaista tapahtui?

Oli selvää, että vain yksi ihminen voi ratkaista mysteerin: legendaarinen murhatutkija Harri Haukka. Hän otti huikan ensin viskilasista ja sitten viskipullosta, minkä jälkeen hän poistui työhuoneestaan.

Hän kuitenkin palasi sinne ottamaan vielä yhdet huikat pullostaan ja lähti sitten autolleen. Harri Haukka soitti vaimolleen.

”Tulen ennenaikaisesti tänään”, hän sanoi.

”Milloin sinä et tulisi?” vaimo kysyi.

”Ei, ymmärsit väärin. Joudun lähtemään työmatkalle, ja tulen hakemaan tavaroita kotoa.”

***

Seuraavana aamuna Harri Haukka kurvasi rikospaikalle. Taloa kiersi poliisin eristysnauha. Rauhallinen naapurusto näytti surevan murhenäytelmää, joskin välillä se tirskahteli sopimattomasti, ikään kuin sillä olisi ollut vaikeuksia pitää pokkaansa.

Harri Haukka päätti ensimmäisenä kuulustella naapureita. He varmasti tietäisivät parhaiten, millainen tämä tragedian kohteeksi joutunut perhe oli. Hitto, ehkäpä he osaisivat jopa tarkasti selostaa, mikä murhaajan päässä oli napsahtanut. Kukapa tietää, jos he olisivat videoineet koko homman ja postanneet sen YouTubeen? Mistä näitä tietää, Harri Haukka ajatteli.

Hän soitti ovikelloa. Naapurin postiluukussa luki Miettinen. Omakotitalo oli juuri maalattu, nurmikko oli kauniisti leikattu. Ikkunalaudoille oli aseteltu leikkokukkia. Kaikki oli siistissä järjestyksessä.

Oven tuli avaamaan sympaattisen näköinen nelikymppinen mies. Tämä hymyili leveästi Harrille.

”Jumalan terve! Olen Harald Herala”, hän sanoi. ”Lienet tullut kyselemään naapurimme murhenäytelmästä. Käy peremmälle matalaan majaamme! Meillä onkin juuri kahvi tippumassa!”

”Miten te ties…”

”Meillä on käynyt täällä jo paljon poliiseja kysymässä asioita. Me yritämme auttaa parhaamme mukaan.”

Harri Haukka astui peremmälle taloon. Näkymä oli hämmästyttävä. Kaikkialla talossa oli ilmiömäisen siistiä. Kaikki paikat oli puunattu viimeisen päälle siistiksi. Asunnossa näkyi selvästi sisustusssuunnittelijan kädenjälki. Tuoreen kanelipullan tuoksu leijaili keittiöstä. Rouva Herala, kaunis siro nainen astui sieltä esiin esiliina yllään.

”Tervetuloa! Täällä on juuri valmistunutta pullaa, tulisitko maistamaan?”

Harri Haukka hämmentyi. Olipas täällä vieraanvaraista ja siist… Hetkinen, tuolta huoneesta tuli paikalle perheen teini-ikäinen poika. Hänellä oli iPodin valkoiset nappikuulokkeet korvilla. Sentään joku tässä perheessä näytti olevan vähän kapinallinen.

”Gustav, laitapa se latinan kielikurssipodcastisi hetkeksi pois ja tule tervehtimään vierastamme”, rouva Herala sanoi pojalleen, joka totteli oitis. Tämä tuli kättelemään, vilautti säihkyvän hymyn ja kumarsi lievästi. Äärettömän hyvin kasvatettu lapsi. Tämähän oli oikea malliperhe, Harri Haukka ajatteli. Aivan niin kuin naapurinsakin…

Perheen koira, kiiltäväkarvainen kultainen noutaja tuli vielä paikalle. Se heilutti häntäänsä ja alkoi kieriä. Jopa koira oli täydellinen, Harri Haukka ajatteli. Jopa koira…

He istuutuivat kahvipöydän ääreen. Ennen kuin Harri alkoi kuulustella heitä naapureistaan, Harri selvitti tämän perheen taustat. Isä, Harald Herala, työskenteli johtavassa asemassa Nokiassa ja oli päässyt yhtiön rahakkaaseempaan optioporukkaan. Hän oli kertakaikkisen sympaattisen ja älykkään oloinen mies, jota hänen vaimonsa, lapsensa ja koiransa selvästi palvoivat. Rouva Herala oli puolestaan kroonisen hyväntuulinen ja terveen järjen ruumiillistuma. Gustav Herala oli koulunsa ja koulupiirinsä priimus, joka harrasti klarinetin soittoa, latinaa, kansantanhuja, vapaaehtoistoimintaa Amnestyssä sekä bridgeä. Koulussa hän sai aina joko kymppejä tai kymppi plussia, usein molempia. Perheen koira oli maailman ainoa koira, joka osasi itse käydä kaupassa ostamassa ruokansa.

”Te olette todella oikea malliperhe”, Harri Haukka sanoi haukatessaan pullaansa, joka oli täydellisen pehmeää ja suussasulavaa. ”Teidän täytyy antaa minulle tämän pullan resepti. Tämä on parasta, mitä olen koskaan syönyt.”

”Lähetän sen sinulle iPhonestani”, rouva Herala kaivoi esiin säihkyvän toisen sukupolven iPhonensa ja lähetti reseptin Harrin sähköpostiin.

Valitettavasti Heralan perheellä ei ollut mitään erityisen arvokasta kerrottavaa murhaperheen elämästä. He olivat olleet juuri sellainen täydellinen malliperhe kuin millaisena media oli heidät esittänyt. Vielä tuntia ennen murhakimaran alkamista he olivat nähneet naapuriperheen onnellisena kotipihallaan grillaamassa, juttelemassa hyväntuulisena ja välillä laulamassa käsi kädessä yhteislauluja.

Ja sitten… oli vain napsahtanut.

”Eikö mikään asia vaikuttanut epäilyttävältä?” Harri yritti vielä. ”Jotain erikoista, jotain poikkeuksellista on täytynyt tapahtua viime päivinä?”

”Ei, ei varsinaisesti”, Harald Herala sanoi mutustaen pullaansa ja ryystäen kahvipavuista jauhettua kahviaan. ”He olivat vain… onnellisia. Kaikki oli heillä hyvin, kerta kaikkiaan täydellistä.”

***

Harri Haukka meni etsimään johtolankoja murhatalosta.

Talossa ei ollut sillä hetkellä muita tutkijoita. Ovi narahti, kun Harri astui sisään tuohon tragedian tyyssijaan.

Murhatalossakin kaikki oli erinomaisen siistissä järjestyksessä. Vain lattiaan liiduilla piirretyt murhan uhrien ääriviivat kavalsivat, mitä oli tapahtunut.

Harri aloitti kierroksensa talossa katsomalla eri huoneita läpi.

Seinillä näkyi valokuvia onnellisesta perheestä. Kaikki jäsenet hymyilivät jokaisessa kuvassa niin, että hampaat näkyivät. Kaikki näyttivät täydellisen onnellisilta.

Makuuhuoneet oli kaikki viimeisen päälle siistejä. Erään oven takana tosin oli valtava pikajuna, joka pilliään viheltäen syöksyi kohti Harria, mutta Harri ehti sulkea oven viime hetkessä.

Lopuksi Harri Haukka tuli keittiöön, missä murhat olivat tapahtuneet.

Murha oli ilmeisesti käynnistynyt aivan yhtäkkisesti, kesken arkisten puuhien. Kahvin keitto oli ollut kesken, kun murhaaja oli aloittanut työnsä. Tarkempi tutkimus paljasti, että perhe oli ollut leipomassa yhdessä, kun vanhin veli oli alkanut ampua perheenjäseniään. Taikina oli ehditty tehdä, ja muutama pulla oli jo muovailtu valmiiksi, kun ilman varoitusta vanhin veli oli teloittanut rakkaimpansa.

Hetkinen. Harri Haukka tutki pullia lähemmin. Ne olivat… kanelipullia. Täsmälleen samanlaisia kuin naapurissa.

Sillä hetkellä Harri kuuli äänen naapuritalosta. Kuin siellä olisi ammuttu sarjatuliaseella.

Harri arvasi, mitä siellä tapahtui. Varmaankin se perheenisä pisti perheensä matalaksi ja ampui lopuksi itsensä.

Sattuuhan noita.

Pitäisi vain tietää, miksi.

***

Harri Haukka ajoi kotiinsa. Autossa hänellä oli aikaa ajatella.

Mikä saattoi olla tällaisen järjettömyyden takana? Jos tosiaan oli niin, että murhaperheen elämä oli ollut täysin mallikelpoista kaikin puolin, mikä saa perheen pojan tekemään tällaisia järjettömiä veritekoja? Mikä voisi ajaa ihmisen niin kohtuuttomaan julmuuteen niitä ihmisiä kohtaan, joiden kanssa hän on jakanut koko elämänsä ja jotka ovat olleet aina hänen tukenaan?

Vastauksia ei tullut Harri Haukan mieleen.

Kotona hän huusi ovelta vaimolleen: ”Hei kulta! Tulen ennenaikaisesti!”

Makuuhuoneesta kuului vaimon kujertava ja viettelevä ääni: ”Tule tänne makuuhuoneen puolelle!”

Vaimo oli jo peittojen välissä, yllään vain silkkiset alusvaatteet.

Täydellistä, Harri Haukka ajatteli. Hän alkoi riisua housujaan.

Vetoketjua avatessaan hänen kätensä osui johonkin kovaan.

Ei sen noin iso pitäisi olla, Harri Haukka ajatteli. Mitä siellä oli…?

Harri Haukka huomasi, että hän oli unohtanut Raamatun housuihinsa. Hämmästyneenä hän avasi sen satunnaisesta kohdasta. Ja silloin hän tajusi kaiken suuren valaistumisen hetkellä: tapahtuneet murhat olivat Jumalan tahto! Niin sen täytyy olla! Jumala määrää kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu! Lehtikään ei putoa ilman, että Hän tietäisi, joten kaipa hän myös oli määrännyt tämän verilöylyn tapahtuvaksi. Jumala puhuu tekojensa kautta. Ne, joita Jumala rakastaa, kuolevat nuorena, ja usein he ilmeisesti myös kuolevat silittömän murhaajan uhrina.

Hah haa, näin helppoa on olla rikostutkija!

Harri Haukka hyökkäsi vaimonsa kimppuun, mutta hän tuli jo ennen kuin pääsi tämän sisään.

Mitä jos…

11 lokakuun, 2007

Mitäpä, jos naiset tekisivät vain 81 prosenttia siitä työstä, jota nykyisin tekevät, koska saavat vain 81 prosenttia miesten palkasta? Moni työpaikka hukkuisi likaan, ravintolassa lautaset jäisivät tyhjiksi, ja kaupoista loppuisi ruoka. Sairaalassa lääkkeet jäisivät jakamatta, matematiikan tunnilla kertotaulu opettamatta, päivähoidossa kurahaalarit pukematta. – Tarja Filatov, Helsingin Sanomat, 7.10.2007

***

Oli myöhäinen ilta – lueskelin sängyssäni Hesaria ja ajatukseni alkoivat harhailla unen rajamailla. Vaivuin uneen ja näin levottomia unia, jotka johtuivat luultavasti syömästäni pilaantuneesta hammastahnasta.

(Selitykseksi: en harjaa hampaitani, minä vain syön iltaisin tuubista hieman hammastahnaa. Se toimii hyvin: minulla ei ole ollut reikiä viiteen vuoteen, tosin minulla ei ole ollut hampaitakaan seitsemään vuoteen.)

Unissani näin hämmentäviä näkyjä. Aloin kuvitella maailmaa, missä miehet tekisivät vain 81 prosenttia siitä työstä, mitä he nykyisin tekevät.

Aloin ajatella… formulakisoja. Mitä jos miehet painaisivat kaasua vain 81 prosentin voimalla nykyisestä? On selvää, että autot ajaisivat paljon hitaampaa radalla. Mutta ehkä se on hyväksikin. Ei tulisi niin paljon kolareita. Vaikka formulakolarit näyttävät televisiossa näyttäviltä, on aina riski, että irtipäässyt rengas lennähtää radalta katsomoon jonkun katsojan syliin ja liiskaa hänen tortillansa.

Ja entä jos korkeasti palkatut paperikoneiden pyörittäjät vähentäisivät työtehojaan? Tämän voi toteuttaa kahdella tavalla. Voi sammuttaa paperikoneen nykyistä aikaisemmin, jolloin paperia tulisi koneesta ulos vähemmän, jolloin ihmisten pitäisi tehdä pienempiä muistiinpanoja ja raapustella lehtiöihin ajankuluksi vähemmän hakaristejä ja örkkejä tylsissä palavereissa. Tai sitten paperimiehet voisivat juoksuttaa koneita hitaammin, jolloin paperimassasta saattaisi tulla paksumpaa ja ehkä jopa tahmaisempaa. Näin syntyvä paperiarkki voisi olla jopa sentin paksuista, ja sitä olisi käytännössä mahdoton repiä! Repikää siitä, siskot! Hah haa, ette taida pystyä!

Ja jos hiv-miehetkin tekisivät vain 81 prosenttia työstään, he harjoittaisivat suojaamatonta seksiä ehkä vain noin 20 ventovieraan naisen kanssa 25 asemesta. Toivottavasti näin ei koskaan käy, koska elämässä ei ole koskaan liikaa penetraatioon johtavia satunnaisia kohtaamisia lapsenkasvoisen tappavaa sukupuolitautia kantavan ventovieraan miehen kanssa. Vai mitä, siskot? Vai mi

Uneni jatkui. Vajosin yhä syvemmälle hourailuihini. Mitä jos suuryritysten toimitusjohtajat tekisivät vain 81 prosenttia työstään? Mitä jos vaikka Wärtsilän konsernijohtaja Ole Johansson jättäisi joka viidennen merimoottorin myymättä, ihan vain kiusallaan? Ja hän toisi ne tulosjulkistustilaisuuteen, jotta voisi sanoa ihmisille, että ”nämä me olisimme voineet myydä, mutta enpäs sitten viitsinyt?” Ja sitten hän ajaisi hitaasti formula-autolla pois. Ja sitten hiv-mies tulisi hänen tilalleen ja harrastaisi suojaamatonta seksiä parin yleisössä istuvan pörssianalyytikon kanssa, jotka antaisivat hänelle suosituksen Strong buy!!!!11

Ja mitä jos kotioloissakin miehet niistäisivät kotitöiden teostaan 19 prosenttia? Kuka kaivaisi vallihaudan talon ympärille, kuka kaskeaisi metsät? Kuka virittäisi kotiin langattomat lähiverkot, joiden avulla voi myös ohjailla televisiota, stereoita ja vaimon dildoa? Kuka, häh? Siskot, sanokaa jotain!

Entä jos miehet jättäisivät aviollisista velvollisuuksistaankin 19 prosenttia tekemättä? Sitäkö naiset kaikella tasa-arvovouhotuksellaan haluavat? Kun naisten hartioita alkaa taas särkeä (mikä niitä teidän hartioitanne oikein vaivaa? Kävisitte salilla pumppaamassa rautaa niin kuin oikeat ihmiset!), pitäisikö miesten hieroa niitä 19 prosenttia vähemmän? Pitäisikö miesten kuiskailla naisten korvaan viekoittelevia sanoja vain 81 prosenttia aiemmasta määrästä? Pitäisikö meidän jättää naisillemme ääneen lausumistamme Shakespearen soneteista viimeiset rivit lausumatta ja pahimmassa tapauksessa katkaista lause kesk

Ja pitäisikö meidän olla ejakuloimatta seksin päätteeksi?

Tajuatteko te lainkaan, miltä se tuntuu? Vetäytyä pois juuri ennen kohokohtaa ja vihellellen laittaa housut takaisin jalkaamme?

”Taidanpa lähteä kylmään suihkuun”, voisimme sanoa rennon huolemattomasti. ”Nähdään vuonna 2012!”

Tajuatteko te, siskot?

Taj

Sitten heräsin unestani ja päätin välittömästi vaihtaa hammastahnamerkkiäni.

Moi!

Olen nyt käyttänyt Facebookia jo joitakin viikkoja. On aika esittää kokoavia havaintoja, huomioita ja jopa kysymyksiä.

Minun täytyy myöntää, että suhtauduin Facebookiin aluksi lievällä skeptisyydellä, ja riisuin itseni vain alushoususilleni mennessäni ensimmäistä kertaa tutustumaan palveluun. Aluksi sytyin palvelulle hitaasti, mutta aloin nähdä Facebookin täysin uudella tavalla sen jälkeen, kun loin itselleni profiilin ja kirjauduin sisään Facebookiin tyhjän etusivun asemesta.

Kaikki Facebookin käyttäjät joutuvat saman yllättävän kysymyksen eteen kuin minäkin: miten reagoida ihmisiltä tuleviin pyyntöihin ystävystyä kanssani?

Ensimmäisinä viikkoina minä kieltäydyin järjestelmällisesti kaikista ystäväpyynnöistä. Pelkäsin, että jos verkostoidun muiden ihmisten kanssa, se voi johtaa kaikenlaisiin ikävyyksiin. Kysyin itseltäni: mitä jos tämä koko homma on vain lyhytaikainen trendi? Enkä tarkoita Facebookia, vaan koko internetiä. Mitä jos tämä internet on vain tällainen muotivillitys, kuten tamagotchit tai miesten ja naisten tasa-arvo, joka menee nopeasti ohi ja jolle myöhemmin vain hymähdellään ironisesti nasaaliäänellä naristen? Parin viikon kuluttuahan jengi saattaa hylätä koko internetin ja siirtyä seuraavan ”päheen” jutun käyttäjiksi. Kyllä minä sitten näyttäisin torvelolta surfaillessani yksin netin päivittämättömillä sivuilla! Hah hah haa! Vielä kerran, tunteella! Hah hah haa!
Hetken aikaa jo harkitsin, että siirtyisin surfailemaan pornosivuille odottaessani internethuuman ohimenemistä, mutta jokin kaiveli minua…

”Mene pois, kaivinkone!” huusin, ja ÄHEIHELVETTIPERUTAAN TUO JA ALOITETAAN UUDELLEEN.

Minua olivat jääneet kaivelemaan ne ystäväkutsut, joita olin Facebookiin saanut. Kenet minun pitäisi hyväksyä ystäväkseni Facebookissa?

Esimerkki: Paras ystäväni koko maailmassa, Make (en tiedä hänen sukunimeään), on kutsunut minut ystäväkseni siellä. Totta – me olemme erottamattomia ystäviä: me tapaamme usein olutravintoloissa kolme neljäkin kertaa kuukaudessa ja muistelemme vanhoja Ritari Ässän jaksojen juonenkäänteitä. (”Ja sitten KITT meni sinne rekan sisään… Hah hah haa! Mille minä oikeastaan nauran?”) Mutta miksi minun pitäisi hyväksyä hänen kutsunsa ystäväkseen Facebookissa? Mitä järkeä siinä on? Kun kerrankin on tilaisuus rakentaa elämänsä uudestaan ja jättää kaikki tämä paska lopultakin – lopultakin! – taakseen, miksi joku haluaa pitää kiinni nykyisistä ystävistään?

Vielä hämmentävämmäksi tilanne muuttui, kun yritin täydentää omaa Facebook-profiiliani. Minkälaisia kysymyksiä siellä olikaan? Poliittiset näkemykseni? Mistä minä tietäisin, minä olen vain töissä täällä! Olenko esimerkiksi liberaali, kuten Facebook tarjoaa vaihtoehdoksi – vai kenties erittäin liberaali? Ehkä minä noista kahdesta olisin erittäin liberaali: minä nimittäin sallisin, että kulttuurille kontribuutioita tehneet juutalaiset voitaisiin säästää kaasukam… mioilta! Minähän sanon tuon loppuun! Olen kyllästynyt katkomaan sanoja kesken. Jutskut kaasukam… mioon! Mikä vapauttava tunne! Ahdasmielisenä pelkkänä liberaalina avarakatseisuuteni ei ehkä venyisi säästämään hauskimpia viihdyttäjäjuutalaisia.

Mutta hetkinen… Täällähän on muitakin vaihtoehtoja poliittiselle suuntautumiselle! Libertar… Mitä helvettiä? Pitäisikö minun valita, olenko minä liberaali vai libertariaari? Miksen voisi olla libertaliraali? LiberraalitalitiritalitititittanEI HELVETT

Mihin tämä blogipostaus on menossa? Mihin se on menossa…?

Yksi asia Facebookissa hieman on harmittanut. Ystävälistallani on vain nimiä ystäväpiirini reunamilta. Ne muutamat läheisimmät ystäväni, ”jätkät”, kuten heitä aivan vakavissani kutsun ja joiden kanssa vietän eniten aikaa, eivät ole Facebookissa. He eivät vain ole sitä tyyppiä, luulisin. Jos joku ehdottaisi heille, että heidän pitäisi mennä Facebookiin, he vain nauraisivat ja sanoisivat: ”Homot on Facebookissa!” minkä jälkeen he skoolaisivat ja nauraisivat räkäisesti. Voi, sellaisia sananiekkoja ystäväni ovat!

Ajettelin silti, että olisi kiva, jos parhaatkin ystäväni liittyisivät Facebookiin. Päätin ottaa asian puheeksi eräillä illallisjuhlillamme, joita meillä on tapana järjestää.

Siinä me olimme, kokoontuneina pitkän pöydän ääreen syömään yhdessä kokkaamamme ruokaa ja kallistelemassa viinejä ja drinksuja. Keksimme yhä mainiompia palindromeja ja muita hauskoja sutkauksia, ja nauru raikasi pöydässämme. Lauloimme juomalauluja, muistelimme menneitä (tai lähinnä kulunutta iltapäivää, kun teimme ruokaa yhdessä), puhuimme peloistamme, haaveistamme, unelmistamme ja kännyköidemme ominaisuuksista. Tunsimme olevamme elossa, paitsi tietysti Make, joka rehjotti kuolleena tuolillaan.

Äkkiä pyysin puheenvuoroa kilkuttamalla lasia.

”Jätkät hei, meitsillä on idea”, sanoin. ”Mitä jos… mitä jos me kaikki liityttäisiin Facebookiin?”

”Homot on Facebookissa!” kuului nopea vastaus pöydästä, ja kaikki ystäväni skoolasivat ja nauraa röhöttivät. Aika velikultia.

”Mutta meillä voisi olla hauskaa siel…” yritin, mutta ystäväni laittoivat lautaselleni uuden karhupihvin.

”Älä nyt käy homoilemaan”, ystäväni sanovat. ”Me ei minnekään homo-Facebookiin mennä.”

”Ajattelin vain, että se olisi hauskaa”, sanoin.

”Ihan homo-hauskaa”, Karl-Erik-Janne-Schizo sanoi. ”Yritetään nyt vain nauttia tästä illallisesta, jonka eteen me nähtiin homona vaivaa. Tämä karhupihvi on aivan homon hyvää. Ja jos me ei saada juotua noita viinejä loppuun, niin se on aika homoa!”

Aloin kiinnittää huomiota siihen, mitä en ollut koskaan aikaisemmin vuosien aikana huomannut: ystävieni puheiden joka virkkeessä oli sana ’homo’. Ajattelin, että täytyy liittyä Facebookissa Käytän joka virkkeessä homo-sanaa-ryhmään, jos sellainen on olemassa. Jos ei ole, ehkä voisin perustaa sellaisen.

”Saisinko kastiketta?” testasin teoriaani vielä.

”Tässä tulee homon hyvää kastiketta”, ystäväni sanoi ojentaessaan kastikekulhoa minulle. ”Pistä sitä ihan homona siihen päälle.”

Ja sitten… Ja sitten… Tämä on taas näitä postauksia… Proosapostaus ei etene… Tämäkään postaus ei etene. Kuinka paljon minä nykyisin painan? 235 kiloa? Se on paljon… Ei jumalauta, nyt mä kyllä tapan its