Siinä minä olin, kirjoittamassa ensimmäistä virkettä jo monta viikkoa lupailemaani massiiviseen proosapostaukseen, kun kuulin valtavan räsähdyksen ja katon läpi lensi olohuoneeni lattialle kultainen aarnikotka.

”iMeemihälytin, oletko se sinä?” kysyin falsettoäänellä.

Mutta kultainen aarnikotka vain makasi kuolleena lattiallani. Onpa outoa, onko joku haastanut minut meemiin? Se voisi häiritä keskittymistäni niin paljon, että proosapostaus lykkäytyy jälleen parilla viikolla. (Myöntäkää pois. Sitä te odotatte. Proosapostaustani. ProÄH)

Ilmeisesti Benrope on haastanut minut meemiin.

Se menee näin:

Ota kuva lähimmästä ikkunasta avautuvasta maisemasta, tai jos olet ulkona, kuvaa bloggausympäristösi. Liitä kuva blogiisi ja kerro, missä yleensä bloggaat (kotona, töissä, kirjastossa, kahvilassa, you get my point) ja onko kuvassa kyseessä normaali bloggausympäristösi. Haasta mukaan haluamasi määrä muita bloggaajia ilmoittamalla haasteesta heidän kommenttilaatikkoihinsa.”

Helppo nakki. Näppäsin tällaisen kuvan.

img_6332.JPG

Tarkka lukija huomaa, että siinähän on vain verinen veitsi… ja hetkinen, onko siinä uusi Applen iPod nano? Jumalauta, jätkällä on uusi iPod! Jumalauta, aina yhtä trendikäs jätkä! Mutta miksi verinen veitsi? Ja onko se oikeasti edes verta? Vai onko se… tomaattipyrettä? Jumalauta, jätkällä on tomaattipyrettä.

Tomaattipyr… Äh, nyt keskittyminen meni, ei pysty kirjoittamaan proosapos

Ensimmäisenä Facebookista alkoivat puhua kaikkein nörteimmät ystäväni. Tiedättehän, ne mauttomasti pukeutuneet huonoihoiset paksuilla silmälaseilla varustetut toivottomat tapaukset, jotka koodaavat aamut ja illat ja jotka keskusteluidenkin aikana naputtelevat välillä laskutoimituksia grafiikkalaskimillaan oudosti ympärilleen pälyillen. He sanoivat minulle: ”Jarl-Einari, sinun pitäisi nopeasti liittyä Facebookiin, koska se on seuraava se juttu”, minkä jälkeen he naputtivat taas jonkun laskutoimituksen grafiikkalaskimillaan.

Hätkähdyin aina tästä kommentista niin, että oma grafiikkalaskimeni lennähti flanellipaidan taskustani lattialle. ”Ai mikä juttu se on?” kysyin ja piirsin grafiikkalaskimella y=x+2-käyrän.

”No se juttu!” he sanoivat. ”Facebookissa on kohta kaikki!”

”Miksi minä haluaisin olla Facebookissa?” kysyin ihmetellen, miten he onnistuivat kursivoimaan joitakin sanoja puheessaan. Nörttiystäväni aina vastasivat kysymyksiini sanattomasti sillä eleellä, jolla lantion heilutuksella matkitaan sukupuoliaktia – yrittäen ilmeisesti väittää, että Facebookissa saa varmasti ”pibaa”, kuten me über-nörtit keskenämme leikkisästi sanomme.

En liiemmin välittänyt näiden ystävieni puheista, vaan pitäydyin tiukasti kiinni LinkedInin hullunkurisessa, seksintäyteisessä maailmassa. Mutta hiljalleen aloin kuulla muualtakin huhuja ja kehotuksia, että minun olisi syytä tulla Facebookiin. Kaikki olivat kuulemma siellä jo.

”Ai ketkä kaikki?” kysyin eräältäkin kaupan kassalta, joka yritti maanitella minua Facebookiin.

”No, tiedäthän…” hän meni äkkiä vaikeaksi. ”Siellä… on… kaikk…” minkä jälkeen hän räjähti kappaleiksi, mikä ehkä kuulostaa hauskalta mutta on oikeastaan aika sotkuista.

Tärkeä käännekohta matkallani Facebookiin tapahtui, kun olin kävelyllä Punavuoressa laitapuolen kulkijoiden asuntolan kulmalla. Soppajonossa silmäni osui erääseen vanhaan mieheen, jossa oli jotain kovin tuttua… Menin lähemmäksi katsomaan tuota kasvoiltaan punoittunutta ja ryppyistä alan miestä.

”Isä?” minä kysyin. ”Mutta minä luulin, että olet kuollut!”

”Ei”, hän sanoi ryystäen hernekeittoaan. ”Täällä minä olen ollut kaikki nämä vuodet. Punavuoressa. Syömässä hernekeittoa.”

”Mutta me kaikki näimme kuolemasi. Sen valtavan kermakakun, jonka sisään upposit.”

”Mutta te ette tulleet katsomaan kermakakkua lähempää. Te vain oletitte minun kuolleen ja lähditte pois”, isäni sanoi.

”Mutta… Minulla on niin paljon kysyttävää?” sokelsin. ”Mitä tarkoittaa suprajohtavuus? Mitä sinä olet tehnyt kaikki nämä vuodet?”

Isäni kasvoille tuli hämmentynyt ilme. ”Siis… etkö sinä ole vielä Facebookissa? Siellä sinä voisit seurata minun elämääni.”

Sitten hän räjäh… Ei. Mitä järkeä siinä olisi? Hän lähti pois. Kuulostaa paljon järkevämmältä kuin äkillinen räjähtäminen, kai.

Tämän isäepisodin kanssa samoihin aikoihin olin lukenut monesta blogista, että blogikirjoittajat olivat jääneet koukkuun Facebookiin. Eli siis ihmiset, joilla on tolkuttomasti aikaa kirjoittaa nettiin turhanpäiväisiä tekstejä, ovat jääneet sen lisäksi koukkuun vielä enemmän aikaa tuhlaavaan palveluun. Tämähän alkoi kuulostaa hyvältä! Minulla oli vielä aamuyön tunnit, joita en käyttänyt bloggaamiseen tai nyyhkyttämiseen, ja Facebook voisi täyttää ne tunnit hyvin.

Hohottaen möreästi istuuduin tietokoneeni ääreen. Avasin nettiselaimen – ja hohotin taas. Kohta meitsi on netissä. Mä tuun. Mä tuun… nettiin. Mä tuun netin päälle? Anteeksi, mitä minä taas sekoilen?

Kirjoitin selaimeen facebook.com ja painoin enteriä. Sitten nojauduin taaksepäin, suljin silmäni ja kuvittelin, kuin Web 2.0 ottaisi minut suloiseen unohduksen pyörteeseensä. Aloin hyristä onnesta, kun tunsin verkon yhteisöpalveluiden ottavan minut hellään syleilyynsä ja RSS-syötteiden kutittelevan jalkapohjiani viekoittelevasti. Tästä ne Facebook-käännynnäiset siis puhuvat…

Sitten avasin silmäni ja huomasin olevani yhä Facebookin avaussivulla.

”Sinun pitää kirjautua sisään ja luoda itsellesi profiili”, kuulin äkkiä kähisevän äänen viereltäni. Se oli isäni, joka oli kumartunut olkapääni ylitse katsomaan näyttöä.

”Isä? Miten sinä olet päässyt asuntooni?!” hätkähdin.

”Luo itsellesi profiili Facebookiin, niin kaikki selviää”, hän sanoi ja meni sohvalle lukemaan ilmeettömästi lehteä olutta juoden – aivan niin kuin lapsuudessani.

”Mutta minä en halua luoda itselleni profiilia Facebookiin!” protestoin.

”Etkö todella halua?” kuulin äkkiä naisen äänen takaani. Mitä helv…? Käännyin ympäri – takanani olevalla divaanilla istui vähäpukeinen satiinipyjamaan verhoutunut nuori nainen, joka katsoi minua kutsuvasti ja vinosti hymyillen. Hän raotti hieman yöpukuaan. ”Etkö todella halua?” hän toisti.

”Kuka… kuka sinä olet?” kysyin.

”Luo itsellesi profiili Facebookiin, niin kaikki salaisuudet paljastuvat”, hän kujerteli – ja katosi juuri ennen kuin ehdin hypätä hänen päälleen. Miksi naiset aina haihtuvat savuna ilmaan sillä hetkellä, kun yritän tarttua heitä rinnoista?

Katsoin ympäri huonetta siinä toivossa, että sinne ilmestyisi vielä lisää mielikuvitushahmoja. ”Hei jätkät, eikö me sittenkin voitaisi käyttää LinkedIniä? Me voisimme verkostoitua professionaalisesti…” yritin kysyä, mutta yhtään mielikuvitushahmoa ei ilmestynyt huoneeseen, jos ei lasketa sängylläni kuorsaavaa Ilkka Kanervaa.

Aloin vaipua epätoivoon. En halunnut mennä Facebookiin! En halunnut! Pelkäsin, etten kestäisi Facebookin aiheuttamia paineita. Tunsin hengitykseni salpautuvan. Allerginen reakio käynnistyi nenässäni ja muutti sen korvaksi. Lopulta – koska olen vain heikko ihminen – minä sorruin ja loin itselleni Facebook-profiilin. Huokaillen raskaasti hain ystäväni palvelusta ja liitin heidät verkostooni.

Sitten nojauduin taaksepäin ja annoin elämän monimuotoisuuden virrata silmieni edessä. Katsoin, kuinka ystäväni kasvoivat ja oppivat uusia asioita. Näin ystävieni syntymiä, kouluvuosia, ihastumisia, rakastumisia, häitä, lapsia, ensimmäisiä koulupäiviä, lapsen muuttamista kotoa, eläkkeelle jäämisiä, onnellisia eläkevuosia, terveyden hidasta rapistumista, Alzheimerin taudin ensivaiheita, laitoshoitoon joutumista, sängyssä makaamista unohdettuna vaippoihin puettuna, ainoana henkireikänä se hetki, kun Kauniit ja rohkeat alkaa tv:stä, hampaiden putoamista suusta, perintöä ahnaasti odottavia lapsenlapsia, sairauttaa, parantumatonta haimasyöpää, kuolemaa, epidemioita, pandemioita, apokalypsejä, sotia, maailmansotia, sivilisaation tuhoja, ydintalvia, maapallon tuhoa, auringon räjähdystä, maailmankaikkeuden supistumista kokooon yhteen singulariteettiin ja kaikkea sellaista.

Olihan se Facebook siis aika hyvä palvelu, mutta minä olen silti enemmän LinkedIn-mulkku.

Siinä minä olin, tekemässä kärrynpyöriä ja spagaatteja osana normaalia aamuviiden voimisteluhetkeäni, kun taskussani värisi.

Jaahas, se on juuri ostamani Applen iMeemihälytin! Se hälyttää minua aina, kun joku haastaa minut blogimeemiin. Ai-jai, mikä kosketusnäyttö ja elegantti muotoilu! Tämä on jo ensimmäinen kerta elämäni aikana, kun sille tulee käyttöä. Kyllä kannatti maksaa 499 euroa!

Avasin housujeni vetoketjut, otin esille penikseni ja kosketin sille iMeemihälyttimen näyttöä.

Tämä vaatii selityksen. Kun Apple julkisti ensimmäistä kertaa iPodin, jossa on kosketusnäyttö, ensimmäinen kysymykseni oli: Voiko sitä ohjata penikselläni? Kokemukseni oli, että kyllä voi! Myös iMeemihälytin toimii näppärästi siittimeni kevyellä kosketuksella. Tätä minä kutsuisin teknologiaksi!

Niinpä, arvoisat lukijat, kuvitelkaa mielessänne penikseni, joka koskettelee esimerkiksi Applen iPod Touchin näyttöä, niin olette aika lähellä totuutta. Pysähtykää hetkeksi kuvittelemaan tätä: oikein visualisoimaan tämä mielessänne. Kuvitelkaa mielessäni siittimeni, joka tanssii metsäkauriin lailla iPodin kosketusnäytöllä ja kirjoittaa siihen viestiä. Jos haluatte, voitte kuvitella taustalle jonkin Mozartin kepeän sonetin. Tai ehkä Rammsteinia. Tai luontodokumentaristi David Attenborough’n äänen selostamassa varovasti: ”Nähdäkseni penis osui juuri r-kirjaimeen. Onpas se pieni.”

Sitten voitte kuvitella kymmenen penistä koskettelemassa iPodin näyttöä.

Ja sitten… Jeesus, pelasta minut… Miksi minä kirjoitan tällaista? Mistä nämä ajatukset tulevat?

Joka tapauksessa: laitteeni sanoi minulle, että Varapygmin blogi on haastanut minut meemiin kertomaan, mitä minulla on päälläni.

Housut ja paita Simon Vaatehuoneelta. Stringit Dolce & Gabbanalta. Lisäksi minulla on päälläni lumottu +2 mithril-haarniska.

Haastan meemiin seuraavat blogit:

* Jätkät, meitsin stondis alkaa pehmetä, * Kesken päättyvä blogipos, * Jos Kafka olisi bloggaaja, hänen postauksensa olisivat kafkamaisiaEI JUMALAUTA MITEN PASKA NIMI BLOGILLE, * Yhtä ja samaa vitsiä toistava blo

En muista, olenko joskus kirjoittanut tästä aiheesta, mutta mielestäni elämässä ajan kuluessa aika monen asian taso laskee.

Esimerkiksi selkäni. Se on viime päivinä vihoitellut todella pahasti. Edes kun otin pois sieltä löytämäni kirveen ja kolme heittotähteä (pitkä tarina, ehkä seuraavan blogipostauksen lähtökohta?) kipu ei hellittänyt. Lihakseni olivat kivuliaasti jumissa: kaikkialla selässäni juili ja jomotti.

Selkäkipuni asettivat minut vaikean kysymyksen eteen: miten saisin kivun pois? Pitäisikö minun… syödä rinkeleitä? Ehkä pitäisikin, mutta se ei auta selkääni. Rinkeli-idean haihduttua hitaasti mielestäni keksin vielä paremman idean. Minähän voisin mennä thai-hierontaan. Hah hah haa! Siitä tulee mainio blogipos… eiku siis: se parantaa selkäni!

Nerokas idea. Taitavat thaityttöset hieroisivat tarkasti koulutetuilla ortopedin käsillään selkäni kuntoon. Lihas kerrallaan. Ehkä he voisivat vähän naprapaattisin metodein naksautellakin selkääni.

Tai ehkä minä voisin naksautella heitä.

Naksautella…? Hetkinen, käyttääkö nuoriso tuota sanaa eufemisminä rakastelulle? Hetkinen, puhuuko nuoriso rakastelusta eufemisminä seksille? Pitäisi seurata tarkemmin Facebookia. Oli miten oli, voisin hieronnan jälkeen myös naksautella paria thai-hierojaa.

Hah hah haa, tästä tulisi hyvä blogipostaus… Ei jumalauta. Joku voi luulla, että tämä on joku hätäisesti dusattu välipostaus proosapostauksien välillä, jos taso ei ala nousta. Mutta he eivät voisi olla enempää väärässä!

No joo. Eli siis. Venytetään vähän tätä tekstiä. Aika aalkkaaaaa hiiiidaaaasstuuuuuuaaaaaaaaaaa. Blogipostauksen taso alkaa aina laskeaaaa, kuuun aikaaaa alkasshdiughiurebÄHEMMÄJAKSAA!!!!!111111!!1!!!huutomerkki

Siinä minä siis olin, menossa thai-hierojalle. Tästä tulisi hauskaa, ajattelin astuessani ovesta sisään. Vilkaisin vielä piilotettuun kameraan, josta näin sinut, arvoisa bloginlukija. Vinkkasin sinulle silmää ja virnuilin kuin idiootti. Sanoin kameraan huulillani äänettömästi sanat: ”Mitähän hauskaa tässä vielä keksitään?”

”Kenelle sinä oikein virnuilet?” thaimaalaisen näköinen nuori nainen kysyi myyntitiskiltä.

”En kenellekään… En ainakaan blogini lukijoille”, sanoin vinkaten vielä silmää sinulle kameran välityksellä. Sitten osoitin peukalollani thaimaalaistyttöä ja tein kryptisen eleen, jossa liikutin oikean käden etusormeani vasemman käden ympyräksi taitetun peukalon ja etusormen läpi. Sitten vinkkasin silmääni kameralle ja kikatin itsekseni hieman. Tästä tulee hauskaa…

Kävelin pienen myymälätilan tiskille.

”Päivää, mitä saisi olla?” thaimaalaisnainen kysyi minulta.

”Yksi hieronta, kiitos”, sanoin.

”Yksi hieronta”, nainen vastasi. ”Saako olla muuta?”

”Muuta?” kysyin. Käännyin katsomaan taakseni kameraan ja vinkkasin silmää sinulle, juuri sinulle, arvoisa bloginlukija. Nyt pidetään vähän hauskaa thaihierojien kustannuksella! ”Onko teillä tarjolla joitakin… oheispalvelujakin?”

”No, miten sen nyt sanoisi”, thainainen aloitti.

”Äh, yksi seksi, kiitos!” minä sanoin ja ojensi luottokorttini naiselle.

***

Takahuoneessa oli miellyttävä punainen valo. Vaihdoin itselleni sermin takana kylpytakin päälleni ja menin makaamaan hierontapöydälle. Silloin muistin, että piilottamani kamera oli jäänyt ulko-ovelle, jolloin ryntäsin hakemaan sen huoneeseen. Vinkkasin silmää sinulle. Terve! Taas ollaan linjoilla!

Asettauduin hierontapöydälle. ”Mitenkäs tämä homma nyt toimii, tuleeko seksi ensin ja hieronta sitten vai päinvastoin? Vai voisiko ne jotenkin yhdistää? Minulla on iPod mukana, jos se auttaa mitään.”

”Yleensä on ollut niin, että hieronta ensin, ja sitten… Anteeksi, mutta tuo kamera hermostuttaa minua. Kuvaatko sinä jotain?”

Moi?” kysyin aidolla ranskalaisella aksentilla. ”En suinkaan!”

Sitten kuitenkin otin esille kyltin, jossa luki: ”Katsokaa vielä vähän aikaa, niin näette meitsin harrastamassa thaihierontaseksiä!”, ja heilutin sitä kameralle.

”Mitä lappua sinä heilutit kameralle?” thaityttö kysyi epäileväisenä.

”En mitään”, sanoin ja heitin lapun pois. Thaityttö kohautti olkapäitään ja alkoi hieroa selkääni. Hah hah, typerät ei-maisterit eivät tajua mistään mitään!

Hieronta oli ammattitaidotonta, mutta se ei haitannut minua. Lohduttauduin ajatuksella, että hieronnan jälkeen seuraava seksi kompensoisi tilannetta. Olin kuullut seksistä paljon hyvää, ja olin hyvin utelias kokeilemaan sitä itsekin.

”Se on parempaa kuin Applen elektroniikkatuotteet”, ystäväni olivat kertoneet minulla edellisiltana illallisella Chez Dominiquessa.

”Ai mikä on parempaa kuin Applen elektroniikkatuotteet?” olin kysynyt.

”Seksi tietysti! Siitähän me olimme puhumassa!” ystäväni sanoivat ryystäen etanan sisuksia suuhunsa.

Hyrisin mielessäni muistellen tätä keskustelua. Ne olivat hyviä etanoita… Kierähdin hierontapöydälle selälleni kuolaamaan, jolloin koko miehustani paljastui thaihierojan nähtäväksi.

”Hyvä herra, hieronta oli vielä kesken!” hieroja huudahti.

”Niinhän se oli kesken”, virnistin ja vinkkasin silmääni kameralle, josta sinä, arvoisa bloginlukija, seuraat tätä kohtausta odottaen mielenkiinnolla lähestyvää thaihierontaseksiä. ”Mutta ei ole enää. Seuraavaksi taitaa olla thaihierontaseksin vuoro.”

”Mutta hyvä herra…”

Nousin seisomaan hierontapöydälle ja aloin heiluttaa lantiotani niin, että sukupuolielimeni heiluivat helikopterin roottorin tavoin – kuuluisa ”helikopteri”-temppuni. ”Minun täytyy kyllä sanoa, että olen hieman ujo”, sanoin samalla kuin ulvoin villisti helikopteria tehdessäni. Vinkkasin silmääni kameralle. Kohta päästään asiaan. Eikä mihin tahansa asiaan, vaan seksiasiaan! Aina se Apple-asiat voittaa! Ja sitten… Ei jumalauta miten paska postaus tästä tulee… Ja sitten... Ryhdistäydy, mies! Kirjoita postaus loppuun saakka… Sinä pystyt siihen kyllä. Olet ennenkin pystynyt. Älä jätä sitä kesken. Älä katkaise postausta kesken virk

että.

Hei, minä tein sen! Sain jatkettua postaustani!

”No niin, eiköhän nyt olisi aika siirtyä lisäarvopalveluiden pariin”, sanoin thaihierojalle ja virnuilin kameralle. ”Voisin seuraavaksi naksauttaa sinua – jos sinulle suinkin sopii.”

”Ei, minä en suostu”, thaihieroja sanoi häveliäästi. ”Nuo blogisi lukijat hermostuttavat minua. Tuntuu, kuin olisin piilokamerassa jossain typerässä pilailublogissa.”

”No tanssahtele nyt vähän edes alasti! Kymmenet blogilukijat haluavat nähdä vähän actionia. Kun ollaan päästy tässä postauksessa näinkin pitkälle.”

”No jos minä nyt vähän…”

Katsokaa nyt! Näettekö, arvoisat bloginlukijat! Siinä se thaihieroja nyt tanssii alasti! Aika kivan näköistä, vaikka itse sanonkin. Vai mitä mieltä olette? Lukijat? Minne kaikki naislukijat ovat kadonneet? Kirjoittamaan tuohtuneita postauksia? Jätkät? Tsekatkaa tanssiva thaihieroja! Ehkä menen itsekin tekemään vähän helikopteria hänen viereensä ja ulvomaan kuin karhu.

No, tämä oli hauskaa, mutta nyt oli aika lähteä taas kotiini nyyhkyttämään. Helikopteritanssin tekeminen alastoman thaitytön vieressä on hauskaa jonkin aikaa, mutta sitten taso alkaa laskea. Mutta minä jätän kameran tähän, niin voitte katsella sitä thaityttöä vähän pidempäänkin. Kestää vielä pari kolme vuotta, ennen kuin hän täyttää 20 vuotta, ja siihen asti hänen sorjan vartensa katseleminen tuottaa paatuneellekin sielulle edes jonkinlaista mielihyvää, kuin kevätsateen lankeaminen ruusun terälehdille.

Hämmentävää kyllä, parin minuutin kuluttua kuvaan ilmestyy karhu, joka raatelee thaitytön kuoliiaksi. Vielä hämmentävämpää on, että pian sen jälkeen näkyviin ilmestyy Ilkka Kanerv

Sun taso on laskenut

7 syyskuun, 2007

Siinä minä olin, yrittämässä keksiä raikasta tapaa aloittaa blogipostaus, kun päätin inspiraation vuoksi lueskella muita blogeja. Niinpä minä kävin läpi kaikki lukemieni noin 60 blogin viime aikojen postaukset, enkä voinut muuta kuin todeta, että taso on laskenut.

Kyllä, muut bloggaajat, teidän tasonne on laskenut!

Olen pahoillani, jos tämä satuttaa teitä. Tämä viiltää teitä ehkä todella syvältä. Sydämessänne tuntuu viilto. Mutta se on sanottava ääneen. Te vaan ette ole yhtä hyviä bloggaajia kuin joskus ennen.

Tämä koskee ihan jokaista teistä. Kyllä, myös sinua, iMitvit. Etenkin sinua. Teki mieli laittaa kommenttilaatikkoosi viesti uusimman postauksen jälkeen, jossa olisi lukenut vain: ”Dude, sun taso on laskenut.” Mutta sitten päätin tehdä asiasta oikien tällaisen julkilausuman.Eikä tämä ole vain iMitvitin ongelma. Tämä on teidän jokaisen ongelma. Jokaisen. Te olette pettäneet minut. Et tu, PA? Mitä sinun tasolle tapahtui? Ja Vt:kin… Mikä surullinen alamäki. Mitä seuraavaksi, proosapostauksia?Minä luen kaikenlaisia blogeja, milloin mistäkin syystä. Sama ilmiö on kuitenkin nähtävissä kautta linjan.Käydään läpi ihan satunnaisia blogeja lukulistaltani. Supernaivisti, esimerkiksi. Tason lasku viime aikoina… ehkä sellaiset 30 prossaa.

SchizoBlog – tasaista laskua. Missä on nykykulttuurin kritiikki, niin kuin silloin ennen vanhaan? Taso on laskenut! Ja Varo vaan: varo vaan, ettei taso laske lisää! (Tsihihi, varo vaäh) Ja siis hei, kamoon, Näkymätön tyttö: lasketko sinä tasoasi ihan tarkoituksella? Vuh, vuh! Mitä sä teet sun tasolle? Jätkä hei, mitä sä teet sille? Miks sä lasket sitä? Eikö sitä kannattaisi pikemmin nostaa? Kari Haakana, taso laskee, taso laskee, eksä huomaa? Butt Ugly Weblog onnistuu jotenkin laskemaan tasoa englanniksikin. Lehti voisi antaa nimekseen Laskeva taso. Terveisiä perheestä? Pikemmin Terveisiä laskevalta tasolta! (Zing! Hah haaäh) Mieto Marinadi: jokaisen postauksen taso on laskenut kymmenen prosenttia edellisestä! Kymmenen prosenttia! Tajuuksä miten nopeesti se laskee! Viistolla pinnalla: kaltevalla alas laskevalla tasolla! Just Sopivasti: taso on laskenut, mamma, taso on laskenut! Saastainen huone on tasollisessa syöksykierteessä. Alas menee, alas menee! Äitiyspakkaus! Siis ihan oikeasti, Äitiyspakkauksenkin taso on laskenut! Miksi minä edes luen sellaista blogia! En voi sille mitään, mutta siitä huolimatta taso laskee. Hallituskatu. Hallituskatu, hallituskatu. Olit loistava, mutta sitten pääsit ekan postauksesi puoliväliin, ja taso alkoi laskea.No siis on niitä blogeja muitakin. En kehtaa edes myöntää kaikkia. En vain keksi uusia tapoja sanoa, että niiden taso on laskenut. Joku taso minullakin.Hiljattain, kun luin ajankulukseni jotain muuta kuin noita iänikuisia blogeja, huomasin tason laskeneen muissakin asioissa. Helsingin Sanomat, mitä ihmeen paskaa siellä nykyään kirjoitetaan? Mitä on tämä paskakirjoittelu siitä Kaisaniemen puistosta? Taso on laskenut, Helsingin Sanomat, taso on laskenut! Sitten tsekkasin television. Taso näytti laskeneen sielläkin. Kävin jääkaapilla, mutta muistelin tason olleen ennen parempi sielläkin.

Ja tiedättekö, minkä muun taso on laskenut? No, minäpä kerron. Katselin tuossa webcastia Applen pääjohtajan iPod-julkistuksesta…

…blogimaailma kohahtaa. Mutta Harmaa hattu, et kai aio kritisoida Applen elektroniikkatuotteita? Et kai voi tehdä sitä?

Kyllä, minä voin tehdä sen. Minä sanon, että Applen taso on laskenut!

Kelatkaa nyt. iPod Shufflen uudistus – ne saavat uudet värit. Uudet värit? Alkavatko ideat loppua, herra Apple? Alkaako… taso laskea? Miksei niihin olisi voinut laittaa esimerkiksi lasermiekkaa?

Ja iPod nano? Entistä plösömpi iPod? Taso on laskenut, herra Jobs, taso on laskenut!

iPodin uudelleenristiminen iPod classiciksi? Onko tasosi laskenut vai oletko vain iloinen nähdessäsi min… Ei. Ainoa uutuus iPod classicissa on lisää muistia. Siinä sitä on innovaatiota. Taso on laskenut!

Mutta entä iPod touch, oi Harmaa hattu, ainoa bloggaaja, jonka taso nousee joka postauksella? Et kai voi väittää, että uusi kosketusnäyttöinen iPodkin on merkki Applen tason laskusta?

Kyllä se on. Se vain on. Ajattelepa. Olen juoksulenkillä. Kosketusnäyttöinen iPod on vyötärölläni. iPodista alkaa tulla paska biisi – mikä ei ole yllättävää, sillä levykokoelmani taso on laskenut. (Se vain on sanottava ääneen: Bon Jovin taso on laskenut.) Mitä teen? Vanhalla click wheel -iPodilla painoin yhtä nappulaa, niin pääsin seuraavaan biisiin. Mutta miten minä aion ohjata sokkona juoksulenkillä kosketusnäyttöistä iPod-romuani? Jos haluan vaihtaa biisiä, minun pitää ottaa soitin käteeni ja pysähtyä ja katsoa ruudulta kuin mikäkin idiootti, mitä nappulaa painaisin. Samalla kaikki muut lenkkeilijät juoksevat ohitseni nauraen minulle ja sylkien päälleni vaihtaen huolettomasti biisiään omasta iPodistaan, jossa ei ole kosketusnäyttöä. Muiden lenkkeilijöiden taso on tosiaan laskenut.

Sanottaakoon vielä sekin, että kaikkien ystävienikin taso on laskenut. Ainakin minä sanon sen usein ystävilleni. Juuri kun olemme keskellä mukavaa illanviettoa ystäväni kotona ja laskemme leikkiä ironiseen sävyyn ajankohtaisista asioista illallispöydässä hyvää viiniä siemaillen, minun on pakko sanoa se: ”Teidän taso on laskenut. Ja mitä helvetin myrkkyä te juotatte minulle? Teidän viinienne taso on laskenut? Ja mitä tulee homejuustoihin, niidenkin taso on laskenut!”

Aina kun olen ollut treffeillä potentiaalisten naisten kanssa, sanon aina heillekin, missä vaiheessa iltaa heidän tasonsa laskea. Aina se alkaa. Viimeistään, kun tilaan kolmatta jälkiruokaani. Suomalaisten naisten taso on laskenut. Anteeksi, mutta niin se vain on. Jonkun on sanottava se ääneen. Jonkun on tuotava totuus kansan nähtäville. Selluliittihälytys! Naiset, ette kai te anna itsenne rupsahtaa? On niin helppo antaa tason laskea. Tämä pätee kaikkeen elämässä, kaikkeen. Teidän blogipostauksiinne, teidän pebandereihinne. Vähän kun hellitätte, niin taso alkaa heti laskea. Ai ai, kannattiko syödä sitä jäätelöä tai pastaa niin paljon? Se menee suoraan teidän takapuoliinne. Tai jenkkakahvojen alkuun. Mutta te ette välitä. Te ette välitä. Taso alkaa laskea. Teidän postauksissanne ei ole enää kipinää, niin kuin joskus ennen. Ajatukset kulkevat tuttuja latuja, tallattuja polkuja pitkin. Teidän postauksissanne ei ole enää kipinää, koska teissä itsessänne ei ole kipinää. Ei enää. Te olette antaneet sen sammua. Te olette antaneet tasonne laskea. Miksi taso laskee kaikkialla? Jorma Ollilan jälkeen tuli… Olli-Pekka Kallasvuo. Nokia, taso alkaa laskea! Facebook, taso alkaa laskea teilläkin. Te ette enää osaa. Taso laskee. Se laskee kaikilla. Marimekko. Google. Eppu Normaali. Image. Sedun ravintolat. Subin ohjelmat. Kysyn vaan, Karu selli, Sellisti, Harmaa hattu. Tarantino. Arctic Monkeys. Morrissey. Woody Allen. Idolsit. Suomen Kuvalehti. Tosi-tv-ohjelmat. Mikä teitä vaivaa? Office. Sibeliuksen tuotanto. Bisquit. Rowling. Wickström. Windows. Mac OS X. Tuomas Vimma. Jumalani, Tuomas Vimmakin! Oli aloitustaso mikä tahansa, taso laskee aina.

Ja sitten… Äh, pitää alkaa kirjoittaa seuraavaa proosapostaustani. Nähdään kolmen viikon pääst