Rakkaat lapseni! Minä tiedän! Voi, kuinka minä tiedänkään! Harmaa hattu on haamupäivittynyt ahkerasti Blogilistalla, käytännössä joka päivä. Eikä tänne ole tullut päivityksiä.

Mutta minä en voi sille mitään! Yritin käyttää sitä Blogilistan toimintoa, jossa blogin ”voi ottaa omistukseensa” ja ujuttaa blogin lähdekoodiin pienen koodinpätkän – näin olisin voinut lisätä blogini nimeen tekstin, että ”ei ole päivittynyt, mutta menkääpä tsekkaamaan päivitystahtiaan kiristänyt Mitv… äh”. Mutta voi jumalauta jos tämä WordPressin blogialusta antaisi näpelöidä sitä koodia. Ei anna! En osannut! EI JUMALAUTA! NYT MÄ KYLLÄ KIRJOITAN TAPPAVANI ITS

Jos haamupäivitykset jotakuta kiusaavat, voin sanoa saman mitä sanoin yläasteen äidinkielenopettajallenikin vuonna 1991: ”heitä homo voltti ja siirry käyttämään RSS-lukijaa!”

”RSS-lukij…?” äidinkielenopettajani sanoi  hämmentyen hetkeksi  mutta jatkaen sitten Duran Duranin musiikin tahtiin tanssimista, niin kuin oli tapana vuonna 1991.

Syy siihen, miksi päivityksiä tähän blogiin ei ole putoillut, on se, että heroiinin piikittäminen on viime aikoina hieman karannut käsistä. Nykyään piikitän itseäni pen… Ei. Ei mennä taas sinne. Okei, sanotaan, että piikitän itseäni nykyisin jalkaani.

Lisäksi on toinen syy. Valmistelen jälleen kerran yhtä vähän pidempää postausta, ja siihen nyt vain menee aikaa. Itse asiassa kirjoittamani toistaiseksi keskeneräinen postaus on todella pitkä. Uskoisin, että menee vielä viikko, ennen kuin se valmistuu. Jos valmistuu.

Ikäväkseni olen huomannut, että nämä blogipostaukset eivät kirjoita itse itseään… Vai kirjoittavatko sittenkin? Kokeillaanpa, millaista tekstiä yntyy, jos pistän autopilotin päälle ja annan käsieni vain loikkia näppäimistöllä ajattelematta asiaa sen kummemmin.

Hah hah haa, kaikki menee suunnitelmieni mukaan. Sinä painat 235 kiloa. Äh! Kohta lentelee päitä!

Hmm… Kovin kulkee tutuilla laduilla. Enkö todella osaa kirjoittaa mitään raikasta?

Se huora jätti minut! Hei, äitini kuoli! Ei jumalauta, nyt mä kyllä tapan its…

No, tässäpä taitavat olla ne kontribuutioni maailmalle. Lentävät lauseeni, jotka toistuvat blogeissani vuosien mittaan. Pitäisi ehkä kehittää jokin uusi iskulause, joka muuttuisi sitä hauskemmaksi, mitä enemmän sitä toistaa. Miten olisi esimerkiksi…

Nyt olet hiljaa, tai irrotan genitaalisi ja teen niistä hatun!

Hmm… Pitää hieman maistella tuota kielen kärjellä. Ei paha. Ei ollenkaan paha. I still got it.

Mutta hei. Minun täytyy nyt mennä. Seuraava postaukseni kutsuu, ja pitää saada se kirjoitettua loppuun, ennen kuin unohdan, mitä sen alussa tapahtui.

Tai muuten minä tap

Viime aikoina lehdissä on ilmestynyt paljon juttuja, joissa sana ”geeniruoka” esiintyy eri asiayhteyksissä. En ole viitsinyt perehtyä näihin artikkeleihin, koska ne näyttävät niin pitkiltä ja raskassoutuisilta, mutta mistä on kysymys?

En ole itsekään lukenut muuta kuin kursorisesti otsikkotasolla. Ilmeisesti kyse on kuitenkin jotenkin siitä, että geeniruoka yleistyy suomalaisten ruokavaliossa väistämättä lähiaikoina.

Aihe on herättänyt kohua ja keskustelua. Mitä geeniruoka oikeastaan on?

Geeniruoka on uudenlaista ruokaa, joka erotukseksi vanhasta ruoasta sisältää geenejä.

Samalla tavalla kuin ihmisessä on geenejä, siis?

Täsmälleen. Samalla tavalla kuin ihmisissä, ruoassa oleviin geeneihin on koodattu geneettinen tieto tuon ruoan ominaisuuksista.

Mitä se käytännössä tarkoittaa?

Otetaan esimerkki. Geenimustamakkara sisältää geenejä, jotka sisältävät tiedon siitä, että kyseinen ruoka on mustamakkaraa. Geeneissä on myös tarpeellinen informaatio uuden mustamakkaran valmistamiseen.

Mutta miten geenit pitävät sisällään tuon informaation?

Kaikki tieto on koodattu ruoan dna:han, joka sisältää kromosomeja. Tieteellinen ruokien geenikartoitus on kuitenkin vielä aivan alussa. Sen verran tiedetään, että ruokien geeneissä on 23 kromosomiparia, ja viimeisessä parissa oleva X-muotoinen kromosomi tarkoittaa, että ruoka on lihaa, ja Y-muotoinen tarkoittaa, että se on vihannesta tai muuta rehua.

Suurin osa geenistä on informaatiosisällöltään ilmeisesti pelkkää hölynpölyä, koodaamatonta aluetta, joskin tiedemiehet ovat löytäneet tältä alueelta joitakin hyviä ruokaohjeita, kuten erinomaisen mustikkapiirasreseptin. Suurin osa merkityksellisestä informaatiosta on tiivistynyt vain pienelle alueelle geeniä.

Esimerkiksi kahdeksannesta kromosomista voi lukea, onko pihvi kypsä, medium vai raaka, sekä millainen marinointi siinä on. Kymmenes kromosomipari on aktiivinen vain kananmunilla. Jos kromosomipari on kauniin symmetrinen, se tarkoittaa, että se voi olla vain kananmunassa. Epäsymmetriset kromosomiparit johtavat erilaisiin munakokkeleihin.

Hiljattain tiedemiehet ovat myös saaneet selville, että kuudennessatoista kromosomiparissa oleva mutaatio johtaa minkä tahansa ruoan välittömään gratinoitumiseen.

Tuo kaikki on kiehtovaa, mutta pystyykö geeniruoan syöjä näkemään geenit?

Oikein tarkkaan kaivamalla ruoasta pystyy poimimaan erille pienen vaalean liivatteenkaltaisen osan, jossa ruoan geenit ovat. Koreanterin kanssa se maistuu erityisen herkulliselta.

Mikä geeniruoassa sitten on kiistanalaista?

Ensinnäkin ruoan geenikartan valmistuminen voi herättää houkutuksia parantaa ruoan laatua geenimanipulaation avulla. Tämä herättää monenlaisia eettisiä kysymyksiä – esimerkiksi Raamatussa Jesajan kirjeissä ruoan geenimanipulointi kielletään nimenomaisesti.

Niinkö! En tiennytkään.

Se on sen jakeen vieressä, jossa kielletään heroiinin piikittäminen silmämunaan sekä Crocs-kenkien käyttö.

Miten geenimanipulointi voi muuttaa ruoan laatua?

Esimerkiksi puurossa olevasta geeneistä voi deaktivoida sen geenin, joka polttaa puuron pohjaan. Näin voi synnyttää kehittyneitä design-puuroja. Eettisesti tämä on hyvin kiistanalainen kysymys. Monet kriitikot ovat arvostelleet kovin sanoin Etelä-Koreassa suoritettua geenimanipulointikoetta, joka tekisi räiskäleistä entistä pyöreämpiä.

Mistä geeniruoka oikein tulee markkinoille?

No, sanotaanko niin, että Jumalan laboratorioissa ei olla niin tarkkoja, minkä värisiä nesteitä koeputkissa porisee.

Olipa arvoituksellinen vastaus.

Eli siis vanhasta kunnon Kiinasta.

Jos geeniruoka siis yleistyy, mitä oli ennen geeniruokaa? Eikö aiemmin ruoissa ollut geenejä? Miten ruoka sai ominaislaatunsa ilman geenejä?

Siinäpä se. Geenitön ruoka on ollut pelkkää illuusiota. Vuosisatoja sitten uskottiin, että kaikissa elävissä organismeissa asui élan vital, elämänvoima, joka antoi niille niiden elollisuuden. Samalla tavalla aikaisemmin luultiin, että palaminen edellytti flogiston-nimistä ainetta. Myöhemmin toki ilmeni, että palaminen on vain nopeaa oksidaatiota ja että mitään flogistonia ei ole olemassakaan.

Flo… mitä helvettiä sinä sössötät?

Samalla tavalla on ollut vain kuvitelmaa, että on ollut ruokaa, joka ei sisällä geenejä. Kaikki on ollut pelkkää hattaraa.

Voiko geeniruoka olla terveydelle vaarallista?

Se on mahdollista. Geeniruoka voi tappaa syöjänsä. Mutta silloinhan se ei enää ole syöjän ongelma, jos hän kuolee. Ja jos hän ei kuole, silloinhan mitään hätää ei ole.

Mutta entä jos geeniruoan syöjä ei kuolekaan, mutta vammautuu loppuelämäkseen?

Hei, suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä on vahvasti ylläpidettyä – meillähän on demarit vallassa. Tai oli kun viimeksi tarkistin. Pitäisi kai tarkistaa uudestaan… (Tauko.) O-ou.

Siinä minä olin, maustamassa Hesburgerin pihvejä karsinogeenisillä kyynelilläni, kun kelloni piippasi. ”Sinut on haastettu blogimeemiin”, kelloni sanoi minulle Aku Ankan äänellä. Aika näppärä tämä Googlen uusi blog meme alert limited beta invitation only -palvelu! Ja arvatkaa, lähetänkö kutsuja siitä kenellekään! Never! Siitäs saatte kostoksi kaikista niistä vuosista, kun kukaan ei lähettänyt minulle Gmail-kutsua ja minun piti raapustaa kaikki viestini verelläni kirjekyyhkyjen siipiin ja lähettää ne matkaan. Turha haaveillakaan myöskään kutsusta käyttää betavaiheessa olevaa Google Ejaculation -palvelua! Minä ejaculoin täällä ihan vain itsekseni!

Joka tapauksessa, perinteikkäässä Hallituskatu-blogissa minut haastettiin ilmeisesti kertomaan seitsemän faktaa itsestäni. En varsinaisesti ole koskaan nähnyt tällaisten meemien pointtia, mutta mitä välii, kohta mä kuitenkin kuol

1. Olen aika hyvä erottamaan toisistaan puna- ja valkoviinit käyttäen pelkkää nenääni, vaikka monien epäuskoisten mielestä viinejä on mahdoton erottaa toisistaan sen jälkeen kun ne on kaadettu samaan lasiin.

2. Melko usein Krapulablogissa ja tässä blogissa ilmestyy samoihin aikoihin melko samanhenkisiä postauksia. Se ei kuitenkaan johdu siitä, että olisimme sama henkilö, vaan siitä, että… me olemme… molemmat… *keksi nopeasti jotain uskottavaa*… kuoll… Ei. Siinä ei ole järjen häivää. Etenkään jos sana katkeaa kesken. No, sanon sen silti. Me olemme molemmat kuoll3. Minulla on yleensä ottaen hyvä pokka, mutta alan helposti kikattamaan, kun olen alasti uimahallissa naisten pukukopin satunnaisessa lokerossa odottamassa sen avaamista, samalla kun rintaani on kirjoitettu: ”Okei, miehesi saa siittää lapsesi, kunhan minä saan kasvattaa sen.”

4. Rakastajana olen aika kehno – sanotaanko niin, että kun olen lakanoiden välissä, hämmennyn siitä, että olen joutunut kahden lakanan väliin ja alan etsiä reittiä pois. Naisten anatomiakin on minulle suuri mysteeri. Mitä naiset oikein piilottelevat rintaliiviensä takana?

5. Olen kirjoittanut tästä ennenkin joskus – ennen tätä blogia pidin lyhyen aikaa yhtä blogia, joka sai vain vähän lukijoita. Olen unohtanut sen nimen! Ja olen unohtanut, mistä se edes kertoi. Se oli aika väkivaltainen. Jos jotain tästä voimme oppia, niinäh

6. Sen jälkeen kun opin suorittamaan itselleni fellaation, perinteinen masturbointi ei ole tuntunut enää miltään.

7. Mitäs vielä? Ruokamakuni, seksuaalisuuteni? Molempiin pätee sama asia: suosin asioita, jotka ovat tabuja länsimaisessa kulttuurissa. Kuten… hevoset. Tarvitseeko sanoa enempää? Tarvitsee? Siitä enemmän seuraavassa blogissani, Hevoset ruokana ja seksiobjekt

Haastan kaikki neuleblo

2000-luvun menestyskirjailija Henrik Herne on esiintynyt julkisuudessa säästeliäästi, mutta tässä hän kertoo menestyskirjojensa synnystä ja taustoista.

Eteenpäin ajava auto (2001)

Idea ensimmäiseen romaaniini, Eteenpäin ajava auto, syntyi unessa. Näin unta pöydällä olevasta paperinivaskasta. Kun menin katsomaan sitä lähemmin, huomasin, että siihen oli kirjoitettu kertomus, jonka nimi oli Eteenpäin ajava auto. Sen jälkeen luin tämän kertomuksen unessani. Ehdin uneni aikana lukea sen niin monta kertaa, että muistin sen aamuun mennessä ulkoa.

Ja kun heräsin, minä vain kirjoitin sen tietokoneelle muistiin. Olin valmis ennen lounasaikaa. Kirja oli aika lyhyt, vain 20 sivua. Sitten lähdin töihin ja toivoin, että kukaan ei huomaisi, että tulen paikalle vasta lounastauon jälkeen.

Pysähtynyt bussi (2002)

Kirjailijana monet ideat ja ajatukset syntyvät omassa päässäni. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan aina ole kovin arvokkaita. Ehkä minun kirjailijana pitäisi havainnoida myös ympäristöäni ja ympärilläni olevia ihmisiä, ja yrittää kirjoittaa jotain siitä.

Ongelma on, että olen jo jonkin aikaa sitten lopettanut ihmisten erottelemisen toisistaan. Vuosi vuodelta muut ihmiset alkoivat mielestäni entistä enemmän muistuttaa toisiaan, joten miksi suotta vaivautua muistelemaan, kuka kukin on! Sen jälkeen elämäni on ollut paljon helpompaa: kaikki eri ihmisten äänet ja mielipiteet vain sekoittuvat päässäni miellyttäväksi mönjäksi, josta voin joko välittää tai olla välittämättä.

Kirjoittaessa eräs suurimmista ongelmistani onkin, miten luoda tekstiin erillisiä hahmoja. Toisessa romaanissani oli jopa kuusikin eri henkilöä, ja tällaisen henkilögallerian herättäminen henkiin synnytti minussa suurta tuskaa. Lopulta kirjoitin kirjani niin, että siinä oli vain yksi kuusipäinen ja kaksitoistakätinen henkilö, jonka päässä virtaisi sekalaista tajunnanvirtaa. Olisi voinut kuvitella, että se ei toiminut, mutta tekstiä syntyi 2500 sivua, joista kustantaja julkaisi 160 ensimmäistä.

Kohtalokas valssi teräsvalssaamossa (2003)

Jokainen suuri taiteilija tarvitsee muusan, sanotaan. Joten minäkin hankin sellaisen siinä toivossa, että se tekisi minusta entistä tuotteliaamman.

Olin hieman huolissani muusan hankkimisesta. En nimittäin ollut varma, miten erottaisin hänen äänensä päässäni, kun lopetettuani ihmisten erottamisen toisistaan kuulin kaikkien ihmisten äänet sekavana hölynpölynä. Pian kuitenkin opin kuulemaan eron: muusani ääni oli hivenen tiukempi, kovempi ja käskevämpi kuin muiden ihmisten ääni. Kun se sanoi jotain, oli viisainta totella ja latoa astiat siististi pesukoneeseen.

Vaikka muusani tuotti minulle onnen hetkiä usein monta kertaa kuussa, se ei tehnyt minusta kirjallisesti tuotteliaampaa. Muistuttelin häntä jatkuvasti siitä, että hän ei ollut inspiroinut minua kirjoittamaan edes yhtä kirjaa. Lopulta hän kyllästyi jankutukseeni, istui tietokoneen ääreen ja kirjoitti minulle puolestani kirjan.Luin sen; se oli upea. Hän ei kuitenkaan suostunut kirjoittamaan minulle enää lisää kirjoja, joten jätin hänet. Mihin maailma on mennyt – pitääkö nykyisin kirjailijan kirjoittaa itse omat kirjansa?

Lehmien kosto (2004)

Seuraavaa romaaniani varten hain inspiraatiota tarkkailemalla muita ihmisiä ja heidän tekojaan. En kuitenkaan varsinaisessa elämässä tuntemiani ihmisiä, vaan televisiosarjoissa esiintyviä ihmisiä.

Olen nimittäin havainnut, että tv-sarjoissa esiintyvien hahmojen elämässä on paljon useammin hyviä aineksia käytettäväksi teksteihin kuin tosielämän ihmisten elämässä. Tapahtumilla televisiossa on usein selkeä draaman kaari, ja lopussa jännitys jollain tavalla yleensä raukeaa. Tällainen on hienoa matskua kirjoja varten. Esimerkiksi Salattujen elämien tapahtumat usein suorastaan kirkuvat pääsyä kirjaksi asti. Jonain päivänä ehkä toteutankin tämän projektin, kunhan keksin, miten videoita käytetään. Jos en voi välillä pysäyttää ohjelmaa, en mitenkään ehdi kirjoittaa kaikkia repliikkejä muistiin!


Hei, tehdään pekonisoppaa! (2005)

Seuraavaan romaaniini hain innoitusta lukemalla Kafkaa. Kun hän ei innoittanut minua, päätin lukea hieman Chandleria. Turhaan, joten kokeilin seuraavaksi Salingeria. Floppi! Entäs Camus? Tämänkin epäonnistuttua luin hieman Dostojevskia. Ja sitten Shakespearea. Kaikki turhaan. Surkeita kirjailijoita kaikki, totaalisen yliarvostettuja.

No onhan niitä muitakin kirjailijoita, joilta hakea inspistä, joku voisi sanoa narisevalla äänellä sohvanpohjalta. Mutta minä en voi! Minulla on nimittäin kirjahyllyssäni vain kuusi kirjaa, yksi Kafkalta, yksi Chandleriltä, yksi Salingerilta, yksi Camus’ta, yksi Dostojevskiltä ja yksi Shakespearelta. Joten vähän huonompi homma.

Osaatko arvata, mitä minulla on housuissani (2006)

Aina ei kirjailija tarvitse komeaa miljöötä saavuttaakseen inspiraation kirjoittamiseen. Ideat voivat alkaa virrata muuallakin kuin toscanalaisessa katukahvilassa kello kahdeksalta illalla kahden viinikarahvin ja pastaillallisen jälkeen, joskaan se metodi ei petä koskaan.

Ideat saattavat tulla arkisissa ympäristöissä. Esimerkiksi Prismassa, jauhelihatiskillä. Kun katsoo jauhelihojen kirjoa, se herättää ajatuksia. On vähärasvaisia jauhelihoja – niin kuin on vähärasvaisia ihmisiäkin. Jotkut jauhelihat ovat sika-nautaa, jotkut nauta-sikaa. (Minun tekee usein mieli sekoittaa sika-nauta- ja nauta-sika-jauhelihaa ihan vain nähdäkseni, mitä tapahtuisi. Teoriani on, että nauta ja sika kumoaisivat toisensa ja jäljelle jäisi vain simpsakka annos foie de gras’ta.)

Jauhelihaa on kivoissa pikku alle 300 gramman sinkkupakkauksissa. Samalla tavalla jotkut ihmiset ovat sinkkuja, ja lisäksi kivoja pakkauksia.

Jauhelihapakkauksissa on kalvo – ja saadakseen jauhelihaa kalvo on puhkaistava. Samalla tavalla monissa ihmisissä on kalvo, joka olisi kiva puhkaista. [Nyt mä kyllä tapan its -editori]

Mutta on muutakin lihaa kuin jauhelihaa. On broileria, possua, nautaa… Samalla tavalla Maapallo ei ole yksin avaruudessa, vaan on muitakin kehittyneitä olentoja, kuten kolmekätisiä nauta-sikoja.

Me emme vain näe niitä.


Pete, teit chateaubriandista liian tulista (2007)

Käytän aina kirjoittamiseen tietokonetta, johon on asennettu Windows XP -käyttöjärjestelmä.

Tiedän – uudempi ja virtaviivaisempi Windows Vista -käyttöjärjestelmä on julkaistu. Mutta minä olen vähän tällainen kapinallinen kirjailija. Vanhanaikainen. En mene sieltä, missä aita on matalin. Pidän siitä rämisevästä, alkukantaisesta tunnelmasta, joka Windows XP:n käyttäminen tuo kirjoittaessani. Aina käynnistäessäni Windows XP:n palaan kirjailijanurani punk-henkisille juurille, kun kirjoitin ensimmäisellä XP-koneellani tulikivenkatkuisia mielipidekirjoituksia Savon Sanomiin. XP:llä olen tuottanut kaikki teokseni, ja aion tehdä niin urani loppuun saakka.

Ellei sitten joku ystävällinen sielu sponssaa minulle Applen tietokonetta. Ne vasta ovat kaunottaria! Ja olen kuullut Mac OS X -käyttöjärjestelmästä etupäässä hyvää!


Äh (2008)

Minulla on yksi salainen kikka, jota käytän inspiraation löytämiseen, kun mikään muu ei tepsi. Otan esiin jonkin maailmankirjallisuuden klassikon ja kopioin sieltä virkkeen tai pari. Maailmankirjallisuuden klassikoiden joukossa on oikeasti joitakin ihan kohtalaisia kirjoja, ja yleensä muutaman virkkeen kopioimisen jälkeen minulta alkaa pulputa omaa, omaperäistä tekstiä. Sitten vain poistan ne kopioidut virkkeet, ja kukkuluuruu, meitsin oma klassikkoteos on valmis.

Katsotaanpa… Otetaanpa satunnainen kohta vuoripuronkirkasta proosaa jostain klassikkokirjasta. Miksi ei Raamatusta. Hah haa, ensimmäinen Mooseksen kirja, vanha kunnon neljäs luku!

Kain yhtyi vaimoonsa, ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti Henokin. Kain oli ensimmäinen, joka perusti kaupungin, ja hän antoi sille nimen poikansa Henokin mukaan. Henokille syntyi Irad, Iradille syntyi Mehujael, Mehujaelille syntyi Metusael, ja Metusaelille syntyi Lemek. Lemek otti itselleen kaksi vaimoa; toisen nimi oli Ada ja toisen Silla. Ada synnytti Jabalin, josta tuli teltoissa asuvien paimentolaisten kantaisä. Jabalin veli oli nimeltään Jubal, ja hänestä tuli ensimmäinen harpun- ja huilunsoittaja. Myös Silla synnytti pojan, Tubal-Kainin, sepän, joka aloitti pronssin ja raudan takomisen. Tubal-Kainilla oli sisar, jonka nimi oli Naama.

Naama? Sisar, jonka nimi on Naama? Loistava lähtökohta uudelle kertomukselle! Puhumattakaan Jabalin ja Jubalin veljeksistä… Ehkä voisin laittaa heidät kilpailemaan Naaman suosiosta. Tai siitä, kuka saa ensin tulla Naaman naamaläh

Lueskelin taannoin aina yhtä sirpakan Turistin blogista hänen visioitaan siitä, millaiset häät hän haluaisi pitää. Siitä keksin ajatuksen: ehkä voisin kirjoittaa hupailevan tekstin siitä, millaiset häät haluaisin itselleni. Hah hah haa, mistä keksinkään näitä ideoita!

Niinpä kirjoitin massiivisen, postmodernisti kujeilevan, nerokkaasti Proustiin ja 1930-luvun funktionalismiin viittaavan ja absurdin räävittömän hupaelman aiheesta. Mutta juuri kun olin julkaisemaisillani sen, huomasin Krapulablogin saaneen samanlaisen idean, joten deletoin samantien kirjoittamani 23,000 merkkiä täydellistä huumoria. Pahus, olisi ehkä pitänyt säästää se. Sen olisi aina voinut julkaista seuraavassa blogissani, Äitini kuolee pian, joka käynnistyy joko vuonna 2009 tai kun saan korjattua vessanpönttöni.

Sitten päätin kehitellä ajatusta pidemmälle. Häät ovat aloittelijoille! Aloin ajatella, minkälaisen avioeron haluaisin itselleni.

Jo nuoresta pitäen olen haaveillut avioerosta. Minun kuvitelmissani avioero tapahtuu aina yllättäen. Aloitteentekijä olen luonnollisesti minä, mahdollisimman yllättävällä hetkellä. Mutta mikä olisi yllättävä hetki ilmoittaa vaimolleni avioerosta? Ehkä parhaiten sopisi kertoa siitä seksiä edeltävän esileikin aikana. Siinä on kyllä se riski, että vaimoni heittää minua hiekkaleluilla ja leikkiautoilla…

Olen myös sillä tavalla vanhanaikainen, että haluan komean kirkkoeron. Parhaiten se voi onnistua niin, että kun olisin alttarilla polvistuneena ehtoolliselle vaimoni kanssa, kuiskaisin vaimolleni haluavani erota. Kun hän sitten saisi raivarin ja alkaisi huutaa hysteerisenä, voisin sanoa: ”Katsokaa! Hän puhuu kielillä! On tapahtunut ihme! Antakaa minulle rahaa!”

Tai jos minulla olisi pappisystävä, voisin pyytää häntä sanomaan saarnansa aikana, että Jumala on päättänyt, että minun ja vaimoni avioero päättyy eroon – ”johtuen vaimon seksuaalisesta frigidiydestä ja hänen tavastaan laittaa oreganopizzaan liian vähän oreganoa”. Olisi hauska nähdä ilme vaimoni kasvoilla, kun pappi julistaa tuon saarnastuolistaan.

Yllättävää olisi myös ilmoittaa avioero kesken aamupuuron, lähteä samantien ulos ovesta ja ottaa mukaansa toinen lapsista. ”Minä otan tämän kauniimman. Tee sillä älykkäällä mitä parhaaksi näet! Laita se vaikka sinne ’kouluusi’. Me kauniit emme sellaisia tarvitse! Arrivadorco! Ee on ämcee kolmanteen, juntti!” huikkaisin ovensuusta ja jäisin pihalle tupakalle.

No, monia tapoja yllätyseroista ilmoittamiseen siis on. Mutta siitä olen aina ollut varma, että haluan itselleni eroasianajajan. Fantasiassani eroasianajaja on sellainen tavallisen näköinen nainen, jolla on tukka nutturalla, silmälasit ja hammasraudat. Mutta juuri kun olisimme neuvottelemassa omaisuuteni osituksesta vaimoni kanssa, asianajajani avaisi tukkansa, riisuisi silmälasinsa ja repäisisi hammasrautansa irti, jolloin hänestä paljastuisi demonisen suloinen nuori kaunotar. Sitten hän riisuisi nauraen kaikki vaatteensa ja sanoisi ”pitävänsä” minusta vähän.

”Kelatkaa”, sanoisin osoittaen asianajajaani. ”Hän on vasta kuusitoiäh.”

”Miksi sinä ähkäisit?” vaimoni kysyisi.

”Minä taisin tulla”, sanoisin. ”Minä tulen aina, kun sanon: Hän on vasta kuusitoistaaah! Uudestaan: Hän on vasta kuusitoistayeah baby! Hän on vasta kuusitoista, uuh! Hei, tämähän on oikeastaan aika haus[Dude, sinä olet jo kolmikymppinen. Koeta käyttäytyä kuin ikäisesi. Blogiasi lukevat töölöläisrouvat ehkä ihastuvat infantilismiisi, mutta entä kaikki kuusitoistavuotiaaaaah! -editori]

Avioerossa on tärkeää hoitaa omaisuuden jako oikein. Minä voisin ainakin takertua vaimoni kanssa osituksen aikana siihen, kumpi saa ruokakaupasta sinä päivänä ostetun patongin.

”Se on minulle ihan sama, kuka sen saa, sehän on vain patonki!” vaimoni kivahtaisi.

”Ahaa!” sanoisin. ”Onko se vain patonki? Vai onko se symboli jostain laajemmasta? Ajatteletko sinä samaa mitä minäkin, eli meitä harrastamassa seksiä?”

”No en todellakaan!”

”Entä ajatteletko sinä itseäsi alastomana? Minä ainakin ajattelen nyt sinua alastomana.”

”Miksi minä ajattelisin itseäni alastomana?”

”Minä ainakin ajattelen usein itseäni alastomana. Se kiihottaa minua”, sanoisin ja nauraisin niin, että 235-kiloisen ruhoni vatsamakkarat alkaisivat läpsyä iloisesti.

No, näinkin pikainen ajattelu paljastaa, että on lähinnä teoreettista pohdiskella tällaista. Olen sellainen saalis, että kuka minusta haluaisi erota – jos ei lasketa niitä paria 16-vuotiasta ja heidän lähestymiskieltomäärä… Hei, tytöt? Mihin te menette? Miksi te soitatte hätänumeroon? Minä olen tässä, minä suojelen teitä!

Leipäveitsi heilui Helsingin joukkoliikenteessä uudelleen heti tiistaiaamuna, kun raitiolinjalla seitsemän matkustanutta miestä uhattiin veitsellä. Uhkailun kohteeksi joutunut mies oli kertomansa mukaan menossa Pasilaan ja neuvoi turisteja, kun toinen matkustaja vilautti leipäveistä ja käski hänen olla hiljaa, ellei halunnut tulla vaiennetuksi kovin ottein. Poliisilla ei ollut tapahtumien kulusta tai tekijästä tarkempaa tietoa tiistaina. – Helsingin Sanomat, 1. elokuuta 2007

***

(Kahvilassa. Kaksi nuorta naista juoruilee.)
NAINEN: …ja sitten minä sanoin Jakelle, että hänen olisi syytä alkaa tiskata nykyistä useammin, jos hän haluaa…
LEIPÄVEITSIMIES (viereisessä pöydässä veistä heiluttaen): Nyt jumalauta se turpa kiinni, jos henkikultanne on teille kallis. Jos ei sana mene perille, minä korostan sanomaani leipäveitsellä. Turpa kiinni!

***

(Parturissa.)

PARTURI: Ja millainen tukka leikataan?
ASIAKAS: No, leikataan samaan kuntoon kuin missä se oli pari kuukautta sitten. Sivuilta lyhyeksi, pulisonkeja siistitään. Edestä voi jättää vähän pidemm…
LEIPÄVEITSIMIES (viereiseltä tuolilta veitsellä uhaten): Nyt lärvi kiinni ja vähän sukkelaan niistä hiusasioista, ellet halua, että hiuksiasi leikataan vähän tällä!

***

(Synnytyssalissa.)
KÄTILÖ: Ponnista! Ponnista!
NAINEN: En jaksa enää!
KÄTILÖ: Vielä pari ponnistusta! Vauvan pää näkyy jo! Yksi ponnistus riittää!
NAINEN. Nnnngh!
KÄTILÖ: Sieltä se tulee! Onnittelut! Teille on syntynyt terve…
LEIPÄVEITSIMIES (tippapullon takaa veistä vilauttaen): Ettekö te nyt helvetti soikoon voi olla hiljaa niistä teidän vauvoistanne? Se huutaminen loppuu tähän, vai pitääkö herra leipäveitsen tulla lopettamaan huutaminen?

***

TASAVALLAN PRESIDENTTI: Kansalaiset, medbörjare. Kuluneena vuotena Suomi eli nousukauden huipulla. Taloudellinen hyvinvointi ei kuitenkaan ole jakautunut tasais…
LEIPÄVEITSIMIES (veitsi vilahtaa ruudulla): Jeesus sentään, nyt turpa rullalle ja vähän niin kuin pronto! Jos ei ole mitään asiaa, niin pitää olla hiljaa. Tämä ei ole minun mielipiteeni, vaan leipäveitseni!

***

(Sängyssä.)
NAINEN: Olet ihana. Ihana!
MIES: Niin sinäkin. Juuri noin. Juuri noin…
NAINEN: Nopeammin. Nopeamm…
LEIPÄVEITSIMIES (sängyn alta esiin nousten veitsen kanssa riehuen): Annoinko minä luvan puhua? Tässä huoneessa tulee vallita välitön hiljaisuus leipäveitsiin liittyvien voimatoimien uhalla!

***

(Puhelimen soittoääni.)

HÄTÄKESKUS: Hätäkeskus.
NAISEN ÄÄNI: Täällä on rouva Monica Ellin. Kauheaa, kauheaa… Minun mieheni, hänet on myrkytetty! Tulkaa pi…
LEIPÄVEITSIMIEHEN ÄÄNI: Ja se mesoaminen loppuu viisi minuuttia sitten, onko selvä?! Pitääkö tulla sinne tämän pitkän leipäveitsen kanssa, mitä häh?

***

(Stockmannin keittiöosastolla.)
LEIPÄVEITSIMIES: Minkälaisia leipäveitsiä teillä on myynnissä?
MYYJÄ: No, nämä Fiskarsin leipäveitset ovat erittäin kestäviä ja laadukkait…
LEIPÄVEITSIMIES (ottaa veitsen ja asettaa sen myyjän kurkulle): Niin laadukkaita, että niillä voi vaientaa myyjän, joka ei tajua sulkea suutaan ajoissa?

***

(Leipäveitsimiehen kotona.)

LEIPÄVEITSIMIES: Kulta, olen koto…
VAIMO (kaulimella uhaten): Jumalauta äijä, missä sitä on taas luuhattu?
LEIPÄVEITSIMIES: Uuh… Kun uhkaat minua kaulimella, minä kiihotun. Eiköhän tilata pizzaa, jotta voin syödä sitä alastoman vartalosi päältä.
VAIMO: Pizzan tulo kestää puoli tuntia.
LEIPÄVEITSIMIES: Minä voin kyllä odottaa.
VAIMO: Pystyt olemaan kiihottuneena puoli tuntia odottaen pizzaa?
LEIPÄVEITSIMIES: Etkö sinä siksi mennyt naimisiin kanssanäh