Hauska poika

31 heinäkuun, 2007

Ihmiset kysyvät minulta usein, miksi minä kirjoitan. He eivät esitä kysymystään mitenkään pahansuovasti tai vinoilevasti – useimmiten he itse asiassa esittävät kysymyksen minulle epäselväksi jääneistä syistä Aku Ankan tai Mikki Hiiren äänellä. Minulla ei ole koskaan ollut kovin hyvää vastausta tarjottavaksi heille. Siksi olenkin viime aikoina miettinyt tarkemmin, miksi minä kirjoitan. Ja etenkin, miksi keskityn huumoriin.

Kirjoittajan tie on yksinäinen ja vaikea. Loputtomassa yksinäisyydessä pienessä kirjoittajankammiossaan hän syytää tietokoneen näytölle sanoja sanojen perään ja painelee välillä välilyöntiä. Ja ikään kuin kirjoittaminen sinänsä ei olisi tarpeeksi vaikeaa, jotkut meistä tekevät sen tarkoituksella itselleen paljon vaikeammaksi yrittämällä kirjoittaa huumoria. Kirjallisuuden lajina huumori on täysin puolustuskyvytöntä, sillä kuka tahansa lukija pystyy halutessaan kuittaamaan minkä tahansa tekstin sanomalla: ”Anteeksi, mutta minusta tuo ei ollut yhtään hauskaa” tai jopa ”Wanha!”

Silti minä yritän. En tiedä miksi. Olen jopa joskus ajatellut, että ehkä lahjakkuuteni ei ole kirjallisessa huumorissa vaan fyysisessä huumorissa. Minä osaan olla hauska kehoni välityksellä! Siksi usein, kun saavun kaverieni bileisiin, teenkin huippuhauskan temppuni, eli ”helikopterin”. Tämä tarkoittaa sitä, että riisun itseni alasti ja hytkytän lanteitani niin, että penikseni heiluu ympyrää kuin helikopterin lapa. Kaikkien ystävieni mielestä se on joka kerta todella hauskaa, etenkin kun samalla karhun kuin karju.

Useimmiten kuitenkin keskityn siihen, että yritän olla hauska kirjoittamalla ja keskityn todellisessa elämässä vain tuijottamaan surullisena kaukaisuuteen, missä välillä näen häivähdyksen maailman suurimmasta pizzasta – mutta kun katson tarkemmin, se paljastuu vain maailman suurimmaksi artisokaksi.

Vaikka luettuna huumorini näyttää ehkä virtaavan vaivattomasti kuin vuoripuro norjalaisella tunturilla, eivät vitsit koskaan tule minulle helposti. Niiden eteen on nähtävä vaivaa, jopa ponnisteltava. Usein yhdenkin huvittavan ajatuksen keksiminen voi vaatia pitkää aikaa, jolloin ähkin kovaäänisesti ja lopulta päädyn huutamaan punaisena nnnnngh!, aivan kuin kärsisin ummetuksesta ja istuen vessanpöntöllä yrittäisin – miten sen ilmaisisin? – korkata anaalista shampanjapulloani.

Mutta jälleen kerran – miksi yritän nimenomaan olla hauska? Miksen voi yrittää olla vakava? Tai älykäs? Syvällinen? Kaunopuheinen? Koskettava? Miksi juuri hauska?

Ehkä kaikki lähtee lapsuudestani. Minun vanhempani koulivat minusta hauskan. He eivät antaneet minulle ruokaa, jos en saanut heitä ensin nauramaan. Eikä vain nauramaan, vaan suorastaan hohottamaan. Heitä oli kaikkea muuta kuin helppoa saada nauramaan – melkein joka vitsini jälkeen he vain huusivat ”Wanha!” ja söivät sitten minunkin ruokani.

Oli vain yksi keino, jolla sain heidät nauramaan: vanha kunnon ”helikopteri”. Se oli meidän perheen juttu. Isäni oli mestari tekemään ”helikopteria”. Ja äitini myös. Hän ei tarvinnut siihen penistä. Ei, hän osasi pyörittää rintojaan.

Joskus, kun oli synkkä sadepäivä, hän viihdytti meitä pyörittämällä rintojaan eri suuntEI JUMALAUTA NYT MÄ KYLÄL TAPAN ITSEN… Ei, enpä tapakaan. En uskalla tappaa itseäni. Pelkään, että se sattuisi.

Joka tapauksessa. Siitä se lähti. Koko nuoruusikäni yritin olla klovni, vitsailija, naurattaja. Jokainen hetki oli minulle vain epätoivoista vitsien keksimistä. Kouluaikanakin minä olin vain se takapulpetin pelle, joka yritti keksiä nokkelan bon motin kaikkeen, mitä opettaja luokassa sanoi. Esimerkiksi, jos opettaja pyysi minua luettelemaan aakkoset, minä sanoin: ”Luettele ite, vaari.” Luokkatovereistani tämä oli kovin hauskaa.

Sama käyttäytymismalli jatkui läpi nuoruuteni ja aikuisuuteni. Se on tuottanut ristiriitaisia tuloksia, etenkin ihmissuhteissa. Otetaan tilanne: olen sängyssä, rakastelemassa upean naisen kanssa. Toimitus on ohi, ja kierähdän selälleni hänen viereensä. Mitä ajattelen aina ensimmäiseksi? ”No, se oli surkeaa. Minä olen huonoin rakastaja ikinä. Mitä minä oikein teen? Mitä sinä oikein teet, mies? Mikä se tuollainen pikainen turautus taas oikein oli? Luulenko tosiaan, että kukaan nainen voi koskaan tulla tyytyväiseksi tuollaisesta? Minun pitäisi vain tappaa itseni tässä ja nyt.”

Tässä vaiheessa olisi viisasta irtautua moisista synkähköistä ajatuksista, kääntyä naisen puoleen ja kuiskata hänen korvaansa jotain seksikästä ja viettelevää, kuten: ”Olet seksikkäin nainen Turun itäpuolella”. En kuitenkaan voi sanoa tuollaista, koska tähän mennessä minä yleensä jo kyynelehdin vuolaasti ja suorastaan vollotan.

Olen huomannut vuosien varrella, että naisten mielestä on kiusallista ja jopa harmillista, kun alan itkeä seksin jälkeen. Mutta olisiko parempi, että alan itkeä seksin aikana? Sitäkö te haluatte? Minä pystyn siihen kyllä. Kokemusta on. Tosin aina kun purskahdan itkuun seksin aikana, yritän paikata tilannetta ehdottamalla: ”Snif… Snif… Eikö voitaisi olla doggy stylenä? Bu-huu-huu… (Lohdutonta itkua.) Siten sinun ei tarvitsisi… yhyy… katsoa, kun minä itken… Yhyy… Mene nelinkontin, bitch… Yhyy…”

Mutta aivan liian usein naiset sanovat, että siinäkin asennossa he kuulisivat itkuni. ”Hyvä pointti”, minä sanon ja purskahdan uudestaan itkuun.

Ei niin, että kovin usein olisin päässyt näin pitkälle naisten kanssa. Ehkä tämä johtuu siitä, että kun olen bling-blingeissäni trendibaareissa iskemässä naisia, minä usein… itken.

Voi, luoja… Minne minä vien itseäni…

Kirjoittamalla on mahdollista kohdata oma epätäydellisyytensä, oma haavoittuvaisuutensa. Huumorin avulla on mahdollista kosketella elämän kipupisteitä helpottavalla tavalla. Mutta mikä on hauskaa? Onko esimerkiksi kuolema hauskaa?

Äkkiseltään voisi luulla, että kuolema ei ole hauskaa. Ihmiset pelkäävät omaa kuolemaansa. Myös ajatus läheisten ihmisten kuolemasta täyttää ihmisten mielen pelonsekaisella kauhulla. Ventovieraiden ihmisten kuolema sitä vastoin ei niinkään riipaise. Päinvastoin, mitä groteskimpi kuolema, sitä varmemmin tulee ostaneeksi tästä kuolemasta kertovan iltapäivälehden.

Näkemykseni on ehkä epäsovinnainen (tai kuten lääkärini sanoo: sairas), mutta minusta kuoleminen on jo määritelmällisesti äärimmäisen humoristista. Naururemakka! Yhtenä hetkenä ihminen elää, ja sitten äkkiä hän kuolee ja kaikki loppuu! Kerran jos toisenkin on pirtelö purskahtanut nenästäni, kun olen ajatellut kuolemaa. Kuolema – se on foneettisestikin hauska sana. Etenkin jos sen sanoo sellaisella kohtalokkaalla äänellä: kuolema… Mutta on se hauska Aku Ankan tai Mikki Hiiren äänelläkin. Melko usein tuuditankin itseni iltaisin uneen toistelemalla itselleni Mikki Hiiren äänellä sanaa kuolema. Eikä vain iltaisin: usein tuuditan itseni siten uneen kadulla keskellä päivää.

Kirjoittaminen kuolemasta on yksi asia, mutta toinen on suhtautumiseni kuolemaan oikeassa elämässä. Varsin usein, kun kuulen, että joku ystäväni tai sukulaiseni on kuollut (tätä tapahtuu lähes päivittäin – useimmiten kyseessä on kuitenkin vääräksi osoittautunut huhu. Ja miksi ystävistäni liikkuu jatkuvasti huhuja, että he ovat kuolleet? Kuka sellaisia huhuja laittaisi liikkelle? Krhm… vaikea sanoa. Kukahan se voisi olla…? Hah hah haa…), minussa herää vastustamaton halu sorvata tilanteeseen jokin mahdollisimman sopimaton sutkaus.

”Mutta minun molemmat lapseni kuolivat siinä tulipalossa!” ystäväni huudahtaa kyyneltensä keskeltä. ”Miten sinä saatat lohkaista asiasta tuollaisen postmodernin, Hegeliinkin ovelasti viittaavan vitsin?”

”Niiltä, kenelle on paljon huumorintajua geneettisessä lotossa annettu, heiltä myös paljon sutkauksia vaaditaan”, sanon, riisun housuni ja teen ”helikopterin” kiljuen villisti.

Aina välillä – väistämättä – ajatukseni kääntyvät myös omaan kuolemaani. Se vasta ratkiriemukas ajatus onkin! Minä voin periaatteessa kuolla milloin tahansa. Siihen ei tarvita kuin yksi holtittomasti ajava rattijuoppo tai sapelin heilautus tai japanilaisen ninjan nunchaku-aseen tekemä tuho. Puff – olisin kuollut! Ja mitä sitten? Elämäni olisi ohi. Kuinka hauskaa onkaan ajatella, että mitä jos olisin kuollut vaikka tänään – mitkä olisivat jääneet viimeisiksi teoikseni? Kävin lounaalla, kävin vessassa… Kirjoitin blogiin, jota lukee kymmenkunta ihmistä. Kaikki täysin merkityksetöntä puuhaa. Ja sitten minä vain olisin kadonnut, poissa. Raja, joka erottaa elävät ja kuolleet, on hiuksenhieno. Toiselle puolelle on niin lyhyt matka… Tsihihi!

Kuolemalla vitsaileminen, olen huomannut, pidemmän päälle karkottaa kuulijoita. Siksi joudun usein tukeutumaan huumorini toiseen tukijalkaan, eli heikkouksien osoittamiseen toisissa ihmisissä. Se onkin pohjaton temaattinen aarrearkku. Jokaisessa ihmisessä on jokin heikkous! Ja sen esittäminen ilkeään sävyyn herättää aina naurunhörötyksiä.

Lopulta – monet kysyvät minulta, miten tienaan tällä kaikella rahaa. Se on hyvä kysymys. Toistaiseksi en voi kehua varsinaisesti tienaamalla tällä huumorillani ”rahaa”, jos rahalla viitataan vaihdon välineeseen. Vika on sekä tarjonnassa että kysynnässä. Tarjontaa on liikaa: blogimaailma on täynnä loistavan humoristisia blogeja ja mainioita postmoderneja sutkauksia. Everybody’s clever nowadays! Ja kysyntää on liian vähän. Kuka kaipaisi elämäänsä yhtään enempää naurua kuin mitä siellä jo on?

Vaikeinta klovnin roolissa on se, että kaikki pitävät minua vain vitsien laukojana – ja alkavat odottaa minulta vain sitä, että olisin aina hauska. Kun ihmiset lukevat blogiani, he tirskahtelevat ja suorastaan hytkyvät naurusta jo ennen kuin sivu on ehtinyt latautua. ”Mitähän verrattoman hauskaa se huippuälykäs sananiekka ja saatanallisen komea roomeo on tällä kertaa loihtinut ilokseni?” lukijat sanovat ääneen ympäri Suomea. Vaikka yrittäisin kirjoittaa jotain vakavaa, ihmiset pitävät sitä vitsinä. Jos kirjoitan siitä, että äitini on kuollut, ihmisistä sekin on olevinaan hauskaa. Kuinka sairasta! Mutta sitten kun kirjoitin vitsailevan jutun äitini kuolemasta, lukijat ottavat sen tosisaaan. Päättäkää jo! Minä en ainakaan osaa päättäää… Onko äitini kuollut? Kuka tietää – hän on jo niin vanha! Ah, tuo aihe on loppumaton huumorin runsaudensarvi… Taannoinen tieteellinen artikkelini hirssin hinnan muutoksista Krakovassa vuosina 1973-1975 keräsi peräti yhdeksän LOL-kommenttia lukijoilta. Yhdeksän! Minä olisin tyytynyt seitsemäänkin.

Mutta minä en valita. En ole valinnut olla hauska, hauskuus on valinnut minut. Minä vain olen hauska. Se on kohtaloni. Olen siksi velvollinen jakamaan armollisen hauskuuteni muiden kanssa. Näen tilanteeni vertauskuvallisesti niin, että huumorikivekseni täyttyvät jatkuvasti uusista vitsi-siittiöistä. Jotta paine ei kävisi sietämättämöksi, minun on suorastaan pakko jatkuvasti ejakuloida lukijoideni silmille. Mutta aina toki muistaen hyvän maun raj… Hei, nyt minä tulen. Minä tulen! Minä tuleeeeen! Eiku sori hei, en tulekaan. Odota vielä hetki. Tarvitsen vielä lisää aikaa. Tral-lal-lei… Nyt minä luulen, että voisin… Joo, nyt minä tulen. Eiku ei. Eiku joo. Häiritseekö tämä minun epäröintini sinun nautintoasi? Nyt minä ihan oikeasti tulen. Ihan kohta. Venaa vähän. Nyt. Nyt. Nyt!!! Hasselhooooooofffffffff