Keski-Espoon uimahallin naisasiakkaat ovat järkyttyneitä. Uimahallissa on nimittäin yksi miessiivooja, joka käy siistimässä myös naisten pukeutumis- ja pesutiloja. – Ilta-Sanomat, 26.6.2007

***

Jassoo, jassoo. Jälleen yksi työpäivä edessä. Jälleen yksi työpäivä pesusienien, riepujen ja pesuaineiden kanssa. Jälleen yksi päivä, jolloin kuljen apaattisena paikasta toiseen tämän natisevan siivouskärryni kanssa. Mistä aloittaisin tänään? Miksei vaikka naisten pukuhuoneesta – yks hailee.

No, sitten ei muuta kuin töihin. Ensin pitää luututa latt…

Pyhä Jeesus. Pyhä Jeesus, mikä nainen! Mitkä muodot! Vähän niin kuin se Milon Venus -patsas, paitsi että tuolla on kädet ja pää. Ei niin, että minä katsoisin niitä, mutta… 90-60-90? Uu, beibi, sanoisin, että sinä et Pradaa tai Versacea tarvitse, kun Jumala itse on suunnitellut sinulle tuon kauniin, ihonmyötäisen puvun.

Äh. Täytyy keskittyä töihin. Vaikka ei tämä työ keskittymistä vaadi. Tämä on itse asiassa yllättävän helppoa, sanoisinko jopa mekaanista. Sen kun vain työntelen luuttua lattialla, niin että näyttää siltä, että vähän siivoaisin. Joskus tuntuu, että sydämeni ei ole lainkaan tässä siivoojan työssä mukana, ja teen tätä vain rahan vuoks…

Hello! Alaston nainen kello puoli kahdessa! Oh-hoh. En tiennytkään että Apple on alkanut suunnitella myös alastomia naisia. Mikä sulavapiirteinen muotoilu, mikä käyttöliittymän selkeys. Yhdellä katsomalla tietää, mistä nappulasta pitää painaa!

No jaa. Ei täällä pukukopissa tuollaisia ajatuksia varten olla. Vaan siivoamassa. Siivoamassa, siivoamassa. Surkea duuni, mutta jonkun se on tehtävä. Miksi siis ei minun kaltaiseni hylkiön. Olisi kai pitänyt panostaa opiskeluun nuorena. Mutta minä vain väsähdin sen lisurin jälkeen enkä jaksanut tehdä väitöskirjaa lopp…

Do-jo-jo-joing! Bella donna! Nuori nainen ilman rihmankiertämää vaihtamassa vaatteita ja uimapukua ylleen. Kyllä vaan, ota pois loputkin vaatteet. Noin. Juuri noin. Tuossa silmä lepää. Kurveja enemmän kuin Imolan formularadalla. Beibi, tuon kanssa minäkin tekisin pienen varikkopysähdyksen. Ja pikaisesti vain bensaletku tankkiin ja nesteet sis…

Äh. Pesuaine on loppu. Pitää kai yrittää jynssätä loppu lattia ilman pesuainetta pelkällä pesusienellä ja vedellä. Ehkä se tulee tarpeeksi puhtaaksi niinkin. Toki minä voisin käydä siivouskomerossa hakemassa uuden pesuainepullon. En vain näe, miksi vaivautuisin. Ketä minä sillä palvelisin? En näe ylipäänsä mitään hyvää tässä työss…

OMG! OMGEEE! Hel-louuu… Alaston nainen! Rinnat kuin persikat, pakarat kuin sämpylät. Maha litteä kuin räiskäle. Sääret kuin joonialaiset pylväät, jotka yltävät taivaaseen. Kasvot alkavat suoraan sääristä.

Pitäisi kai yrittää etsiä jokin toinen työpaikka. Toisaalta, koska olen tukityöllistetty, minulla ei ole paljon mahdollisuuksia päästä mihinkään muualle. Minulla on aina tapana alkaa hohottaa työhaastatteluissa. Ja hohotus päättyy vasta, kun poistun rakennuksesta. Siitä ei todellakaan ole ollut apua. Joten tässä sitä vain ollaan luudan varress…

Oohhoh! Kaikki menee suunnitelmieni mukaan! Alaston nainen, korkeintaan 20, venyttelemässä kiireettömästi kuin raukea kissa. Fyysikot kiistelevät, koostuuko aine hiukkasista vai aalloista – tämä nainen koostuu ehdottomasti aalloista. Ei hänen hiukkasissakaan ole mitään vikaa, mutta ne aallot… Hänen vartalonsa muodot ovat runoutta, ja tässä tapauksessa ne muodostavat härskin limerikin…

No jaa. Pukuhuone on puhdas. Eipä siinä sen kummempaa. Tällaista tämä työ on. Matalasti palkattua ja vailla luontaisetuja. Seuraavaksi ei auta muuta kuin mennä jynssäämään höyrysaunaa.

Meillä on aina Siglufjörður

25 kesäkuun, 2007

Kauppakamarin varsinainen toiminta alkaa lokakuussa, jolloin se järjestää seminaarin islantilaisyritysten rahoituksesta. Seminaarin aihe valittiin siksi, että suomalaiset ovat kyselleet paljon islantilaissijoittajien rahan alkuperästä. Taustalta on yritetty kaivaa jopa venäläistä rikosrahaa. – Helsingin Sanomat, 21.6.2007

***

Oli myöhäinen ilta; Kymmenen uutiset oli juuri päättynyt, mutta uni ei vain tullut silmääni. Olin ideoimassa esikoisromaaniani, tai lähinnä nimeä esikoisromaanilleni. Luova myrsky raivosi päässäni. Olin haarukoinut vaihtoehdot kahteen: joko ”Tanssiva oikeuskansleri” tai ”Hanhia, paljon hanhia, aivan liian paljon hanh” Ajatus kiihdytti minua niin, että päätin mennä pienelle iltakävelylle, pitkin Kruununhaan rantoja.

Ilta oli lenseä, juuri kukaan ei liikkunut kaduilla lisäkseni. Meri liplatti kauniisti – Tervasaari piirtyi taivaanrantaa vasten.

Äkkiä huomasin vedessä jotain outoa. Aivan lähellä rantaa ajelehti vedessä ylösalaisin kääntynyt kumivene. Sen päällä makasi mies, ilmeisesti tajuntansa menettäneenä.

Vedin hänet rantaan karahkan avulla. Testasin pulssin: mies oli tajuton muttei hengetön. Tein sen, mitä kuka tahansa vastuuntuntoinen ihminen olisi tehnyt: tsekkasin kaverin lompakon. Jaksan aina yllättyä siitä, miten henkilökohtaisia ja arvokkaita esineitä ihmiset kantavat lompakossaan! Usein lompakoissa on jopa käteistä rahaa! Minä olen ratkaissut tämän ongelman niin, että kanniskelen vain mukanani listaa ystävistäni, joiden oletan olevan neitsyitä.

Kun avasin lompakon, ilmeni heti, että mies ei ollut mikään tavallinen mattivirtanen. Lompakosta löytynyt paksulle pahville painettu käyntikortti kertoi miehen nimeksi Gustafmundur Hilgumundsmundursdottirsson. Lompakon sivutaskusta löytyi myös pari umlautia, joita olisi ilmeisesti saanut ripotella satunnaisiin kohtiin nimen päälle. Käyntikortti kertoi miehen ovat Burdaras-pankin johtohenkilö. Verkkooni oli tarttunut elävä islantilainen, kapakalojen kapakala!

Tutkin miehen vaatteet. Hänellä oli lompakon lisäksi mukanaan vain paketillinen kalapuikkoja. Ikuisena filantrooppina päätin, että minun on vietävä mies kotiini toipumaan – ja ehkä myös syötävä kalapuikot, etteivät ne pilaannu.

Aloin raahata miestä kohti kotiani. Matkalla hän virkosi hetkeksi. Hän kertoi, että hän oli joutunut salaperäiseen onnettomuuteen Helsingin edustalla. Jättimäinen merihirviö oli ilmestynyt tyhjästä ja kaatanut hänen veneensä. Merihirviö oli ollut kymmenien metrien korkuinen ja sinivalkoinen ja sen sisältä oli kuulunut Village Peoplen kappaleita – ilmeisesti kyseessä oli siis ollut Silja Serenade.

”Lepää nyt”, sanoin miehelle raahatessani häntä kotiani kohti. ”Voit kertoa tarinasi minulle, kun vähän toivut.”

Ja mikä tarina hänellä olikaan kerrottavanaan!

***

Kuten kaikki islantilaiset, Gustafmundur Hilgumundsmundursdottirsson oli hyvin perillä sukunsa ja isänmaansa historiasta. Hänen sukunsa oli muuttanut Norjasta Islantiin 1100-luvulla – perimätiedon mukaan ilmeisesti vahingossa, kun suvun esi-isä oli lähtenyt kaljaasillaan etsimään maata, josta on helpompi löytää jääpaloja. Toisaalta on myös huhuttu, että häntä motivoi halu löytää maa, jossa naiset eivät koko ajan vain pysyisi paikallaan seksin aikana.

Kuten monet muutkin norjalaiset, tämä esi-isä oli asuttamassa Islantia ja sen karua, vulkaanista maaperää. Tämä tuhkainen ja vaikeasti viljeltävä maaperä osoittautui asuttajille suureksi haasteeksi, ja yli kahdensadan vuoden ajan islantilaiset lähinnä pelasivat pasianssia ja miettivät, miten he aikoivat hankkia elantonsa – ja millä ylipäänsä täyttää kaiken liikenevän aikansa.

Seuraavien vuosikymmenien aikana islantilaiset keksivät, että saarta ympäröivät vesistöt olivat paitsi hyisen märkiä myös yllättävän kalaisia. Laitoit veteen haavin, niin fisua tuli solkenaan! Perhokalastajatkin saivat useita kaloja päivässä. Islanti oli siunattu turskaisilla ja makrillisilla vesillä.

Niin islantilaiset alkoivat kehittää uusia kalastustekniikoita ja laitteita, muun muassa katiskoita ja magneetteja, jotka vetäisivät kaloja puoleensa – ja jostain syystä räjäyttäisivät ne. Tämän jälkeen ei kestänyt montakaan vuotta, ennen kuin islantilaiset keksivät, että kaloja voi myös syödä. (Syistä, joita historioitsijat eivät osaa selittää, sitä ennen islantilaiset vain kokosivat kaloja geysirien päälle – ja kun geysirit purkautuivat ja kalat sinkoilivat ympäriinsä, islantilaiset taputtivat, nauroivat ja valittivat sitten nälkäänsä.) Sata vuotta tämän jälkeen syntyi ajatus, että jos kaloja voi syödä, niitä voi myös myydä nälkäisille. Islannin elinkeinon tukijalka oli syntynyt.

Kesti kuitenkin vielä joitakin vuosia, ennen kuin islantilaiset hoksasivat, että ihmiset ympäri maailman eivät niinkään halunneet syödä kalaa, vaan kalapuikkoja. Kalapuikot osoittautuivat suureksi myyntimenestykseksi, joka nosti Islannin ennennäkemättömään kukoistukseen. Euroopan kansat eivät vain saaneet tarpeekseen kalapuikoista, tuosta uudesta gastronomian ihmeestä. Niin hallitsijat kuin aateliset, kansasta puhumattakaan, olivat valmiit maksamaan huimia summia kalapuikoista – ja nopeasti Islanti vaurastui Euroopan rikkaimmaksi maaksi. Islannissa alkoi mennä jopa niin hyvin, että eräiden historioitsijoiden mukaan naiset alkoivat liikkua yhdynnän aikana – ehkä he hytkyivät innosta ajatellessaan tulevia kalapuikkoaterioitaan.

Menestys oli kuitenkin katoavaista. Parissa sadassa vuodessa islantilaiset olivat ryöstökalastaneet kalapuikot vesiltään sukupuuttoon. (Nykyisin ei ole enää yleisessä tietoisuudessa, että tuohon aikaan merissä eli kalapuikko-niminen kalalajike – piscius stickius -, joka oli käytännössä lämmittämistä vaille valmis kalapuikko, suorakulmaisine muotoineen, seitifileineen ja friteerattuine pintoineen, jopa pahvisine myyntipakkauksineen ja viivakoodeineen.) Kun islantilaisilla ei ollut enää myytävänä kalapuikkoja eurooppalaisille, heidän kauppalaivansa joutuivat palaamaan Euroopan-matkoiltaan tyhjin käsin, paitsi milloin he eivät sattuneet löytämään jostain sellaisia pieniä matkamuistoja, joissa lasipullon sisällä olevassa nesteessä on lumihiutaleita, jotka leijailevat, kun pullon kääntää ympäri.

Kaikki vauraus, jota Islantiin oli vuosien aikana kasautunut, katosi, kun kaikki vauraus jätettiin kerran vahingossa geysirin päälle, joka puhkesi ja lennätti vaurauden taivaan tuuliin, mistä aina saalista ja esimerkiksi lihapiirakoita etsivien ahnaiden lokkien oli näppärä hakea se.

1900-luvulle tultaessa islantilaiset olivat jälleen köyhiä. Muisto vauraudesta oli muisto vain, jota enää silloin tällöin eläteltiin salakapakoissa ja blogien kommenttilaatikoissa. Islantilaiset huomasivat, että elämä ilman kalapuikkojen tuomia kultaisia taloja oli kovaa. He tarvitsivat uuden vaurauden lähteen. Eräs islantilainen tiedemies kehitti iPhonen, eli islantilaiskännykän, mutta idea jäi paperille, koska tarpeeksi tehokkaita prosessoreita tai ylipäänsä prosessoreita ei ollut olemassakaan. Toinen, käytännönläheisempi tiedemies keksi, että islantiin pitäisi alkaa perustaa pankkeja. Stydi finanssisektori tekee taloudelle yleensä ihq gutaa, kuten Nobel-palkittu ekonomisti Milton Friedman myöhemmin kirjoitti.

Eristäytyneisyytensä vuoksi pioneerityötä tehneet islantilaiset pankkiirit ymmärsivät pankkiliiketoiminnan luonteen hieman väärin. Sen sijaan että pankit olisivat myöntäneet asiakkailleen esimerkiksi asuntolainoja, islantilaiset pankit saivat asiakkaat myöntämään heille suuria rahasummia lainaksi. Pankit keräsivät tällä tavalla miljardien suuruiset omaisuusmassat – ja Islannin finanssisektori oli valmiina isk…

***

Ilta oli kääntynyt aamuyöksi. Valo sarasti ulkona – vai oliko se vain taivaanrannassa nouseva iPhone? Ei, se oli aurinko. Miksei se voi olla iPhone…? Olin kuunnellut Gustafmundur Hilgumundsmundursdottirssonin tarinaa lumoutuneena. Olin pian saamassa selville, miten islantilaiset voivat olla niin rikkaita!

”Valitettavasti olen unohtanut, mitä sitten tapahtui”, Gustafmundur kuitenkin sanoi. ”Se liittyi jotenkin geysireihin… ja oikeuskanslereihin, jotka tanssivat… ja paikallaan kopulaation aikana pysyviin naisiin…” Hän jäi tuijottamaan ulos ikkunastani otsa rypyssä, ilmeisesti yrittäen palauttaa mieleen, mitä islantilaisella pankkisektorilla oikein on tapahtunut.

Kun hän oli tuijottanut ulos tarpeeksi kauan hämmästynyt ilme kasvoillaan, minäkin käännyin katsomaan sinne. Pyhä Jeesus, taivaanrannassa häämötti valtava iPhone! Kyllä, iPhone! Onko se lopultakin tullut? Ovatko sen selväpiirteiset valikot lopultakin siintämässä Helsingin taivaanrannaan yllä? Jos ojentaisin käteni tarpeeksi ylös, voisinko koskettaa sen kosketusnäyttöä?

”Hei, nyt muistin, mistä islantilaisten vauraus on läht…” Gustafmundur aloitti, mutta näköhavainnostani innostuneena ryntäsin ikkunan läpi pyrkiessäni kohti tuota kaunista, jumalaista iPhonea.

Kun maan painovoima alkoi vaikuttaa ja aloin pudota vapaasti kohti asfalttipihaa, tajusin iPhonen olleen pelkkä hallusinaatio ja hypänneeni ikkunasta käytännössä turhaan.

Ajattelin vielä, että ehkä alapuolellani asfaltilla on uudenkarhea iPhone, jonka kosketusvalikko maagisesti estää minua liiskautumasta asfalttiin, mutta tajusin pian tämän haaveen toteutumisen olevan sangen epätodennäk

Yksi varma merkki siitä, että nuoruus alkaa olla ohi, on se, kun ystävät alkavat perheellistyä – ja saada lapsia. Lapsia! Raskaaksi tulemisen halun minä vielä jotenkuten ymmärrän. Jonkinlaista ymmärtämystä minulla riittää myös naisille, jotka ovat raskaana. Mutta onko niitä lapsia todella pakko synnyttää tähän maailmaan? Miksei vain voisi olla raskaana 40 viikkoa ja sitten abort… ei. Ei saa sanoa noin. Se olisi väärin.

No, tämä lapsihössötys on toistaiseksi ollut muiden ihmisten ongelma. Olen pitänyt tiukan linjan siinä, että heti jos joku ystäväni tai hänen puolisonsa saa lapsen, minä lopetan yhteydenpidon häneen välittömästi. Samalla merkkaan kalenteriini päivän kunkin ystäväni kohdalle 18 vuoden päästä lapsen syntymästä, jolloin aion lähettää heidän kännykkäänsä viestin: ”Yo, mikä meininki?”

Miksi minä haluaisin ystävikseni ihmisiä, joilla on lapsia? He elävät niin tarkoituksetonta elämää, että pelkään heidän elämänsä tyhjyyden tarttuvan minuun, tai vielä pahempaa, minun uutuudenkarheaan, elämään tarkoitusta tuomaan Wii-pelikonsoliini.

Kaikki tämä huomioiden olin hieman yllättynyt, kun taannoin sain puhelinsoiton eräältä ystävältäni, kutsuttakoon häntä vaikka Schizo-Janne-Vt-PA:ksi. Hän oli vaimonsa kanssa saanut muutama kuukausi sitten lapsen. Olin samana päivänä muuttanut hänen nimekseen kännykkäni osoitekirjassa: ”Älä vastaa, se on taas niitä lapsi-ihmisiääjhbhujvgy”, mutta olin niin keskittynyt hieromaan alastomaan kehooni sinihomejuustoa, etten huomannut katsoa puhelinta ennen siihen vastaamista. Ja niin vain kävi, että hän kutsui minun kyläilemään luokseen joku ilta.

”Vaikka teillä on siellä se vauva?” kysyin hämmentyneenä.

”Niin. Tulisit katsomaan sitäkin”, ystäväni sanoi innolla, joka säälitti minua. Hän säälitti minua niin paljon, että otin kutsun vastaan. Miksipä en voisi viettää yhtä iltaa elämästäni sellaisten ihmisten kanssa, joilla on lapsi? Heidän kotiinsa varmasti tulevat sähköt, joten voin aina ottaa Wiin mukaan heille, laittaa kuulokkeet korville ja pelata koko illan.

***

Eräänä iltana (no, se oli eilen) siis seisoin heidän ulko-ovensa takana. Suoristin housujani, haistoin kainaloitani, kuristin hieman kurkkuani ja soitin sitten ovikelloa. Ystäväni tulivat avaamaan oven.

Jäin katsomaan heitä. Tämä pariskunta oli ollut parhaita ystäviäni ennen sitä vauva-jupakkaa. Nyt en oikein voinut katsoa heitä samalla tavalla kuin ennen. Mitä te olette tehneet, mieleni teki kysyä heiltä. Mikä vauva-demoni teidän sielunne oikein on vallannut? Tänä iltana vielä valutetaan vert… Ei. Mistä tuo ajatus tuli?

”Ihana kun pääsit tulemaan”, ystäväni vaimo, kutsuttakoon häntä nimellä Petra, sanoi. (Se on hänen oikea nimensä, itse asiassa. Kaikki tapahtumat tässä tekstissä ovat totta.)

”Joo joo”, sanoin. ”Missäs se pikku monsteri on? Kuinkas vanha se olikaan?”

”Kolme kuukautta”, Petra sanoi. ”Hän on tuolla olohuoneessa nukkumassa. Sain hänet juuri nukahtamaan yli tunnin itkusession jälkeen.”

”Nukkumassa?” sanoin. ”No eiköhän mennä herättämään!” huusin ja ryntäsin olohuoneeseen.

Vauva nukkui siellä pienessä kehdossaan.

”Vauvaa!” huusin sille. ”Herää! On aika herätä! Sinulle on vieras! Eli minä! Hah hah haa!”

Elämöintini ei herättänyt vauvaa, joten päätin hieman ravistella häntä.

Oho! Siihen se heräsi! Ja tulipa siitä kova itku! Mistäs se nyt noin hermostui?

Petra ryntäsi vauvan luo ja otti hänet syliinsä. ”Voi ei, nyt se heräsi! Se oli niin väsynyt, ja toivoin, että hän nukkuisi pitkään.” Petra yritti keinuttaa vauvaa sylissään ja tuudittaa häntä uudestaan uneen. Hän poistui makuuhuoneeseen.

Kohautin olkapäitäni ja sanoin Schizo-Janne-PA-Vt:lle: ”No nyt meikäläiselle maistuisi viski.”

”Viski?” hän kysyi.

”Jäillä”, täydensin. ”Pistä tuplana samantien. Pronto. Presto. Ja pistä tulemaan myös Kauppalehti Presso. Tai pistä kaksi. Kaksi Kauppalehti Pressoa. Ja se viski ennen kaikkea.”

”Mutta… Ei meillä nyt taida olla. Vauvan syntymän jälkeen ei ole paljon ehditty täydentää viinakaappia tai juoda mitään. En oikein humalaisena viitsi hoitaa lasta, ja ei Petrakaan viitsi juoda, kun hän imettää…”

”Imettää?” keskeytin. ”Imettääkö hän nytkin? Mennäänkö katsomaan?”

”Ei nyt sentään”, hän sanoi. ”Siellä saattaa vähän suihkuta…”

Hänen puheensa keskeytyi, kun Petra tuli takaisin olohuoneeseen vauva käsivarsillaan. Vauva itki, suorastaan rääkyi. ”Ei se nukahda enää”, Petra sanoi.

Katsoin Petraa silmiin. Käytin silmissäni olevaa zoomitoimintoa ja zoomasin lähemmäs silmiä. Vielä lähemmäs. Vielä lähemmäs… Kyllä, siinä. Kylläpä Petran silmät näyttivät väsyneiltä! Silmänaluset olivat mustat, ja verisuonet risteilivät hänen silmissään. Ilmeisesti vauva on valvottanut häntä monta yötä.

Sitten käänsin zoomia hieman alemmas ja tsekkasin Petran daisat. Ei pahat. Ei ollenkaan pah… Hetkinen. Pitää karkottaa nämä ajatukset mielestäni… Ja sanovatko nuoret edelleen daisat? Rinnat? Rintavarustus? Tis… Ei. Joka tapauksessa, ei saa zoomailla sinne. Käänsin katseeni ylös Petran dais… rinn.. tiss… utar.. hink… meijer… Ei helvetti, mikään sana ei käy! Olivat ne mitä tahansa, joka tapauksessa ei ole sopivaa katsella niitä.

”Saanko minä ottaa vauvan syliini?” kysyin. ”Minulla on maaginen kyky rauhoittaa itkeviä vauvoja”, lisäsin ironisesti.

”Ota ihmeessä”, Petra sanoi ja ojensi vauvaa minulle.

Jäin tuijottamaan häntä. ”Siis pitäisikö minun koskea häneen? Minä yritin vain olla kohtelias. Hei, mennäänkö keittiön puolelle? Siemailemaan vähän viskiä! Minä toin pekonia! Ehkä vauvallekin maistuu!”

”Tuota”, ystäväni sanoi minulle. ”Pitäisi yrittää olla vähän rauhallisemmin. Kun meillä on tuo vauv…”

Suljin korvani käsilläni ja hoilasin: ”Laa-laa-laa! En kuule mitään! Ei täällä mitään vauvoja ole! En ole samassa huoneessa ällyttäviä vauvojen kanssa! Pidän vauvoista, mutta en millään jaksa syödä kokonaista!”

Sekä ystäväni että Petra katsoivat minua kärsimättöminä. Aistin, että oli pienen aikalisän paikka.

”Minä taidan mennä parvekkeelle vähän polttelemaan pikkusikareita”, sanoin ja kaivoin esiin eteisessä olevasta muovikassistani rasiallisen halpoja, Virosta tuotuja pikkusikareita. ”Katsokaa, minulla on pikkusikareita! Hah hah haa! Minä taidan mennä vähän polttelemaan näitä parvekkeelle. Vai pitäisikö minun polttaa sisällä? Tässä vauvan vieressä? Ei, voin minä polttaa partsillakin.”

***

Siinä minä olin, parvekkeella tupruttelemassa viidennettä pikkusikariani, kun huomasin vaipuneeni mietteisiini. Käyttäydyinkö minä ehkä sopimattomasti vanhoja ystäviäni kohtaan? Eiväthän he olleet tehneet minulle mitään pah… Hetkinen. He olivat kyllä hankkineet sen vauvan. En ymmärtänyt, mitä he sillä tekivät. Kyllä, he ruokkivat sitä ja vaihtoivat sille vaippoja, mutta mikä sen jutun pointti oli? En ymmärtänyt asiaa.

Tumppasin pikkusikarini ja menin takaisin sisään. Ystäväni istuivat siellä olohuoneen pöydän ääressä jutellen ja antaen vauvalle pullosta maitoa.

”Oletko sinä joskus ajatellut vakiintua?” Petra kysyi minulta. ”Et ole enää ihan nuori.”

Katsoin häntä hämmentyneenä. Tulimmeko me tänne puhumaan minusta? Minä luulin, että tarkoitus oli lässyttää vauvan ympärillä hetken, poltella pikkusikareita ja lähteä sitten kotiin polttelemaan lisää pikkusikareita.

”Joo, niin”, sanoin. ”Vakiintuminen on minun juttuni. Siinä on vain yksi huono puoli. Silloin kun seurustelee vakituisesti, ei ole oikein hyväksyttävää enää panna kaikkea, mikä liikkuu. On todella vaikeaa pitää naisia paikallaan seksin aikana.”

He jäivät tuijottamaan minua silmät ammollaan. ”Sinähän tiedät, mistä puhun, Petra”, lisäsin ja zoomasin katseeni taas hänen rintoihinsa. Olivatpa ne isot kahden sentin etäisyydeltä katsottuna! ”Sinähän se taidat olla sellainen paikallaan seksin aikana pysyjä”, tarkensin vielä.

Edelleen he tuijottivat minua hämmentyneinä. Ähkäisin ja sanoin käyväni vessassa.

Tultuani vessaan otin taskustani kamerakännykän. Aloin kuvata sillä videota: itsemurhavideota itsestäni. Minullahan on sellainen harrastus, että kuvaan silloin tällöin itsestäni tällaisia videoita. Ihan vain huvikseni.

Tarkistin, että kamera kävi, ja aloin raivota kameralle: ”Te pakotitte minut tähän! Teillä oli ziljoona mahdollisuutta estää tämä. Mutta nyt verta on vuodatettava. Tai jos ei verta, niin ainakin ketsuppia, koska lihapiirakka, jossa on pelkkää sinappia, on suoraan sanoen aika friikkiä. Friikkiä! Ja mikä siinä on, että naiset vain pysyvät paikallaan seksin aikana? Ei se nyt haittaisi vähän liikkua! Pikkuisen äksöniä, jos saan pyytää. Petra, minä puhun sinull…”

Ystäväni olivat tulleet vessan ovensuuhun. Hups, taisin unohtaa oven sepposen selälleen!

”Mitä sinä oikein teet täällä?” he kysyivät. ”Me kuulimme joka sanan.”

Olin hämmentynyt. Osasin sanoa enää yhden asian: ”Hei, herätetään vauv

Siinä minä olin, istumassa eräässä leikkipuistossa, ja tarkkailin lähistöllä hengailevaa kolmen teinitytön laumaa. He olivat sellaisia 13-14-vuotiaita, arvioin mielessäni – oikeita pikkuneitejä, amatööripissiksiä.

Saattaa tietenkin kuulostaa hieman karmivalta, että minä, aikuinen mies, tarkkailin näitä selvästi sakkolihan ikäisiä neitoja. Mutta vakuutan, että olin liikkeellä aivan kunniallisin aikein!

Kunnes siis näin nuo teinitytöt.

Nyt kun alan tarkemmin ajatella, ehkä minä sittenkin katsoin heitä mielessäni irstaasti kuolaten. Tuo estoton nuoruus, tuo viaton kukkaan kirsikkapuun lailla puhkeava seksikkyys… Ällöttävää kuolausta… Herää, mies! Se juna on mennyt kauan sitten. Olet tuplasti heidän ikäinen! Sinulla ei ole mahkuja! Joku 17-vuotias nuori hiphoppari-ori on heidän mielestään paljon seksikkäämpi kuin sinä! Jopa minunkin mielestä 17-vuotiaat miehet ovat seksikkäämpiä kuin mikään muu!

Vai ehkä sittenkin… Voihan olla, ajattelin, että joku noista nuorista kaunottarista katsoo minuun – katsoo minua syvälle silmiin, ja näkee sielunkumppanin. Ehkä hän rakastuukin minuun. Minussa on paljon rakastettavaa, kuten se, että monina päivinä käytän koko päivän aamiaisen syömiseen. Syön aamiaista niin kauan, että nukah… Ei. Ei pidä antaa ajatuksen harhailla. Ehkä me rakastumme. Ja sitten me harrastaisimme villiä seksiä. Ajautuisimme parisuhteeseen. Muutaman vuoden kuluttua seksielämämme nuupahtaisi. Eläisimme yhdessä, mutta platonisesti, toisillemme katkeroituneina… Aah, se olisi makeaa elämää… Kun ajattelen kaikkia menneitä suhteitani, parasta aikaa niissä ovat olleet ne viimeiset kuukaudet, jolloin suhde on kuollut pystyyn mutta jolloin zombimaisesti, tottumuksen voimasta vielä roikumme yhdessä ilman mitään järkevää syytä. Se olotila on kuin mukava hernekeitto, jossa on kiva lill… Ei helvetti, mikä minun ajatuksiani vaivaa!

Terästäydyin. Tosiasiassa kuuntelin vain ihan huvikseni nuorten naisten jutustelua. Olin kiinnostunut siitä siksi, että halusin kuulla, minkälaisista aiheista nykynuoret keskenään juttelevat. Siinä amisviiksiäni hieroessani flanellipaidassani kuunnellen Doctor Albania mielessäni heräsi aavistus, että olin ehkä menettämässä otettani nuoruuden pulssilta…

Yksi tytöistä puhui kännykässä kaverinsa kanssa, kovaan ääneen. Hän mainitsi jotain jostain ”Samulista” ja vaati ystäväänsä kertomaan lisää tästä ”Samulista”. Ilmeisesti ystävä kieltäytyi, jolloin tämä nuori tyttö sanoi: ”Hei, kerro nyt.” Hetken hiljaisuus, kun langan toisessa päässä oleva henkilö ilmeisesti kieltäytyi uudestaan. ”Kerro”, tyttö intti. Toinen hiljaisuus, ja sen jälkeen tyttö yllätyksekseni rääkäisi täyttä kurkkua: ”KERRO!”

Jäin tuijottamaan häntä suu auki. Nerokasta! Johdin tämän teinitytön käytöksestä itselleni seuraavan maksiimin: Jos joku ei tottele, toista pyytö huutamalla.

Sitten katsoin sanakirjasta, mitä sana ’maksiimi’ tarkoittaa, ja tapoin its… Ei. En tappanutkaan. Minä vain aina uhkailen sillä. Ainoa asia, mikä voi estää minua tappamasta itseäni, on jos pääsisin seksittömään liittoon näiden teinityttöjen kanss… Ei. Nyt minun on pakko tappaa its… Ei.

Marssin siis saman tien pankkiini ja pyysin pankkitiskillä pankkia laskemaan asuntolainani korkomarginaalia.

Pankkivirkailija näpytti tietokoneellaan nyrpeän näköisenä jonkin aikaa ja kääntyi sitten katsomaan minua. ”Ei”, hän sanoi.

”Alentaisit nyt”, sanoin maanittelevalla äänellä.

”Ei”, pankkivirkailija sanoi.

”ALENNA!!!!!” huusin samalla tavalla kuin se näkemäni kukkea teinityttö.

”Ei”, pankkivirkailija kuitenkin sanoi.

Samassa tunsin taputuksen olkapäälläni. Käännyin ympäri: se oli pankin turvamies, joka jostain syystä näytti Sigmund Freudilta. Hän näytti minulle paperia, jossa oli outo musteläiskä. Rorschachin testi! Minä rakastan näitä!

”Tuo musteläiskä tuo minulle mieleen…” aloitin, mutta hän otti minusta niskalenkin ja heitti minut ulos pankista.

Jäin hetkeksi kadulle miettimään, teenkö kenties jotain väärin. Ehkä minä vain tuhlasin aikaani, kun en heti huutanut ihmisille. Ehkä tässä oli ongelmieni ydin!

Päätin kokeilla teoriaani työpaikallani. Hesburgerissa, jossa työskentelen pihvinpaistajana, vuoropäällikkönä oleva mies kertoo usein vitsejä. Aina kun joku ystäväni kertoo minulle vitsin, minä reagoin samalla tavalla, eli sanomalla: ”Hah hah haa! Oletpa sinä anaalinen!”

Nyt, kun vuoropäällikköni esitti minulle mielestään vitsikkään huomautuksen jenkkakahvoistani, minä karjuin naama punaisena: ”HAH HAH HAA! OLETPA SINÄ ANAALINEN!”

Sitten karjuin vielä kaksikymmentä sekuntia kuin leijona.

Ja sitten… Äh, nyt keksin idean parempaan blogikirjoitukseen. Joo, siitä minä kirjoitan seuraavaksi! Hah hah haa! Olenpa minä anaalinen!

Hmm, nyt kun tätä blogitekstiä ei viitsi enää jatkaa, minneköhän sitä menisi. Niin – mitä jos menisin katsomaan, ovatko ne teinitytöt siellä puistossa. Niitä on mukava tuijotella. Ne ovat niin nuoria!

Mutta kun tulin puistoon, se oli autio. Teinitytöt olivat lähteneet. Minne he olivat lähteneet? pohdin. Ehkä he ovat lähteneet… minun kotiini? Pitämään pyjamabileitä? Pelkissä pyjamissa. Ilman pikkuhous… Ei. Mitä järkeä siinä nyt olisi? Täytyy kai silti käydä kotona katsomassa. Jos voisin vaikka liittyä seuraan. Minä pidän pyjamabileistä.

Kävellessäni kotiin kuvittelin vähän aikaa, että olin Grand Theft Auto -pelin hahmo ja ammuin vähän ympärilläni olevia ihmisiä.

Sitten minä kuo… Ei.

Jaahas, nyt ovat kaikki klassikkoblogitekstin ainekset kasassa. Teinityttöjä, irstaita fantasioita, pähkähulluja hankkeita, sanan ”anaalinen” käyttö, maininta teinityttöjen pikkupöksyistä, viittaus Grand Theft Autoon ja tappamisfantasioihin, omalla kuolemalla vitsailu… Mitäs vielä? Ai niin, merkityksettömät linkit PA:han ja Vt:hen. Maininta 235 kilosta. Hah hah haa, kaikki menee suunnitelmieni muk

Arkhimedes

Tehtyään vaimolleen mielestään vitsikkään huomautuksen hänen jenkkakahvoistaan vaimo raivostuu ja heittää Arkhimedestä päähän vessapaperirullalla. Arkhimedes jää tuijottamaan rullaa, ja hänen mielessään herää havainto: tuohan on uusi matemaattinen muoto! ”Annan sille nimeksi lieriö”, Arkhimedes sanoo ylpeänä ja arvioi summamutikassa sen tilavuudeksi pii kertaa pohja säde toiseen potenssiin kertaa lieriön korkeus. ”Höpö höpö”, hänen vaimonsa sanoo, ”siinähän on vain monta ympyrää liimattu päällekkäin.” (Myöhemmin illalla, kun Arkhimedes menee kylpyyn ja keksii syrjäyttävänsä painonsa verran vettä, hänen vaimonsa sanoo: ”Höpö höpö, sinä olet vain läski.”)

Jeesus

Tehdessään ihmetekoja sairaiden ja lepratautisten keskuudessa hän kuulee erään pensaan takaa nyyhkytystä. ”Ystäväni, mikä sinulla on hätänä?” Jeesus kysyy pensaan takaa löytyvältä kyykyssä olevalta mieheltä. ”Vessapaperi loppui”, mies sanoo. ”Ystäväni, Jumala on luonut maailman sellaiseksi, että kaikilla on vessapaperia”, Jeesus julistaa. Tapahtuu ihme, ja uusi vessapaperirulla ilmestyy Jeesuksen käteen. Hän heittää vessapaperirullan miehelle, mutta heittää sen vahingossa liian lujaa, jolloin se osuu miehen silmäkulmaan ja tyrmää hänet. Jeesus pelastaa tilanteen kertomalla aiheeseen liittyvän hienon vertauksen, mutta valitettavasti yhtään opetuslasta ei ole paikalla kirjaamassa ajatusta muistiin ja se jää pois Raamatusta.

Shakespeare

Romeon ja Julian alkuperäiskäsikirjoituksessa Romeo luulee Julian kuolleen ja päättää surmata itsensä. Kun sopivaa surma-asetta ei löydy, Romeo ottaa esille wc-paperirullan ja alkaa heitellä sitä itseään siinä toivossa, että ennemmin tai myöhemmin hän taintuisi kuoliaaksi. Kun hän on heitellyt turhaan wc-paperirullaa päähänsä kaksi tuntia, deus ex machina laskeutuu taivaasta ja hautaa Romeon tuhannen vessapaperirullan alle tarkoituksenaan tukehduttaa Romeo. Kun Romeo onnistuu kuitenkin kömpimään pois vessapaperirullien alta, deus ex machina ampuu Romeota tykillä, jolloin hän kuolee. Myöhemmin Romeo keksii korvata välikohtauksen sillä, että Romeo myrkyttää itsensä.

Newton

Sen jälkeen kun Newton vauhkoaa ystävilleen päiväkausia siitä, että omena putosi hänen päähänsä ja hän keksi siitä painovoiman, hänen ystävänsä päättävät tehdä hänelle jekun. Seuraavan kerran kun Newton nukkuu puun alla, he pudottavat puusta hänen päähänsä vessapaperirullan. Ystävien pettymykseksi Newton tulee välikohtauksen vuoksi entistä vakuuttuneemmaksi painovoiman olemassaolosta, ja seuraavien viiden vuoden aikana cocktail-kutsuilla on vaikea saada Newtonia puhumaan mistään muusta kuin painovoimasta ja planeettojen elliptisistä radoista, mikä tekee Newtonista hyvin tylsän keskustelukumppanin.

Freud

Kehittäessään psykoanalyysin hoitomenetelmiään Freud eräässä vaiheessa kokeilee metodia, jossa hän hypnotisoi potilaan ja alkaa sitten heitellä tätä vessapaperirullilla ja kysyä, mitä vessapaperirullat toivat hänelle mieleen. Jos ne tuovat potilaalle mieleen vessat ja ulostamisen, hän oli terve. Jos potilas kertoo niiden tuovan mieleen lieriömäisen muodon, hän kärsi peniskateudesta, koska lieriö oli niin paljon suurempi. Jos ne tuovat mieleen ulostamisen lieriöön, potilas ohjataan jatkotutkimuksiin ja lähetetään hänelle lasku jo etukäteen.

Hitler

Tehtyään Eva Braunille mielestään vitsikkään huomautuksen hänen jenkkakahvoistaan tämä heittää Hitleriä vessapaperirullalla. Hitler raivostuu ja huutaa vaimolleen naama punaisena puoli tuntia jotain saksaksi. Kun Hitler huomaa huutamisensa hiljentävän vaimon, hän menee huutamaan suurien väkijoukkojen eteen ja onnistuu lumoamaan ne natsi-Saksan kannattajiksi. Myöhemmin Hitler kokeilee, mitä tapahtuu, jos heittää Eva Braunia vessapaperirullalla, mutta se osoittautuu huonoksi ideaksi johdettuaan Eva Braunin seitsemän vuoden jakson, jolloin hän kieltäytyy riisuutumasta yhdynnän aikana. Kun Eva Braun lopulta tekee mielestään hauskan huomautuksen Hitlerin jenkkakahvoista, tämä tulistuu niin, että valtaa Puolan. Loppu on historiaa.