Sinä olet muuttunut, mies

9 toukokuun, 2007

Siinä minä olin, istumassa alas tietokoneeni ääreen, kun tunsin polttavaa tarvetta ähkäistä. Kyllä, ähkäistä! Olisikohan hyvä idea ähkäistä samalla, kun istuu alas? Tätä oli pakko kokeilla.

Istuuduin alas ja ähkäisin samalla kuuluvasti. Siistii! Tästä lähtien minä ähkäisen kuuluvasti aina, kun istun alas ja aina kun nousen ylös. Se antaa sellaisen nuorekkaan vaikutelman, uskoisin.

Ja sitten… hei, miten tämä nyt liittyy mihinkään? Kirjoituksenihan piti käynnistyä tietokoneeni avaamisesta. Ähkäisin ja käynnistin sähköpostiohjelmani.

EI hassumpaa, 38 uutta viestiä, ajattelin mielessäni. Eikä yhtään roskapostia, tai työpostia. Kaikki olivat vain sähköposteja ystäviltäni. Pohdiskelevia, pitkiä, jopa lyyrisen kauniita minulle osoitettuja ystävällisiä sähköposteja. Oho! Sieltä tuli taas uusi sähköposti ystävältäni. Ja taas uusi!

Niin, tällaisia minun lukuisat ystäväni ovat. He välittävät minusta niin paljon, että he kirjoittavat minulle jatkuvasti sähköpostia. Eikä mitään lyhyitä läppiä edes. Vaan pitkiä, 5000 sanan pituisia esseitä, joissa elämän lankamme risteävät ja muodostavat kauniita kuvioita, jotka tosin ylösalaisin käännettyinä näyttävät fallossymboleiltäh.

Tavallaan joskus on ikävä aikaa, kun he vain ajoittain kirjoittivat lyhyesti kuulumisiaan ja toivottivat hyviä jatkoja. Jossain vaiheessa he vain alkoivat kirjoittaa minulle näitä loputtoman pitkiä viestejään, jotka ovat kyllä hyvin syvällisiä ja kauniisti kirjoitettuja mutta jotka eivät kuitenkaan kiinnosta minua lainkaan.

Siksi minä vain pidän delete-nappulaa pohjassa ja hohotan möreästi katsellessani, kuinka sähköpostit sinkoilevat digitaaliseen roskakoriin. Siitä saat, Johanna! Sinne vaan, Pekka! Pahnan pohjimmaiseksi, Arifatemaus! Minä en tarvitse teidän ystävyyttänne! Minä löydän kyllä ystäviä huoltoasemien vessasta, jos sellaisia tarvitsen.

Kuuntelin pitkään huoneessa kaikuvaa, yhä möreämmäksi muuttuvaa hohotustani ja olin suoraan sanoen aika tyytyväinen itseeni.

Silloin eteisestä kuului outo ääni – kolahdus. Ikään kuin… ikään kuin postiluukku olisi käynyt. Ähkäisin ja nousin tuoliltani. Menin eteiseen. Ja ihme kyllä, eteismatolla oli jotain. Siinä oli… kirje!

Tämä on huomionarvoinen asia siksi, että minulle ei koskaan tule postia. Osittain tämä johtuu siitä, että ulko-ovessani on kielto, että minulle ei saa jakaa mainoksia eikä mitään muutakaan postia. ”Otan vastaan kirjeitä vain Mauno Koivistolta”, ovessani lukee. Olen havainnut, että on näppärää kieltää postin tulo, koska olen sen ansiosta välttynyt muun muassa armeijalta ja verojen maksulta, kun ne eivät ole voineet lähettää niitä lappusiaan minulle.

Onko Mauno Koivisto kirjoittanut minulle kirjeen? ihmettelin. Astuin varovasti lähemmäs. Kirjeessä oli nimeni ja osoitteeni aivan oikein. Mutta lähettäjäksi ei ollut merkattu Mauno Koivistoa. Sen sijaan siinä oli toinen nimi, jonka heti tunnistin…

Se oli parhaan nuoruudenystäväni nimi. Pekka, hänen nimensä oli. Olimme ystäviä koko kouluajan. Ala-asteen, yläasteen ja lukion me olimme aina samalla luokalla. Voi, me olimme erottamattomat! Hän asui naapuritalossa. Meillä oli hyvin samanlainen huumorintaju, ja siksi me aina heitimme toisiamme kermakakulla naamaan! Joka päivä! Me jaoimme keskenämme kaikki salaisuudet ja aika usein hammasharjankin.

Mutta lukion jälkeen me jotenkin erkaannuimme toisistamme. Niinhän usein käy opiskelemaan mentäessä. Ihmiset menevät eri poluilleen, eri kaupunkeihin, eri kouluihin ja löytävät uusia ystäviä. No, Pekka itse asiassa tuli myös Helsingin yliopistoon, kuten minäkin, ja jopa samaan tiedekuntaan. Voihan sitä silti ajautua eri teille, jos päätyy eri pääaineeseen ja ainejärjestöön, mutta me molemmat menimme lukemaan humanistiseen tiedekuntaan formula-autoilua. Ongelma oli, että me jouduimme eri tutor-ryhmiin! Sen jälkeen emme enää koskaan puhuneet toisillemme, siitä huolimatta, että asuimme samassa solukämpässä. (Itse asiassa, kun tarkemmin muistelen, mehän olimme samassa tutor-ryhmässä. Mutta hän ei ollut samassa pulpetissa kanssani. Joten hyvästi, Pekka.)

Pekk…äh.

No joo. Tämä kirje oli kuitenkin Pekalta. Kaikkien näiden vuosien jälkeen… Mitä hän kirjoittaisi minulle? Avasin kirjeen hohottaen itsekseni, vaikka mitään hohottamisen aihetta ei edes ollut.

Parahin XQ_______

(koska tämä on anonyymiblogi, loput etunimen kirjaimet on sensuroitu)

sinä olet muuttunut. Sinä olet muuttunut, mies. Olen seurannut sinua kaukaa kaikki nämä vuodet. Ja voin sanoa, että sinä

No hei kamoon, onko tässä kirjeessä nyt mitään asiaa? Puuskahdin kyllästyneenä, mutta jatkoin vielä lukemista.

olet muuttunut. Huonompaan suuntaan. Nuo vaatteet, joita sinä käytät! Mitä mielessäsi oikein liikkuu? Ennen sinä käytit aina kivipestyjä farkkuja ja flanellipaitoja. Mutta nyt: kivipesty paita ja flanellihousut? What the… Vielä lukiossa olit herkkä ja ajatteleva intellektuellinuori. Nyt kun katson, kuinka kuljet väkijoukkojen läpi liekinheittimen kanssa ampuen tulimerta ihmisten keskelle, minusta joskus tuntuu siltä, että en tunne sinua lainkaan. Ja nuorena minä ymmärsin sinua, kun katselit kaupoissa eri oluen kotivalmistussettejä ja sanoit vuorotellen: ”Panisin. En panisi. Panisin”, mutta on täysin epäsopivaa, että olet alkanut sanoa samaa nuorista naisis

Tämän takia minä en koskaan lue kirjeitä. Parempi heittää koko roska vain po… Hetkinen, tuolla eteismatolla on jotain muutakin, huomasin. Pekan kirjeen alla oli ollut Mauno Koiviston lähettämä kirje. Lopultakin!

Kädet jännityksestä vapisin avasin sen. Suomen entinen presidentti (1982-1994) muistaa minua kirjeellä!

Ystävä,
minulla on lopultakin aikaa kirjoittaa sinulle se kirje, jota olen vuosikausia suunnitellut. Tässä kirjeessä kerron lopultakin, mitä mieltä todella olennm kaikestaaa.

Hmm… Pari typoa Manulta. No, sattuuhan noita. Jatkoin:

Elämä on elettävä vain kerranjan. Siträ eedjd i voi le eäää mongtsgsda ketrtuaGVAD KJWAUujbksb wshdciuh dcbdiuwhiufwehilufehgulhreirwererekhgbehjbhjebhjebebbekbekjfn

mitä vittua? Onko Mauno Koivisto tullut hullläh

Tajusin juuri, että tätä blogipostausta ei voi lopettaa mitenkään järkevästi. Ehkä jos… ehkä jos lopussa minä muuttuisin Mauno Koivistoksi? Sitä lukijat eivät osaa odottaa!

Niin, nyt olen sitten Mauno Koivisto, ja hohotan itsekseni muistellessani niitä aikoja, kun olin presidentti. Hoh hoh hooo… Öö, tässäkö tämä oli?

Hei, jos kerran olen Mauno Koivisto, minulla voisi olla aika hyvät chanssit Tellervo Koiviston kanss

%d bloggaajaa tykkää tästä: