Joskus mieleen tulee yllättäviä muistoja varhaislapsuudesta, kuten se järkyttävä kerta, kun vanhempani yrittivät syöttää minulle puuroa. Puuroa! Mitä he oikein kuvittelivat! Velliä tänne ja sassiin!

Aiemmin tällä viikolla muistin lapsuudestani erään välikohtauksen, joka tapahtui, kun nyt jo edesmennyt isoäitini oli kaitsemassa meitiä vanhempiani lähdettyä hotelliin. ”Miksi te menette hotelliin?” me kysyimme heiltä. ”Harrastamaan seks…” isäni sanoi ennen kuin keskeytti puheensa.

”Miksi kaikki virkkeet aina katkeavat kesk…” sanoin, mutta he olivat jo menneet ulos ovesta.

Joka tapauksessa, muistan elävästi päättäneeni tehdä isoäidilleni kepposen. Olin hyppimässä vanhempieni sängyllä, kun äkkiä keksin, että voisin esittää kuollutta. Olin ehkä 5-vuotias silloin, joten huumorini oli silloin kehittynyt jo aika pitkälle. Jäin makaamaan sängylle liikkumattomana. Kun isoäitini (tai ”mummu” kuten me häntä salaa kutsuimme ilkeästi) tuli pian paikalle, hän pelästyi pahanpäiväisesti nähdessään minut makaamassa liikkumattomana. Hän torui minua ja sanoi, että noin ei saa tehdä.

Kun tämä muisto palasi mieleeni, mielessäni heräsi myös ajatus. Mitäpä jos… mitäpä jos alkaisin jälleen tehdä tällaisia kepposia – ja alkaa esittää kuollutta eri tilanteissa? Niin, miksipäs ei? Pakkohan sitä jostain on blogiin kirjoittaa!

Ensimmäisen kerran kokeilin tätä kepposta ystäväni illalliskutsuilla. Olin juuri viihdyttämässä vierustovereitani muistoillani nuoruudesta. ”Ja silloin Adolf Ehrnrooth kääntyi katsomaan minuun, ja hän sanoi minulle sillä äänellä, joka oli niin tuttu jo sukupolvelle suomalaisia, että…”

Ja juuri kun kaikki kumartuivat puoleeni kuulemaan, mitä Ehrnrooth oli minulle sanonut, kellahdinkin esittämään kuollutta pöydälle. Kukaan ei kuitenkaan joutunut pettymyksekseni paniikkiin. En ehkä ollut ihan vakuuttava, sillä oltuani jo vähän aikaa paikallani nappasin vielä nopeasti vierustoverini lautaselta kanasiiven. Ähkäisin ja jatkoin kertomustani: ”Ja sitten Adolf Ehrnrooth tarttui käteeni ja sanoi minulle… äh, en muista. Ottakaa lisää kanasalaattia! Minä ainakin otan! Tänne se! Tänne se!”

Samana iltana kävelin kotiin ystäväni kotoa metsäpolkua pitkin, kun vastaani tuli vihainen naaraskarhu. Se oli vihainen ilmeisesti siksi, että olin vahingossa tullut sen ja sen pentujen väliin, jotka huomasin takanani. Ryntäsin äkkiä ottamaan yhden pennuista syliini – ehkä se ei tohtisi hyökätä, jos käyttäisin pentua kilpen… Ei, kyllä se tohtii. Mieleeni pälkähti, että nyt olisi hyvä hetki ehkä leikkiä kuollutta. Asettauduin maahan makaamaan pentu sylissäni, ja kuinka ollakaan, emokarhu ei hyökännytkään kimppuuni. Se vain nykäisi pennun käsistäni ja lähti pois. Tosin ennen lähtöä näykkäisin pennun jalkaa vielä siinä toivossa, että siinä olisi karhunlihaa: olin kuullut sen olevan hyvää.

Karhuemo huomasi tämän temppuni ja ärjäisi vihaisesti. Leikin uudestaan kuollutta, ja se lähti pois. Hah haa, typerät karhut!

Edessä oli kuitenkin vaikea ongelma: missä tilanteessa olisi erityisen hauska leikkiä yhtäkkiä kuollutta? Oman äitinsä hautajaisis… Ei. Se ei olisi oikeastaan lainkaan hauskaa. Tai no, vähän. Mutta ei niin hauskaa, että siitä ilkeäisi kirjoittaa blogiinsa?

Tai entäpä jos pilkkaisi Allahia jossain islamilaisessa maassa ja joutuisi teloitettavaksi? Olisi hauska kepponen väistää kaikki teloittajien luodit – ja sitten vain leikkiä kuollutta! Minua on aina kiinnostanut tietää, mitä sitten tapahtuisi. Aina.

Aika hauskaa voisi myös olla se, että jos minut joskus valittaisiin Suomen presidentiksi, kesken uudenvuoden televisiopuhettani yhtäkkiä kaatuisin lattialle esittämään kuollutta. Siitä media voisi puhua monta päivää!

Lopulta keksin hauskan paikan, missä voisin leikkiä kuollutta. Olisi lystikästä leikkiä kuollutta… kesken seksin! Hah hah haa! Kaikki menee suunnitelmieni mukaan!

Viime kuukausien ajan olen deittaillut erästä nuorta naista. Suhteemme on edennyt hiljalleen, ja kuinka ollakaan, tilanne oli kehittymässä niin kuumaksi, että varmasti olisimme harrastamassa pian seksiä. Hän epäröi pitkään tämän askeleen ottamista, koska hän pitää minua hieman outona ja pelkää, että teen tai sanon jotain outoa seksin harrastamisen aikana. Kuinka oikeassa hän olikaan!

Myöhemmin sinä iltana sain kuin sainkin hänet ylipuhuttua harrastamaan kanssani seksiä näytettyäni hänelle lakikirjasta kohdan, jossa häntä velvoitetaan tähän. Kaikki alkoi normaalisti, ja seksi oli edennyt jonkin aikaa (jos tiedätte, mitä tarkoitan), kun päätin toteuttaa pilani.

Mutta silloin… huomasin jotain outoa. Naisystäväni ei liikkunut. Hän oli aivan paikallaan. Minä olin ainoa, joka liikuin, jos tiedätte mitä tark..äh. Joka tapauksessa, hän vain makasi liikkumattomana paikallaan. Oliko hän kuollut? Vai esittikö hän kuollutta?

”Liisa-Lissu?” minä huudahdin. ”Et kai sinä kuollut tai esitä kuollutta?”

”Ei minulla mitään hätää ole”, Liisa-Lissu sanoi.

Silloin tajusin! Hän vain oli paikallaan! Koska sellaisia naiset ovat: he vain pysyvät paikallaan seksin aikana! Tai ainakin kaikki naiset, joiden kanssa olen ollut. Liikkumattomana. Mikäpä siinä, eihän se minua haittaa. Joskus olen kyllä näkevinäni naisen liikkuvan, mutta se on aina vain optinen illuusio. Seksin aikana naiset tuntuvat usein hieman poissaolevilta… mikä on minusta hieman outoa, koska minä ainakin seuraan tilannetta tarkkaan loppuun asti, siltä varalta, että seksiaktin lopussa tapahtuu jotain mielenkiintoista.

Koskaan näin ei tosin käy. Seksi vain loppuu, ja me molemmat ähkäisemme ja puemme vaatteet päällemme. ”Keitetäänkö kahvit?” naiset aina kysyvät. Mutta käyttäessään passiivia he aina vihjaavat, että minun pitäisi keittää se. Aina.

13 kysymystä

21 toukokuun, 2007

Mitä on yleistieto? Aihe on herättänyt keskustelua viime aikoina: Helsingin Sanomien mielestä on merkki yleistiedon puutteesta, että kovin harva erottaa rouskua rauskusta tai tietää, ketä olivat Habsburgit.

Olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että kaikki tuollaiset kysymykset, joihin voi vastata sanalla tai parilla, eivät ole yleistietoa. Ne ovat triviaa. Ihminen voi täyttää päänsä vaikka kuinka monella vastaavalla triviatiedolla, mutta se ei välttämättä tee ihmisestä yhtään sivistyneempää, sikäli kuin sivistyksen mittana voi pitää maailman ja sen toimintatapojen ymmärtämistä.

Siksi kokosin tähän vaihtoehtoisen testin yleistiedon mittaamiselle. 13 kysymystä – näihin olisi jokaisen itseään sivistyneenä pitävän ihmisen syytä tietää vastaukset. Osaatko vastata näihin? Kaikkiin kysymyksiin ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta. (Ja ei, kaikkiin ei välttämättä löydy vastausta Googlella.)

1. Kuvaile jääkausien syntymekanismia ja niiden vaikutusta maapallolle. Mistä mihin oli viimeinen jääkausi?

2. Miksi Neuvostoliitto hajosi?

3. Mistä vesi on tullut maapallolle? Lisääntyykö veden määrä maapallolle, vähentyykö se vai pysyykö se samana?

4. Pohdi Kiinan nykyistä nousua talousmahdiksi suhteuttaen murrosta Kiinan asemaan maailmanpolitiikassa keskiajalla.

5. Milloin ihmiset alkoivat solmia avioliittoja ja miksi?

6. Kuvaile Googlen hakukoneen toimintaperiaatteita.

7. Matkapuhelinten käyttö lentokoneissa on useimmissa maissa kiellettyä. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että ne häiritsisivät lentokoneen laitteita. Miksi kännyköitä ei saa käyttää lentokoneissa?

8. Millä eri tavoilla ihmiset ovat mitanneet ajan kulumista ihmiskunnan historian aikana? Miten ja milloin alettiin käyttää nykymuotoista kelloa?

9. Kuvaile kolmea kysymystä tai ongelmaa, johon nykytiede ei ole löytänyt vastausta.

10. Miten ja milloin Kuu on syntynyt?

11. Miksi syöpään on niin vaikea keksiä parantavaa lääkettä?

12. Miten ja milloin elämä on alkanut maapallolla?

13. Kuvaile, miten ja milloin yhtiöt ovat saaneet alkunsa.

(Hei, ei minun aina tarvitse yrittää olla hausk

Ylioppilastutkintolautakunnan puheenjohtajan Juhani Lokin ja Helsingin yliopiston rehtorin Ilkka Niiniluodon mielestä suomalaisten yleistiedossa ja -sivistyksessä on puutteita. (…) ”Tieto sirpaloituu, kokonaiskuva maailmanhistoriasta ja yhteiskunnasta hämärtyy. Tiedoissa siitä, miten asiat liittyvät toisiinsa, on puutteita”, Niiniluoto sanoo.

– Helsingin Sanomat, 15.5.2007

***
Oli rauhallinen tiistaiaamu, ja istuin keittiön pöydän ääressä lukemassa Helsingin Sanomia ja juomassa kahvia. (Kahvipavut muuten tulevat Etelä-Amerikasta!) Tänään tarvitsin kahvia erityisen paljon, sillä minun oli määrä olla epätavallisen virkeä. Oli nimittäin päivä, jolloin hautaisin tavallisen identiteettini ja muuttuisin salaiseksi supersankariksi. Heitin tavalliset vaatteeni pois ja kaivoin vaatekaapistani esiin kireät punaiset trikoot, jotka puin ylleni. Naamioin kasvoni punaiseen ninjapipoon. Astuin ulos ulko-ovesta.

Kyllä! Tavallisina päivinä minä olen ihan tavallinen mattivirtanen. Mutta tänään minä olisin supersankari: YLEISTIETOMIES, joka ratkoo rikoksia ja maailman ongelmia – käyttäen pelkkää yleistietoa!

Mistähän löytäisin ensimmäisen haasteeni?

RÄJÄYTETYN KASSAKAAPIN ARVOITUS. Kun saavuin päivän ensimmäiselle rikospaikalle, poliisit olivat jo tulleet paikalle. Pankin kassakaapin ovi oli räjäytetty ja kaikki rahat viety sieltä. Poliisit olivat tutkineet tarkasti kassaholvin, mutta he olivat ymmällään. Kuka voisi olla syyllinen?

”Mitä olette saaneet selville?” kysyin möreällä äänellä asettautuen trikoissani sankarilliseen asentoon.

”Emme paljonkaan”, poliisipäällikkö sanoi. ”Olemme löytäneet vain jäänteitä nitroglyseriinistä ja piimaasta. Mutta mitä se voisi tarkoittaa? Olemme ymmällämme!”

Hah haa! ajattelin. Nyt on Yleistietomiehellä näytön paikka!

”Mutta nehän ovat dynamiitin perusainesosat!” huudahdin.

”Niinkö?” poliisipäällikkö sanoi. ”Siitä tulikin mieleeni, että pahamaineinen Dynamiitti-Dave pääsi vankilasta juuri eilen. Hän on varmasti syyllinen!”

Hän lähetti poliisit hakemaan Dynamiitti-Davea, joka tunnustikin rikoksensa heti.

”Kiitos, Yleistietomies!” poliisipäällikkö sanoi. ”Ilman yleistietoasi rikos olisi jäänyt ratkaisematta!”

En kuitenkaan ehtinyt jäädä kuuntelemaan kehua kauemmin, sillä uudet arvoitukset odottivat minua.

VARASTETTU KÄSILAUKKU. Kreivitär Angelica von Hesburgerin käsilaukku oli varastettu, minkä vuoksi olin singahtanut hänen kartanolleen niin, että trikooni olivat alkaneet revetä persuuksista.

”Varas ei jättänyt yhtään johtolankaa!” hysteerinen von Hesburger nyyhkytti paikalla oleville etsijöille. ”Paitsi tämän oudon lapun, jossa lukee, että käsilaukku on Helsingin keskustassa sijaitsevassa suuressa matkustamiseen liittyvässä rakennuksessa, jonka on suunnitellut Eliel Saarinen.”

Poliisit tuijottivat häntä hämmentyneinä. ”Helsingin keskustassahan on loputtomasti rakennuksia! Miten me ikinä löydämme oikean rakennuksen?”

Huomasin tilaisuuteni tulleen: jälleen kerran Yleistietomies pelastaa päivän! ”Kyseessä on tietysti…” pidin hiljaisuuden korostaakseni tietoni arvoa, ja jopa jodlasin hieman, ennen kuin sanoin ”…rautatieasema!”

”Tietysti!” poliisit huudahtivat. ”Mitä me kaikki tekisimmekään ilman sinua, Tomi Trak… eiku siis, Yleistietomies.”

Ja kuinka ollakaan, siellä asemallahan se kadonnut käsilaukku oli keskellä aseman lattiaa odottamassa poliiseja.

KATOAVAT HAMPURILAISET
. Seuraava tehtäväni oli keskustassa sijaitsevassa Hesburgerissa. ”Joku työntekijöistämme syö salaa hampurilaisiin meneviä pihvejä”, ravintolan johtaja oli kertonut minulle puhelimessa. ”Sinun tehtäväsi on selvittää yleistietoa käyttäen, kuka työntekijöistämme on ruokavaras!”

Kun tulin paikalle, hän oli koonnut Hesburgerin työntekijät riviin tarkasteltavakseni. Aloin käydä heitä katseellani läpi. Kaikki näyttivät tavallisilta nuorilta ihmisilt… paitsi hetkinen. Tuo yksi työntekijä. Tuo jättimäinen, ainakin 230 kiloa painava köriläs, joka tuijottelee hajamielisesti kaukaisuuteen ja joka… joka mussuttaa suussaan jotakin. Pihviä? Onko hänellä kädessäänkin pihvi? Jonglöörääkö hän pihvejä ilmassa ja nauraa möreästi? Siltä se kovasti näyttää. Ja sanoiko hän juuri: ”Hah hah haa! Kaikki menee sekunti sitten tekemän suunnitelmani mukaan!”

Sitten tapahtui jotain outoa. Tuo naurava mies räjähti. Kyllä, hän räjähti kymmeniksi kappaleiksi! Mutta sitten tapahtui jotain vielä oudompaa. Huoneen nurkista ja pöytien takaa ilmestyi esiin kymmeniä pieniä kääpiöitä. Ne alkoivat raskaasti ähkien kursia tuon räjähtäneen miehen osia kokoon. Lopulta he olivat saaneet hänet koottua uudelleen. Sitten he katosivat jälleen varjoihin.

Silloin keksin, kuka on syyllinen. Yleistiedon mukaan syyllinen on useimmiten hovimestari.

”Hovimestari teki sen!” huudahdin.

”Mutta eihän meillä ole hovimes…” ravintolapäällikkö sanoi.

En kuitenkaan kuullut virkkeen loppua, sillä olin jo matkalla kohti uusia haasteita.

FATAALI NAINEN. Ratkottuani koko päivän rikoksia ja muita arvoituksia yleistiedon avulla halusin kokeilla, miten Yleistietomiehen charmi puree vastakkaiseen sukupuoleen. Eli siis minun tapauksessani naisiin.

Menin siis diskoon. Vilkuilin ylimielisesti muita nuoria, komeita, sliipattuja miehiä. Heidän vatsalihaksensa ehkä pullistelivat heidän kireiden ja tyylikkäiden paitojensa alta; heistä ehkä näki, että heillä oli rahaa kuin roskaa; heistä ehkä huokui loputon itsevarmuus. Mutta he eivät tienneet salaista asettani: kohtalaisen laajaa yleistietoa, jonka avulla sijoitun usein Trivial Pursuitissa kolmen parhaan pelaajan joukkoon.

Menin baaritiskille ja avasin keskustelun vieressäni olevan naisen kanssa.

”Kuis panee?” heitin rennosti. ”Saanko tarjota sinulle gin & tonicin?”

”No tarjoa vain, jos haluat”, nainen sanoi esittäen välinpitämätöntä mutta katsoen minua salaa uteliaasti.

”Tiesitkö muuten, että gin & tonic valmistetaan ginistä ja tonicistä”, aloitin briljeeraamisen yleistiedollani. ”Se on peräisin brittiläisestä Intiasta. Tonic-vesi sisältää kiniiniä, jota käytettiin malarian ehkäisemiseen ja hoitoon. Koska 1800-luvulla käytetty tonic-vesi oli hyvin kitkerää, niin siihen lisättiin giniä, jotta se olisi miellyttävämmän makuista. Vaikka tonic-veden lääkinnällinen käyttö on jäänyt pois, niin gin tonic on säilynyt suosittuna drinkkinä.”

”Tuon sinä kyllä copypeistasit Wikipediasta”, nainen sanoi.

”Meille vai teille – vai eri teille vai läheiselle pimeälle kujalle?” loihin lausumahan vai mitenköhän tuo pitäisi sanoa.

”Ota minut tässä ja nyt, Yleistietomies!” hän huudahti – ja räjäh

YHTEISKUNNALLISET ONGELMAT
. Seuraavan päivänä sain kutsun tapaamaan pääministeri Matti Vanhasta. Maineeni vaikeiden ongelmien ratkaisijana pelkän yleistiedon avulla oli levinnyt ympäri valtakuntaa, ja pääministeri tarvitsi apuani.

”No niin”, hän sanoi narisevalla äänellään. ”Yleistietomies, tarvitsen apuasi. Suomi on monenlaisten haasteiden edessä. Väestön ikääntyminen uhkaa muuttaa huoltosuhdetta suuntaan, joka nostaa voimakkaasti eläkemaksuja. Suomen teollisuuden kilpailukyky globaalissa taloudessa on heikkenemässä, ja valmistava teollisuus siirtyy ulkomaille, samalla kun Suomi muuttuu tytäryhtiötaloudeksi. Yhteiskunnallinen koheesio on särkymässä toisaalta tuloerojen kasvun ja toisaalta yhteisten kokemusmaailmojen rikkoutumisen vuoksi. Masennus ja mielenterveyshäiriöt ovat voimakkaassa kasvussa, ja yksinäisyys lisääntyy jatkuv…”

Samalla kun pääministeri puhui, olin hivuttautunut hiljalleen kohti ovea. Tässä kohtaa pääsin ovelle asti, ja ratkaisin yleistiedollani tämän ongelman parhaaksi näkemälläni tavalla: juoksemalla karkuun aivan helvetin nopeasti.

Rikas mies jos oisin

15 toukokuun, 2007

Oli jälleen yksi lauantai-ilta, joka oli lähestymässä kohokohtaansa. Ei, ei orgastisia kokansniffaussessioita Rautatientorin McDonald’sissa kuunnellen iPodista Haddawaytä. Pois se minusta! Sen sijaan olin kotonani kaikessa rauhassa valmistautumassa katsomaan lottoarvontaa.

Kyllä, lottoarvontaa! Se on minun viikkoni kohokohta! Se… ei jumalauta, nyt mä kyllä tapan its… Eiku en tapakaan, tässä on blogieditori näköjään auki ja teksti kesken. Pitää kai kirjoittaa se loppuun ja postata se. Blogipostauksen kirjoittaminen on viikon kohokoht… Eiku hetkinen, lottoarvonnan katsominen piti oll… Eiku hetk… Nyt mä kyllä tap… Eik[Okei, me tajusimPA ja Vt].

Minulla on tapana valmistautua lottoarvonnan katsomiseen varaamalla sitä varten pientä naposteltavaa. Ei mitään kummoisempaa, ei mitään erityisen suureellista. Jotain pientä vain. Ehkä viinirypäleitä. Pähkinöitä. Papuja. Joo, ehdottomasti papuja! Niitä punaisia kidney-papuja. Ovat muuten pantavan hyviä. Ja valkoisia papuja. Panisin niitäkin. Rusinoita. Parit pihvit, ehkä. Aurajuustokastiketta. Kermaperunat. Rosvopaistia pari kappaletta. Pizzoja. Kilo karkkia.

Lopultakin olin saanut kaikki nämä ruoat lastattua olohuoneen pöydälle ja asettauduttua mukavaan asentoon. Kello oli sen verran, että lottoarvonta oli juuri alkamassa alkamassa. Juuri kun olin upottamassa hampaani ensimmäiseen oliiviin – kun hampaani oli juuri rikkomassa oliivin pinnan molekyylirakennetta – mieleeni nousi ajatus: minun pitää käydä paskalla.

Kyllä, paskalla! Tässä blogissa ei asioita kaunistella! Sattuipa ikävään aikaan, juuri kun lotto olisi ollut alkamassa! Ähkäisten aloin pinota ruokia pois sylistäni takaisin pöydälle. Nyt on jo kiire paskalle! Ruokaa oli niin paljon, että lottoarvonta oli jo päättynyt, kun lopulta pääsin siirtymään vessaan.

Siellä minä istuin, vessanpöntöllä paskalla, ja ajattelin, miten kurjaan saumaan tämä vessahetki oikeastaan sattuikaan. Viikon kohokohta oli pilalla!

Sitten muistin, että jotain tällaista minulle sattuu muutenkin aika viljalti. Paskahätä yllättää minut usein erittäin ikävällä hetkellä.

Erityisen usein tämä tapahtuu silloin, kun olen lopulta pitkällisen prosessin jälkeen saanut suostuteltua jonkin nuoren, kauniin naisen harrastamaan kanssani seksiä. Tätä saattaa edeltää jopa kuukausien pituinen teerenpeli ja deittailu monimutkaisine sosiaalisine peleileen ja flirttailuileen, jopa uhkailuineen. Ja sitten, juuri kun lopulta uppudumme intohimoiseen syleilyyn ja alamme repiä kiihkon vallassa vaatteita pois toisiltamme, tunnen ikävän piston paksusuolesani ja minun on pakko sanoa: ”Sori hirveesti, mutta mun pitää käydä ensin paskalla!” Harva asia pilaa tunnelman pahemmin kuin se! Paitsi ehkä se, kun lisään: ”Ethän halua, että seksin aikana virtsaan vahingossa vaginaasi, heh heh!” Tuota ei pidä koskaan sanoa ääneen, nuoret miehet. Uskokaa minua. Uskokaa minua.

Jotkut naiset ovat olleet yllättävän pitkämielisiä (tai eläneet pitkään selibaatissa) ja antaneet minun käydä vessassa numero kakkosella ennen seksisuorituksen alkua. Siellä he ovat odottaneet sängyllä, kun olen lopulta viidentoista minuutin ähkimisen jälkeen tullut sängystä virtsarakko ja paksusuoli tyhjentyneenä.

”No niin, enää ei ole virtsarakossa ja paksusuolessa mitään!” sanoin flirttailevaan sävyyn. ”Ehkä seuraavaksi voisimme tyhjentää kivespussieni sisällön!”

(Niin, nuoret miehet, ottakaa opiksenne. Naiset rakastuvat korvillaan. Sano heille oikeat asiat, niin he suostuvat mihin vain. Lisäksi kannattaa teeskennellä kuuntelevansa.)

Sitten kuitenkin tajusin, että en halunnutkaan tyhjentää kivespussejani – sitä ennen minun piti tyhjentää korvani vaikusta. ”Sori vain, käyn vielä vessassa poistamassa vaikut korvistani”, sanoin naisystävälleni. ”Minulla on sitä varten näppärä ruisku. Älä huolehdi stondiksestani. Se kyllä pysyy. Hah hah haa!”

”En minä siitä huoleh…” kuulin sängyn pohjalta.

”Mitä?!” huusin laittaen kädet korvieni päälle. ”En kuule mitään! Korvissani on vaikkua! Laa laa laa! En kuule mitään! Laa laa laa!”

Tällaisia minä siis ajattelin istuessani paskalla vessanpöntöllä missattuani lottoarvonnan. Ajatukseni naurattivat minua niin, että aloin hohottaa möreästi. Hoh hoh hoo! Pitäisi varmaan postata nämä ajatukset blogiini! Ja niin minä sitten teinkin! Tein blogipostauksen, joka kertoo ajatuksistani, joita sain paskalla istuessani. Tämä se on! Tämän piti alun perin olla postaus siitä, mitä kaikkea tekisin, jos voittaisin lotossa, mutta menee tämä näinkin.

Tai no.

Itse asiassa totuus on se, että tämän postauksen ajatus ei syntynyt paskalla ollessani. Kuten tämän blogin taglinestä voi päätellä, tämän postauksen idea syntyi… masturboidessa! Hoh hoh hoo! Summa summarum: masturbointini aikana keksin idean blogipostaukseen, jossa ajattelen paskalla ollessani jotain todella idioottimaista. Ja tässä se on! Yeah! Paras postaus ikinä! Äiti, lähetä rah

Sinä olet muuttunut, mies

9 toukokuun, 2007

Siinä minä olin, istumassa alas tietokoneeni ääreen, kun tunsin polttavaa tarvetta ähkäistä. Kyllä, ähkäistä! Olisikohan hyvä idea ähkäistä samalla, kun istuu alas? Tätä oli pakko kokeilla.

Istuuduin alas ja ähkäisin samalla kuuluvasti. Siistii! Tästä lähtien minä ähkäisen kuuluvasti aina, kun istun alas ja aina kun nousen ylös. Se antaa sellaisen nuorekkaan vaikutelman, uskoisin.

Ja sitten… hei, miten tämä nyt liittyy mihinkään? Kirjoituksenihan piti käynnistyä tietokoneeni avaamisesta. Ähkäisin ja käynnistin sähköpostiohjelmani.

EI hassumpaa, 38 uutta viestiä, ajattelin mielessäni. Eikä yhtään roskapostia, tai työpostia. Kaikki olivat vain sähköposteja ystäviltäni. Pohdiskelevia, pitkiä, jopa lyyrisen kauniita minulle osoitettuja ystävällisiä sähköposteja. Oho! Sieltä tuli taas uusi sähköposti ystävältäni. Ja taas uusi!

Niin, tällaisia minun lukuisat ystäväni ovat. He välittävät minusta niin paljon, että he kirjoittavat minulle jatkuvasti sähköpostia. Eikä mitään lyhyitä läppiä edes. Vaan pitkiä, 5000 sanan pituisia esseitä, joissa elämän lankamme risteävät ja muodostavat kauniita kuvioita, jotka tosin ylösalaisin käännettyinä näyttävät fallossymboleiltäh.

Tavallaan joskus on ikävä aikaa, kun he vain ajoittain kirjoittivat lyhyesti kuulumisiaan ja toivottivat hyviä jatkoja. Jossain vaiheessa he vain alkoivat kirjoittaa minulle näitä loputtoman pitkiä viestejään, jotka ovat kyllä hyvin syvällisiä ja kauniisti kirjoitettuja mutta jotka eivät kuitenkaan kiinnosta minua lainkaan.

Siksi minä vain pidän delete-nappulaa pohjassa ja hohotan möreästi katsellessani, kuinka sähköpostit sinkoilevat digitaaliseen roskakoriin. Siitä saat, Johanna! Sinne vaan, Pekka! Pahnan pohjimmaiseksi, Arifatemaus! Minä en tarvitse teidän ystävyyttänne! Minä löydän kyllä ystäviä huoltoasemien vessasta, jos sellaisia tarvitsen.

Kuuntelin pitkään huoneessa kaikuvaa, yhä möreämmäksi muuttuvaa hohotustani ja olin suoraan sanoen aika tyytyväinen itseeni.

Silloin eteisestä kuului outo ääni – kolahdus. Ikään kuin… ikään kuin postiluukku olisi käynyt. Ähkäisin ja nousin tuoliltani. Menin eteiseen. Ja ihme kyllä, eteismatolla oli jotain. Siinä oli… kirje!

Tämä on huomionarvoinen asia siksi, että minulle ei koskaan tule postia. Osittain tämä johtuu siitä, että ulko-ovessani on kielto, että minulle ei saa jakaa mainoksia eikä mitään muutakaan postia. ”Otan vastaan kirjeitä vain Mauno Koivistolta”, ovessani lukee. Olen havainnut, että on näppärää kieltää postin tulo, koska olen sen ansiosta välttynyt muun muassa armeijalta ja verojen maksulta, kun ne eivät ole voineet lähettää niitä lappusiaan minulle.

Onko Mauno Koivisto kirjoittanut minulle kirjeen? ihmettelin. Astuin varovasti lähemmäs. Kirjeessä oli nimeni ja osoitteeni aivan oikein. Mutta lähettäjäksi ei ollut merkattu Mauno Koivistoa. Sen sijaan siinä oli toinen nimi, jonka heti tunnistin…

Se oli parhaan nuoruudenystäväni nimi. Pekka, hänen nimensä oli. Olimme ystäviä koko kouluajan. Ala-asteen, yläasteen ja lukion me olimme aina samalla luokalla. Voi, me olimme erottamattomat! Hän asui naapuritalossa. Meillä oli hyvin samanlainen huumorintaju, ja siksi me aina heitimme toisiamme kermakakulla naamaan! Joka päivä! Me jaoimme keskenämme kaikki salaisuudet ja aika usein hammasharjankin.

Mutta lukion jälkeen me jotenkin erkaannuimme toisistamme. Niinhän usein käy opiskelemaan mentäessä. Ihmiset menevät eri poluilleen, eri kaupunkeihin, eri kouluihin ja löytävät uusia ystäviä. No, Pekka itse asiassa tuli myös Helsingin yliopistoon, kuten minäkin, ja jopa samaan tiedekuntaan. Voihan sitä silti ajautua eri teille, jos päätyy eri pääaineeseen ja ainejärjestöön, mutta me molemmat menimme lukemaan humanistiseen tiedekuntaan formula-autoilua. Ongelma oli, että me jouduimme eri tutor-ryhmiin! Sen jälkeen emme enää koskaan puhuneet toisillemme, siitä huolimatta, että asuimme samassa solukämpässä. (Itse asiassa, kun tarkemmin muistelen, mehän olimme samassa tutor-ryhmässä. Mutta hän ei ollut samassa pulpetissa kanssani. Joten hyvästi, Pekka.)

Pekk…äh.

No joo. Tämä kirje oli kuitenkin Pekalta. Kaikkien näiden vuosien jälkeen… Mitä hän kirjoittaisi minulle? Avasin kirjeen hohottaen itsekseni, vaikka mitään hohottamisen aihetta ei edes ollut.

Parahin XQ_______

(koska tämä on anonyymiblogi, loput etunimen kirjaimet on sensuroitu)

sinä olet muuttunut. Sinä olet muuttunut, mies. Olen seurannut sinua kaukaa kaikki nämä vuodet. Ja voin sanoa, että sinä

No hei kamoon, onko tässä kirjeessä nyt mitään asiaa? Puuskahdin kyllästyneenä, mutta jatkoin vielä lukemista.

olet muuttunut. Huonompaan suuntaan. Nuo vaatteet, joita sinä käytät! Mitä mielessäsi oikein liikkuu? Ennen sinä käytit aina kivipestyjä farkkuja ja flanellipaitoja. Mutta nyt: kivipesty paita ja flanellihousut? What the… Vielä lukiossa olit herkkä ja ajatteleva intellektuellinuori. Nyt kun katson, kuinka kuljet väkijoukkojen läpi liekinheittimen kanssa ampuen tulimerta ihmisten keskelle, minusta joskus tuntuu siltä, että en tunne sinua lainkaan. Ja nuorena minä ymmärsin sinua, kun katselit kaupoissa eri oluen kotivalmistussettejä ja sanoit vuorotellen: ”Panisin. En panisi. Panisin”, mutta on täysin epäsopivaa, että olet alkanut sanoa samaa nuorista naisis

Tämän takia minä en koskaan lue kirjeitä. Parempi heittää koko roska vain po… Hetkinen, tuolla eteismatolla on jotain muutakin, huomasin. Pekan kirjeen alla oli ollut Mauno Koiviston lähettämä kirje. Lopultakin!

Kädet jännityksestä vapisin avasin sen. Suomen entinen presidentti (1982-1994) muistaa minua kirjeellä!

Ystävä,
minulla on lopultakin aikaa kirjoittaa sinulle se kirje, jota olen vuosikausia suunnitellut. Tässä kirjeessä kerron lopultakin, mitä mieltä todella olennm kaikestaaa.

Hmm… Pari typoa Manulta. No, sattuuhan noita. Jatkoin:

Elämä on elettävä vain kerranjan. Siträ eedjd i voi le eäää mongtsgsda ketrtuaGVAD KJWAUujbksb wshdciuh dcbdiuwhiufwehilufehgulhreirwererekhgbehjbhjebhjebebbekbekjfn

mitä vittua? Onko Mauno Koivisto tullut hullläh

Tajusin juuri, että tätä blogipostausta ei voi lopettaa mitenkään järkevästi. Ehkä jos… ehkä jos lopussa minä muuttuisin Mauno Koivistoksi? Sitä lukijat eivät osaa odottaa!

Niin, nyt olen sitten Mauno Koivisto, ja hohotan itsekseni muistellessani niitä aikoja, kun olin presidentti. Hoh hoh hooo… Öö, tässäkö tämä oli?

Hei, jos kerran olen Mauno Koivisto, minulla voisi olla aika hyvät chanssit Tellervo Koiviston kanss

Neljä vappupuhetta

1 toukokuun, 2007

Kaverille

Make. Make hei. Mun pitää shanoo sulle yks juttu. Mun pitää sanoo. Sä oot tosi hyvä tyyppi. Tosi hyvä. Ei ku ei, anna mä sanon. Anna mä sanon! Mä tiedän, että mä olen pikkuisen ottanut. Mut mä haluun sanoo. Anna mä sanon. Sä oot hyvä tyyppi. Sä oot hyvä tyyppi. Aina ollut. Ei ku anna mä sanon loppuun. Tää ei oo mitään kännistä örinää. Mun pitää sanoo tää. Sä oot hyvä tyyppi. Sua mä kunnioitan. Oon aina kunnioittanut. Sä oot reilu. Aina kun sulla on bileet, sulla on niitä Marianne-karkkeja siinä kulhossa olohuoneessa. Ja sieltä saa aina vapaasti ottaa. Ja mä otan. Voi pojat, otanko mä niitä. Anna nyt ku mä sanon. Sä aina oot ollut niin reilu. Kaikki kunnioittaa sua. Anna mä sanon! Mäkin kunnioitan. Ihailen sua. Ehkä mä jopa rakastan sua. Ei silleen homoseksuaalilla tavalla, niin kuin homo rakastaa toista homoa. Vaan ihan reilulla heteroseksuaalilla tavalla, jolla hetero rakastaa toista heteroa, joka nyt sattuu vaan olemaan samaa sukupuolta. Sun jykevät lihakset ja… Make? Make! Minne sä meet? Anna mä sanon!

Naiselle

Johanna. Johanna! Pysähdy! Se olen minä! Pysähdy nyt pikku hetkeks edes! Mä haluun vähän jutella! Kai sä nyt voit jutella? Tai jos sä haluut kävellä samalla, niin voidaan me kävelläkin. Mut ei kävellä niin lujaa. Vähän vaikeuksia pysyä… Ooksä menossa jonnekin? Tapaamaan kavereita? Jotain tiettyä kaveria? Poikaystävää? Aviomiestä? Futisjoukkuetta? Ei vaan. Hehe! Johanna! Kuuntele nyt! Vitsi vitsi. Hei mut ihan oikeasti. Sä oot kaunis. Todella kaunis. Niin kaunis, että mä kirjoitin sulle jopa pienen sonetin. Mä voin lukea sen sulle. Mä kirjoitin sen muistiin jonnekin. Oho, ei ainakaan tuossa taskussa. Entäs tässä…? Hei, mikäs täältä löytyi! Kondomi! Tälle tulee varmaan sitten myöhemmin käyttöä. Huomaat muuten varmaan, että olen jo valmiiksi poistanut kondomin pakkauksestaan ja käärinyt sen auki. Ei tarvitse sitten tositilanteessa alkaa sähläämään sen kanssa. On todella hankalaa alkaa näprätä kondomia pois pakkauksestaan tositilanteessa. Helposti menee hermot siinä, kun se ei aukea. ”Nyt hajos pää!” olen huutanut monta kertaa, kun kondomi ei vain tule ulos sieltä tyhjiöpakatusta vankilastaan. Miten se voi olla niin vaikeaa? Vähän niin kuin naisten rintaliivien avaaminen. Mikä niissä oikein on? Monta kertaa on kulunut minuuttikaupalla aikaa, kun olen näprännyt niitä auki. Ja sitten pitää aina ottaa morapuukko avuksi ja avata rintaliivit niillä. Kyllä siinä stondis ehtii lösähtää. Ja siinähän sitä sitten ollaan: ei auta muuta kuin sanoa: ”No, meitsi lähtee nyt, onks tässä lähellä mitään hyvää kebab-paikkaa, missä voisin käydä syömässä?” Et lähtis meitsin luokse vähän bilettää. Mä asun tossa aika lähellä. Tai no, Myyrmannilla, mutta taksilla sinne pääsee 45 minuutissa. Tosin jos me mennään taksilla, sä maksat. Muuten mennään yödösällä. Se kestää puolitoista tuntia. Mut siinä ehtii hyvin jutella. Ja vielä vähän kelailla asioita mielessäänkin. Ja sitten ehtii vielä vain istua paikallaan ja odottaa, että tulee perille. Me voitais… Hei, kuunteleksä? Tuuksä mun luo? Mennään rakastelemaan! Rakastelemaan! Kamoon! Mikä sua estää? Minä olen mies, joka on jo ylittänyt parhaan ikäni! Pistä paremmaks! Johanna! Anna nyt! Kun sais kerran reissullansa! Johanna! Anna ees kerran! Jo

Grillijonossa

Onks tässä jonon pää? Ai se on tuolla? Miten se noin kaukana? Pääsisinks mä tähän väl…? Ai en. No pitää kai mennä sitten tuonne perälle. Jos ei kerran pääse tähän väliin suikkaamaan. Tum te dum. Aika pitkä tämä grillijono. Ikävä joutua tänne perälle asti! Näyttää tässä jonossa olevan aika monia, jotka on selvästi käyneet grillillä ennenkin. On makkara maistunut! Hei, sinä siinä, muista tilata vakioannoksesi, eli triplaranskalaiset tripalihiksellä! Heh heh… Hienovarainen piilovittuilija iskee jälleen! Ai jaha. Nyt sitten päätit kaivaa puukon esille. Mikä siinä on, että aina kun meitsi lähtee bilettämään, joku aina vetää puukon esille? Hieno puukko sulla, muuten. Taitaa olla teroitettu, vai mitä? Ei näytä kovin tylsältä. Näytätkö vähän lähempää sitä puukk… Hei, ei tarvitse ihan noin läheltä näyttää! Ptruu! Kyllä minä näen kauempaakin. Älä nyt sohi sillä veitsellä! Siitä tulee helposti pintanaarmuja, jotka rikkovat ihon. Jonota nyt vain ihan rauhassa sitä grilliruokaa. Sitä sinä kuitenkin haluat. Olethan valkoista roskaväk… Hei, mitä minä muka sanoin? Jos sohit tuolla puukolla noin, se voi osua kaulavaltimoo

Ambulanssissa

Missä minä olen? Mikä mestä tämä on? Hmm… Valkoisiin pukeutuneita hoitsuja? Olenko minä pornoleffassa? Olenko päätynyt grannyteens.comiin? Mutta miksi kaikilla on vaatteet pääll… Hetkinen, tämähän onkin ambulanssi! Siistiä! En ole koskaan ollutkaan ambulanssissa! Teillä on tosi valkoiset puvut. Miten te saatte niistä niin valkeita? Mutta hei, relatkaa nyt! Minä voin ihan hyvin! Ihan oikeasti! Ei teidän tarvitse yrittää defibrilliraattorin avulla antaa minulle sähköshokkeja, jolla sydämeni käynnistyisi jälleen! Ei teidän tarv… Auts! Päätitte sitten antaa sähköshokin… Tuo tuntui oikeastaan aika hyvältä! Pistäkää uusi satsi tulemaan! Pronto! Jees! That’s the stuff! Kiitos! Thanks, I needed that! Vai mitenkäs sitä kuuluu sanoa ejakulaation hetkellä. Heh heh! Ejaku… äh!  Antakaa lisää! Tällä kertaa vähän ylemmäs, niin tuo sydämen ylempikin kammio hieman virkistyisi. Tai hetkinen. Antakaa sähköä alemmas. Tuonne navan alapuolelle. Sinne. Sinne. Uu, juuri sinn