Olipa hurja päivä. Kaikki alkoi rautatientorilta, missä olin kävelemässä, kun nuori mies pysäytti minut. Hänellä oli Unicefin takki ja esitteitä. Arvasin heti, mistä oli kysymys: hän aikoi taivutella minua lahjoittamaan Unicefille rahaa.

Sieraimeni värähtivät, niin kuin ne usein värähtävät, kun valmistaudun joko henkiseen taisteluun tai lisäämään oreganoa pasta primaveraani. Nyt pistetään Unicefin jätkä koville, ajattelin. Kirkaisin mielessäni, kun huomasin, miten raju ajatukseni oli. Yritin rauhoittua, kun Unicef-tyyppi avasi suunsa sanoakseen jotain.

”Anteeksi, olett…”

Kirkaisin, kun pelästyin tätä hänen liikkuvasta suustaan äkkinäisesti ulos tullutta ääntä. Sitten muistin, että se on vain puhetta, ja jäin tuijottamaan uteliaan kiinteästi hänen suutaan.

”Anteeksi, oletteko kiinnostunut auttamaan maailman hädänalaisia ihmisiä?” mies kysyi minulta.

Katsoin hänen suutaan, joka umpeutui. Kun se ei enää vähään aikaan liikkunut eikä sieltä enää tullut ulos pelottavia ääniä, minäkin uskalsin avata oman suuni. Aloin liikutella sitä, ja ennen pitkää sieltäkin alkoi tulla ulos ääniä.

”Mistä on kysymys?” kuulin itseni sanovan möreästi.

Valoaallot alkoivat kulkeutua nuoren miehen suusta kohti silmiäni, ja silmiini saavuttuaan ne synnyttivät näköreaktion aivoissani. Aivoihini rekisteröityi tieto siitä, että mies oli alkanut taas liikuttaa suutaan. Ääniaallot alkoivat edetä kohti korviani. Odottelin jonkin aikaa, ja lopulta ääniaallot tulivat korvaani ja muuttuivat sisäkorvassa ääneksi.

”Kerään rahaa Unicefille”, mies sanoi möreällä, hidastetulla äänellä.

Silloin tajusin ajan alkaneen hidastua ja käänsin ilmassa roikkuvaa ajan nopeutus -nappulaa. Heti keskustelu alkoi edetä normaalia tahtia ja kuulin ihmisten puheen heti, kun he alkoivat liikuttaa suutaan.

”Unicefille”, toistin. ”Mitäs Unicef minun rahoillani tekee?”

Miehen kasvoille tuli välttelevä ilme. ”Tiedäthän… Asioita. Hyviä asioita. Se on Unicef. Unicef!”

”Niin, mutta millaisia asioita?” kysyin. ”Lepralapsia? Syöpälapsia? Haimasyöpälapsia? Mihin rahani menevät?”

”Ne menevät… Unicefille”, mies sanoi painottaen viimeistä sanaa oudon voimakkaasti. ”Anna rahasi… Unicefille”, hän lisäsi äskeistä dramaattisemmin. ”Unicef!”

”Tuota… Minä taidan antaa rahani… Greenpeacelle…” mutisin ja pinkaisin juoksuun. Mies jäi huutamaan perääni: ”Uniceeeeeeeeeefffff!”

Kiusallinen välikohtaus. Juoksin nopeasti Kaisaniemeen, minne olin pysäköinyt vuokraamani pakettiauton. Raskaasti huokaisten menin sisään sen takaosaan ja suljin oven. Käynnistin kolmijalan päällä olevan videokamerani ja aloin puhua kameralle.

”Teillä oli sata miljardia mahdollisuutta ja keinoa välttää se, mitä tänään tapahtui”, raivosin kameralle. ”Mutta te päätitte vuodattaa vertani. Te pakotitte minut nurkkaan ja annoitte vain yhden vaihtoehdon. Nyt teillä on verta käsissänne, eikä sitä voi koskaan pestä pois!”

Sitten poseerasin kameralle erilaisissa taisteluasennoissa. Tähtäsin kameraa pistoolilla ja heiluin vähän vasarankin kanssa.

”Teidän hybridiautonne eivät riittäneet teille, senkin hemmotellut kakarat”, huusin. ”Teidän hennatatuointinne eivät riittäneet teille, senkin snobit. Teidän vodkanne ja konjakkinne eivät riittäneet. Teidän hampurilaisenne eivät riittäneet. Teidän basilikanne eivät riit… Ei, itse asiassa ne riittivät teille. No, joka tapauksessa, moni asia ei riittänyt teille, jos ei lasketa basilikaa.”

Sitten irvistin taas kameralle vasara kädessäni.

Niin, tällaisia videoita minä kuvaan usein itsestäni. Ihan vain huvikseni. Se on sellainen harrastus. En ole kertonut tästä kenellekään.

Paitsi kerran kerroin parhaalle ystävälleni ravintolaillallisella, että minulla on tapana kuvata itsestäni väkivaltaisia ja sekopäisiä itsemurhaviestejä.

”Onpa sinulla outo harrastus”, hän sanoi konemaisesti mutustaen riisiään.

”Niin…” sanoin. ”Sitä voisi pitää kai jonkinlaisena avunhuutona. Epätoivoisena avunhuutona.”

Jäin tuijottamaan ystävääni toiveikkaasti. Pelastaisiko hän minut? Nostaisiko hän minut tästä toivottomuuden suost… Hei, nyt hän avasi suunsa! Ääniä alkoi tulla ulos sieltä!

Odotin kärsivällisesti äänen saapumista korviini.

”Onpa sinulla outo harrastus”, hän sanoi samalla konemaisella äänellä. Hän alkoi toistaa tätä kymmenen sekunnin välein. Sitten äkkiä hänen päästään sinkoili kipinöitä, ja hänen päänsä retkasti sivulle räjähtäen. Pahus, tämä olikin se robotti, jonka olin rakentanut ja joka osaa vain sanoa: ”Onpa sinulla outo harrastus.” Miksi minä edes käytin vuosikausia sellaisen robotin rakentamiseen? Mikä minua vaivaa?

Tallensin kuvaamani videon tietokoneelle. Pitäisikö taas lähettää se jollekin medialle? Se on aina yhtä hyvä källi! Vaikka pitäisi ehkä olla varovainen… Monta hupaisaa väärinkäsitystä on syntynyt, kun nämä videot ovat päätyneet median tai poliisin käsiin. Eikö niillä ole huumorintajua? Mä tapan kaikki – nekin, joilla ei ole huumorintajua!

Huokaisin ja astuin ulos pakettiautosta. Huomasin, että se oli zombieiden ympäröimä. Kaikki zombiet toistivat tyhjällä äänellä: ”Anna rahasi Unicefille… Unicef!!!”

Ähkäisin ja vetäydyin takaisin pakettiauton sisään. Taas tätä Unicef-hallusinointia… Ei kai auta muuta kuin tehdä uusia videoita.

Otin uhkaavan ilmeen, käynnistin kameran ja aloin ladella uhkauksia.

”Teillä oli kolme mahdollisuutta estää tämä, mutta te teitte valintanne. Teidän ei olisi pitänyt jäädä kuppaamaan eteeni liukuportaissa. Teille ei riittänyt se teidän neljän gigan iPod. Ei – teidän piti saada kahdeksan gigan iPod. Ja se cover flow -toiminto. Aina se cover flow… Nyt teidän kätenne ovat veressä, ja iPodeissa!”

Sitten osoitin aseella kameraa. Ei, nyt olen liian lame. Otin esiin 1800-luvulta peräisin olevan tykin ja osoitin sillä kameraa. Sitten nostin lattialta tykinkuulan ja aloin laittaa sitä tykkiin. Ei helvetti, onpas painava… En jaksanut nostaa sitä tykkiin! Pudotin sen lattialle, taisin sanoa jonkin kirosanankin ja potkaisin tykinkuulaa.

Tämä oli tietysti aivan saatanan huono idea, sillä tykinkuula oli kovempi kuin jalkani. Jalkaani sattui niin, että ähkäisin tuskasta. Kaaduin lattialle niin, että löin pääni. Makasin siinä tajuttomana monta minuuttia, ennen kuin virkosin. Kamera pyöri koko ajan. Joo, tästä tuleekin todella hyvä itsemurhaviesti. Kaveri makaa lattialla tajuttomana suuren osan ajasta. Jos jotain tästä nyt opin, niin sen, että itsemurhavideoviestissä kannattaa olla tajuissaan.

Joo, tiedetään – tajuissaan oleminen on homojen puuhaa. Kovat jätkät on aina tajuttomina. Mutta siltÄH

Miksei kukaan vastaa?

17 huhtikuun, 2007

Tiättekste, joskus on todella vaikea keksiä, mistä kirjoittaisi blogiinsa. Nämä kriteerit ovat kuitenkin niin korkeat. Aiheen pitäisi olla yleiskiinnostava mutta silti tarpeeksi erikoinen ja yllättävä. Siinä pitäisi olla konetuliaseita. Ja pekonia. Päitäkin saisi lennellä. Viittauksia Locken tuotantoon toki myös pitäisi olla. Joten ei ihme, että monina päivinä minä vain paistan pihvejä Hesburgerissa, tuijotan eteeni ja yritän turhaan keksiä kirjoituksille aihetta. Joskus menee vuosiakin niin, että en keksi yhtään blogikirjoituksen aihetta!

Esimerkiksi tässä pari päivää sitten selailin epätoivoisesti uutisia löytääkseni jotain hauskaa. Jaahas, hallitus on saatu kokoon. Siellä ovat nyt kaikki hamesankarit ja vaimonhakkaajat kooll… Ei. Ei mennä sinne.

Mitä muuta? Mitä muuta on tapah… Hetkinen. Virginia Tech. Joku nuori mies on ampunut yli 30 ihmistä opiskelijakampuksella Yhdysvalloissa. Tässä se on. Kiitos, Jumala, kun luot maan päälle hyviä blogikirjoituksen aiheita minulle. Siis se kaveri kirjoitti jopa näytelmän! Joskus hedelmät vain roikkuvat alhaalla.

Tästä aiheestahan olisi mahdollista kirjoittaa monenlaisia hupailuja, ajattelin heti. Ja eikun töihin vain! Kaivoin kaapista esille vanhan Remingtonin kirjoituskoneen, pujotin paperin koneeseen ja aloin kirjoittaa kuin mielipuoli. Kammiostani kuului kiihkeää kirjoituskoneen nakutusta seuraavat kaksi tuntia. Kaunis pling-ääni aina, kun rivi loppui. Pling, pling, pling. Tekstiä syntyi rivi rivin jälkeen. Kirjoittaminen on helppoa!

Lopulta kokosin esiin kaikki kirjoittamani liuskat ja pinosin ne siistiin järjestykseen. Mitäs minä nyt olinkaan kirjoittanut? Aloin lukea ensimmäistä liuskaa. Se alkoi näin: ”jionUH Jhi edi iowds kHNHn jKJKJk sankklalns SKLHN SXKl NKWCNWXIO”

Mitä helv… Mitä ihmeen siansaksaa minä olin kirjoittanut? Plarasin sivut nopeasti läpi. Kirjoituksessani ei ollut päätä eikä häntää missään kohtaa.

Olisi kai pitänyt ajatella jotain ajatuksia samalla, kun painelin sokeasti kirjoituskoneen nappuloita… Hukkaan meni sekin kirjoitussessio!

Piti vain tyytyä ajattelemaan ja toivoa, että nämä ajatukset jotenkin maagisesti päätyisivät blogiini. Hullumpaakin on tapahtunut!

Tavallaan sympatiseerasin Virginian tappajaa. Minunkin on usein tehnyt mieli alkaa ammuskella sokeasti ympärilleni. Itse asiassa aika useinkin.

Käyn mielessäni usein sellaista mielikuvitusleikkiä, että aina jos jokin asia ei mene mieleni mukaan, alan mielessäni kuvitella, että alan ampua sokeasti ympärilleni siinä tilanteessa. Joku voisi sanoa tätä syvästi häiriintyneeksi, mutta minua se auttaa.

Otetaan esimerkki. Olen menossa bussiin. Edelläni oleva asiakas alkaa sählätä matkakortin lukulaitteen kanssa, ja minulta tuhrautuu aika ylimääräiset puoli sekuntia.

Viha räiskähtää päässäni. Mutta hillitsen itseni, ja alan vain leikkiä mielikuvitusleikkiäni.

Siinä leikissä minä otan repustani esille AK-47:n ja ammun ilmeettömästi tuon hidastelijan edestäni. Mutta kun painan liipasinta, piipusta tulee vain lippu, jossa lukee ”PAM!” Ähkäisen ja otan toisen aseen taskustani. Siinä on oikeita luoteja, ja hidastelija kuolee. Sitten ammun bussikuskin, ja kaikki kauhusta kirkuvat 20 matkustajaa bussista. Nauran kaikelle ja otan välillä taisteluvyöstäni pekonia. Sitten menen ulos bussiterminaaliin ja alan sielläkin ampua ihmisiä sokeasti. Välillä tosin tsekkaan kännykästäni, onko minusta jo uutinen netissä. Sitten ammun lisää ihmisiä. Jumalauta, se yksi tyyppi ei osannut käyttää matkakortin lukulaitetta

Äkkiä eteeni ilmestyy panssarivaunu. Hyppään siihen ja alan ajella sillä kaupungilla. Poliisitkaan eivät mahda minulle mitään, kun olen panssarivaunun sisällä. Ammun sieltä raivoisasti ihmisiä. Vasta neljän tunnin ampumisurakan jälkeen olen tappanut kaikki kaupungin asukkaat ja pääsen jatkamaan bussimatkaani kotiin häiriöttä.

Niin, siis tuollaisen mielikuvitusleikin minä käyn pääni sisällä sellaisena hetkenä, kun joku hidastelee edessäni bussissa. Tai tukkii liukuportaat. Tai ei osaa käyttää pankkiautomaattia. Oikeastaan mitä tahansa. Vääränlainen takki. Vääränlainen kampaus. Mikä tahansa laukaisee mielessäni tämän fantasian, jossa lahtaan kaikki – ja lopussa päädyn aina joko panssarivaunuun tai ilmatukialukseen ampumaan merelle muita taistelulaivoja.

Ja arvatkaa mitä? Tämä auttaa minua. Kun olen saanut ajateltua fantasiani, minä rauhoitun.

Kunnes sitten viiden minuutin päästä fantasia alkaa pyöriä päässäni uudestaan, siis.

Joskus vielä useammin.

Paljon useamm

Ei, parempi vain lopettaa tämä ajattelu ja käydä katsomassa, ovatko nämä ajatukset siirtyneet blogiini. Turhaanhan minä näitä tosin rustailen. Kukaan ei koskaan kommentoi tekstejäni. Eikä kukaan laita meiliä tuohon oikeassa laidassa olevaan osoitteeseeni. Mitä ihmisen pitää tehdä saadakseen vähän palautetta lukijoilta? Ammuskella silmittömästi kadull

Haluanko saada lapsia?

11 huhtikuun, 2007

Rakkaat lukijani kaikkialla maailmassa, viime aikoina olen ollut mietteliäällä tuulella. Olen pohtinut elämän suurista kysymyksistä ehkä suurinta: haluanko joskus saada lapsia?

Myönnetään pois: ikää alkaa tässä kertyä. Ja kyselyitä tulee. Äitini kyselee jatkuvasti, milloin tuotan hänelle lapsenlapsia. Onneksi saan hänet aina hiljenemään sanomalla, että K-kaupassa on jauhelihaa tarjouksessa, jolloin hän juoksee riemusta kiljuen pois.

Mutta sitten ovat nämä seurustelusuhteetkin. Aina, kun olen ollut niin sanotusti ”intiimissä tekemisissä” (heh heh, jätkät, tiedätte, mitä tarkoitan? Siis tissejä!) naisten kanssa, ennemmin tai myöhemmin kysymys lasten saamisesta on noussut esille. Tällaisissa tilanteissa olen aina sanonut tyttöystävilleni, että K-kaupassa on jauhelihaa tarjouksessa, ja aika usein he ovatkin sitten lähteneet eivätkä tulleet koskaan takaisin.

Mutta jotkut ovat inttäneet, että minulla pitäisi olla jokin kanta lasten hankkimiseen. Että turhaan tässä muuten yhdessä nyhjätään ja tuijotetaan vanhoja Frendien uusintoja joka ilta. Joka helvetin ilta… Tuntikaus… Lärvi umpeen, muija, Joey sanoo jotain! Hah hah haa! Kaikki menee suunnitelmieni mukaan…

Tuntuu, että mikään vastaus ei tyydytä naisia. Jos sanon, että jumalauta sentään en vittu saatana ikinä halua mitään haisevia ja kuraisia ja suomuisia lapsia kilpailemaan kanssani maapallon rajallisista jauhelihavarannoista, he alkavat nyyhkyttää. Ja jos sanon, että hankitaan vain lapsia, he ottavat aina esiin koeputken ja sanovat: ”Siihen sitten siemennesteet, kiitos!” Mikähän siinäkin on, että seksiä ei koskaan saisi harrastaa? Jonain päivänä aion vielä nähdä jonkun naisen rintaliivisillään, vaikka minun pitäisi kirjoittaa tuhatta eri blogia yhtä aikaa, perkel[Nyt alkaa mopo keulia vähän liikaa, rauhoitu. –editori]

Voisi sanoa, että olin aika lailla eksyksissä. Pitkään en tiennyt, mitä halusin, kun oli niin paljon muiden haluja tyydytettävänä. Näin jatkui vuosia: en vain tiennyt, halusinko lapsia vai voisinko tyytyä jauhelihaan.

Kaikki muuttui hiljattain eräänä päivänä, kun menin yksin syömään läheiseen ravintolaan. Läimäisin ravintolan oven auki, osoitin käsissäni olevia jonglööripalloja ja karjaisin: ”Kohta lentelee näitä!” Sitten aloin jonglöörata palloilla; hilpeä sirkusmusiikki soi taustalla.

Lopulta menin pöytään istumaan. Tilasin ruokaa ja jäin jälleen yksin synkeiden mietteideni kanssa. Lapsia/ei lapsia, ajattelin. (Minun ajatuksissani on usein kenoviivoja: se auttaa kategorisoimaan asioita.) Lapset olisivat kyllä mukavia: kenelle muuten voisin jättää kaikki pasta primavera -ohjeeni ja metalliset haarukkani? Hampaani kiristyivät irvistykseen ja ajattelin vihaisesti: metalliset haarukkani… Sitten pudistin tämän ajatuksen pois, koska se oli selvä ajatuksellinen ja koominen umpikuja. Parempi olla menemättä sinne.

Metalliset haarukk… Ei. Ei saa mennä sinne.

Näitä ajatuksia pohtiessani kurottauduin ottamaan lautasliinan. Samalla kuitenkin vahingossa kaadoin kumoon pöydällä olleen suolansirottimen. Se kumahti kaatuessaan ja hieman suolaa kaatui myös pöydälle.

Tarkastelin suolansirotinta hämmentyneenä mutta hieman uteliaana. Sehän kaatui komeasti… Nostin sen pystyyn ja pudistin ajatuksen päästäni. Aloin jälleen ajatella sitä, pitäisikö minun hankkia lapsia. Se olisi kyllä hyvä tekosyy harrastaa välillä vähän seksiä. Pelkään vain saattavani jonkun raskaaksi. Se olisi katastrofi. Minusta on paljon mukavampi vain lupailla naisille, että olen kyllä valmis perheen perustamiseen ja hankkimaan lapsia. ”Joo, perustetaan perhe! Minä täytän maan lapsillasi!” minä kiljahtelen. ”Pelastan kohtusi hedelmättömyyden erämaasta! Jii-haa!” Mutta sitten kun tosihetki koittaa, minä aina perun sanani ja nauran päälle. Usein teen jopa niin, että suostun harrastamaan seksiä ilman ehkäisyä. Mutta niissä tilanteissa minä vain pidättelen ejakulaatiota seksin aikana. Joskus teen niin jopa tuntikausia. Se on aika vaikeaa, mutta ennemmin tai myöhemmin naiset hermostuvat siihen – tai ehkä siihen, että tirskun koko ajan pidätellessäni itseäni. Joskus tuntuu jopa siltä, että aika alkaa hiiiiiddaaaaaaaÄH! ”Mutta sinun piti tehdä minut raskaaksi!” he huutavat. ”Etköhän sinä ole tarpeeksi raskas jo nyt, senkin pullasorsa”, on lystikäs vakiovastaukseni. Sen jälkeen sanon: ”Kohta lentelee täitä!” ja vetäydyn raapimaan pubiikkikarvoj[Mikä sua vaivaa? –editori]

Toisaalta – lapset ovat kuitenkin elämän suola, ajattelin sitten.

Elämän suola.

Suola.

Hetkinen, mistäs tuo suola oli tuttu ajatus? Ai niin, se kaatunut suolansirotin. Se olikin hauska! Kaadoin suolansirottimen uudelleen. Se kolahti mukavasti pöydälle. Kaadoin samalla myös sokerinsirottimen. Sekin kolahti hauskasti ja tuotti minulle iloa. Mitähän muuta minä voisin kaataa? Ehkä… ehkä tuon vesilasin. Kaadoin senkin pöydälle. Vesi loiskahti liinalle ja lattialle. Hah haa! Sepä oli hauskaa.

Tarjoilija toi minulle ruokani. Hän ihmetteli sotkua pöydälläni. ”Ne kaatuivat”, sanoin ja aloin tunkea ruokaa suuhuni, samalla kun tarjoilija siivosi pöytääni.

Lapset, ajattelin. Niille pitäisi vaihtaa vaippojakin. Olisiko minusta siihen? Eikö vaippojen vaihtaminen tekisi minusta vähemmän coolin? Ehkä jos pitäisin päässäni aurinkolaseja ja kuuntelisin LL Cool J:tä…

Tuossa edellisessä kappaleessa muotoiltuun ajatukseen meni minulta niin kauan, että kun olin tullut loppuun asti, olin jo syönyt. Maksoin laskun ja nousin ylös. Silloin minulle tuli hillitön halu kaataa ruokapöytä. Ja ennen kuin ehdin hillitä itseäni, olin jo kaatanut pöydän. Mikä ryminä siitä kuuluikaan! Pasta primaveraa kaikkialla!

Juoksin ulos ravintolasta. Aloin hiljalleen ymmärtää, mitä minä elämältä halusin. Enhän minä halunnut lapsia. Minä halusin vain kaataa esineitä!

Kuten tuon roskiksen. Tuosta vain, nurin koko paska! Ja tuo puistonpenkki nyt ainakin kaatuu. Ja tuo vanha mummo. Ja tuo pieni lapsi. Lakoon vain kaikki! Tämä poika alkoi kaataa esineitä. Oho, tuolla on lyhtypylväs, joka vain odottaa kaatam… Hetkinen. Onpas raskas. Jätkät, venatkaa hetki, meitsi tästä kaataa tämän lyhtypylvään… On muuten raskas. Ei kaadu millään.

Jätkät? Mihin te menitte?

Jätk

Todellisuuden vinoutumakenttä

3 huhtikuun, 2007

Siinä minä olin, paistamassa pihvejä Hesburgerissa ja ajattelemassa sitä, miten hieno yhtiö Apple oikeastaan onkaan. ”Apple! Se on vaan niin hieno!” ajattelin läiskäistessäni raakaa lihaa grillille.

Ajattelin, että Apple tekee todella hyviä tuotteita. Kuten ne iPodit. Olen kuullut paljon hyvää niistä: niin paljon, että oma kämäinen Creativen soittimeni alkoi todella hävettää minua. Siihen mahtuu vain kolme biisiä, eikä laite toista basson tai rumpujen ääniä. Siinä on vain yksi nappula, eikä siitä tapahdu mitään. Näytössä lukee vain ”3”. Apple varmaan tekee nämä asiat paremmin.

Mutta ei minulla ole varaa iPodiin…

Huokaisin ja laitoin jälleen yhden pihvin paistumaan. Elämäni tuntui niin… merkityksettömältä.

Sitten muistin yhtäkkiä lehtiartikkelin, jonka olin joskus lukenut Applen pääjohtajasta Steve Jobsista. Sanotaan, että häntä ympäröi ”todellisuuden vinoutumakenttä” – hän on toisin sanoen niin karismaattinen, että hän saa ihmiset uskomaan melkein mitä tahansa. Hän esittelee esimerkiksi melko tavallisen musiikkisoittimen, ja kansa uskoo häntä, kun hän sanoo sen olevan jotain aivan vallankumouksellista. Tai kun hän esittelee aika tavallisen kännykän, ihmiset saavat erektioita. Naisetkin! Ja minä jos joku tiedän, miten vaikeaa on saada naisia saamaan erektio.

Pihvin käry tunkeutui sieraiimiini. Todellisuuden vinoutumakenttä, minä ajattelin. Olisipa näppärää, jos minullakin olisi sellainen!

Sitten tuijotin vähämielisesti grillillä käristyvää pihviä pari minuuttia, kunnes tajusin seuraavan ajatukseni: mikäänhän ei estä minua hankkimasta itselleni todellisuuden vinout…

Sitten tuijotin vähämielisesti grillillä käristyvää vielä pihviä pari minuuttia, kunnes mieleeni tuli kirjainjono: umakenttää!

Ei olisi kai pitänyt imppailla sitä Erikeeperiä niin paljon nuorena. Ajatus vähän katk…

eilee.

Äkkiä huomasin, että vuoropäällikkö seisoi edessäni. Hän kysyi minulta: ”Hei, kirjoitatko sinä blo…”

Sitten hän jähmettyi hämmentävästi paikalleen. Blo…? Mitä hän oikein yritti sanoa? Vai oliko tämä taas jokin Erikeeper-flashba… (Lopeta jo! -edito…

ri.)

ck.

Jatkoin rauhassa pihvien paistamista ja lauleskellen Vaarilla on saari -laulua, karjaisten kuitenkin välillä: Kohta lentelee päitä! Jonkin ajan kuluttua huomasin, että vuoropäällikköni seisoi edelleen edessäni. Äkkiä hän sanoi: ”Gia”?

Ahaa! Hän siis kysyi, kirjoitanko minä blo… gia. ”Ei, en minä kirjoita Kysyn vaania!” sanoin käsi sydämellä. ”Enkä Karu selliä. Enkä Sellistiä. (Se oli hyvä blogi!) Enkä Harmaata hattua. Enkä Krapulablo…”

Silloin mieleeni palasi aikaisempi ajatuskulkuni. Se todellisuuden vinoutumakenttä. Nyt sille olisi käyttöä! Keskityin syvään ja yritin luoda ympärilleni todellisuuden vinoutumakentän.

Suoristauduin. Katsoin vuoropäällikköäni rauhallisen alentuvaisesti silmiini. Sanoin rauhallisesti: ”En kirjoita blogeja.”

”Aha”, vuoropäällikkö ynähti ja lähti pois.

Se toimii! Minua ympäröi todellisuuden vinoutumakenttä! Voin sanoa mitä vain, ja kaikki uskovat minua!

Riemuni kuitenkin laantui, kun muistin, että minähän olin rehellinen. Eihän minulla mitään blogia ole! Järjetön ajatuskin!

En kuitenkaan lannistunut. Halusin kokeilla, miten todellisuuden vinoutumakenttäni voisi toimia käytännössä. Parhaiten se selviäisi, kun menisin Hesburgerin tiskille myymään hampurilaisia. Kai minä pystyisin vinoutumakentän avulla saamaan ihmiset uskomaan, että Hesburgerin ruoka on todella ravitsevaa ja laadukasta. Kyllä, tätä oli pakko kokeilla!

Jätin pihvin käristymään grillille, pyyhin käteni esiliinaani ja marssin keittiöstä kassojen puolelle. Kävelin vapaan kassan taakse ja sanoin: ”Tässä on vapaa kassa.”

Huomasin, että kassalla työskentelevät työtoverini olivat kääntyneet katsomaan minua. Heidän silmänsä olivat laajentuneet lautasen kokoisiksi puhtaasta kauhusta. ”Reijo-Aristofanes, mi-mitä sinä oikein teet??” he kysyivät minulta kuiskaten. ”Ethän sinä saa tulla kassal…”

Mutta ensimmäinen asiakas oli jo ehtinyt tulla luokseni. ”Tässä on vapaa kassa”, sanoin uudestaan.

”Joo”, asiakas sanoi. ”Mä ottaisin kanahamp…”

”Tässä on vapaa kassa”, keskeytin hänet. Hän jäi tuijottamaan minua hölmistyneenä.

”Ei vaineskaan”, minä sanoin. ”Pilailin vain. Niin, mitäs saisi olla?”

Sitten muistin: Se todellisuuden vinoutumakenttä! Minun pitäisi yrittää käyttää sitä! Otin kasvoilleni rauhallisen ja hypnoottisen ilmeen.

”Meillä on tarjota teille ei vain yksi vaan kolme vallankumouksellista tuotetta. Ensimmäinen tuote on uraauurtava nälänpoistosovellus. Toinen tuote on vallankumouksellinen makukokemuslaite. Kolmas tuote on maukas pihvi.”

”Minä…” asiakas yritti keskeyttää.

”Nälänpoistosovellus. Vallankumouksellinen makukokemuslaite. Maukas pihvi. Nälänpoistosovellus. Makukokemuslaite. Maukas pihv… Alkaako jo sytyttää? Nämä ovat kaikki yhtä ja samaa tuotetta. Ja me kutsumme sitä… Clubburgeriksi.”

Vilkaisin asiakasta: oliko todellisuuden vinoutumakenttä jo tehnyt tehtävänsä? Ainakin hän seisoi siinä paikallaan kuunnellen minua. Jatkoin: ”Me mietimme käyttöliittymää kauan. Ja emme halunneet tehdä hampurilaista vanhalla tavalla. Siksi tässä hampurilaisessa salaatti onkin… päällimmäisenä.”

”Oho!” asiakas huudahti innostuneena. ”Vallankumouksellista!”

Olin hetken hiljaa. Sitten sanoin: ”Vielä yksi asia…”

Kaikki ravintosalissa pidättivät hengitystään. ”Mukaan tulee ranskalaiset perunat”, sanoin lopulta.

Asiakas kaivoi lompakkonsa esiin ja alkoi latoa lounasseteleitä tiskille. ”Minulle ainakin kolme!”

Se toimi! Todellisuuden vinoutumakenttäni toimi! Suljin silmäni ja aloin hohottaa ääneen.

Kun pian avasin silmäni, huomasin jotain outoa. En enää ollutkaan Hesburgerissä, vaan McDonald’sissa. Enkä ollut ojentamassa asiakkaalle Clubiateriaa, vaan Big Macia. Mitä helvettiä?! Eihän todellisuuden vinoutumakentän pitänyt näin toimia!

Käännyin ympäri. Näin oven, joka johti pieneen huoneeseen. Siellä väsyneen näköinen nuorehko mies istui kannettavan tietokoneen ääressä kirjoittamassa jotain. Kuulin hänen mumisevan: ”Todellisuuden vinoutumakenttä… Erikeeper… Hesburger… Hah hah haa! Olenpas minä hauska! Parempi kuin Kysyn vaanin aikoih… Ei vittu, nyt mä tapan its