Opettaja-lehden päätoimittaja Hannu Laaksola esitti Opettaja-lehdessä turvamiesten palkkaamista suomalaiskouluihin. – HS 26.1.2007

Kun pomo soitti minulle ja kertoi, että tarjolla olisi turvamiehen keikka Espoon Olarin yläasteella, ajattelin pääseväni kerrankin helpolla. Minulla, Antero Vasaralla, oli sentään takanani jo yhdeksän vuotta työkokemusta turva- ja vartiomiehenä eri paikoissa, ja luulin nähneeni siihen mennessä jo kaiken.

Olin muun muassa partioinut Asematunnelissa ja joutunut siellä usein käsikähmään alkoholistien, narkkarien, ulkomaalaisten ja karkkikaupan myyjien kanssa, kun heiltä loppuivat turkinpippurit. Olin kiertänyt turvamiehinä monissa eri megabändien konserteissa (kerran jouduin karkottamaan jostain irti päässeen elefantin Keith Richardsin kimpusta rollareiden keikalla vuonna 97), ja työvuosieni aikana olin myös toiminut portsarina melkein jokaisessa Helsingin isommassa juottolassa. Puhumattakaan elämäni kovimmasta puolivuotisesta, Siilitien metroaseman vartiomiehen keikasta.

Mutta ei puhuta siitä. Ellette te ehdottomasti halua. Siis ei?

Okei, jatketaan. Kun muistelin näitä kaikkia muita keikkojani, en siis tosiaan ajatellut, että espoolaisyläasteen turvamiehenä toimiminen voisi olla kovin haastavaa. Kun on taltuttanut kolme heroiinipöhnässä olevaa 25-vuotiasta nahkatukkaa yhtäaikaa, kai minä pystyisin taltuttamaan myös kolme 15-vuotiasta heroiinipöhnässä olevaa nahkatukkaa, jos niikseen tulee. Enkä tietenkään uskonut, että sellaisia tilanteita voisi Olarin yläasteella edes syntyä. Ehkä pari koulukiusaamisen estämistä, pari linkkarin takavarikointia, ja työpäivä olisi siinä.

Kuinka väärässä olinkaan. Luoja, kuinka väärässä olinkaan! Ei! Muistot alkavat taas tulvia mieleeni! Painajaista! Minä tarvitsen hetken rauhoittuakseni… Kuolema…

(Kymmenen minuuttia myöhemmin.)

No niin. Jatketaan. Siis. Minä olen kai aina ollut luonteeltani vartija tai turvamies. Jo ala-asteella, kun kaikki kaverini potkivat jalkapalloa, minä istuin omassa huoneessani vartioimassa sitä. Heti, kun tulin täysikäiseksi, minä hakeuduin vartijan töihin. Ja tässä minä nyt olen.

Minä olen vartijana itseoppinut. En ole käynyt mitään kouluja tai sellaisia. Voisi kai sano, että olen jollain tavalla kapinallinen, lainsuojaton. Vähän James Deanin tyyliin ehkä. En välitä lain kirjaimesta. Teen asioita omien sääntöjeni mukaan. Ratkaisen ongelmat sen mukaan, mitä sydämeni sanoo. Tosin olen huomannut, että vähän monimutkaisemmissa tapauksissa Suomen lainsäädännöstä kyllä löytyy vastaus lähes kysymykseen kuin kysymykseen, niin kuin löytyy myös muun muassa Espanjan lainsäädännöstä.

Olen oppinut, että kaikkein tärkeintä vartijan työssä on ottaa mahdollisimman nopeasti tila haltuun. Tiedättekö, mitä tarkoitan? On tärkeää tilanteeseen tullessaan muodostaa heti kokonaiskuva tilanteesta. Niin kuin silloin kuin vartioin Siilitien metroasemaa. Oli tärkeää käydä nopeasti näki kaikki ihmiset: kuka oli riski, kuka oli vaaraton, kuka oli mahdollisesti piilosekoboltsi? Tuolla kikattava lauma koulutyttöjä, tuolla kiireinen liikemies tulossa metrosta, tuolla kaikkialle ympärilleen tuhoa kylvävä liekinheittimen kanssa riehuva mies… Tällaisessa tilanteessa on tärkeää päättää, mitä tehdä ensin, ja mennä sitten koulutyttöjen luo kikattamaan.

Samalla tavalla, kun tulin ensimmäisenä päivänä Olarin yläasteelle, tein parhaani hahmottaakseni tilanteen. Ottaakseni tilan haltuun. Kuljeskelin käytävillä ennen oppituntien alussa ja katselin ympärilleni. Nopeasti minulle alkoivat hahmottua koulun sosiohierarkian pääpiirteet. Ne olivat tuttuja omiltakin kouluajoilta. Eiväthän ajat ole niin paljon muuttuneet. Siellä täällä kulki ryppäinä provosoivasti pukeutuneita ja tälläytyneitä nuoria neitejä – he olivat ilmeisesti ”suositut tytöt”. Toinen nopeasti hahmottamani ihmisryhmä olivat ”urheilijapojat” – heidät tunnisti raamikkaasta ulkomuodosta ja siitä, että joku oli koko ajan tyrkyttämässä heille fellaatiota. Ei minun nuoruudessani ollut ihan tällaista, mutta… No jaa.

Sitten erottuivat ”nörttipojat”, jotka kulkivat kaikkialle grafiikkalaskimiensa kanssa puhuen (sikäli kuin heidän puhettaan ymmärsin) polynomeista ja binomeista ja tradenomeista. Sitten olivat ”rikkaat skidit”, poikia ja tyttöjä, joista näki, että heidän vanhemmillaan oli liikaa rahaa – puettuja viimeisen muodin mukaisiin vaatteisiin, raahautuen löysästi paikasta toiseen vailla selvää päämäärää. Niin, ja sitten oli tietysti ”taviksia”, aivan tavallisen näköisiä poikia ja tyttöjä, joiden elämästä selvästi on tulossa hyvin tavallista.

Mutta sitten… Nämä edellämainitut ryhmät olivat minulle toki tuttuja omilta kouluajoiltani. Mutta aloin myös erottaa uusia ihmisryhmiä; sellaisia, joita ei omina kouluaikoinani vielä ollut olemassakaan. Esimerkiksi anime- ja mangatytöt ja -pojat, jotka lukivat japanilaisia sarjakuvakirjoja kaikkialla. Olin toki kuullut tällaisesta alakulttuurista ennenkin, mutta oli yllättävää nähdä sen olevan todellisuutta. Sitten olivat tummiin pukeutuneet goottitytöt ja -pojat. Vegaaneilla oli oma porukkansa, ja sen sisällä oli vielä oma lakto-ovo-vegaanien klikki, jotka kaikki olivat aika pantavan näköisiä. Osa nuorista oli selvästi reivihenkistä, vaikka luulin sen olevan jo aika passé. Kertoo vain siitä, että kun kouluajoista vierähtää tarpeeksi paljon aikaa, sitä kai todella jossain vaiheessa tipahtaa kelkasta. En enää voi sanoa tietäväni, mistä nuoriso nykyään oikeasti diggaa.

Kun perehdyin koulun oppilaisiin ja heidän ryhmiinsä tarkemmin, sieltä alkoi paljastua koko ajan uusia pieniä alakulttuureja ja ryhmiä, jotka ensinäkemällä jäivät minulta huomaamatta. Vivahteita alkoi erottua. Keskenään kilpailevat leirit ja jengit olivat aika hienosyisiä. Paljastui muun muassa, että oppilaiden keskuudessa oli oma pieni grunge-porukkansa, joka eli 1990-luvun alun seattlelaisrockin ehdoilla. Hieman yllättävämpää oli, että koulussa oli myös oma beatnik-porukkansa, oma teddy-porukkansa ja jopa oma Miss Twiggy -porukkansa. Aika retroa, täytyy sanoa! Ja siihen rockabilly-porukkaankin olisi kai pitänyt perehtyä tarkemmin, he näyttivät todella tyylikkäiltä ja asiaansa perehtyneiltä. Perinteiset punkkarit olivat vielä oma lukunsa: he viihtyivät omissa oranssitukkaisissa moharipiireissään, enkä uskonut heidän olevan riski koulun turvallisuudelle.

Mutta vartijan silmäni alkoi parin työpäivän jälkeen havaita, että eri Espoon Olarin yläasteen eri oppilasryhmät eivät poikenneet toisistaan vain musiikkimaun, vaatteiden tai kampauksen perusteella. Oli muitakin näkymättömiä jakolinjoja, joiden mukaan porukka oli eri leireissä.

Selkeästi erottuva jako oli esimerkiksi uskovaisten ja ei-uskovaisten välillä. Näiden ryhmien suhteet eivät kuitenkaan olleet sellaisia, että niiden välillä näytti olevan väkivallan riskiä: pientä naljailua vain lampaasta, joka käy nukkumaan leijonan viereen.

Sen sijaan ei-uskovaisten ryhmässä erottui selvästi agnostikkojen ja ateistien posset, joiden väliset sanaharkat tuppasivat usein muuttumaan väkivaltaisiksi: ateistit kutsuivat agnostikkoja kaappikristityiksi, ja agnostikot kutsuivat ateisteja homoiksi – ja koko soppaa hämmentääkseen koulun homojengi kutsui ihan kiusallaan ateisteja agnostikoiksi. Minusta siitä ei ollut ollenkaan apua! Väkivalta kyti näiden ryhmien välillä koko ajan, olin vaistoavani.

Vielä hämmentävämpää oli huomata, että agnostikkojen sisällä oli kaksi ryhmää, jotka olivat toisilleen syvästi katkeria ja vihamielisiä. Vahvat agnostikot olivat sitä mieltä, että ihmisten on mahdotonta tietää, onko jumalia olemassa. Heikot agnostikot puolestaan olivat sitä mieltä, että jumalten olemassaolo ei ole tiedossa mutta että sitä ei välttämättä ole mahdoton saada tietää. Heti ensimmäisinä päivinä jouduin usein selvittelemään käsirysyjä näiden ryhmien välillä – luoja tietää, mistä tappelut saivat alkunsa, jos siis voisimme sanoa mitään varmaan luojan olemassaolosta.

Mutta koululaisnuorten ryhmittymien erot kulkivat muuallakin. Ensimmäisenä päivänäni osasin erottaa demarinuoret (huono ryhti), kokoomusnuoret (usein masturboimassa vessassa) ja vihreät (usein katsomassa vessassa, kun kokoomusnuoret masturboivat). Sitten aloin erottaa keskustanuoria, vasemmistonuoria, liberaalinuoria… Outoa kyllä, osa nuorista ilmoittautui olevansa republikaaneja, osa demokraatteja. Labour- ja tory-jengit olivat myös oma lukunsa. Näiden ryhmien väliset kiistat yltyivät usein sanaharkaksi, harvoin tulitaisteluksi.

Yksi asia, missä huomasin aikojen muuttuneen verrattuna omiin kouluaikoihini, oli se, että osa Espon Olarin yläasteen lukion oppilaista ei enää tullut itse kouluun, vaan he olivat lähettäneet Second Lifen avatarinsa paikalle opiskelemaan. Nämä erottuivat muista oppilaista kömpelöiden liikkeidensä ja pikselikaltaisuutensa ansiosta. Valitettavan usein he kuitenkin ajautuivat painiotteluun Habbo Hotel -hahmojen kanssa – joka oli oma pieni mutta kovaääninen ryhmittymänsä. World of Warcraft -jengi oli hyvin sisäänpäinkääntynyttä, mutta koulun käytävillä harhailevat Grand Theft Auto -hahmot olivat hyvin arvaamattomia ja väkivaltaisia, ja usein onnistuin viime tingassa sukeltamaan suojaan luotisuihkulta, joita he satunnaisina hetkinä aseillaan ampuivat. Tällaisina hetkinä löysin turvaa vain Lord Britishin luota.

Joka tapauksessa, päivien kuluessa sotkeuduin yhä syvemmälle koululaisten eri alakulttuurien maailmaan. En olisi esimerkiksi uskonut, että heideggeriläisten ja spinozalaisten välillä olisi kytenyt niin katkeria riitoja – vain fenomenologian määrittelyn vuoksi! Ja kuinka monta päätä sainkaan pelastaa vessanpöntöstä bourdieulaisia puolustaakseni… En ymmärrä, mitä Giddens-jengillä voi olla heitä vastaan! Kaikilla on tilaa tieteen tantereella!

Silloin kun minä olin koulussa, oppilailla ei ollut muita aseita kuin omat nyrkkinsä: kovimmilla kundeilla oli linkkarit, mutta eivät he tietääkseni niitä koskaan käyttäneet. Ensimmäisen viikkoni jälkeen Espoon Olarin yläasteella täytyy sanoa, että moni asia oli muuttunut – arsenaali oli paisunut ihailtaviin mittoihin! Ensimmäisen viikkoni aikana takavarikoin oppilailta linkkuveitsiä, puukkoja ja nyrkkirautoja. Okei, vakiokamaa. Mutta takavarikoin myös samuraimiekan, bolan, lasson, tykin, +3 lumotun kahden käden miekan ja vaiheisen, aivan kuin Star Trekissä. Kuulin myös huhuja, että jollain oppilaalla olisi käytössään ohjuksin varustettu ydinsukellusvene, mutta rannikolle oli matkaa…

Muita havaitsemiani toisilleen vihamielisiä jengejä Olarin yläasteella: PC vs Mac-posse, Samsung vs iPhone, kokis vs Pepsi, MTV3 vs Nelonen, Ilta-Sanomat vs Iltalehti (kyllä! tästäkin syntyi usein verisiä yhteenottoja, kun porukka kiisteli, kumman lehden pääkirjoitukset ovat ”enemmän oikeassa”), Olarin yläastelaiset vastaan Tapiolan yläastelaiset (en koskaan saanut selville, mitä ne Tapiolan yläasteen jengit oikein tekivät Olarin yläasteella – minkä lisäksi Tapiolan yläasteen jengit jakautuivat kahtia Tapiolan yläasteen kristillisdemokraatteihin ja kristillisnatseihin – kiista, johon en halunnut koskea pitkällä tikullakaan) pragmaatikot ja teoreetikot, mustikat ja puolukat, numismaatikot ja filatelistit, nollat ja ykköset, Intel ja AMD, Atlantti ja Tyynimeri, kovalevy ja flash-muisti, wifi ja wimax, mehu ja maito, blogi ja podcast, penis ja vagina, pissa ja kakka, DNA ja RNA, Thelma ja Louise, akselivaltiot ja ympärysvaltiot, materia ja antimateria, legot ja duplot, Matti ja Mervi, romuluslaiset ja vulkanuslaiset, lusikat ja haarukat, Vt ja Sellisti, Brandon ja Dylan, eturauhassyöpä ja haimasyöpä, Istanbul ja Konstantinopoli, tuli ja vesi, rikos ja rangaistus, nuija ja tosinuija, on ja off, se ja se, minä ja sinä, Nyse ja Nasdaq, Hotakainen ja Tervo, vittu ja pillu, nuoruus ja vanhuus, Jumala ja Lucifer, rahat ja henki, Stockmann ja Sokos, olut ja siideri, .com ja .org, Saruman ja Sauron, kuolemanjälkeinen elämä ja elämänjälkeinen kuolema, örkki ja haltia, Kafka ja Dostojevski, sateenvarjo ja ompelukone, yin ja yang, sota ja rauha, alfa ja omega, Spede ja Vesku, ABC ja 101, lakupötköt ja neekerisuukot, hiilihydraatit ja rasvat, derivaatat ja integraalit, flora ja fauna, virtsankarkailu ja ummetus, Dempsey ja Makepeace, K.I.T.T. ja K.A.R.R., hede ja emi, ripuli ja… mikä, oikeastaan?… No, tajuatte kyllä, mitä tarkoitan…

Aika pian minulle alkoi valjeta, että olin astunut liian isoihin saappaisiin. Miten voisin ikinä pitää kaikki nämä ryhmittymät poissa toistensa kimpusta? Sen lisäksi, että jouduin toimimaan välienselvittelijänä shiia- ja sunni-ryhmien oppilaiden välienselvittelyissä, jouduin väistelemään haarniskoissa liikkuvia roomalaisia kenturioita, jotka taistelivat Konstantinopolin mongoliryöstäjiä vastaan.

Mitä oli tapahtumassa minulle ja Espoon Olarin yläasteelle? Vielä vaikeampaa minun oli puuttua kiistoihin, joita yhtenään syntyi homo sapiens -rotua edustavien oppilaiden ja neanderthalin ihminen -rotua edistävien oppilaiden välillle. Ja älkää edes puhuko minulle Cro Magnon -oppilaista… Sanotaan nyt vain niin, että neandethalin ihmisten korkeat otsat eivät selvästikään ole pop homo sapiensin keskuudessa, jos tajuatte, mitä tarkoitan. Neanderthalin ihmiset olivat joutumassa tappiolle. Myös koulussa muutenkin erikoisasemassa oleva dinosaurusten jengi sai taistella tosissaan edes puolustaakseen olemassaoloaan.

Sitten ne kaikkein hankalimmat kiistat: tämän ulottuvuuden Olarin yläasteen oppilaat vastaan kaikkien rinnakkaisulottuvuuksien Olarin oppilaat. On yksi asia erottaa toisistaan koveran ja kuperan linssin paremmuudesta taistelevia Olarin yläasteen oppilaita, mutta sitten kun siihen sekaantuu rinnakkaisulottuvuudesta tulevia viisikätisiä oppilaita tai plasmaolomuodossa olevia oppilaita rinnakkaisulottuvuudesta, jossa kaikki muodostuu joko plasmasta tai plasmatelkkareista, minun rahkeeni eivät enää riitä ymmärtämään mitään.

Joten minä vain ajattelin, että kun meitä on näin moneksi ja meillä on kuitenkin hyvin rajallinen aika elettävänä ja hyvin rajallisen kokoinen planeetta asutettavana, emmekö me kaikki vain voisi tulla toimeen keskenämme ja poltella yhdessä marijuanaa. Ja jos emme pysty tähän, jos kaikki ateistit edes voisivat lakata kutsumasta homoja agnostikoiksi, niin sekin olisi hyvä alku maailmanrauhan saavuttamiseksi.

12:50 Väkeä alkaa kerääntyä. Pian ne kärräävät ruumiin tänne, tuonne eteen alttarille… Täällä kirkossa ei ilmeisesti todellakaan ole wlan-verkkoa. Pitää blogata käyttäen kännykkää modeemina. Todella tahmeata.

12:53 Törmäsin pariin pikkuserkkuuni, joita en ollut tavannut vuosiin. He olivat mukavampia kuin muistinkaan. Yhdellä heistä oli iPhone! ”Mistä sinä sait tuon?” minä kysyin. ”Ebaystä, senkin törppö”, hän sanoi ja jatkoi sitten kyynelehtimistään hautajaisten vuoksi.

12:55 Kuljeskelin hieman ympäriinsä läppärini kanssa. Ei wlania, pakko se on todeta. Sakastin lähellä oli jokin outo voimakenttä, mutta se olikin vain burritojen tuoksu.

12:58 Kävin vielä pikkuserkkujeni luona. ”Mutta iPhonehan ei tule myyntiin moneen kuukauteen!” sanoin pikkuserkulleni, joka wappaili parhaillaan iPhonellaan kateellisten kavereidensa ympäröimänä. ”Minulla onkin vaikutusvaltaisia ystäviä”, hän vastasi ja osoitti viereensä. Siinä seisoi viisikymppinen mies, jolla musta poolopaita ja kivipestyt farkut. ”Hei, olen Steve Job…b”, hän sanoi minulle. ”En siis Jobs. Olen Applen pääjohtaj…a.” Outoa. Mitä tämä mies tekee Hilda-tädin hautajaisissa? Palasin hämmentyneenä paikalleni kirjoittamaan tätä blogimerkintää.

13:00 Kirkon kellot alkavat soida. Seremonia alkaa. Olikohan Hilda-täti se täti, jonka kasvoissa olevista luomista kasvoi karvoja? Vai se, jonka karvoissa kasvoi luomia?

13:02 Vieressäni kirkon penkillä istuu vanhan näköinen täti. Tunnistin sen Amalia-tädikseni. Mutta hänhän on kuollut vuosia sitten! ”Amalia, etkö sinä olekaan kuollut!” huusin äkkiä hänen korvaansa. ”Ei, kyllä minä vielä elän”, nainen sanoi surullisena ja purskahti itkuun. Tämän takia minä vihaan hautajaisia. Kaikkki aina purskahtavat itk… buhuhuu! En saanut tarpeeksi legoja lapsena! Kuolin kaksi kertaa, kun olin 9!

13:05 Takanani istuu ystäväni, jolla on iPhone. ”Onko se hyvä puhelin?” kurottauduin kysymään. ”On”, hän sanoi, ”mutta tuo Pekan puhelin on vielä parempi.” Katsoin hänen vieressään olevaan hahmoon, joka oli ilmeisesti Pekka, ja hänellä oli kädessään puhelin, jonka hän esitteli iPhone miniksi. ”Tulee myyntiin vasta Q2/2008”, hän sanoi kryptisesti. ”Taagit speksit”, hän lisäsi vielä kryptisemmin. ”Hsdpa-wimax-betamax-weinberg”, hän huomautti vielä ennen kuin räjäh… ei, vaan jatkoi istumistaan.

13:06 Mielessäni säälin iPhonella elvisteleviä ystäviäni. Vähänpä he tiesivät, että minä olin käynyt kolmen vuoden päässä tulevaisuudessa ja tuonut sieltä tuliaisiksi Samsungin killeripuhelimen. Kelatkaapa tätä: siinä on yhdessä ja samassa laitteessa Nokian N95-multimediapuhelin ja iPhone. Melkoinen hybridi, sano! Kuvailisin, miltä tällainen laite näyttäisi, mutta sitä on hieman vaikea pukea sanoiksi. Sanottakoon vain, että kähee vekotin on.

13:08 Pappi alkaa puhua. Lopultakin. Puhuu aluksi jotain Jumalan armosta ja kaikkien rajallisesta ajasta. Diibadaabaa. Menisi jo asiaan.

13:13 Pappi luettelee kirkon viime aikaisia saavutuksia. Kerättyjä veroja 400 miljoona euroa. Kymmeniä tuhansia uusia jäseniä. Vaikuttavaa, mutta emme me tätä tulleet tänne kuulemaan.

13:14 Mistä tämä burritojen tuoksu oikein tulee?

13:16 Nyt aletaan päästä asiaan. Pappi hengähtää syvään ja sanoo: ”Aina välillä markkinoille tulee tuotteita, jotka mullistavat kaiken – aloittavat vallankumouksen. Kirkko on esitellyt sellaisia keksintöjä ennenkin. Jumalan keksiminen oli yksi tällainen käännekohta. Synnin käsitteen keksiminen on oli toinen. No, tänään me julkistamme peräti kolme tällaista uutta mullistavaa keksintöä!” Yleisö hiljenee. Ehdin hädin tuskin blogata kaiken muistiin.

13:18. Pappi jatkaa puhettaan: tulossa on siis kolme erillistä keksintöä. Ensimmäinen on taivas, paratiisimainen paikka, jossa ei ole murheita tai sairauksia. Toinen on helvetti, jossa palaa ikuinen kiirastuli. Ja kolmas on iankaikkinen elämä. Vau, kolme hyvältä kuulostavaa keksintöä! Mutta mitäs pappi nyt sanoo…

13:19 Nämä kaikki keksinnöt sisältyvät yhteen mullistavaan keksintöön, ja sen nimi on – kuolema!

13:22 Olen kovana.

13:23 Pappi on ehtinyt luetella hieman tämän ’kuoleman’ speksejä. Vaikuttaa hyvältä. Tyylikkäästi muotoiltu – nirri kerralla pois. Nerokas symboli, viikatemies. Käyttöliittymä on kenen tahansa ymmärrettävissä: lights out, bitch! (Muotoilen tätä nyt hieman omin sanoin.)

13:26 Esitys jatkuu: pappi on esitellyt, miksi kuolema on järkevä applikaatio. Se todella ratkaisee monia ongelmia, ennen kaikkea filosofeja kauan askarruttaneen liian pitkän elämän paradoksin. Kuolema – kauniin symmetrisesti – lopettaa elämän. Miksi en ajatellut tätä ratkaisua aikaisemmin?

13:28 Tulossa Q3/2007 on myös valkoinen versio. Uuh!

13:29 Taas ne burritot tuoksuivat. Nolo juttu – ne olivat unohtuneet tumman pukuni povitaskuun edellisistä hautajaisistani. Ups.

13:30 Pieniä puuutteita kuoleman spekseissä. Ilmeisesti kuoleman tullessa ei ole mahdollista downloadata omaa omaisuuttaan taivaaseen tai helvettiinkään. Ehkä myöhemmin tulee over the air -päivitysmahdollisuus. Harmi.

13:32 Lisää puutteita! Pappi kertoo solmineena kuolemalle kahden vuoden yksinoikeussopimuksen kristittyjen Jumalan, ja nimenomaan evankelis-luterilaisen Jumalan kanssa. Vaikka kaikki tietävät, miten surkeaa palvelua siltä jumalalta saa! Kaukopuhelut hädin tuskin toimivat, ja vaikka toimivatkin, vastauksista ei saa mitään selvää! Buu! Ja Eurooppaan kuolema tulee vasta joulumarkkinoille.

13:35 Esitys alkaa päättyä. Lavalle nousee esiintymään vielä System of a Down. Miten maltan odottaa jouluun asti kuolemaa? Kun se tulee markkinoille, minä aion kuolla ainakin kolme kertaa!

Näin rahat jaetaan

19 tammikuun, 2007

”Valtiolla on 30 miljoonaa euroa nopean rakennemuutoksen aiheuttamien vahinkojen paikkaamiseen” – Helsingin Sanomat, 16.1., muoviteollisuusyhtiö Perloksen suuriin irtisanomisiin viitaten

3 miljoonaa euroa irtisanottujen työntekijöiden työnhakukoulutukseen, jossa opetellaan kirjoittamaan sana ”työtön” allekkain mahdollisimman nopeasti, koko ajan pienenevällä ja horjuvammalla käsialalla
4 miljoonaa euroa tukihenkilöihin, jotka fyysisesti tukevat työpaikaltaan lamaantuneina ulos marssivia työntekijöitä.
500,000 euroa t-paitoihin, joissa lukee: ”Työskentelin viisi vuotta Perloksella ja sain vain tämän surkean t-paidan, ja yhteensä 217,000 euron korvauksen työstäni tuona aikana lomarahoineen, minkä lisäksi sain ilmaisen terveydenhuollon, ja irtisanomiseni jälkeen tuhansien eurojen tukipaketit EU:lta ja TE-keskuksilta, suckers!”
16 miljoonaa euroa tehdasrakennukseen, jonne irtisanotut voivat mennä vapaa-ajallaan kokoamaan leikkikoneilla leikkikännyköihin leikkikuoria, ihan niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin sai koota oikeilla koneilla oikeisiin kännyköihin oikeita kuoria.
20,000 euroa sudoku-kirjoihin, koska työttömän aika menee paljon nopeammin sudokuja ratkoessa
1,5 miljoonaa euroa kirkon rakentamiseen irtisanotuille – siellä he saavat kuulla papin sanovan, että irtisanomiset olivat Jumalan tahto ja että kolehti kerätään seuraavaksi
1 miljoona euroa paavi Benedictin kutsumiseen pitämään latinankielinen kannustuspuhe irtisanotuille, samalla kun he sauvakävelevät ympyrää.
1,300 euroa globalisaation ja kasvottoman pääoman liikkeiden pysäyttämiseen
2 miljoonaa euroa 45-tuumaisiin plasmatelkkareihin, koska rahaa sattui jäämään yli
1 miljoona euroa rahastoidaan sijoitusrahastoihin pahan päivän varalle
30,000 euroa rasvattuun köyteen, ihan siltä varalta… että… tiedäthän…
600,000 euroa annetaan irtisanottujen naapureille, jotta he saisivat tapahtuneesta vielä hieman enemmän iloa
20,000 euroa ”Ruuhka-Suomen avoimet paskaduunit”-internetpalvelun kehittämiseen irtisanotuille
600,000 euroa jokaiselle irtisanotulle 500 euron starttiraha, jonka avulle he voivat kirjoittaa sen kauan haaveilemansa suuren suomalaisen blogin, jonka mainosrahoilla kirjoittajat pystyvät elämään. Onnea matkaan!

Kännykkä
Ongelma: Käyttöliittymät ovat monimutkaisia, näppäimistö ja käyttöliittymä eivät mukaudu sovelluksen mukaisiksi.

Applen ratkaisu: iPhone – ei näppäimistöä, pelkkä kosketusnäyttö. Yksinkertainen käyttöliittymä, tungetaan mukaan musiikkisoitin ja nettiselain. Voilá! iPhone!

Leivänpaahdin
Ongelma: Leipiä on hankala tunkea pieneen rakoon, ja usein on vaikeaa selvittää, mikä on se mekanismi, jolla leivänpaahdin käynnistyy. Laitteen sisäosa myös kuumenee, minkä vuoksi sormien tunkeminen sinne leipien paahtamisen aikana on kivuliasta.

Applen ratkaisu: Tuodaan markkinoille iPaahtoleipiä, jotka ovat pienempiä kuin nykyiset paahtoleivät, ja iLeivänpaahdin, johon mahtuu vain iPaahtoleipiä. Ulkopuolisen palveluntarjoajan paahtoleivät eivät kelpaa – tämä koskee myös sinua, Fazer! iLeivänpaahtimen sisällä on sensori, joka käynnistää paahtimen automaattisesti, kun leipä pudotetaan sinne sisään. Kun leipä on paahdettu, käyttäjä vain kääntää iLeivänpaahtimen ylösalaisin, jolloin toinen sensori tunnistaa olevansa ylösalaisin ja iPaahtoleipä putoaa. (Huomio: Australiassa anturi luulee olevansa ylösalaisin, vaikka se on oikeasti oikeinpäin, joten leipä pitää jotenkin tunkea sisään silloin, kun laite on ylösalaisin. Ratkaisu: iPöytä, jossa on reikä keskellä paahtoleipien laittoa varten.)

Video

Ongelma: Mahdoton käyttöliittymä – aina kun yrittää nauhoittaa ajastimella aikuisviihdettä, nauha katkeaa juuri ennen ejakulaatiota jättäen viipyilevän tunteen, että nyt tuli missattua paras kohta. Videokasetit vievät paljon tilaa.

Ratkaisu: Poistetaan mahdollisuus ajastinnauhoitukseen ja annetaan tilalle jotain parempaa: videokasetit, joissa on suora nettiyhteys internetin aikuisviihdesivustoille. Videokasettiin lisätään myös soitto-ominaisuudet, jotta niillä voi soittaa joko kaverille tai huonon päivän sattuessa bossa novaa.

Mikroaaltouuni

Ongelma: Kelvoton käyttöliittymä useimmissa mikroaaltouuneissa. Ruoka pitää laittaa sisälle, ja sitten eri näppäimiä painelemalla yrittää valita sopiva ohjelma, jolla ruoka lämpiäisi sopivasti. Liian usein ruoka lämpenee liikaa, liian vähän tai liian sopivasti. Ja miksi on eri lämmitystehoja?

Ratkaisu: Applen vallankumouksellisessa mikroaaltouunissa ei ole lainkaan nappuloita. Ruoka laitetaan mikroaaltouuniin sisään – ja mikroaalto lämmittää automaattisesti ruoan juuri oikean lämpöiseksi! Miten Apple tämä tekee? Kyllä, taikuudella!

WC-pönttö

Ongelma: Tuotteen muotoilu on usein toivottoman hankala: on istuinosa ja sitten jokin täysin käsittämätön vesisäiliöhässäkkä. Ja kaksi eri nappulaa eri hätää varten – numero ykkösellä tulee vain vähän vettä mutta ”kaukopuhelun” jälkeen pitäisi muistaa painaa sitä isoa nappulaa. Liian vaikeaa, mamma, liian vaikeaa!

Ratkaisu: Lisätään tuotteeseen mullistava click-wheel, ja sitten… äh.

Mac-tietokoneet

Ongelma: Macit ovat toivottoman vaikeita käyttää. Niissä on kaikissa pienet, muoviset näppäimistöt, jotka eivät muutu käynnissä olevan sovelluksen mukaan.

Ratkaisu: Korvataan näppäimistö Multi-click-touch-wheel-näytöllä, jossa kosketusnäytössä näkyy click-wheel, jonka avulla käyttäjä ohjaa Mac-tietokonettaan. Vetäisemällä sormia yhteen kosketusnäytön click-wheelin päällä click-wheel alkaa hitaasti suurentua ruudulla, kunnes se täyttää ruudun kokonaan. Pyöritämällä click-wheeliä tietokoneen näytöllä alkaa pyöriä toinen click-wheel. Tätä click-wheeliä pitää ohjata kosketusnäyttönäppäimistöllä sormenliikkeiden avulla kohti näytön multi-touch-osiota. Kun click-wheel on multitouch-näytön alla, se alkaa pyöriä villisti, ja Album flow -näkymä ilmestyy hiljalleen näkyviin. Valitsemalla oikean albumin tietokone näyttää, mitä oli tapahtumassa sille miehelle, jonka elokuvan videon ajastinnauhoitus katkaisi ja joka oli juuri ejakuloimassa.

Poimintoja Kola-Ollin muistikirjasta

Maanantai. Ei pitäisi koskaan lukea Descartesia myöhään yöhön asti. Ahdistavia ajatuksia. Descartesin mukaan mieli jakautuu mieleen ja kehoon, joten keho voi läträtä kokiksella ja samaan aikaan mieli ajattelee: ”Hei, en se minä ollut!” Eikä auttanut yhtään heittää Descartes pois ja lukea Spinozaa: hänen mukaansa Jumala asuu kaikessa. Siksi on pelottavaa ajatella, mitä oikeastaan tapahtuu, kun hiilihappo haihtuu kokiksesta.

Tiistai. Schopenhauerin eksistentialismin mukaan kaikki on merkityksetöntä, mutta jos niin olisi, miksi kukaan olisi vaivautunut keksimään light-kokiksen?

Keskiviikko. Kant puolestaan uskoo, että jos kaikki joisivat samaa kolajuomaa, maailma toimisi moraalisesti. Ongelma on, että jotkut haluavat juoda vain Doctor Pepperiä, ja sitä on vaikea löytää kaupoista.

Haja-ajatus. Olisi jotenkin sopivampaa, jos uuden metroaseman nimi olisi ollut Kola-asema.

Torstai. Valvoin jälleen myöhään, tällä kertaa tutkien Deleuzeä. Hänen mukaansa ihminen ei voi kolajuomien juomisen aloitettuaan enää lopettaa, mikä tarkoittaa sitä, että kaikilla pöydillä on ennen pitkää rinkulanmuotoisia juomatahroja.

Perjantai. Yritin lukea myös Bourdieuta siinä toivossa, että hän olisi ratkaissut ongelman, miten avata ravisteltu kolapullo ilman että juoma roiskuu kaikkialle. Lukemisesta tuli jano. Mitähän voisin juoda? Jano!

Lauantai: Yllättäen löysin Bourdieun tuotannosta vastauksen kysymykseeni. ”Pitää vain avata pullo hyvin varovasti, ettei pääse roiskumaan yli”, Bourdieu kirjoittaa vuoden 1972 teoksessaan Esquisse d’une théorie de la pratique, précédé de trois études d’ethnologie kabyle.

Sunnuntai. Yritin lukea Marie Curien tuotantoa, jos hänellä olisi havaintoja hiilihapokkuuden puoliintumisajasta. Näppituntumani on puoli tuntia, mutta kaipaan tieteellistä tietoa. Huokaus… Jeesus sanoi: Tee lähimmäisellesi kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Mutta kenen eteen voisin latoa kahdeksan lasia ja täyttää ne hitaasti kokiksella samalla kun hän tuijottaisi niitä himokkaasti? Kysymyksiä…