Joulusiivous

18 joulukuun, 2006

Joulusiivous kannattaa aloittaa pesemällä keittiön uuni. Kun suunnittelee joulusiivousta, mieleen saattaa toki nousta monia muita paikkoja, joista siivoaminen kannattaisi aloittaa, kuten verhojen vaihto, kodinkoneiden puhdistus, ikkunoiden pesu tai sen kaamean töhkän hinkkaaminen pois vessanpöntöstä. Mutta kun asiaa ajattelee, mikään ei ole joulusiivouksessa tärkeämpää kuin uunin pesu.

Sanotaan usein, että keittiö on kodin sydän. Ja mikä on keittiön sydän? Tietysti uuni. Ei esimerkiksi jääkaappi, joka on keittiön kurkku. Eikä roskis, joka on keittiön paksusuoli. Keittiöllä on vain yksi sydän, ja se on uuni. Ja sydämestä on pidettävä huolta.

Uuni on paikka, jonne ihmisen katse ei tavallisesti yllä. Viiruiset ikkunat, pölyisät hyllytasot ja tahriintuneet pöytäliinat pistävät joulupöydässä istuttaessa ikävästi silmään, mutta kukaan ei näe, jos uuni on likainen. Siinäpä se – sitä suuremmalla syyllä se kannattaa pitää ehdottoman puhtaana. Jos uuni on likainen, se kalvaa joulupöydässä istuvan juhlijan sielua kuin syöpä. Salattu tieto uunin likaisuudesta pilaa helposti joulumielen ja ajaa ihmisen harkitsettomiin tekoihin, kun rosollin santsaamiseen joulupöydässä.

Uunin siivoaminen on monille vastenmielinen tehtävä siksi, että uuni usein on toisaalta sangen likainen ja toisaalta varsin vaikeasti puhdistettavissa. Miksi uuni likaantuu niin helposti? Yksi tärkeä syy on varmasti se, mikä aiemminkin tuli mainituksi: koska uunin sisälle ei huoneesta näe, on suuri houkutus jättää se aina käytön jälkeen ”tämän kerran” pesemättä.

Uuni likaantuu myös siksi, että siellä kärvennetään korkeassa lämpötilassa kaikenlaisia roiskuvahenkisiä ruoka-aineita. Uuninpellit on ilmeisesti suunniteltu niin, että niistä erittyy salaperäistä, mustaa mönjää, joka tippuu uunin pohjalle, riippumatta siitä, mitä uuninpellillä pidetään. Tietenkin on ymmärrettävää, että jos heittää uuninritilälle pari kyljystä ja vihanneksia, on turha odottaakaan uunin pohjan olevan kovin puhdas sen jälkeen.

Joten kun aloittaa joulusiivousta ja uunin siivoamista, kannattaa varautua hyvin. On turha edes lähestyä uunia pelkän rätin ja surkean Cif-purkin kanssa. Kannattaa ottaa käyttöön järeimmät mahdolliset aseet. Kaupoissa myydään erilaisia suihkeita, joita voi suihkuttaa uunin sisään ja jättää ne sinne hautumaan ja puhdistamaan uunia ”itsestään”. Näitä kannattaa käyttää, mutta kannattaa myös ottaa käyttöön karkeita sieniä ja reilu annos Tolua.

Sitten ei autakaan muuta kuin ryhtyä raakaan työhön. On tärkeää varautua uunin pesemiseen niin, että siihen voi mennä tuntikausia, jopa vuorokausia. Lika on yleensä hyvin pinttynyttä ja vaikeasti irtoavaa, ja yhdessä päivässä uunia harvoin saa täysin puhtaaksi. Lisäksi uuneissa on usein kaikenlaista pientä ritilää ja muita metalliosia, joihin kertyy rasvaa ja muuta pinttynyttä likaa. Uuninritilän pesemiseen sopii parhaiten rautavilla ja pesuaine, mutta yksikin ritilä vaatii helposti tuntikausien pituisen pesun.

Kun on käyttänyt uunin pesemiseen muutaman vuorokauden ja kykkinyt hikisenä uunin edessä, mielessä herää helposti kysymys, onko uunin pesemiseen järkevää sittenkään käyttää koko ajan hupenevää elinikäänsä. Jeesus sentään, sehän on pelkkä uuni. Senhän kuuluukin olla täynnä paskaa! Uusia uuneja saa kaupasta, jos vanha menee tarpeeksi likaiseksi.

Aivan helvetin hienoa kuurailla tätä uunia. Sitten kun uuni on puhdas, ehkä sinnekin voisi laittaa vähän joulukoristeita. Pari koristepalloa, vähän paperilumihiutaleita. Ja oikeastaan, miksi pari, miksi vähän? Miksei samantien laitttaisi kaikki joulukoristeita uuniin, sitten kun se kerran on niin puhdas? Niin Jeesuskin haluaisi! Ja samaa ajatusta jatkaen, miksi en viettäisi koko helvetin joulua tuolla uunissa, talon ainoassa puhtaassa paikassa? Se on niin ahdas, että välilevyni pullistuma varmasti pullistuisi entisestään, mutta se on hinta, joka on maksettava uunissa vietetystä joulusta. Uunissa vietetyssä joulussa on se hyvä puoli, että ruoka on varmasti aina lämm

SISÄÄNTULO. Vastaanottoneiti ilmestyy paikalle epäilyttävän nopeasti, ikään kuin hän olisi odottanut minua. Vaikka pizzeria on aika täynnä, minulle kuitenkin järjestyy vielä pöytä. Vähän liiankin sopivasti. ”Mikä on hyvää?” kysyn. Kannattaisi kuulemma ottaa lounasbuffet. Tarjoilija sanoo, että siinä saisi syödä niin paljon pizzaa ja lisukkeita kuin haluaa. Jälkikäteen ajatellen hän ehdotti lounasbuffet’ta hieman liiankin kärkkäästi. (Tarjoilija myös huomautti: ”Mutta kyllähän sinä meidän lounasbuffet’n tiedät.” Asiaton huomautus.)

 PÖYDÄSSÄ. Tarjoilija tuo lautasen ja toivottaa hyvää ruokahalua. Niin, kannattaa toivottaa hyvää ruokahalua ihmiselle, jolle on juuri sujauttamassa suuren annoksen polonium-210-isotooppia. Niin minäkin tekisin, jos olisin venäläinen underground-vakooja. Itse asiassa, minulla ei ole aavistustakaan, mitä he tekevät, mutta se kuulostaa hyvältä.

 Ensimmäinen slaissi on salami-sipulipizzaa. Kaksi ensimmäistä slaissia, jos tarkkoja ollaan. Keittiöstä tulee valkoisiin pukeutunut hahmo tuomaan uuden pizzan eteeni juuri, kun olin tullut noutopöydän kohdalle.

 ”Me nähtiin, että sinä olet tulossa, joten tuotiin uusi, kokonainen pizza”, hahmo huomauttaa minulle, täysin tarpeettomasti.

HAVAINTOJA YMPÄRISTÖSTÄ. Kukaan ei katsele minua. Kaikki näyttävät keskittyneen pizzaansa, jopa hieman turhankin paljon. Välttelevätkö he katsekontaktiani? Niin vakoojat kai tekisivät… Tai ehkä minä olen vain niin keskittynyt omaan pizzaani.

 Salaattipöydästä otan kananmunia, homejuustoa ja maissilastuja salsakastikkeella. Vältän raejuustoa, koska jos jonnekin piilotetaan säteilymyrkkyä, niin raejuustoon. Myös vesilasini vaikuttaa epäilyttävältä: hörpin sitä vain sen verran, että munuaiseni eivät leikkaisi taas kiinni.

 ATERIA EDISTYY. Myönnettäköön: pizza on täällä ihan kelvollista, olkoonkin radioaktiivista. En osaa päättää, pidänkö enemmän pekoni-salami-pizzasta vai feta-juusto-pizzasta. Syön molempia vuorotellen ja ahdistun. Olisi pitänyt syödä vain yhtä pizzalajia, siltä varalta, että ne olisivat säteilyttäneet vain yhtä lajia. (Luoja tietää miksi he sellaista tekisivät, mutta venäläisiltä odottaa mitä vain.)

 HAJA-AJATUS. Polonium-210:n puoliintumisaika on kolme minuuttia, ja sama pätee edessäni olevaan kinkku-herkkusieni-pizzaan.

 FINAALI. Olen syönyt aika paljon. Ne äpärät taisivat saada minut. Olo ei ole paras mahdollinen. Vatsassa tuntuu tuskaisalta. Ja onko perseeni levinnyt? Onko sellainen mahdollinen seuraus säteilystä?

 Huono olo leviää kaikkialle. Miksi söinkin yhdeksän slaissia tätä säteilypizzaa? Olen kävelevä Tshernopizza! Tshernop… Hei, ilmeisesti säteily parantaa sananiekan taitojani! Olisiko tyhmää ottaa vielä yksi slaissi lisää? Ne näyttävät niin hyviltä… ”Menossa vessaan puklaamaan taas?” tarjoilija huomauttaa minulle ärsyttävästi. Aina huomauttelemassa… Jokaisesta ihohuokosestani erittyy jotain radioaktiivista nestettä, tai sitten rasvaa… Oloni heikkenee… Täytyy… täyttää… palautelomake… Tämä kaikki vain todistaa venäläisistä sen, että vaikka he myrkyttävät sinut poloniumilla, he pystyvät silti laskuttamaan siitä.

Ei, tämä on painajainen

5 joulukuun, 2006

Vanhasen rakkaus muuttui painajaiseksi. – otsikko Iltalehdessä


Perjantai. Ihanat treffit! Leijun vieläkin taivaassa! Kävimme pirtelöllä jäätelöbaarissa. Matti osti minulle pienen pirtelön. Itselleen hän otti valtavan pirtelön. Itse asiassa hän otti itselleen kaksi valtavaa pirtelöä. Sitten hän laittoi molempiin pillit ja joi niitä yhtäaikaa. Se mies on kyltymätön, eikä vain pirtelöbaarissa.

Kun olimme lähdössä pois pirtelöbaarista, baarin lasiovi oli jotenkin juuttunut kiinni. Häikkää saranoissa. Matti ei ollut millänsäkään – hän käveli oven läpi! Hän sai hieman naarmuja kasvoihinsa, mutta se ei tuntunut haittaavan häntä. Päinvastoin: luulen, että hän jollain tasolla nautti siitä.

Ikävä sivuhuomautus: sanoin mitä tahansa, Matti vastasi minulle koko illan aina: ”Niin. Niinhän sinä luulet.”

Maanantai. Tapaamisemme alkavat aina hyvissä merkeissä. Matti hakee minut autolla risteyksestä. Hän puhuu minulle ystävällisellä äänensävyllä. Minä alan vapautua. Olen niin rakastunut häneen.

Mutta sitten tulimme Matin kotiin. Kysyin häneltä, oliko hänellä rankka päivä, ja hän mulkaisi minua oudosti. Huomasin, että hänen pupiilinsa olivat verenpunaiset.

”Anteeksi, minun pitää käydä ajamassa parta”, hän sanoi. Huomasin, että vessaan poistuessaan hän otti mukaansa keittiöveitsen. Ilmeisesti hän ajoi partansa sillä, koska hänen palatessaan hänen kasvoissaan oli syviä viiltoja.

Yritin ehdottaa, että joisimme kahvit. Mutta Matti oli kadonnut näkyvistä. Koko talo oli muuttunut erilaiseksi. Se oli sokkeloinen. Kaikkialla oli ovia uusiin huoneisiin. Vaistosin, että kellarissa oli jotain, mitä ei sovi herättää… Juoksin kauhistuneena summamutikassa ovista ulos. Juoksin niin kauan, että tulin kotiin.

Kotona sain Matilta tekstiviestin. Lähetin hänelle kymmenen tekstiviestiä. En saanut vastausta.

Torstai. Chattailimme Matin kanssa puhelimessa, kun hän äkkiä ehdotti, että siirtyisimme chattailemaan nettiin. Mikä uros! Hänellä on ohjat käsissään!

Olin juuri istuutunut tietokoneen ääreen, kun ovikello soi. Avasin oven – Matti oli siellä. Polveni notkahtivat.

Mutta sitten… Taas ne silmät! Hänen silmissään välkähti punainen väri. Ja hänen kulmahampaansa… jotenkin pidemmät. Katsoin hänen rystysiään. Niissä… niissä oli tavallista enemmän karvoja. Polveni notkahtivat niin, että kaaduin.

”Matti, nostatko minut pystyyn?” kysyin. Mutta kuulin vain outoa, metallista naurua. Katsoin ylös – Matti nauroi minun kaatumiselleni. Hänen kulmahampaansa olivat kasvaneet hyvin pitkiksi. Hän näytti ihmissudelta!

Äkkiä tunsin, kuinka hampaani alkoivat irrota suustani, aivan itsestään. Se oli hyvin kivuliasta. Maatessani lattialla näin, että Matti meni työhuoneeseen. Hän laittoi tietokoneesta netin päälle ja kirjautui chattikanavalle. Ilmeisesti hän etsi seksiseuraa, mutta turhaan, sillä hän huuteli rivouksia ruudulle. Kun seuraa ei löytynyt, hän karjui kuin leijona ja löi päänsä monitorista läpi. Tässä vaiheessa pyörryin verenhukasta, enkä muista loppuillasta mitään.

Sunnuntai. Olo on haikea, yksinäinenkin. Juuri, kun olen kurjimmillani, ovikello soi. Se on Matti! Yritän halata häntä, mutta hän lyö minua joulukinkulla, joka hänellä oli jostain syystä selkäni takana.

Lauantai. Istuimme syrjäisessä, töölöläisessä ravintolassa syömässä romanttista illallista. Minulla oli caesar-salaatti. Matti oli tilannut ruukullisen karhunlihaa. Aluksi hän söi sitä haarukalla, mutta pian hän työnsi ruokaa suuhunsa paljain käsin. Hän myös huusi tarjoilijalle, että pitäisi niitä karhunliharuukkuja tulossa pöytään tasaiseen tahtiin.

Yritin keksiä luontevaa tapaa nostaa keskustelumme puheenaiheeksi suhteemme tulevaisuuden. Minulle jäi kuitenkin tunne, että Matti ohjasi keskustelua toiseen suuntaan. Keskustelumme meni näin:

”Minusta meidän pitäisi puhua hieman tulevasta…”

”Tulevasta seksistä?”

”Ei, vaan yleensäkin…”

”Yleensä seksistä?”

”Ei, vaan…?”

”Seksi?”

”E…”

”Seksi?”

Äkkiä Matti näytti minulle hänen edessään olevan karhunliharuukun pohjaa. Se oli täynnä verta! Kauhukseni Matti joi ruukun äkkiä yhdellä kulauksella tyhjäksi.

Hänen kasvonsa alkoivat muuttua. Hän muuttui karvaisemmaksi, lihaksikkaammaksi. Hänen paitansa repesi hänen lihaksiensa tieltä. Äkkiä ravintolan ovesta alkoi loikkia sisään sammakoita. Limaisia, kirkkaanvärisiä myrkkysammakoita. Niitä oli tuhansittain! Matti ei vaikuttanut lainkaan yllättyneeltä. Minusta alkoi tuntua, että hän oli tilannut sammakot ravintolaan. En ymmärrä, miten se on mahdollista!

Sammakot huomasivat minut. Ne loikkivat luokseni, kaatoivat minut maahan ja alkoivat syödä minua elävältä. Pyysin Matilta apua, mutta hän halusi vain seksiä. Muistikuvani loppuillasta ovat epäselviä, mutta Beelsebub oli jollain tavalla mukana kuvioissa. Muistan myös nähneeni Matin sytyttävän nauraen itsensä tuleen, mutta saatan muistaa väärin.