Pahus, kuulokkeet unohtuivat! Pitäisikö mennä takaisin hakemaan niitä?

En viitsi. Kyllä minä yhden juoksulenkin voin tehdä ilman että kuuntelen musiikkia niin, että se peittää alleen ajatukseni! En olekaan pitkään aikaan kuunnellut ajatuksiani. Mitähän sieltä mahtaa tulla?

Tämä on itse asiassa aika mukavaa.

Kerrankin voin juosta ilman että kuuntelen sitä typerää musiikkiani. Vain minä ja ajatukseni. Vain me kaksi.

Minun elämäni on mennyt hukkaan.

Hetkinen, mikä tuo oli? Mistä tuo ajatus tuli? Ehkä se oli vain jokin satunnainen ajatus. Olisi hienoa, jos mieleeni tulisi aina yleviä ja älykkäitä ajatuksia. Kuten “Se joka teistä on synnitön heittäköön ensimmäisen kiven.”

Tuo ei tietenkään ole itse keksimäni ajatus. Löysin sen Googlesta. Pitää käyttää sitä joskus, jos tulee vastaan tilanne, jossa on synnillisiä ihmisiä ja kiviä.

Tekisi mieli heittää ihmisiä kivillä.

Dum de dum. Ei haittaa ollenkaan, ettei ole musiikkia. Voin ajatella jotain mukavaa.

Miltähän mahtaisi tuntua se, jos minut leikattaisiin elävältä kappaleiksi luusahalla? Se voisi aluksi sattua, mutta sitten kun sen vain hyväksyy, siitä voi pitääkin. Se on ihan korvien välissä, miten elämän vastoinkäymisiin suhtautuu. Tosin jos ne saudit leikkaavat luusahalla korvan pois, ollaan ongelmissa.

Mitähän tapahtuisi, jos huomenna lähijunassa istuessani pitäisi suussani verta valuvaa luusahaa ja irvistelisin ihmisille? Hoh hoh hoo, se olisi hauskaa!

Minulla on parhaat ajatukset.

Vielä kuusi vuotta työntekoa, niin saan asuntolainani maksettua. Sitten voin lopulta tappaa itseni.

Hetkinen, sanoinko että ‘tappaa itseni’? Tarkoitin että sitten voin matkustaa rakkaan vaimoni ja lapsieni kanssa vuoden pituiselle ihanalle maailmanympärimatkalle.

Ja sitten vasta tappaa itseni.

Heh heh, nähdä Pariisi ja kuolla… oman kätensä kautta!

Oikeastaan on aika mukavaa juosta ilman kuulokkeita. Kun ajatukset pääsevät virtaamaan vapaasti, pääsen tutustumaan omaan sisimpääni. Minä olen aika mätä sisältä! Ei ihme että olen vältellyt viimeiseen asti itseeni tutustumista.

Kumpikohan tuli ensin: masturbaatio vai seksi?

Kaiken järjen mukaan masturbaatio tuli ensin. Sitähän voi kuka tahansa harrastaa milloin vain. Mutta jos haluaa harrastaa seksiä, pitää mennä ensin Tinderiin ja homma menee nopeasti aika vaikeaksi. Veikkaan että seksi on tullut vasta ihan parin viime vuosikymmenen aikana, ja sitä ennen oli vain masturbaatiota.

Pitää katsoa Wikipediasta kun tulen kotiin.

Jatkokysymys: kumpi tuli ensin: avioseksi vai aviomasturbaatio? Tämähän on liian helppo! Vai mitä jätkät? Olenko minä oikeassa, jätkät? Sanokaa että minä olen oikeassa! Gimme five!

Jätkät?

Jotenkin aina nuorena ajattelin, että kun tulisin tähän ikään, en enää ajattelisi tällaisia asioita. Ajattelin, että nelikymppisenä ajattelisin jotain älyllisempää. Hioisin esimerkiksi suuryritysten strategioita. Tai oppisin sanomaan sanan ”strategia”. Srate… Ei. Vittu!

Juoksemisessa on se hyvä puoli, että siinä ei tule ajateltua seksiä. Se on itse asiassa ainoa paikka, jossa ei tule ajateltua seksiä. Toisaalta seksi on ainoa paikka, jossa ei tule ajateltua juoksemista, joten tasoissa ollaan.

Olisikohan outoa, jos masturboisin samalla kun juoksen tässä kadulla? Onkohan se edes mahd… Joo, kyllä se on mahdollista. Mutta se olisi väärin. Vai olisiko se? Ajattele ajansäästöä, mies! Ajattele ajansäästöä!

Palkkapäivä on taas parin päivän päästä. Tulee kiire käyttää kaikki edellinen palkka loppuun niin, että minulla ei palkkapäivänäni ole jäljellä edellistä palkastani ja koko elämäni aikana tekemästä työstä enää vittu mitään.

Ne voivat viedä mieheltä vapauden, mutta yhtä asiaa ne eivät voi viedä pois: sitä että me voimme itse päättää, ketä ajattelemme, silloin kun me masturboimme. Kyllä! Ja minä puhun sinulle, Jenni! Minä voin ajatella sinua masturboidessani joka ikinen kerta! Eikö joululahjani kelvannut? Ehkä tämä lahja kelpaa! Kohta lentelee sperm… Ei. Ei voi ajatella tuota ajatusta ääneen. Aa. Pahus. Minä ajattelin sen silti.

En tiedä, olenko minä harhainen ihminen. Mutta ajattelen usein, että todennäköisesti kaikki tuntemani naiset ajattelevat masturboidessaan minua. Itse asiassa aina kun kukaan nainen näkee minut, hän todennäköisesti on jo viiden minuutin päästä vessassa masturboimassa ja ajattelemassa lihaksiani… jos ne ovat lihaksia! Jiihaa!

Ne eivät ole lihaksia.

Eikä siinä kaikki: miksi ei voisi olla niinkin, että myös kaikki miehet ajattelevat minua masturboidessaan? Ei se ole mahdotonta. Ja hevoset. Ennen kaikkea hevoset. Ne kerääntyvät rinkiin, ajattelevat minua ja laukaisevat ilmaan hevosenspermaiset last…

No niin, kotona ollaan. Olipa virkistävää viettää hetki kahden omien ajatusten kanssa.

 

Mainokset

Kerron:

Se hetki trendikkäässä aamiaisravintolassa, kun saa eteensä täydellisen avokadoleivän. Avokadoviipaleet ovat herkullisen mehevän ja muhkean näköisiä, ja ne on leikattu kauniin symmetriseen muodostelmaan leivän päälle. Tästä lähtee kyllä kuva Facebookiin ja miksei vaikka Instagramiinkin jollain kivalla filtterillä!

En kerro:

Se hetki, kun olen haukannut ensimmäisen suupalan avokadoleivästäni ja tajuan koko kauniin asetelman menneen täysin vituiksi. Se on pilalla! Kaikki on pilalla!

Kerron:

Se hetki helsinkiläisessä Michelin-ravintolassa, kun eteeni tuodaan Hans Välimäen itsensä minua varten loihtima annos savulohiväkkäröitä ja timjamilla maustettuja spiraalin muotoisia perunoita. Ainekset ovat sommiteltu lautaselle kuin Picasson kubistinen maalaus; värit lumoavat niin, että hengitys salpautuu.

En kerro:

Se hetki, kun kosken annosta ensimmäistä kertaa haarukalla, jolloin sen täydellisyys särkyy ja kaadan pöydän karjuen raivosta kuin karhu. Miksi kaiken pitää aina mennä pieleen?

En kerro:

Se hetki kun tajuan Hans Välimäen tekemän ruoka-annoksen olevan nyt ravintolan lattialla ja menen lusikoimaan sitä kuuliaisesti suuhuni.

Kerron:

Se hetki, kun olen tullut kotiin viiden kilometrin juoksulenkiltä raikkaassa auringonpaisteessa.

En kerro:

Se hetki, kun oksennan puolen tunnin ajan verta vessanpönttöön juoksulenkin jälkeen ja vannon, ettei enää ikinä harrasta liikuntaa.

Kerron:

Se hetki, kun olen valmistanut koko perheelleni herkullisen mehevän, täydellisesti onnistuneen pitsan. He kaikki kehuvat sitä ja syövät sitä hyvällä ruokahalulla. Tilanteesta syntyy täydellinen Instagram-tunnelmakuva!

En kerro:

Se hetki, kun kaverini ihmettelevät kommenttipalstalla, mistä perheestä minä oikein puhun, eihän minulla ole koskaan ollut perhettä, tai tyttöystävääkään, jos sitä yhtä isoa nukkea ei lasketa, ja jos minulta kysytään, niin sehän vittu lasketaan.

Kerron:

Se hetki, kun kuvaan minulle avokadoleivän myyneen kahvilan antaman kuitin, jossa näkyy avokadoleivän hinta. Kaksitoista euroa. Kyllä, kaksitoista euroa avokadoleivästä. Ei tunnu missään, koska rahaahan meikäläisellä on!

En kerro:

Rahaa sen avokadoleivän maksamiseen siis on, kunhan dyykkaan pari viikkoa roskiksia ja yritän periä rahaa roskiksista löytämiltäni ihmisiltä, joiden kanssa harrastan seksiä. Ja siltä isolta pelottavalta nukelta. Kyllä siltä seksiä saa, mutta ei rahaa.

En kerro:

Jonkun pitäisi pestä se nukke. Se on todella mähmäinen.

Kerron:

Se hetki, kun olen loihtinut lapsille upeat avokadoleivät ja he ovat juuri muikeine hymyineen ja loistavine hampaineen haukkaamassa sitä.

En kerro:

Se hetki, kun lapseni sylkevät avokadoleipääni pois suustaan ja sanovat sen maistuvan paskalta.

En kerro:

Se hetki, kun ensin raivoan lapsilleni kiittämättömyydestä mutta sitten maistan tekemääni leipää ja huomaan, että se ihan oikeasti maistuu paskalta.

Kerron:

Kehittämäni teorian, että avokado on oikeasti paskaa, joka sattuu vain olemaan vihreää ja kallista.

En kerro:

Sitä hetkeä, kun kävin paskalla ja äkkiä tajusin, että en ollutkaan ulostanut paskaa vaan vain ruskeaa avokadoa, joka on lisäksi täysin ilmaista. Nyt kun avokadot eivät enää olekaan sikakalliita, voin alkaa valmistamaan perheelleni avokadoleipiä ulosteestani vaikka joka päivä! Siitä kyllä riittää.

Kerron:

Sen hetken, jolloin tajuan, että kaikki nämä vuodet tajuan trendiresepteissä olleen vain kirjoitusvirheen. Sehän ei olekaan avokadopastaa, vaan avokadopaskaa! Miksi en koskaan tajunnut tätä?

Kerron:

Et luultavasti enää koskaan voi syödä avokadoa ajattelematta, että se onkin vihreää paskaa. Hah haa, olen pilannut avokadot kaikilta!

Hyvä mansikkasmoothie piristää kummasti harmaintakin aamua ja antaa voimaa tarttua päivän haasteisiin! Minä aloitan aamuni aina seuraavan reseptin mukaisella smoothiella.

  1. Hyvät ainesosat ovat kaiken a ja o. Valitse laadukkaita marjoja ja jogurttia.
  2. Soseuta kohmeiset mansikat, banaani, jogurtti ja maito tai mehu sauvasekoittimella tasaiseksi.
  3. Älä anna ainesosille armoa. Vaikka se alkaa olla aika tasaista, soseuta sitä vielä lisää. Soseuta sitä niin, että se sattuu. Huuda smoothielle kovaan äänen ja vaadi saada tietää, millainen sen ensimmäinen poikaystävä oli. Mitä kaikkea se tunki sinuun? Mihin sinun on koskettu, huora?! Läähätä se minun korvaani!
  4. Kaada smoothie laseihin. Tarjoile.

Tyylikäs pukeutuminen antaa ihmiselle itseluottamusta. Kun tietää olevansa pukeutuneena hyviin vaatteisiin, sitä kantaa itseään paljon ryhdikkäämmin. Tässä ovat suosikkivinkkini pukeutumiseen.

  1.  Kaikki alkaa kengistä. Jos panostaa kunnolla yhteen asusteeseen, kannattaa panostaa kenkiin. Kengät tekevät miehen. Ja ne tekevät naisenkin. Minun tekisi mieli vähän ”panostaa” naisia.
  2. Paita on asusteen silmiinpistävin yksityiskohta. Paita auttaa sinua erottumaan. Kannattaa suosia laadukkaita materiaaleja ja klassisia värejä. Niitä voi yhdistää pieniin, värikkäisiin yksityiskohtiin.
  3. Paidan voi myös varoittamatta repiä pois naisen päältä, koska sillä tavalla naisesta saa irti aidon reaktion. Plus tissit näkyvät.
  4. Huonosti istuvat housut pilaavat koko asusteen. Vähän samalla tavalla kuin huonosti istuvat naiset pilaavat elokuvan. Naisten pitää istua viettelevästi. Heidän pitää ajatella minua. Mieluiten alasti.
  5. Jos kaulassasi on rusetti, teet jotain väärin.

Rentoutuminen päivän päätteeksi on luonnollisesti tärkeää, mutta yhtä tärkeää on osata rentoutua työpäivän aikanakin. Tässä ovat  niksini siihen.

  1. Sanon muille meneväni huoneeseen kirjoittamaan pari sähköpostia. Sen sijaan oikaisen pitkäkseni ja otan 10 minuutin power napin huoneessani. Sen jälkeen olo tuntuu uudelta.
  2. Sanon muille meneväni huoneeseen kirjoittamaan pari sähköpostia. Sen sijaan vien sinne naisnäyttelijän, jonka rinnat haukun vääränkokoisiksi. Sanon hänelle, että hän voi korjata virheensä vain, jos saan lisätä hänen rooliinsa kolme alastonkohtausta.
  3. Kun naisnäyttelijä kysyy, minkä takia kukaan menisi Stockmannille ostoksille alasti ja miten se voi liittyä sisällissotaa käsittelevän elokuvan juoneen, sanon hänelle vain, että näyttelijän tehtävä ei ole kyseenalaistaa suuren taiteilijan visiota vaan vain poseerata alasti.
  4. Hyvän mielen voi saada, kun vaikka vain soittaa jollekulle ja sanoo hänelle jotain mukavaa. Esimerkiksi soittamalla äidilleen ja kyselemällä hänen kuulumisia. Tai soittamalla Minna Haapkylälle ja sanomalla, että jos seuraavassa leffassa hän ei suostu vähintään viiteen panokohtaukseen, hänet leikataan kokonaan pois elokuvasta ja korvataan käsinukella. Kyllä, kuulit oikein, panokohtaukseen! Ja ei mitään suojuksia sukupuolielinten päälle! Mitä panemista se sellainen on? Silloin kun pannaan, sitten pannaan ihan pornona! Tietysti takaapäin! Ehkä myös raiskauskohtaus. Se toisi leffaan syvyyttä. Ja tissejä.
  5. Muista hymy. Se kaunistaa.

Siinä minä olin, rasvaamassa hirttoköyttä kaulani ympärille, kun kuulin tutun pim-äänen. Se oli merkki siitä, että internetiin on ilmestynyt jälleen kerran uusi artikkeli.

Ähkäisin. Juurihan minä olin hirttäytymässä, mutta pitäisikö minun vielä tsekata tämä yksi artikkeli? Jos tämä on samanlainen typerä klikkiotsikko kuin se viimeksi klikkaamani Katso tästä, onko Spede Pasanen herännyt henkiin – vastaus saattaa yllättää! (artikkelin vastaus oli, että ei ole. Yle on vajonnut tosi alas klikkihuorauksessaan.) sitten minä kyllä oikeasti tapan itseni!

Ahaa! Tällä kertaa kyseessä ei ollutkaan klikkiotsikko. Sen sijaan päädyin tähän Helsingin Sanomien juttuun ”xenniaaleista”. Xenniaalit, lehti valaisi minua, ovat ikäryhmä, jotka ovat eläneet jo pitkään täyttä internet-elämää mutta jotka ovat kuitenkin tarpeeksi vanhoja muistaakseen ajan ennen internetiä ja kännyköitä.

Kyllä, minähän olen juuri tällainen! ajattelin kiristäessäni huolella rasvaamani hirttoköyttä aavistuksen kireämmälle, jotta se varmasti napsaisisi kaularankani poikki kuin jääpuikon. Minä kuulun tähän ryhmään!

Mieleni palasi rauhallisempiin aikoihin – aikaan ennen internetiä ja kännyköitä. Lapsena minulla ja kavereillani oli todella tapana soitella toisillemme lankapuhelimella. Ja meillä oli tapana lähettää myös vanhanaikaisia kirjeitä, postimerkkeineen kaikkineen.

Muistelin tapausta, kun kerrankin eräs kaverini soitti minulle ja kysyi, saisinko lähteä ulos. Sanoin, että minun täytyy kysyä vanhemmiltani ja että palaan asiaan. Kävin kysymässä, sain luvan (Äiti: ”Tee mitä lystäät, ei minua kiinnosta!”) – mutta sitten ajattelin, että enpä viitsikään soittaa, laitan vain pikaviestin ”mesessä”, eli postissa, kuten minulla oli sitä siihen aikaan jostain syystä tapana kutsua.

Niinpä aloin etsiä paperia ja kirjekuorta, ja kynäilin ystävälleni pienen kirjeen (vain kolme sivua), missä kerroin aikovani tulla ulos hänen kanssaan. Sitten kuitenkin tajusin, ettei minulla ole postimerkkejä. Kävin kysymässä äidiltäni, olisiko hänellä niitä, mutta hän vain sanoi: ”Tee mitä lystäät, ei minua kiinnosta!” (Me xenniaalit myös muistamme, että siihen aikaan vanhemmat eivät niin kauheasti puuttuneet lastensa asioihin.) Joka tapauksessa ilman postimerkkejä kirjettä ei voinut lähettää, joten se ystävyys päättyi siihen. Yritin pari kertaa selittää asiaa hänelle lähettämällä kirjeitä Teksti-tv:n Nuorten palstalle, mutta en saanut koskaan vastausta. Tällaista se oli xenniaalin elämä!

Mieleen tuli myös, että kännyköitä edeltävänä aikana jos halusi soittaa kaverille, oli kiusallista, että puhelimeen vastasi usein heidän äitinsä tai isänsä. Vielä vaikeampaa oli vaikea vikitellä tyttöjä ja vongata heitä treffeille. Jos halusi soittaa tytölle, piti soittaa lankapuhelimella, ja usein siellä tietenkin vastasi tytön isä möreällä äänellään.

”Tuota… onko Jenni kotona?” sain kysyttyä. ”Minulla olisi vähän… asiaa”, lisäsin limaisemmalla äänellä. Ajattelin lisätä vielä kähellä Dylan McKayn äänellä: ”Kohteleeko poikaystäväsi sinua hyvin?” mutta se olisi ollut ehkä liikaa.

”Mitähän asiaa sinulla on?” Jennin isä kysyi.

”Älä sillä vaivaa päätäsi!” sanoin. ”Vakuutan, että aikeeni ovat kunnialliset… vai ovatko sittenkään?” Sitten aloin kikattaa villisti.

”Onko tämä joku pilapuhelu?” Jennin isä kysyi. ”Hetkinen… mikä tuo ääni on? Et kai sinä masturboi?”

”Mitä sinulla on päälläsi?” kysyin häneltä rasvaisella äänellä, jolloin hän löi luurin korvaan.

Typerät lankapuhelimet, ajattelin. Miksi täytyy olla vuosi 1992? muistan ajatelleeni. Miksi ei voisi olla esimerkiksi vuosi 2018, että voisin lähettää dick picejä ? Vuonna 2018 olen kuitenkin vanha mies, jolla ei ole tällaisia riettaita ajatuksia, ajattelin. Sitten ajattelin, että vuonna 2017 Yhdysvaltain presidentiksi luultavasti valitaan Donald Trump, ja varapresidentiksi tietysti Mike Pence.

Annoin käteni kulkea hirttoköydellä ja varmistin, että piirtämäni itsemurhapilakuvani oli näkyvällä paikalla lipaston päällä. Ehdin vielä muistella hetken Suosikin Bees and honey -palstaa. Jos niihin aikoihin halusi tietää jotain seksistä ja seksuaalisuudesta, se oli ainoa paikka, josta sai luotettavaa tietoa.

Muistan vieläkin kirjeen, jonka lähetin sinne kerran. ”Moicca! Voix tulla raskaaksi, jos antaa tytölle fritsun? Ei mulla muuta! P.S. Tiedätkö, mikä on 2 Girls 1 Cup? Täytyy sanoa että se on jotain uskomatonta. Moicca!

Tavallaan usein toivon edelleen, että eläisimme aikoja ennen internetiä. Siksi nykyisinkin, kun yritän hieroa tuttavuutta naisiin, minä soitan aina ensin kännykällä heidän isälleen. Sitten me muistelemme sota-aikaa, ja teen kaikkeni, ettei hän huomaisi, että olen syntynyt kauan sodan jälkeen. Lisäksi teen kaikkeni, ettei hän huomaisi masturboimistani, koska se on kiusallista.

Valmistauduin potkaisemaan tuolin altani. Nyökkäsin itselleni ja ajattelin, että ei minulla ehkä elämässäni paljon muuta ollut, mutta päässäni pyörivät ajatukset olivat aina aika laadukkaita. Heh heh, Dylan McKay, Spede Pasanen, 2 Girls 1 Cup… Mistä nämä ajatukset oikein tulevat?

Potkaisin tuolin altani. Painovoima alkoi vetää minua alas kohti maata ja köysi alkoi hiljalleen kiristyä. Aloin miettiä, että oliko sittenkään hyvä idea hirttäytyä vain siksi, että halusin kokeilla, miltä kuoleminen tuntuu edes kerran elämässäni. Aika alkoi hidaaaasssttt…. Pahus, tosi vaikea keksiä koherenttia loppua tälle postaukselle.

Siinä minä olin, tuijottaen kotonani kaukaisuuteen ja ajatellen Petraa, ainoaa naista, jota olen koskaan todella rakastanut.

Tämän blogin lukija varmasti muistavat Petran. Olen kirjoittanut hänestä ennenkin. Hän sai aikoinaan viime vuosikymmenen lopulla vauvan, ja olen muutaman kerran kirjoittanut vierailuistani hänen ja hänen perheensä luonaan.

Meidän polkumme olivat kulkeneet eri suuntiin. Hän jatkoi elämäänsä miehensä ja lapsensa kanssa; minä olen istunut kotonani kalustamattomassa huoneessa kaikki nämä vuoden tuijottaen kaukaisuuteen ja ajatellut kaikkia niitä vuosia elämästäni, jolloin emme ole olleet yhdessä.

Muistan esimerkiksi sen vuoden, kun olin 32-vuotias, emmekä olleet yhdessä, niin kuin olisin halunnut. Ja sen kun olin 28-vuotias. Ja ai niin, nyt mieleen palaa se, kun olin 36! Hoh hoh hoo, kaikki menee päinvastoin kuin olin suunnitellut! Jokainen vuosi on vuosi lisää tähän vuosien helminauhaan, jolloin me emme ole yhdessä. Ja jokainen kuluva vuosi tarkoittaa sitä, että olen lähempänä kuolemaa – ja koko ajan todennäköisemmältä näyttää, että olen hukannut elämäni hukkaan, kun en ole saanut olla sen ihmisen kanssa, jota todella rakastan.

Silloin mieleeni pälkähti ajatus.

Miksipä… miksipä en menisi jälleen vierailemaan Petran luona? Niin, miksipä vitussa en? Siitä onkin yhdeksän vuotta, kun olen nähnyt hänet. Saako hän yhä polveni notkahtamaan?

***

Silmänräpäystä myöhemmin huomasin seisovani Petran ulko-oven tapana. Se on aika näppärää tämä blogin kirjoittaminen, kun ei tarvitse olla turhia siirtymiä paikasta toiseen. Hengitin syvään ja soitin ovikelloa.

Petra tuli avaamaan oven. Hyvä luoja… Hän oli edelleen hengästyttävän kaunis. Toki vuosia oli tullut lisää, mutta ne vain kaunistivat ja viisastivat häntä. Hän oli yhtä siro kuin aina, ja hänellä oli se sama viekoitteleva kulmain alta -katse kuin aina. Näin hänessä edelleen sen saman tyrmäävän kauniin naisen, johon olin aikoinaan ihastunut (ja pilannut ainoat treffimme jatkuvilla munavoi-vitseilläni).

Kurkistin hänen taakseen asuntoon. Odotin näkeväni siellä taas jonkun vauvan tai pikkukakaran, mutta hieman yllättäen minua tuli tervehtimään hänen hyvin käyttäytyvä 12-vuotias poikansa. Tosiaan, ilmeisesti ajan kuluessa lapset kasvavat isommiksi.

”Mukava nähdä sinua pitkästä aikaa!” Petra sanoi kutsuessaan minut peremmälle. ”Mitä sinulle kuuluu?”

”Tiedäthän…” sanoin suurpiirteisesti. ”Olen lähinnä… masturboinut. Paljon. Ja kun minä sanon paljon, minä tarkoitan… paljon.”

Todellisuudessa en sanonut noin, vaan mutisin jotain siitä, että kiirettä pitää, heh heh, luusereilla ei ole kiirettä.

Petran mies huikkasi minulle terveiset keittiön ovensuusta. Hän näytti jostain syystä eri mieheltä kuin mikä Petralla oli aiemmin ollut.

Ja hän olikin. Petra selitti minulle, että hän oli eronnut miehestään joitakin vuosia sitten.

”Olen tavannut Jarkon vasta ihan hiljattain”, Petra sanoi. ”Ja me olemme yhdessä. Mutta minä olin sinkkuna montakin vuotta. Olin vähän mielessäni toivonut, että sinä olisit soittanut minulle…”

”Tjaa, minulla oli vähän kiireitä”, sanoin. ”Lähinnä Netflixin kanssa. Niin paljon sarjoja katsottavana. Ja usein niiden sarjojen elämän koko kirjo aukeaa vasta kolmannella katsomiskerralla.”

Istuimme alas sohvalle. Mielessäni välähti ajatus, että olisi kyllä ollut kiva tietää, että Petra on ollut sinkkuna ja olisi kaivannut soittoani. Asiat olisivat voineet mennä eri lailla… Mutta sitten mielessäni alkoi pyöriä jotain todellisempaa, kuten Game of Thronesin kolmas tuotantojakso. Heh heh, voi sitä Joeytä! Hetkinen, sekoitanko minä nyt Frendit ja Game of Thronesin?

”Missäs sinä nykyään olet töissä?” Petra kysyi.

”Tiedäthän…” sanoin. ”Olen edelleen pihvinpaistajana Kampin Scanburgerissa.”

”Kampin Scanburgerissa?” kuului Petran miehen ääni keittiöstä. ”Mutta eikös se ole lopetettu jo aikoja sitten?”

”Ei!” sanoin. ”Ei ole! Olen töissä Kampin Scanburgerissa.”

”Minä olen kyllä aika varma että…”

”Älkää sotkeko minun premissiäni”, keskeytin. ”Minä paistan pihvejä Kampin Scanburgerin saastaisessa keittiössä. Minä asun yksin Kruununhaassa pienessä yksiössäni. Olen nuorehko mies, joka kirjoittelee näitä tekstejä Macbookillaan.”

Petran mies tuli hänen viereensä istumaan sohvalle ja laittoi käsivartensa hänen ympärilleen.

”Kuuletteko tekin tuon oudon äänen?” kysyin heiltä.

He kuulostelivat huonetta. ”Emme kuule.”

”No jaa, se on vain hukkaan valuvan elämän ääni”, sanoin. ”Ei mitään.”

”Mitäs sinun romaanillesi kuuluu?” Petra kysyi. ”Vieläkö olet kirjoittanut sitä?”

”Tiedäthän…” sanoin jälleen suurpiirteisesti. ”Se on edistynyt aika pitkälle, mutta se ei ole vielä aivan valmis.”

”Mistä se kertoo?”

”Se on eräänlainen sukuromaani, joka kertoo erään suuren suvun kaikkien jäsenten tarinan kolmen sukupolven ajalta. Mutta sen lisäksi se kertoo tuon suvun kaikkien jäsenten kaikkien ystävienkin ja tuttujen ja kaimojenkin tarinat kahden vuosisadan ajalta. Ja heidän tuttavien. Ja kaikkien tarinat, joita he näkevät koskaan edes vilaukselta. Se kertoo itse asiassa miljoonien ihmisten tarinat tuhansien vuosien ajalta. Lienee selvää, että minulla on välillä vaikeuksia pitää kaikkia juonenpäitä käsissäni. Lisäksi se kertoo myös ihmisten lisäksi monien eläinten tarinoita, esimerkiksi kissojen, koirien ja sikojen tarinoita. Se kertoo myös lähes kaikkien elottomien esineiden tarinoita. Autojen tarinoita, parkkimittarien tarinoita, vesihanojen tarinoita. Sanomattakin on selvää, että kirjassani on loputtomasti risteäviä aikajanoja ja takaumia. Välillä käytän sekaisin imperfektiä ja preesensiä. Siellä täällä on pluskvamperfektejäkin, koska olen villi ja vaarallinen mies. Joskus yksittäiset kohtaukset etenevät tulevaisuudesta menneisyyteen. Usein dialogissa on mahdoton erottaa, milloin yksittäiset repliikit on lausuttu – joskus saman dialogin sisällä voi olla eri vuosituhansien aikana lausuttuja repliikkejä ilman mitään selitystä. (En usko siihen, että asioita selitetään liikaa. Show, don’t tell, tiättekste.) Lisäksi kirjassani usein aika alkaa hidaaaaasssttuuaaa…. Ja sitten sen jälkeen aika alkaa nopeutua niin että kaikki tapahtuu salamannopeastieikäasioitatahdoenääerottaatoisistaan.”

Sanoin tuon viimeisen virkkeen Aku Ankan äänellä, jolloin Petra ja mies vilkaisevat toisiaan hämmentyneinä.

”Välillä aika puolestaan pysähtyy kokonaan, ja välillä aikaa ei kirjassani lainkaan ole. Välillä siinä on kolme eri aikaa yhtäaikaa – en itsekään tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta niin se vain on! Siellä on yksi kohtaus, jossa kahdeksan eri ihmistä kävelee samassa pyöröovessa puhuen kännykkäänsä, mutta he ovat kaikki eri ajassa ja eri ulottuvuudessa, ja välillä heidän puhelunsa siitä huolimatta risteävät toistensa kanssa. Joillakin sivuilla olen kirjoittanut tekstiä päällekkäin toisen tekstin kanssa signaloidakseni sillä, että asiat tapahtuvat yhtäaikaa. Kenelläkään hahmolla ei ole omaa persoonallisuutta, vaan kaikki ovat täsmälleen samanlaisia. Kaikilla on myös sama etunimi, mutta eri sukunimi, jota ei kirjassa mainita. Suuri osa kirjasta meneekin siihen, kun ihmiset yrittävät selvitellä toisiltaan, kuka kukin on.”

Pysähdyin hengittämään.

”Miltä kuulostaa? Eikö ole hittiainesta?”

Petran mies sanoi käyvänsä keittiössä hakemassa viskipullon. Petra lähti hänen perässään. Huudan heidän peräänsä vielä hieman lisää tietoja kirjastani, muun muassa sivuhahmoina hyvin näkyvästi esiintyvät hullunkuriset räjähtävät ankat voisivat olla sivuhahmoja, joista syntyisi helposti spinoff-kirjasarja tai kaksikin!

Hiljensin hieman ääntäni, kun huomasin puhuvani kirkumalla.

***

Petra jäi vielä hetkeksi keittiöön; hänen miehensä tuli pitämään minulle seuraa sohvalle. Katsoin häntä epäluuloisena ja hieman katkerana. Tämä mies siis elää nyt unelmieni naisen kanssa… Mieleeni välähti äkkiä näky itsestäni tulevaisuudessa; ehkä 57-vuotiaana muistelemassa katkerasti kaikkia niitä menneitä vuosia, jotka olen elänyt niin, etten ole sen ihmisen kanssa jonka kanssa haluaisin olla. Ja 63-vuotiaana… Ja hei, 75-vuotiaana! Se on ihan parasta! Olisin vanha ja ryppyinen, ja muistelisin vieläkin katkerana kaikkia niitä hukkaan heitettyjä vuosia ja vuosikymmeniä elämästäni! Luultavasti silloinkin vielä päivittäisin tätä blogiani, joka siihen mennessä olisi todennäköisesti aika vitun pimeä blogi. Mahani alkoi hytkyä, kun nauroin tälle ajatukselle. Hoh hoh hoo!

”Kukas sinä muuten olet?” kysyin häneltä.

Petran mies katsoi minua kiusoittelevasti ja vinkkasi silmäänsä. ”Minä olen täydellinen mies”, hän sihahti minulle.

”Mitä?”

”Kuulit kyllä. Minä olen täydellinen mies. Minä olen kaikkea sitä, mitä sinä et ole. Siksi minä saan olla tämän maagisen naisen kanssa ja sinä et. Minä pakotan sinua näkemään oman epätäydellisyytesi ja kohtaamaan sen. Hoh hoh hoo! Kukas nyt hohottaa?”

”Mitä vittua?”

”En minä ole kovin erilainen kuin sinäkään”, mies kähisi minulle. ”Meillä on vain yksi ero. Sinä et ole täydellinen mies. Minä olen juuri sopivan miehekäs Petralle, mutta en liian miehekäs. Minä osaan ottaa aloitteen, mutta en silloin kun Petra haluaa päättää jotain. Minä osaan muuttua täsmälleen samalla hetkellä kuin Petrakin muuttuu. Voi mennä vuosia, että Petra ei halua lapsia ja vakuuttaa haluavansa elää vapaata elämää. Ja minä olen tietysti samaa mieltä! Mutta sinä päivänä kun Petra haluaa yhtäkkiä lapsia, minä muutun samana päivänä! Se on nerokasta! Ja olen tyytyväinen juuri siihen seksin määrään, mikä Petraa milloinkin miellyttää! Minun libidoni kulkee täsmälleen samassa tahdissa kuin hänen!”

”No hyvä sinulle vaan.”

”Haluatko muuten nähdä minun penikseni?” hän kysyi ja alkoi avata housujensa vetoketjua.

”No en todellakaan hal… Ai, sinä otit sen jo esiin. Uu, täytyy sanoa, että se on aika hyvä.”

”Eikö se olekin täydellinen?” hän kysyi silittäen sitä.

Täytyi myöntää. En saanut katsettani irti siitä. Se oli täydellisen muotoinen.

”Hetkinen…” kysyin. ”En oikein saa selvää. Onko se lepotilassa vai erektiossa?”

”Se on puolivälissä”, hän vastasi. ”Se on penikseni default-asento. Aina valmiina toimintaan ja niin, että se näyttää aina aika isolta, mutta ei silleen mitenkään creepyltä. Enhän haluaisi vaikuttaa creepyltä”, hän sanoi kiillottaen penistään nenäliinalla.

”Aika kätevää.”

Samassa Petra tuli sisään huoneeseen.

”Äh, te miehet, aina vertailemassa peniksenne kokoja!”

Saimme tästä hyvät naurut. Olihan se sattuvasti sanottu. Ja niin totta!

***

On jo myöhäinen ilta. Illanviettomme lähestyy loppuaan. Istun sohvallani; kädessäni on viskilasi, johon Petran mies kaataa viskiä. Jostain syystä aikamuoto on muuttunut imperfektistä preesensiksi.

”Kaada vain lisää”, kehotan. ”Kaada se ihan piripintaan.”

Petran mies kaataa lasin aivan piripintaan viskiä.

”Kaada vain lisää. Niin että se valuu yli”, kehotan.

Nojaudun taaksepäin ja otan kulauksen raakaa viskiä.

”Tuntuuko teistä koskaan siltä”, aloitan, ”että kaikki muut ihmiset ympärilleni kasvavat, muuttuvat, aikuistuvat, pääsevät eteenpäin – mutta että vain minä itse olen juuttunut johonkin menneisyyteen, versioksi kauan sitten olemassa olleesta itsestäni, menneisyyskapseliksi, joka ei pysty kohtaamaan todellisuutta sellaisena kuin se on, ja joka on tuomittu ikuisiksi ajoiksi haaveilemaan siitä elämästä, joka olisi voinut olla?”

Hiljaisuus.

”Siis kaverin puolesta kyselen.”

Petra oli kohauttanut olkapäitään. (Mitä helvettiä; pluskvamperfekti?) ”On hyvä elää nykyhetkessä. Se on kaikki mitä meillä on. Totta kai menneessä on asioita, joita jokainen haluaisi muuttaa. Mutta se on mennyttä ja nyt on nyt.”

Nousen seisomaan sohvalta. Alkaa selvästi olla aika lähteä.

Kaivan vielä esiin lompakostani sadan euron setelin ja ojennan sitä Petran miehelle. ”Ei sinulle varmaan sopisi, että minä tulisin elämään sinun elämääsi sinun tilalle, jos annan sinulle tämän satasen?”

”Sinä taidat olla ottanut vähän liikaa tänä iltana”, mies sanoo. Hänen peniksensä roikkuu edelleen esillä.

”150 euroa?” korotan tarjousta.

He soittavat minulle taksin ja saattelevat minut ovelle. Hymy nousee huulilleni: ajattelin tulevia 60-vuotispäiviäni, jolloin aikanaan harmittelisin kaikkia niitä vuosia, jolloin olen elänyt ilman Petraa. Ilman merkitystä. Tuntien oloni tyhjäksi koko ajan. Se nauratti minua, ja vatsani alkoi jälleen hytkyä.

Taksissa vatsani räj

Piip, piip! Heh heh hee, miksi minä päästelen noita robottiääniä, vaikka osaan myös puhua? Piu piu! Zzzzap!

Tervehdys taas kaikille pitkästä aikaa! Muistatte ehkä minut: minä olen naisia tappava robotti. Siitä on aikaa, kun olen viimeksi päivittänyt teille kuulumisiani, mutta minusta tuntuu, että nyt on oikea aika.

Hetkinen. Hetkinen. Tuolla kävelee ripein askelin nainen. Tämä on onnenpäiväni! Minäpä nostan tästä yhden lämpöohjatun ohjuksen ja tähtään sitä häntä koht… Ei, hän ehti mennä kulman taakse. Piip, piip.

Missä minä olinkaan? Ai niin. Olen seurannut viime aikoina suurella mielenkiinnolla tätä #MeToo-liikehdintää. Suhtaudun siihen hieman kahtalaisesti, mikä onkin luontevaa, koska toimintalogiikkani on sattuneesta syystä melko binääristä. Toisaalta olen sitä mieltä, että oli jo korkea aikakin. Miehet ovat selvinneet kuin koira veräjästä kaikesta sikailustaan naisia kohtaan aivan liian kauan.

Mutta toisaalta… On hyvä, että pahimmat kähmijät ja hyväksikäyttäjät paljastetaan. Mutta entä kun mennään raja-alueelle? Voiko käydä niin, että harmittomaksi tarkoitettu mutta jokin epäonninen kaksimielinen sutkautus tulkitaan nyt törkeäksi vallan väärinkäytöksi? Joutuvatko syyttömätkin kärsimään? Ja voiko käydä niin, että ihmiset kääntyvät jopa naisia tappavaa robottia vastaan?

Hei, tuossa lähestyy nainen. Otanpa esiin liekinheittimeni, jolla… Aah, osuma! Pala, nainen, sinä paha noita, pala!

Kyllä minä sen voin myöntää. Olen tappanut vuosien varrella paljonkin naisia. Hitto, se on ainoa asia, mitä minä olen koskaan tehnyt! Tappanut heitä ohjuksilla, liekinheittimillä, macheteilla, terävillä saksilla, tylsillä keittiösaksilla, toffeella (älkää kysykö), käsikranaateilla… Lopetin laskemisen kauan sitten. Koska tunnen vain kaksi numeroa. Nollan ja ykkösen. Koska olen binäärinen. Tajuatteko? Äh, voi jumalauta.

Mutta tekeekö se minusta maailman pahimman hirviön? Saanko muistuttaa, että eivät muutkaan aivan viattomia tässä sopassa? Kaikki jaksavat aina valittaa minusta, naisia tappavasta robotista, mutta kukaan ei koskaan puhu mitään läheisestä robottituttavastani, patriarkaalisia yhteiskuntarakenteita kulissien takaisella näkymättömällä toiminnallaan ylläpitävästä robotista? Minun mielestäni se on tavallaan pahempi kuin minä! Myös naisia jalkoihinsa tallaava 50-metrinen robotti on paljon pahempi kuin minä olen. Älkääkä unohtako naisten jalkoja purevaa robottipölynimuria? Se on suorastaan julma! Ja söpö!

Kyllähän minä tavallaan ymmärrän, miksi toimintani herättää pahaa verta. Ne naiset, joita huolettomasti tapan, ovat kuitenkin jonkun puolisoita, tyttäreitä, äitejä, työkavereita ja sitä rataa. Kuulemma teillä ihmisillä on jonkinlaisia ”tunnesiteitä” heihin. Mutta nykyään tuntuu, että ihmiset hermostuvat jo siitäkin, kun tähtään naisia aseillani niin, että heidän kasvoilleen piirtyy se punainen tähtäimen kuva. Sitäkään ei saa enää tehdä! Puhumattakaan siitä, että vain ammuskelen pistoolilla heidän jalkojensa juurelle ja huudan möreällä robottiäänelläni: ”Tanssi, nainen, tanssi!” Kukaanhan ei kuole siitä! Ja kaikilla on itse asiassa aika hauskaa!

Kyllä minä voin muuttua, jos se siitä on kiinni. Miltä kuulostaisi tällainen: Mitä jos minä en enää tappaisi naisia – minä vain haavoittaisin heitä vakavasti? Esimerkiksi ampuisin heitä ohjuksella niin, että he vaipuvat vuosikausiksi koomaan ja menettävät liikuntakykynsä. Sitten kun he lopulta vuosien odotuksen jälkeen heräävät ja pitkällisen kuntoutuksen jälkeen läheistensä riemuksi ottaisivat ensimmäisen askeleensa, minä tulisin ohjuksineni paikalle ja sanoisin robottiäänelläni: ”Aika viimeistellä tämä homma.” Ja vasta sitten tappaisin hänet.

Hah hah haa, mistä minä keksin näitä? Kuka kirjoittaa minulle jatkuvasti uutta materiaalia? Kenen kynästä nämä sanat minun suuhuni oikein tulevat? Kuka roomalaisen jumalan näköinen Kruununhaassa asuva nuorehko Macia tietokoneenaan käyttävä mies kynäilee minulle näitä lyyrisen kauniita ajatelmia? Hah hah haa! Piu piu!

Veljeni vartija näyttää Cheekin musiikkivideolta eli pakastepizzamainokselta. Siinä on oikeasti kohtaus, jossa Jare polttaa pihvit pohjaan ja avopuoliso Noora kaivaa pakkasesta nauraen esiin Ristorantet.
Dialogista puolet on viittauksia Cheekin lyriikkaan, puolet lahtelaisia mihinkään liittymättömiä elämänviisauksia kuten ”mikää ei oo nii arvokasta ku aika”.

– Helsingin Sanomat, 30.1.2018

Kohtaus, jossa Jare polttaa pakkasesta otetut Ristorantetkin pohjaan ja avopuoliso Noora alkaa itkien syödä pohjaan palaneita pihvejä.

Kohtaus, jossa Jare vetää pohjaan palaneet pihvit pois avopuolisoltaan Nooralta ja kaivaa pakkasesta nauraen esiin Dolmion bolognese-kastikepurkin. Kamera pysähtyy kuvaamaan purkkia kymmeneksi sekunniksi.

Kohtaus, jossa Jare katsoo parvekkeelta auringonlaskuun ja sanoo: ”Vihaajat vihaa pihvejä.” Noora sanoo, että hänellä alkaa olla kova nälkä, koska hän ei ole saanut mitään syötävää.

Kohtaus, jossa Noora syö yksin jäätynyttä Ristotante-pizzaa.

Kohtaus, jossa Cheek räppää. (Tällaisessa elokuvassa siltä ei kai voi välttyä.)

Voi Jeesus sentään, eikö se koskaan lopeta räppäämistä?

Kohtaus, jossa Cheek palaa… juurilleen, koska se tekee hänestä… aidon. Joo, ei sen tarvitse tuon täsmällisempi olla.

Kohtaus, jossa Cheek näyttää herkemmän puolensa katsomalla kaihoisasti pakastimessa olevaa pinoa Ristorante-pizzoja.

Kohtaus, jossa nuorehko mies seisoo jalkakäytävällä ja polttaa sähkötupakkaa. Äkkiä tiellä ohi ajava bussi kääntyy jalkakäytävälle ja ajaa miehen tohjoksi ja kuoliaaksi. Käy ilmi, että bussikuskia vituttaa kaikki ihmiset, jotka polttavat sähkötupakkaa. Tämä on ainoa kohta elokuvassa, johon on helppo samaistua.

Kohtaus, jossa Jare kokeilee räppäämistä englanniksi.

Kohtaus, jossa ennen englanniksi räppäämistä Jare kokeilee räppäämistä ranskaksi. Hän saavuttaa nopeasti kulttisuosiota Afrikan ranskankielisissä maissa ja viettää kaksi vuotta nuoruudestaan Päiväntasaajan Gabonissa räpäten malariasta. Lopulta hänessä herää epäilys, onko sellaista maata kuin Päiväntasaajan Gabon oikeasti olemassa. Hänen tekisi mieli googlata se, mutta Päiväntasaajan Gabonissa (jos sellaista on oikeasti olemassa) ei ole Googlea.

Kohtaus, jossa Jare on siirtynyt takaisin Lahteen kaksi vuotta kestäneen Päiväntasaajan Gabon -ajanjakson jälkeen. Asiaan ei koskaan enää myöhemmin palata elokuvan aikana. Paitsi kerran, kun Jare riitelee tyttöystävänsä kanssa, ja tämä kehottaa Jarea ”painumaan Päiväntasaajan Gaboniin!” Tämän jälkeen he molemmat katsovat kameraan, ja ruudussa vilahtaa subliminaalisen lyhyen ajan Ristorante-pizza.

Kohtaus, jossa minä itse haastan Cheekin räppibattleen lahtelaisessa savuisessa baarissa. Cheek ei tietenkään ota minua aluksi vakavasti, mutta asetelma muuttuu, kun pääsen vähän spittaamaan sickejä riimejäni.

Yo yo, meitsin nimi on Harmaa hattu

ja tää mun dissaus suhun varmaa sattu

Battlea seuraavasta yleisöstä kuuluu kohahdus. Auts! Paha riimi! Cheekki on köysissä. Kuka on tämä tuntematon ihmepoika, joka tuli nappaamaan räppiskenen valtikan? Biitti soi, ja minulle tulee kiire keksiä seuraava asia, joka rimmaa ”harmaan hatun” kanssa.

Cheek katsoo minua odottavasti, kun yritän keksiä jotain. Hän alkaa selvästi toipua armoniskustani.

Nyt alkaisi olla todella hyvä aika keksiä joku tappavan käheä riimi… Odota, kyllä se vielä tulee. Harmaa hattu… Larmaa mattu? Ei, ei siinä ei ole mitään järkeä. Ne eivät ole edes sanoja. Ei voi olla niin, että mitään muuta ei voi rimmata sanaparin ”harmaa hattu” kanssa. ”Parmaa” kyllä olisi optio, jos keksisin jonkun murhaavan riimiparin parmankinkusta ja italialaisesta ruoasta. Niin, jos keksisin. Voisin tietysti ottaa lähtökohdaksi sanan ”karmaa”, ehkä siihen saisi jotain instant karmast… Hetkinen, mihin kaikki ovat kadonneet?

Kohtaus, jossa minä hengailen kadulla, kun äkkiä minua vastaan kävelee Cheek ja hänen kaunis tyttöystävänsä. Vinkkaan silmää kameralle ja päätän voittaa Cheekin tyttöystävän itselleni doupeillä räpeilläni.

Asetun heidän eteensä, niin että he eivät pääse ohitseni. Aloitan räppäämisen – taustalla alkaa jostain syystä soida räppiini sopiva biitti.

Yo, yo, Cheekki, ooksä joku vitun jutsku?

Hei sä kaunis mimmi, nyt kuule minun kutsu

Mitä sanoisit siihen että olisit mun hutsu?

Ja jonain kauniina päivänä ehkä mun lapsieni mutsu?

Biitti katkeaa äkisti. Onko olemassa sellaista sanaa kuin mutsu? Tajuan mokanneeni taas. Sanon Cheekille ja hänen hutsulleen hakevani takkini, minkä jälkeen jään seisomaan paikallani.

Kohtaus, jossa huomaan siirtyneeni Päiväntasaajan Gambiaan ja seison räppiklubilla lavalla yleisön edessä. Biitti iskee tahtia, ja yleisö vaatii minua räppäämään. Ainoa ongelma on, että minun pitäisi räpätä ranskaksi. Tietokone on ranskaksi l’ordinateur, mutta mikä vitun sana rimmaa sen kanssa? Koordinaattori? Tämä räppääminen ei ole ollenkaan niin helppoa kuin luulin.

Kohtaus, jossa olen esiintymässä nousukiidossa olevana räppärinä Vain elämää -ohjelmassa. Kerään kaikkien sympatiat nyyhkyttämällä aamiaisesta onnettomasta lapsuudestani. Olimme niin köyhiä, että meillä ollut edes sähkötöpseliä, jolla voisin ladata sähkötupakkani!

Kun tuli aika mennä lavalle räppäämään, jäädyin täysin. Yritin pelastaa tilanteen steppaamalla, kunnes muistin, että en osaa stepata.

Kohtaus, jossa juuri kun olen poistumassa lavalta räppiklubilla Päiväntasaajan Gambiassa, huomaan yleisön takarivissa seisovan Cheekin hutsun, joka on seurannut minua tänne asti. Vinkkaan silmääni kameralle ja sytytän sähkösikarin.