Putoaminen

En ole sitä ihmistyyppiä, joka hirveästi käyttää aikaa asioidensa kelailuun. Olen yksinkertaisesti liian kiireinen sellaiseen, koska pääsykokeet iktyonomikouluun lähestyvät. Taannoisella Lapin-ruskareissullani minulle kuitenkin avautui mahdollisuus kelailla asioita.

Tämä mahdollisuus avautui minulle, kun juuri päästyäni Pallastunturin huipulle putosin rinteeltä alas.

Sanotaan, että sellaisina hetkinä, kun ihminen kohtaa välittömän kuolemanvaaran, ihmisen elämä vilistäisi hänen silmiensä edessä. Jotain sellaista tapahtui minullekin. En kuitenkaan nähnyt mitään nopeita välähdyksiä sieltä täältä, vaan huomasin äkkiä muistelevani erästä täysin tavallista kahdeksannen luokan ruotsintuntiani. En käsittänyt, miksi juuri tämä muistikuva oli palannut mieleeni. Eikä siinä muistikuvassa varsinaisesti tapahtunut mitään - me vain kävimme läpi epäsäännöllisiä verbejä ja viittailimme laiskanlaisesti. Tunti päättyi yleiseen hälinään, ja siirryimme välitunnille tappamaan aikaa. En varsinaisesti oppinut tunnilla mitään uutta, enkä ollut koskaan muistellut sitä tuntia sen jälkeen ennen tätä hetkeä. Hassua, millaiset asiat palautuvat mieleen sillä hetkellä, kun kohtaamme kuolemamme.

Putoamiseni vauhti kiihtyi. Huomasin kiitäväni ohi kahden muun retkeilijän, jotka olivat kiipeämässä vuorelle ja jotka olivat istahtaneet hetkeksi vuorenrinteelle kahvitauolle. (Vuorenrinne ei ollut kovin jyrkkä.) Huomasin, että he olivat Vt ja PA.

“Mitä vit…?” he sanoivat, kun kiisin heidän ohitseen ja kaadoin puolet Vt:n kahvista maahan.

Uudet muistikuvat alkoivat vilistä mielessäni. Kuvia lapsuudesta. Paistattelemassa päivää heinäpaalien päällä. Pilvet leijailevat taivaalla… Onkivapaan tarttuu potra taimen… jonka käristän ritisevällä nuotiolla vaahtokarkkien kera… Käyn kaupassa ostamassa piparjuurta Sirkka-Liisalle… Sitten tajusin, että nämä kuvat eivät ole minun lapsuudestani.

Mieleni palasi hieman tuoreempiin muistikuviin. Näin mielessäni itseni, kun kompastun vuoren huipulla ja putoan alas. Haikea katumus valtasi mieleni. Paljon en elämässäni kadu, mutta jos voisin elää tuon hetken uudestaan, en kompastuisi siihen kiveen ja huutaisi: “Mitä vit…” ja sinkoutuisi alas tätä 15 asteen kulmassa olevaa loivaa vuorenrinnettä.

Muita elämäni käännekohtia… Työhaastatteluni Hesburgeriin. En varsinaisesti pyrkinyt sinne töihin. Minä vain kävin siellä syömässä niin usein, että ne ajattelivat, että tuo läskimaha varmasti todella rakastaa Hesburgeria. Ja minä rakastankin! Hesburger - minun ainoa oikea morsiameni. Niiden hampurilaiset vain ovat niin hyviä, majoneeseineen ja vienosti rapisevine paperikääreineen. Olin aina haaveillut siitä, että saisin kieriskellä niissä alasti. Ja kun kirjoitin työhaastattelussani tarpeeksi nasevan esseen Jane Austenin kirjalliisuudesta, toiveeni toteutui. Pääsin Heseen töihin. Jee jee!

Jee, minä sanoin!

Sitten mielessäni vilisti hieman oudompia tuokiokuvia elämästäni. Hitaiden tanssimista jättiläismäisen meritursaan kanssa… Autoja, joilla oli viisitoista rengasta, kaikki ohjaamossa… Puhuvia luurankoja, jotka kaikki vain puhuivat Esko Ahosta… Minulla on ollut rikas elämä.

Yksi asia ilahdutti minua. Olin ollut kaukaa viisas kaikkien ex-tyttöystävieni kanssa, kun olin aina käskenyt heitä öisin nukkumaan alasti peittojen päällä. Nyt kun elämäni vilisti silmieni edessä, oli varsin miellyttävää katsella alastomia exiäni öisin. Luulisi, että niiden katsomiseen kyllästyisi, mutta elämän viimeisillä hetkillä ottaa kiitollisena vastaan kaiken exäpornon, mitä jaossa on.

Katsoin ympärilleni. Olin pudonnut jo aika kauan. Vuoren juuri oli kuitenkin vielä kaukana. Huomasin putoavani pienen vuorenrinteellä sijaitsevan kylän läpi. “Mitä vit…” ihmiset kysyivät toisiltaan, kun sinkouduin heidän ohitseen.

Kun elämä vilistää ohitse oikein nopeasti, kiinnittää kummasti huomiota siihen, miten usein tulee oikeastaan käytyä vessassa. Ja kun joutuu katsomaan tarpeeksi vessassakäyntejään, ne alkavat nopeasti tympäistä. Olisi kai pitänyt kehittää erilaisia tekniikoita. Muistan usein harkinneenikin, että kun menen “kaukopuhelulle”, pitäisi joskus istua toisinpäin, jalat harallaan vessanpöntön säiliön molemmin puolin ja hoitaa tarpeensa niin. Miksipä ei? Se voisi olla hauskaakin. Erilaista ulostamista. Mutta en koskaan toteuttanut tätä ajatustani. Nyt se kadutti.

Maanpinta lähestyi uhkaavasti. Soitin pari viimeistä puhelua - laajakaistayhteyteni piti lakkauttaa ja sen sellaista - ja valmistauduin kuolemaan. Juuri ennen osumista maanpintaa näin silmieni edessä kasvot, jotka kuuluivat vanhalle lukiotutulleni. Etäiselle tutulleni, itse asiassa. Hänen nimensä oli Mikko-Ridge tai jotain sellaista. Hän oli rinnakkaisluokalla. Emme juuri koskaan jutelleet lukiossa, enkä ole tavannut häntä yli kymmeneen vuoteen. Ja nyt hän pyytää minua ystäväkseen Facebookissa. Mitä vittua?

Ennen kuin ehdin vastata mitään, kimposin maasta ja sinkouduin takaisin ylöspäin. Kiisin kohti vuoren huippua, ja elämäni vilisti silmieni edessä takaperin ja lisäksi ylösalaisin, mikä oli niin rasittavaa katseltavaa, että en viitsinyt seurata sitä. Ohitin vuoristokylän, ja pian lensin myös kahvilla istuneiden Vt:n ja PA:n ohi, kaataen Vt:n loputkin kahvit maahan. “Mitä vit…” kuulin takaani. Huomasin myös Joonaksen kiitävän kohti vuorenhuippua, vielä nopemmin kuin minä - ilmeisesti hän yritti vain päästä esiintymään tähän blogiin, ilman mitään varsinaista pointtia.

Lopulta laskeuduin vuorenhuipulle turvallisesti. Kokemus jätti minut ehkä jollain tavalla viisaammaksi. Olen kuitenkin periaatteessa sitä mieltä, että vaikka menneiden muistelemisessa on puolensa, loppujen lopuksi siitä ei ole mitään hyötyä. Paitsi ehkä se, että tänä yönä minäkin nukun alasti peittojen päällä. Kuka tietää, ehkä joku vielä joskus saa siitä pienen ilon hetken ennen murskautumistaan kivikkoon.