Harmaa hattu

Esitän arvoituksen. Ihmiset tekevät sitä päivittäin, joskus monta kertaa päivässä. Ihmisillä on pakottava tarve tehdä sitä. Tässä toimituksessa tärkeää osaa näyttelee peräsuoli. Mitä se on?

Jos vastasit seksi, vastasit aivan oikein. Tämä essee käsittelee kuitenkin paskalla käyntiä.

Etsiessäni lähdekirjallisuutta tätä esseetä varten havaitsin, että paskalla käymisestä on kirjoitettu yllättävän vähän. Tämä on hämmentävää, koska kyseessä on kuitenkin melko yleinen - voisi sanoa jopa universaali - ilmiö. Kun kyselin tuttaviltani ajatuksia paskalla käymisestä, hämmästyin siitä, miten vähän ihmiset ajattelivat tätä päivittäistä rituaaliaan. Ikään kuin se olisi heille vain välttämätön paha, jolle ei kannata ajatusta uhrata! Minkä ekskrementaalisen maailmankuvan he menettävätkään!

En halua kerskailla, mutta omasta mielestäni minä olen aika hyvä käymään paskalla. En ollut aina sellainen: pitkälle parikymppiseksi asti olin korkeintaan keskinkertainen. En mitenkään huonokaan (en esimerkiksi koskaan ole ollut erityisen sotkuisa, jos tiedätte, mitä tarkoitan), mutta en ole ollut mikään paskantamisen jediritarikaan, johon kategoriaan nykyisin lasken itseni. Sitten aloin ajatella asiaa enemmän, harjoitella, keskittyä, kunnes saavutin valaistumisen matkallani kohti paskantamisnirvanaa.

Sallinette minun kuvailla, miten paskalla käymisestä otetaan kaikki ilo irti.

Yleinen virhe, mitä ihmiset tekevät, on että he menevät paskalle liian aikaisin. Empiirinen tutkimukseni osoittaa, että ihmiset yleensä menevät paskalle heti, kun alkaa tuntua siltä, että nyt sitä voisi irrota. Siitä jää ainakin minulle sellainen ikävä wham-shit-thank-you-ma’am-tunnelma. Paljon nautinnollisemmaksi paskantaminen muuttuu, jos odottaa tarpeeksi kauan ennen pytylle menoa. Kyse on jopa eräänlaisesta tantra-paskantamisesta: nautinnon hetkeä lykätään mahdollisimman pitkälle. (Minulla olisi monta lystikästä ja koprofiiliä anekdoottia tantrapaskantamisen kurssista, jolla kävin hiljattain, mutta olkoon se toisen blogipostauksen tai jopa blogin aihe.)

Kun paine alkaa kerääntyä peräsuoleen, on jännittävää yrittää esittää normaalia muiden ihmisten keskellä. Esimerkiksi työpaikalla tärkeässä palaverissa on kihelmöivän jännittävää pidätellä paskan tuloa ja yrittää olla ottamatta aihetta puheeksi presiksessään. Tai jos olet romanttisella kynttiläillallisella elämäsi rakkauden kanssa, jännitys ilmassa on sitäkin isompi, jos sinun pitää toistaa päässäsi “No shit”-mantraa, koska se on ainoa asia, joka estää sinua ryntäämästä karjuen vessaan.

Okei. SItten olet saavuttanut pisteen, jossa kertakaikkiaan et voi pidätellä. Nyt on aika nousta suurieleisesti seisomaan ja tehdä kaikille tiettäväksi, mitä olet menossa tekemään. Ei liian suoraan, tietenkään. Mutta keksit kyllä sopivan kiertoilmauksen. Esimerkiksi: “Jaahas, aika mennä poistamaan tukos putkistosta”, tai “Anteeksi, sain kaukopuhelun”, tai “Tuloste tai uloste, yeah, fuck!” Sitten kaivat esiin kolme vuotta vanhan Kouvolan Sanomat ja menet vessaa kohti raskaasti huokaisten. “Eikö tämä paska koskaan lopu?” voit mutista itseksesi.

Tulet vessaan. Hengitä syvään. Keskity. Tuijota tiukasti vessanpönttöä. Tule yhdeksi vessanpöntön kanssa. Ole vessanpönttö. Huolellinen valmistelu on kaiken a ja o. Nyt ei ole aika antaa ajatusten harhailla. Olet yksin, vain sinä, vessanpönttö ja paska. Tästä eksistentialisesta tyhjyydestä Sartrekin aikoinaan kirjoitti - ihmisen henkinen taistelu sen tosiasian kanssa, että hänen on pakko käydä paskalla. No, Sarte kirjoitti muutenkin paljon paskaa.

Sitten pitää vain istua vessanpöntölle. Istuthan tukevasti? Ethän halua horjahtaa ratkaisevalla hetkellä. Otithan eväät mukaan? Ethän halua, että nälkä yllättää kesken kaiken. Hyvä sämpylä pitää nälän loitolla.

Oikea musiikki on tärkeää paskalla istuessa. Itse kuuntelen mieluiten jotain mahtipontista klassista musiikkia. Ehkä Mahleria, tai Wagneria. Joka tapauksessa jotakuta, jonka sukunimessä ovat vokaalit a ja e. Usein kuuntelen niitä yhtäaikaa. Tai sitten kuuntelen ääninauhoja Hitlerin puheista. Se rauhoittaa minua työntövaiheessa. Lievää kipua voi tuntua, kun kohdunsuu on auennut seitsemän sentt… Hetkinen, siis anus on auennut seitsemän milliä, mutta silloin pitää vain työntää ja hengittää syvään.

Ja ihme tapahtuu! Paska tulee ulos ja päätyy blogipost… hetkinen, siis vessanpönttöön. Kaiken sen odotuksen jälkeen varsinainen paskan tuleminen ulos on lyhyt hetki. Se on vähän niin kuin seksissä: kaikki se vaiva, ja sitten se päättyy orgasmiin, joka kestää ehkä vain viisi minuuttia. No, ne ovat hyviä minuutteja… Sama juttu ulostamisen kanssa. Kaikki se nnngh, josta seuraa vain lyhyt uuh. Siis miksi vaivautua? Jätkät? Siskot?

Paskantaminen on ohi. On aika enää tarkastaa työn tulokset. Olithan syönyt raakaa maissia ja punaisia helmiä? Joskus ne muodostavat ulosteeseen lystikkäitä kuvioita. Sitten vain nouset seisomaan, laitat housut ylös ja kävelet vihellellen ulos vessasta. Kovat kaverit eivät pyyhi persettään, vedä vessaa tai pese käsiään.

Ja sitten… Ei jumalauta, nyt mä kyllä menen pask

Kiitos, kiitos! Arvoisat valmistumassa olevat opiskelijat. Arvoisa tiedekunnan väki. Arvoisa dekaani.

Kiitän nöyrästi kutsusta tulla puhumaan tänne. Maisteriksi valmistuminen on yksi elämän suuria käännekohtia, ja monille teistä myös elämän viimeinen merkittävä käännekohta.

En ole ihan varma, miksi minut kutsuttiin tänne puhujaksi. En kuitenkaan koskaan kieltäydy mistään, paitsi terävien esineiden tunkemisesta peräsuoleeni.

Tässä te nyt siis olette, viimeisiä hetkiänne ei-maistereina. Ensimmäiseksi haluan sanoa, että älkää vain antako tämän nousta päähänne. On tärkeää vähätellä muille ihmisille koulutustanne: he eivät ehkä kestäisi kuulla totuutta.

Neuvonkin, että kun joku kysyy teiltä myöhemmin, missä te olette opiskelleet, teidän kannattaisi vain yskähdellä ja mutista jotain tyyliin: “No, tuolla vain…” Jos teiltä kysytään tarkemmin, on viisasta vaikuttaa hieman epävarmalta ja vastata sitten: “Öö… Valtsikassa? Viestintää?” ikään kuin et itsekään enää muistaisi.

Nyt seuraa tärkein vaihe. Teidän on tarjottava kyselijälle armollinen reitti keskustelusta pois. Todennäköisesti keskustelukumppanisi on nyt yhtäaikaa häikäistynyt ja häpeissään omasta vähäarvoisesta koulutuksestaan. Teidän on talutettava hänet takaisin itsekunnioituksen polulle.

“Viestintää! Mutta sinnehän on todella vaikea päästä sisään!” hän saattaa huudahtaa.

“No, ei oikeastaan”, sinun pitää sanoa.

“Mutta minä kuulin…” hän sanoo.

“Ei. Olet kuullut väärin“, tässä kohtaa sinun pitää kuulostaa vähän tiukemmalta, ehkä jopa uhkaavalta. Mahdollisesti sinun pitää tönäistä hänet kumoon.

Joka tapauksessa. Missä minä olinkaan? Ai niin, pitämässä valmistujaispuhetta.

Kyllä, tuo edellinen kappale luki tässä paperillani. Se oli osa puhettani. Tämäkin kappale on osa puhetta. Jokainen kirjain. Aika friikkiä, vai mitä?

Nyt kun katselen teitä valmistuvia maistereita, monia ajatuksia kiertää mielessäni. Lähinnä nämä ajatukset liittyvät teidän ulkonäköönne. Te ette ole mitenkään erityisen hyvännäköisiä, vai mitä?

Tämä liittyy siihen, että viime aikoina kun olen kävellyt kaupungilla, olen katsellut erityisen tarkasti vastaan tulevia ihmisiä. Ja olen havainnut, että ihmiset yleensä ottaen eivät ole erityisen hyvän näköisiä. Puhumattakaan heidän tavastaan pukeutua!

Mutta jos puhutaan ihmisten ulkonäöstä, useimmista ihmisistä on mahdollista löytää jotain vikaa, usein useita vikoja. Kenellä on pyöreät kasvot, kenellä perunanenä, kenellä pälvikalju, kenellä suippo penis. Terveisiä vaan Makelle Siilinjärveltä, heh heh! Miksi minun papereissani lukee näin? No jaa, pakko jatkaa lukemista. Miksi minä olen tällaista kirjoittanut?

Lisäksi ihmisillä on kasvoillaan kaikenlaista rumaa sälää. Kuten esimerkiksi nenä. Hirveä uloke, jossa on kaksi reikää - keskellä naamaa! Mitä vittua! Enkä edes halua ajatella, mitä siellä nenän sisällä on. Miksei Jumala olisi voinut siirtää nenää johonkin hieman huomaamattomampaan paikkaan, esimerkiksi korvaan, tai pakaralihaksiin?

Eikä suukaan kovin kaunis ruumiinosa ole. Märkä, limainen, punaisten lihapatukoiden ympäröimä onkalo, jossa kasvaa röykkiöittäin valkoisia luita, joita te Maan asukkaat kutsutte hampaiksi.

Ja miksi kaikki ihmiset pukeutuvat niin tyylittömästi? Kaikkialla näkee farkkuja, kauluspaitoja, t-paitoja. Sappinesteeni purskahtavat kurkkuuni, aina kun näen jonkun ihmisen käyttävän kauluspaitaa. Mitä hän on ajatellut vaatekaupassa? “Hei, taidanpa ostaa kauluspaidan!” Mitä helvettiä? Miksi minä kirjoitan tätä puhetta? Eikö tämä voi loppua?

Viestinnän opiskeluistani on ollut paljon hyötyä nykyisessä työssäni Hesburgerin pihvinpaistajana. Aina kun puhe kääntyy työkavereideni kanssa semiotiikkaan, voin esittää järkevän oloisia huomautuksia, jotka alkavat samoilla: “Semiotiikasta puheen ollen…” mutta sen jälkeen en koskaan keksi mitään sanottavaa, paitsi viittauksen Åbergin pizzaan.

Heh heh, vähän sisäpiirihuumoria.

Itse asiassa harkitsen alan vaihtoa. Koulutukseni antaa minulle pohjan vaikka mihin. Viime aikoina olen harkinnut erityisesti pianonvirittäjän ammattia. Se kuulostaa rennolta hommalta - kuljet paikasta toiseen virittämässä pianoja! Tosin voisin lisätä ammattiin sellaisen mausteen, että aina saatuani pianon viritettyä voisin esittää rasvaisia kaksimielisiä vitsejä pianon omistajalle.

Esimerkiksi näin: “Jaahas, mikäs riemurasia me seuraavaksi viritettäisiin?” voisin röhistä ja vinkata silmää huoneessa istuvalla 86-vuotiaalle töölöläisrouvalle. “Onko tällä muita soivia pelejä, joihin pitää tunkea hieman nuottiavainta! Hoh hoh hoo!”

Toinen ammatti, joka kiehtoo minua, on pornotähden ammatti. Olisiko nyt liian myöhäistä? Minulla on joskus vaikeuksia stondisten kanssa, mutta toisaalta olen aika hyvä luonnenäyttelijä. Esimerkiksi olen ajatellut, että olisi aika hauskaakin keventää tunnelmaa money shotin hetkellä sanomalla: “Jos tuo oli siistiä, sinun pitäisi nähdä, mitä tulee anuksestani!” ja sitten kääntyä kameraan ja hymyillä ja ampua itseni.

Pornotähden työ vaikuttaa kerta kaikkiaan täydelliseltä. Siinä saa höylätä kulahtaneita, huumepilvessä olevia naisia - ja päästä vielä internetiin! Olen kuuluisa! En olekaan aiemmin tullut ajatelleeksi, että pornofilmeissä esiintyvät ihmiset ovat oikeita ihmisiä. Olen vain kuvitellut heidän olevan pikseleitä, harhakuvia, vääristymiä, jotka eivät ole oikeasti olemassa.

Samalla tavalla tosin ajattelen kaikesta muustakin televisiossa näkyvästä, kuten pankeista, tai sodasta, tai pääministeri Vanhasta. Ei kai tuollaista tyyppiä oikeasti ole olemassa? Ja kaikki tämä puhe “Suomesta” on varmaan jotain sairasta metatason pilaa? Noin niin kuin ylipäänsä minulla on vaikeuksia uskoa kenenkään muun olevan todellinen ihminen, ja kun katson omaa peilikuvaani, en ole vakuuttunut omasta olemassaolostanikaan. Siitä olen tosin varma, että hiljattain hankkimani uudet kengät ovat todellisia, koska ne ovat niin coolit.

Pornotähtenä olemisessa on kuulemma vaikeaa se, että pitäisi saavuttaa orgasmi kameran edessä. Mutta sehän vasta hauskaa olisikin, jos en saavuttaisi sitä. Kuvitelkaa mielessänne: penetraatio on päättymässä, ja mies vetäytyy ulos naisesta - tavoitteenaan tulla naisen kasvoille. Mies vemputtaa naisen kasvojen edessä odottava ilme kasvoillaan - mutta mitään ei tapahdukaan. Mies kiihdyttää vauhtia, kello käy, mutta mitään ei kuulu. Nainen viittilöi studioryhmälle, että hänellä on tärkeä palaveri vartin päästä eikä hänellä olisi enää aikaa istua tässä odottamassa ejakulaatiotani. Minä huudan viiden sekunnin välein: “Ihan kohta! Ihan kohta! Ihan kohta!” ja sitten välillä kikattelisin ja ehdottaisin, että katsotaan välillä Greyn anatomia ja jatketaan sitten.

Näillä sanoilla, arvoisat pian valmistuvat maisterit, haluaisin toivottaa teille onnea valitsemallanne tiellä. Jos valitsette pornotähden uran, käyttäkää kuvauksissa kondomia, tai jos olette naisia, niin pessaaria. Koskaan ei tiedä, mitä tapahtuu! Hih hih hii!

Miksi minä olen kirjoittanut tähän paperille sanat ‘hih hih hii’? Mikä minua vaivaa? Mistä tämä synkkä yksinpuhelu kumpuaa?

Lopuksi tiedote lukijoilleni: Harmaa hattu jää juhannuksen kunniaksi kesätauolle. Yritän ladata hieman akkujani, palaan kun palaan.

Ei kai tässä tällä erää muuta kuin että nyt mä kyllä tapan its

Haluat siis lahjoa kansanedustajan? Muutama ohjeistus on paikallaan.

Vielä takavuosina kansanedustajien lahjominen oli helppoa - sen kuin kilautti rahaa kansanedustajan tilille ja laittoi pankkisiirron viestikenttään maininnaan: “Muista siltarumpu Rymättylään!” tai “Pistetään pari Ideaparkia Vihtiin!”, niin asia oli hoidossa. Tällainen käytäntö oli kuitenkin voimassa vain 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin asti ja hieman sen jälkeen. Nyt voitelemisen pelisäännöt ovat muuttuneet. Nykyisin kansanedustajien ja ministerien lahjominen vaatii hienotunteisuutta.

Ensin täytyy kuitenkin tarkastella toista kysymystä: ovatko valtakunnan päättäjät ylipäänsä lahjottavissa rahalla?

Tähän kysymykseen on helppo vastata samalla tavalla kuin Jeesuskin olisi vastannut, eli vertauksella. Kuvitellaan, että on perjantai-ilta. Olet liikkeellä kaupungilla kaveriporukkasi kanssa. Päätätte mennä Sedu Koskisen ravintolaan, mutta ravintolan luokse saavuttuanne huomaatte, että sen edessä kiemurtelee 50-metrinen jono ihmisiä. Mitä te teette siinä tilanteessa? Lyhyen neuvonpidon jälkeen te tietysti marssitte portsarin luokse, sujautatte hänelle sadan euron setelin ja kysytte, olisiko mahdollista, että teidän seurueenne pääsisi jonon ohitse, teidän kun tekee hirveästi mieli päästä baariin sisään, paljon enemmän kuin muilla jonottajilla.

Yleensä sata euroa riittää kääntämään portsarin pään, ja teidän porukkanne marssii baariin sisään, vinkaten silmää muille jonottajille. Näin se toimii. Rahalla saa. Jos edes portsarit eivät ole immuuneja rahan houkutuksille, miksi poliitikot olisivat? Olisi pähkähullua antaa portsareille sataa euroa, jos kuitenkin joutuisi jonottamaan. Samalla tavalla olisi pähkähullua antaa poliitikoille rahaa, jos he eivät tekisi vastapalveluksia.

Lähes kaikilla muillakin elämänalueilla rahalla saa kaikenlaisia etuja. Kuvitellaan, että on torstai-ilta. Olet läheisessä Citymarketissa ostamassa ruokaa. Kun tulet kassalle, huomaat, että edessäsi on kolme muuta asiakasta. Mitä teet tällaisessa tilanteessa? Tietysti menet ostoskärryinesi muiden asiakkaiden ohitse, laitat kassalle viidenkymmenen euron setelin, vinkkaat kassaneidille silmää ja sanot: “Anteeksi, mutta nyt taisi olla minun vuoroni!” Harva kassaneiti osaa vastustaa tällaista tarjousta - he eivät näetsen ole erityisen korkeasti palkattuja.

Ai niin, hauska lisävinkki. Kun kassaneiti kertoo sinulle, kuinka paljon ostoksesi maksoivat, on metka temppu ottaa esiin sadan euron seteli - ja sitten pudottaa se “vahingossa” lattialle. “Oho!” voit sitten sanoa kassaneidille. “Nosta se raha.” Elämän juhlahetkiä on katsoa, kuinka kassaneiti kaivaa lattialta sinun seteliäsi ja samalla vähän pyörittää peppuaan silmiesi iloksi. Jos haluat, voit tällöin myös ottaa taskustasi hieman kahden euron kolikoita ja heittää ne lattialle kassaneidin päälle. “Kerää ne!” voit huutaa käskevällä äänellä. “Siinä on sulle rahaa, saatanan köyhä!”

Muissakin tilanteissa reilu lahjonta on hyödyksi. Otetaan taas tilanne. Lauantaiyö. Jäät poliisin tutkaan ajettuasi 150 kilometrin tuntivauhdilla kehä kolmosella hätävilkut päällä. Kun poliisi tulee autosi luo, kannattaa hymyillä veikeästi ja samalla avata hiljalleen housujen vetoketjua. “Katsotaanpas, konstaapeli, millainen boa päältä paljastuu”, saatat sanoa. Yleensä poliisit tässä tilanteessa heltyvät ja tyytyvät antamaan huomautuksen, kunhan saavat vain nähdä boasi.

Tai vielä yksi tilanne. Olet lääkärin vastaanotolla. Istut tuolillasi lievästi hikoillen, kun lääkäri antaa diagnoosinsa: haimasyöpä. Sinulla on korkeintaan kuukausi elinaikaa. Mikään lääkehoito ei tepsi. Tällöin kannattaa toimia näin. Alat hiljalleen avata housujen vetoketjua. “Katsotaanpas, minkälainen Alistaja-5000 täältä paljastuu”, sanot veikeästi. Kun lasket housusi, paljastuu, että olet käärinyt peniksesi ympärille sadan euron setelin. “Niin, mitenkäs se oli niiden lääkehoitojen laita?” sanot sitten falsettiäänellä. Jolloin lääkäri nyökkää rauhallisesti, menee kaappinsa luo, ottaa esille hammaslääkärin poran ja… poraa sillä silmäänsä. Mitä helvettiä? No joka tapauksessa. Ymmärrät kupletin juonen, joskin olet niin nuori, ettet tiedä mikä on kupletti. (Älä murehdi, en minäkään tiedä. Juodaan malja ikuiselle nuoruudelle! Kipp… Miten niin minä olen yli 30-vuotias? Ime munaa, saatanan teini!)

Kuten sanottu, poliitikkoja ei nykyisin kannata enää lahjoa niin, että esimerkiksi menee suorassa tv-lähetyksessä ministerin luo, laittaa hänen käteensä ruskean paperipussin, vinkkaa silmää ja räjähtää sitten rasvaiseen nauruun, minkä jälkeen vielä tekee koomisia ilmeitä tv-kameralle sekä imitoi kameran edessä lantiollaan sukupuoliyhdyntää muistuttavia liikkeitä. Tällainen herättää epäilyksiä kansassa, ja ennen kaikkea juutalaisten hallitsemassa liberaalissa mediassa, joka repii täysin tarpeettomia kirkuvia skandaalinkäryisiä otsikoita hyvin mitättömistä ja hyvää tarkoittavistakin korruption teoista.

Näkymättömämmin lahjonnan voi hoitaa, kun tekee tuestaan niin sanotusti ‘vastikkeellista’. Ministeri esimerkiksi myy sinulle seitsemänvuotiaan tyttärensä maksaman piirustuksen, ja sinä maksat siitä 30,000 euroa, ja sujautat samalla ministerin takintaskuun lapun, jossa ovat suunnittelemasi ostosparatiisi-kylpylä-formularata-elokuvateatterin koordinaatit. Jos suunnitelmasi alle jää sotaveteraanien taloja, on kohteliasta käydä itse tuikkaamassa heidän talonsa liekkeihin, jotta ministerin ei tarvitse sotkeutua tällaisiin maallisiin yksityiskohtiin.

Samalla tavallahan muukin maailma toimii, siis tarjoamalla tukea ‘vastikkeellisesti’. Kuvitellaan jälleen jotain. Okei, kuvitellaan, että olet taas Citymarketissa. Voi pojat, sinä taidat viettää aika paljon aikaa Citymarketissa! Okei, hupinsa kullakin. Menet Citymarketiin ja otat hyllystä täysin huumorimielellä punajuuria. Kyllä, siellä myydään lasipurnukoissa punaisia palleroita, joita kutsutaan punajuuriksi! Sinua naurattaa ajatus, että joku todella söisi tätä paskaa. Ällöttävää! Otat kuitenkin punajuuripurnukan, menet kassalle ja annat kassaneidille rahaa. ‘Vastikkeeksi’ otat mukaan purkillisen punajuuria. Tämä todistaa, että poliittinen korruptio ja kauppaketjullinen korruptio toimivat täsmälleen samalla tavalla. (Tuota… anti olla. -editori)

On tietysti ymmärrettävää, jos kaikesta huolimatta et halua jakaa lahjuksia tällä uudella, salamyhkäisellä tavalla, vaan haluat korruptoida maamme johtajia entiseen tapaan täysin avoimesti. Jos et välitä juutalaismedian kostosta, niin siitä vain. Poliitikoille raha kyllä kelpaa. He saattavat ensin vastustella ja kierrellä, mutta kun alat pudotella maahan sadan euron seteleitä, niin ennemmin tai myöhemmin he kumartuvat maahan poimimaan niitä kuola suustaan valuen. Silloin on oikea aika ottaa esille kolikoita, heittää ne ministerin päälle ja huutaa: “Siinä on sulle rahaa, saatanan köyhä!”

Nyt sanon jotain, mitä en ole päässyt sanomaan kovin monta kertaa elämäni aikana: minä olen kuuden laudaturin ylioppilas.

Kiitos, kiitos. Istukaa toki alas. Kiitos, ei tarvitse sentään noin paljon aplodeerata. Kiitos! Istukaa alas! Rauhoittukaa! Kiitos!

Kyllä: minä olen kuuden ällän ylioppilas. En ole sitä monesti päässyt sanomaan, mutta viimeaikainen keskustelu yhdeksän ja jopa yhdentoista ällän ylioppilaista pakottaa minut sanomaan tämän ääneen. Tilanne vaikuttaa jotenkin, no, sopivalta sanoa se ääneen. Harvoin muulloin tätä on päässyt sanomaan.

No, täytyy tosin myöntää, että minä olen viimeisiä, jotka kirjoittivat ylioppilaaksi ennen uuden eximia-arvosanan tuloa käyttöön. Toisin sanoen silloin kun minä kirjoitin ylioppilaaksi, kuuden laudaturin paperit oli mahdollista saada melko löysällä otteella huolettomasti genitaaleja kaivellen ja ylimielisesti tuhahdellen. Mutta ei silloinkaan aivan jokainen ylioppilas ollut kuuden ällän oppilas. Voisi puhua pikemmin poikkeuksesta kuin säännöstä. Ja viime päivinä olenkin pohtinut, mitä hyötyä kuuden laudaturin papereista minulle on sittemmin ollut. Nämä opetukset voivat ehkä kiinnostaa yhdeksän laudaturin ylioppilasta Sarianna Mankkia sekä yhdentoista laudaturin ylioppilasta Anna Karrilaa - ja ehkä kaikkia muitakin.

Silloin kun valmistuin ylioppilaaksi, monet kyllä kehuivat kuuden laudaturin papereiden olevan merkki ainakin jonkinlaisesta lupauksesta. Opettajani sanoivat minulle usein ihaillen: “Arkhimedes, sinusta tulee vielä jotain!” (Koulussa lempinimeni oli Arkhimedes - ei tosin siksi, että olin niin lahjakas matematiikassa, vaan siksi, että mennessäni kylpyyn syrjäytin niin paljon vettä.) Kun vaatimattomasti kysyin opettajiltani: “Niinkö? Mitä minusta voisi tulla?”, he kuitenkin vain tuijottelivat hajamielisinä kaukaisuuteen ja mutisivat jotain tyyliin: “Tiedäthän… Jotain… Jätä minut rauhaan.”

PIan kuitenkin ilmeni, että käytännön tasolla kuuden laudaturin papereista oli yllättävän vähän konkreettista hyötyä. Kokemuksen äänellä voin esimerkiksi sanoa, että nuorten neitosten viettelemisessä kuudestä ällästä ei ollut mitään hyötyä. Olin aina ajatellut, että jos mainitsen naiselle olevani kuuden laudaturin ylioppilas, hänen pöksynsä kostuisivat välittömästi ja sen jälkeen minun tarvitsisi vain vähän kertoa vitsejä Aku Ankka -äänellä ja se olisi siinä. Mutta ainoa nainen, jonka pöksyt kostuivat kuullessaan kuudesta ällästäni, oli vanha isoäitini, ja myöhemmin ilmeni, että sekin liittyi vain hänen virtsanpidätysongelmiinsa.

Alkuaikoina yritin saada erityiskohtelua kuuden laudaturini ansiosta myös esimerkiksi siten, että pääsisin jonon ohi baariin. Lienee tarpeetonta sanoakin, että muut jonossa olijat eivät tähän suhtautuneet suopeasti. Typerät magna cum lauden ylioppilaat - eivätkö he ymmärtäneet, miten hauskaa olisi, että kun he tulevat baariin, minä olisin jo siellä kertomassa, kuinka monta pistettä sainkaan laajan matematiikan kokeesta ja tekemässä kainalollani pierua emuloivia ääniä.

Muita paikkoja joissa kuudesta laudaturista ei ollut mitään hyötyä: kaupan kassajono, verovirasto, kuntosali ja armeija. Vain muutamia mainitakseni.

Onnekseni voin sanoa, että on yksi paikka, josta kuuden ällän papereista oli hyötyä. Hesburger otti minut töihin pihvinpaistajaksi, kun kerroin olevani kuuden ällän ylioppilas. Sittemmin olen tosin saanut alennuksen töissä: saan vain laittaa pihvin grillille, en enää paistaa niitä. Mutta työ on työtä. Jos olisin viiden ällän tai jopa neljänkin ällän ylioppilas, kuka tietää millaiselle polulle elämäni olisi ajautunut? Mielessäni herää visioita itsestäni juristina, joka saapuu oikeussaliin yksipyöräisen selässä liekehtiviä miekkoja jonglööraten ja jodlaten…

Nyt joku voi kysyä, mitä pointtia kohti, jos mitään, minä olen tässä tekstissä nyt menossa. Lähinnä yritän sanoa, että ylioppilaskirjoituksistani on nyt monia, monia vuosia. Mitä enemmän aikaa siitä on kulunut, sitä vähemmän on ollut mitään luontevaa tilaisuutta ottaa esille hyvä menestykseni ylioppilaskirjoituksissa. Voisi jopa sanoa, että kuudella laudaturillani ei ole nykyisessä elämässäni mitään merkitystä, eikä sillä koskaan aikaisemminkaan oikeastaan ollut.

Lähinnä silloin, kun rakastelen jonkun nuoren kauniin naisen kanssa, mieleni tekee koko ajan sanoa, että olen kuuden laudaturin ylioppilas. Minun on suorastaan pakko sanoa se. Yritän kyllä pidätellä, mutta melko pian aloitettuamme se lipsahtaa ulos väkisin, synnyttäen kiusallisia tilanteita.

Haluaisin huomauttaa hieman happamasti myös siitä, että kun huudan sängyssä: “Sano, kuinka monta laudaturia minulla on! Sano se!” valitettavan harva nainen innostuu tästä leikistä.

Edelleen minä kyllä kuljetan ylioppilastodistustani mukanani kaikkialle: repaleinen ja ryppyinen paperini kulkee kaikkialle takataskussani - ihan siltä varalta, jos joku sattuu kysymään, millaiset paperit minä kirjoitin.

Todistukseni tuo minulle lohtua: usein vetäydyn monta kertaa päivässä vessaan, otan todistuksen esille, katson sitä ja nyyhkytän. Tai masturboin, jos olen hyvällä tuulella.

Tietysti voisi ajatella myös, että masturboisin samalla kun nyyhkytän, mutta se olisi jotenkin surullista.

***

Mutta hetkinen. Tämä postaus ei ole vielä ohi.

Ajattelin vielä hetken Sarianna Mankkia ja Anna Karrilaa, noita über-ylioppilaita.

Katsokaa vaikka tätä Anna Karrilaa. (Tämä kuva on näpätty kännykällä lehdestä samalla kun olen ollut vapaassa pudotuksessa, joten sen laatu on hieman kehno.)

Höh höh höö! Hyvät… paperit, vai mitä?

(Rasvaisella äänellä.) Pitäisi kai laittaa ylioppilastutkintolautakunta asialle… Tämä vaatii tarkempia selvityksiä. Fysiikka on laudatur-tasoa… (Vielä rasvaisemmalla äänellä.) Erityinen vahvuus on avaruusgeometria… Hoh hoh hoo! Pitäisi varmaan keksiä tähän jokin vektoreihin liittyvä vitsi, mutta en vain keksi. Pahus. Siinä menivät tschänssini. Tosin henkilökohtaisesti preferoin ulkonäön puolesta sitä toista yhdeksän laudaturin ylioppilasta.

Mutta hän ei vain ole tarpeeksi fiksu minulle. Tsori vaan. Muuten olisin kyllä (ääni muuttuu taas rasvaiseksi) valmis tutustumaan häneen molekyläärisellä tasol… Hetkinen, miksi minusta tuntuu, että tämä postaus muuttui nopeasti oudon ällöttäväksi?

Yhdeksän ällän ylioppilas on minulle vähän liian tyhmä. Toisaalta yhdentoista ällän ylioppilas on niin fiksu, että voisin kokea sellaisen uhkaavana. Minulle sopivat parhaiten sellaiset kymmenen ällän ylioppilaat. He ymmärtävät täydellisesti, kun improvisoin ääneen seksin jälkeen tekstinpätkiä, jotka Sartre olisi voinut kirjoittaa mutta ei kuitenkaan kirjoittanut.

Joka tapauksessa, onnittelut tytöille. Tästä lähtien aina kun joku googlaa heidän nimensä, heidän silmilleen lehahtaa joukko kissatappelujuttuja, joissa he nokittelevat toisiaan laudatureiden määrällä. Näyttää varmaan hyvältä tulevien työnantajien silmissä.Puhumattakaan tästä Anna Karrilan lausunnosta:

“Arvostan kaikkia niitä, jotka on useamman ällän kirjoittanut. Kun itse on sen tehnyt, niin tietää, millaisen vaivan se vaatii. Uskon, että hänen suorituksensa ei vie arvoa minun suoritukselta, eikä myöskään minun suoritukseni vie pois hänen suorituksensa arvoa.”

Suomeksihan tämä lausunto menee näin: “Vittu! Te yhdeksän laudaturin ylioppilaat ette ole mitään! Teidän suorituksenne arvo on nolla! Te yhdeksän laudaturin ylioppilaat ette tiedä vaivannäöstä mitään! Minä syljen kaikkien yhdeksän laudaturin kermaperseylioppilaiden päälle! Minun suoritukseni vie pois hänen suorituksensa arvon ja kumoaa sen! Minä olen maailman kuningas!”

Ja mitä nämä huippuylioppilaat aikovat tehdä elämällään? Kenties perustaa jännittävän nanotekniikka-alan startupin, joka pyrkii keksimään lääkkeen syöpään tai pysäyttämään ilmastonmuutoksen? Mihin he kaiken tämän lahjakkuutensa kanavoivat? Toinen aikoo lääkäriksi, ja toinen toimittajaksi. Siitä vain maailmaa muuttamaan.

Ehkä minun pitäisi antaa pari neuvoa näillä nuorille naisille. Oikeastaan annan vain yhden neuvon. Tulkaa minun luokseni. Minä voin auttaa teitä. (Ääni muuttuu raspisen rasvaiseksi.) Jos menemme sänkyyn yhdessä ménage à trois‘n hengessä, samassa sängyssä olisi 26 laudaturia. Eikö se ajatus kiihota teitäkin? Minussa se ainakin synnyttää kumimaisen pehmeän erektion. (Ääni muuttuu Aku Ankan ääneksi.) Ei jumalauta, nyt mä kyllä tapan its

Voi veljet. Voi veljet, elämä on joskus niin rankkaa. Jos olette ihmetelleet, miksi Harmaa hattu päivittyy niin epäsäännöllisesti nykyisin, niin se johtuu vain siitä, että olen aika piipussa. Väsymys iskee aika rankasti. Masennus kolkuttelee. Huomaan eristäytyväni muista ihmisistä, ja ainoassa sosiaalisessa kanssakäymistilanteessani - päivittäisessä Habermas-lukupiirissäni - vain murahtelen ärtyneesti muille ja sitten kikattelen itsekseni. Haimasyöpä on levinnyt jo hauislihaksiini ja pakaroihini - ainoihin hyviin puoliini! (Ainakin miesten mielestä.)

Niin huonosti menee, että blogitekstien aiheita pälkähtää päähän harvoin. Pitäisi tulla enemmän sellaisia insesti-isä-uutisia, joista oli niin helppo hersytellä.

Mutta sitten… Mutta sitten surfaillessani päämäärättömästi netissä törmäsin otsikkoon: “Tästä syystä puolisosi pitää sinua kauniimpana kuin oletkaan” Eh? minä ajattelin. Mistä syystä siis? Miksei otsikossa kerrottu sitä? Niinpä kuin idiootti ryntäsin klikkaamaan jutun auki, ja jutun viimeisessä virkkeessä selvisi, että puolisosi pitää sinua kauniimpana kuin oletkaan, koska on mukava ajatella niin.

Ei vittu! Tähänkö paskaan minä käytin 30 sekuntia kallisarvoista elämääni, jonka olisin voinut käyttää ruoalla leikkimiseen?

Mutta sitten aloin ajatella, että viime aikoina olin ennenkin klikannut omituisen paljon otsikoita, jotka alkoivat sanoilla “Tästä syystä” - ja aina joutunut pettymään.

Kuten esimerkiksi taannoin näkemäni otsikko Tästä syystä kokaiinista ei kärähdetä Suomessa. Noh, ajattelin mielessäni otsikon nähdessäni, jos joku on tehnyt noin vammaisen otsikon, varsinaisen jutun täytyy olla hyvä. Mutta jutun lukeminen paljasti vain, että kokaiinista ei kärähdetä Suomessa, koska sen käyttäjät eivät ole syrjäytyneitä, jotka joutuvat poliisin kanssa tekemisiin. Mitä helvettiä? Miksi sitä ei voinut sanoa otsikossa? Miksi minut piti pakottaa lukemaan se juttu? En minä halua taustoitusta ja kontekstia, haluan vain toisiinsa yhdistymätöntä nippelitietoa!

Vielä toinen esimerkki tuli mieleeni. Hiljattain luin otsikon Tästä syystä naisilla on vaihdevuodet. Mieleeni heräsi heti kysymys: Ai, niinku, mistä syystä? Mitä helvettiä tapahtuu? Jutun lukeminen paljasti, että vaihdevuodet voi “tutkijoiden mukaan olla luonnon keino vähentää jännitteitä naisten ja heidän anoppiensa välille”. Miksei sitäkin voinut sanoa otsikossa?

Surfailtuani hieman lisää verkossa päädyin uutiseen, jonka otsikko oli “Tästä syystä flunssa iskee talvella“. Ohoh! Siis mistä syystä? Jutun lukeminen paljasti, että virukset pärjäävät paremmin talvella.

Hetkinen… Kaikki nämä uutiset olivat uusisuomi.fi-palvelussa… Pieni haku lehden arkistoista paljasti hämmentävän joukon toinen toistaan vajaampia otsikoita, jotka alkovat sanalla “Tästä syystä”. Kuten näin. Nämä ovat kaikki oikeita esimerkkejä. Ne ovat oikeasti julkaisseet nämä.

Tästä syystä Apple voi pärjätä Nokiaa vastaan

Tästä syystä ärsyttävät biisit jäävät soimaan päähän

Tästä syystä tupakka-askin hinta nousee

Brittilehti: Tämän takia suomalaiset ovat niin hyviä kuskeja

Tästä syystä miehet haluavat vaalean naisen

Tästä syystä nettipalvelut nimetään hassusti

Tästä syystä Venäjä ei halua vaalitarkkailijoita

Tästä syystä Tehy uhkaa irtisanomisilla

Tästä syystä nuoret naiset eivät halua inttiin

Tästä syystä naisen kannattaa hankkia itseään rumempi mies

Mitä ihmeen paskaa tämä oikein on? Ilmeisesti näiden otsikoiden tarkoitus on saada lukija klikkaamaan juttu auki. Jos vastauksen laittaisi otsikkoon, kukaan ei avaisi juttua. Mutta laittamalla juttuun näin herkullisen otsikon lukijan mielessä syntyy lupaus, että nyt paljastuu suuri salaisuus! Vereni alkoi kiehua. Vittu mitä paskaa! Tästä syystä uusisuomi.fi:n toimittajat saavat kohta pataan!

Voisin kyllä kuvitella joitakin tällä kaavalla tehtyjä otsikoita, joita mielelläni klikkaisin auki. Kuten “Tästä syystä kaksi plus kaksi on neljä”, tai “Tästä syystä veri kuohahtaa penikseesi”. Tai (tämä nyt ei ala edes sanoilla “tästä syystä”, mutta menköön) “Tänne penis kannattaa sijoittaa”. Jne. Ymmärrätte kyllä kupletin juonen. Vai mitä, jätkät?

Jätkät?

***

Jos halutaan tuoda yhteen tämän postauksen keskeisiä pointteja, niin lähinnä mieleen jäi se, että pitäisi yrittää hieman piristyä. Kokoa itsesi, mies! Olet sinä ennenkin saanut medium-pihvin, vaikka olet tilannut jotain “kypsän ja raa’an väliltä”. Kestä se!

Vai pitäisikö sittenkään kestää… Ainahan voisin tappaa itseni. Ajatus itsemurhaviestin kirjoittamisesta tuntuu vain uuvuttavalta. Eikä sitä kukaan kuitenkaan lukisi. Tai hetkinen: silloin joku ainakin lukisi itsemurhaviestini, jos laittaisin sen otsikoksi: “Tästä syystä ammuin kuulan kallooni”. Hah haa! Siinäpä se! Tuumasta toimeen!

Nyt kun olen kirjoitellut huumoriblogeja netissä vuosikaudet, mieleeni on joskus pälkähtänyt, pitäisikö minun välillä yrittää olla hauska oikeassa elämässäkin eikä vain hikoilla mykkänä ja valuttaa katkeria kyyneleitä aina kohdatessani toisen ihmisen. Miksipäs ei? Jokuhan voisi pitää jopa hauskana, jos onnistuisin sopivassa tilanteessa päästämään ilmoille hauskan ja purevan heiton, jota on mukava toistella ystävilleen myöhemmin illanistujaisissa ja sitten lisätä: “Kyllä se on vaan niin verraton mies! Mutta jotenkin aavemainen. Miksiköhän hän tunkee koko ajan anukseensa anabolisia steroideja?”

Tämähän on tuttu tilanne kaikille muillekin kuin meille Jumalan kosketuksen kokeneita suuria taitelijoita. Yksi jos toinenkin lukijani on varmaan joskus joutunut tilanteeseen, että on vasta kauan tilanteen jälkeen keksinyt, mitä hauskaa tai osuvaa olisi pitänyt jossain tilanteessa sanoa. Esimerkiksi kun hiljattain eräs fanini ojensi minulle kynän, veti alas housunsa ja pyysi minua kirjoittamaan nimmarinsa penikseensä, sutkaisin, että “Mielelläni, mutta tuohon taitaa mahtua vain nimikirjaimet.” Ja pari viikkoa sitten, kun jäin pikajunan alle, keksin vasta sairaalassa hauskan nokkeluuden, mikä olisi pitänyt sanoa jo onnettomuuspaikalle, kun huomasin pääkalloni haljenneen kahtia. Se oli niin härski nokkeluus, että se ei sovi tämän blogin lukijoille - riittäköön sanoa, että rinnastin siinä siemennesteen ja aivojen ulkonäön.

Tämä ajatus pälkähti mieleeni viikonloppuna, kun kävin K-Raudassa ostamassa hiekkaa. Mennessäni kassalle maksamaan ostosta huomasin, että kassaneiti oli nuori, hedelmällisessä iässä oleva viehättävä nainen. Vislasin mielessäni - pfuiff-fiuu! Panisin… jos osaisin! Hoh hooo!

Nähdessäni ostokseni kassaneiti hymyli vinosti ja sanoi: “Miksi kaikki ostavat tänään hiekkaa?”

Tajusin heti, että nyt täytyisi nopeasti sanoa jotain hauskaa, nokkelaa ja suorastaan unohtumatonta - mutta menin täysin lukkoon. Mutisin vain hämmentyneenä jotain tyyliin: “Taitaa olla se aika vuodesta…”, maksoin ostokseni ja lähdin pois.

Ei jumalauta! Pian sen jälkeen keksin kaikenlaista, mitä olisi pitänyt sanoa. Jos olisin sanonut jonkin seuraavista asioista, kuka tietää, mitä olisi tapahtunut . Ehkä olisin saanut jopa K-Rauta-pildeä, jos tiedätte mitä tark… Ai, te tiedätte. Pervot!

Kevyen nokkela ja arvoituksellinen vastaus olisi ollut: “Koskaan ei voi olla liikaa hiekkaa.” Kaunis, naseva ja jopa filosofinen.

Tai sitten olisin voinut letkauttaa: “Niin, mietipä sitä, K-Raudan kassatäti. Luulisi sinun koulutuksella vastauksen löytyvän!” ja sitten hohottaa päälle - ja alkanut kaataa hiekkaa korvaani.

“Miksi… miksi kaikki kaatavat hiekkaa korvaansa tänään?” olisin sitten voinut kysyä häneltä - ja sitten ottaa katuvan ilmeen ja kaataa hiekan pois.

Tästä siis selviää, että kassatädin kysymykseen olisi ollut mahdollista keksiä monia hauskoja vastauksia. “Etkö ole kuullut - hiekka on uusi The Cure!” olisi myös ollut hauska vastaus, joka olisi myös sisältänyt täysin käsittämättömän viittauksen populäärikulttuuriin.

Tai sitten olisin voinut vetäistä housuni alas ja sanoa: “En tiedä. Ehkä sinun pitäisi kysyä minun penikseltäni.”

“Mutta missä se on?” kassatäti olisi kysynyt.

“Katsele vain, kyllä sinä sen vielä huomaat!” olisin voinut hohottaa, ja sitten…. tappaa… its… Ei. Ei-jei-jei. Tämä blogipostaus ei voi vielä päättyä tähän. Kun postauksella on näinkin hedelmällinen lähtökohta, olisi väärin lopettaa sen kirjoittamista vain siksi, että pajatso on tyhjentynyt kauan sitten.

No joo. Eipä tässä nyt siis sen kummempia pyöri mielessä. Pointtini on se, että olisi siis pitänyt vain sanoa jotain hieman hauskempaa sille kassamyyjälle, mutta ehkä tämä blogipostaus korjaa tapahtuneen vahingon.

Haluaisin myös lopuksi lähettää tämän postauksen kautta terveiset sille K-Raudan myyjätytölle ja kutsua hänet kanssani esimerkiksi sirkukseen. Niin, miksipä ei, sirkukseen? Miekannielijöitä, akrobaatteja, lentäviä norsuja! Minä kuiskailemassa rasvaisia vitsejä korvaasi ja sitten kaatamassa sinne hiekkaa. Kyllä, kaatamassa sinne hiekkaa! Tänne, bitch! Kaadan korvasi täyteen hiekkaa! Sitten lukitsen sinut kellariini! Ja täytän sen hiek